Lue keskustelun säännöt.
Voiko adoptiolasta rakastaa yhtä paljon kuin biologista, jos sinulla on molemmat?
24.01.2019 |
Tulipa tässä vain mieleeni. Minulla ei ole vielä lapsia ollenkaan, joten ei ole omaa kokemusta kummastakaan biologisesta eikä adoptoidusta.
Seuraan erästä vloggaaja-perhettä Youtubessa. Heillä on iso perhe, lapsia 7 joista noin puolet biologisia ja puolet adoptoituja. He eivät ole koskaan videoissaan puhuneet tästä aiheesta, mutta mietinpä vain, että mahtavatko he tuntea eri tavalla biologisia lapsiaan kohtaan kuin adoptoituja. Varmasti molempia rakastavat aivan hurjasti, mutta onko biooginen silti jotenkin "vielä vähän erityisempi"?
Mitä te ajattelette, tai onko jollain jopa omaa kokemusta? Itse uskon täysin, adoptiolapsia voi rakastaa "kuin omiaan", enemmän kuin mitään tai ketään muuta. Etenkin jos itsellä ei ole muita kuin niitä adoptoituja lapsia. Mutta entä jos siinä rinnalla onkin myös oma biologinen lapsi? Tunteeko jonkin eron omissa tunteissa?
Toivottavasti kukaan ei koe tätä aloitusta loukkaavana,koska se ei ole tarkoitukseni.
Kommentit (166)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu onko vertailukohdetta. Jos sinulla on molemmat, biologinen ja adoptoitu, vie ainakin tosipaikan tullen biologinen voiton.
Jos ei ole kuin adoptoitu, et voi tietää mitä on rakkaus omaa kohtaan. Ps. Se on ääretöntä.Onko sinulla myös adoptiolapsi? Minulla ei ole, mutta mitä olen sivusta katsonut kolmen perheen toimintaa oman adoptiolapsensa kanssa, tuntuu että he menevät ihan eri tasolle vanhemmuudessa kuin moni biovanhempi ja kuvittelisi sen kumpuavan suuresta rakkaudesta.
Niin, mutta rakastaisivatko nuo tuntemasi lapsensa adoptiolla saaneet vanhemmat biologista lastaan vielä enemmän? Olisiko vanhemmuudelle vielä koreampi taso jos kyseessä olisi heidän biologinen lapsensa? Rakastaisivatko he adoptiolapsiaan ja biolapsiaan täsmälleen saman arvoisesti?
Entä kuinka alhaiselle tasolle nuo "monet biovanhemmat" voisivat jäädä rakkaudessaan adoptiolasta kohtaan?
Tästä on kyse tässä keskustelussa, ei siitä ketkä yleensä ovat parhaita vanhempia vaan yksilötasolla onko ihmisen mahdollista rakastaa adoptiolasta yhtä paljon kuin omaansa jos hänellä on molemmat? (Aiheellista voi olla myös pohtia voiko olla jopa toisin päin, voiko rakastaa biolasta vähemmän kuin adoptiolasta?)
Itselläni on vain biolapsia ja rakastan jokaista, mutta välillä kriiseilen sen kanssa rakastanko esikoista pikkaisen enemmän. Välillä pelkään sitä. Yleensä kuitenkin tuntuu, että esikoisen rakastaminen on vain jotenkin helpompaa. Ehkä koska rakastuin häneen ensimmäisenä. Jos kysyttäisiin perinteinen pällitesti "kenet pelastaisit tulipalosta jos voisit valita vain yhden?" en voisi kuin itkeä. Ehkä esikoisen koska häneen on pisimpään muodostanut suhdetta, ehkä keskimmäisen koska hän on niin ihana, ehkä nuorimman koska hän on vielä niin pieni. Varmaan vain sen, jonka saan kaikista varmimmin turvaan. Keskusteluun liittyen "pelastaisitko bio- vai adoptiolapsen?" onko valinta mahdoton vai tiedätkö kumman pelastaisit, ovatko yhtä rakkaita vai eivät?
Ei noin voi kysyä. Myös se adoptiolapsi voi olla se esikoinen, johon on pisin suhde tai se keskimmäinen joka on niin ihana tai se nuorin joka on niin pieni.
Kun ei se adoptiolapsi ole vain se ADOPTOITU vaan kaikkea muuta myös. Siksi koko kysymys on hölmö ja idioottimainen.
Myös adoptiolapsi voi olla se, joka luonteeltaan muistuttaa eniten sinua itseäsi, myös se adoptiolapsi voi olla se helppo ja hurmaava ja sosiaalinen koulumenestyjä. Josta on helppo pitää.
Ja se biolapsi voi olla se anopin näköinen ruma adhd-poika, jolla mikään ei suju ja jota kaikki koulussa inhoaa.
Voi kysyä vaikka tuo on aivan kakka testi muutenkin. Ja kiva, että pääsemme vihdoin aiheeseen.
Eli moni asia vaikuttaa siihen kuinka voimakasta rakkautta adoptio- tai biolastaan kohtaan tuntee. Se ruma, käytöshäiriöinen lapsi voi olla yhtä hyvin biologinen tai adoptoitu ja hurmaava ja sosiaalinen koulumenestyjä voi olla biologinen tai adoptoitu. Jos nuo asiat vaikuttavat siihen kuinka paljon lasta rakastaa niin ei varmaan liene aina itsestäänselvää, että adoptiolasta rakastaisi yhtä paljon kuin biologisesti omaansa tai biologista yhtään adoptoitua enempää.
En perusta käsitystäni adoptiolasten kokemuksista yhteen av-kommenttiin, joka voi olla yhtä tosi tai keksitty kuin kommentoijien omat adoptiolapset. Jos joku jaksaa nähdä vaivaa niin aiheesta (perheistä, joissa on sekä biologisia, että adoption kautta saatuja omia lapsia) on varmasti monenlaisia tilastoja. Jos kukaan ei niitä jaksa tänne repiä, niin minun kokemukseni ovat yhtä arvokkaita kuin adoptiomammojenkin kokemukset. Keskustelun kannalta kaikista kiinnostavimmat kokemukset ovat heillä, joilla on itsellään sekä biologisia, että adoptiolapsia.
Jos minulla olisi vain adoptoituja lapsia, en varmasti voisi kuvitella rakastavani elämässäni mitään heitä enempää. Mutta jos minulla olisi myös biologisia, olisiko hormoneilla ym. vaikutusta? Häiritsisikö biologia kiintymistäni adoptoituihin? Voiko olla, että jos minulla olisi myös biologisia lapsia, kiintymykseni ja rakkauteni adoptoituja kohtaan kärsisi? Nimittäin se on ilmeisesti useinkin niin eikä johdu vanhemman pahuudesta vaan siitä, että hän (vasten omaa valintaansa ja tahtoaan) on biologiansa orja ja voi olla, että näin aivot yleensä toimivat. Rakkaus adoptiolasta kohtaan on uhattuna jos perheessä on biologisia lapsia ja ainakin sen kieltäminen vain lisää adoptiolapsen laiminlyönnin vaaraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on yksi kpl molempia. Rakastan kumpaakin yhtä mahdottoman paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu onko vertailukohdetta. Jos sinulla on molemmat, biologinen ja adoptoitu, vie ainakin tosipaikan tullen biologinen voiton.
Jos ei ole kuin adoptoitu, et voi tietää mitä on rakkaus omaa kohtaan. Ps. Se on ääretöntä.Onko sinulla myös adoptiolapsi? Minulla ei ole, mutta mitä olen sivusta katsonut kolmen perheen toimintaa oman adoptiolapsensa kanssa, tuntuu että he menevät ihan eri tasolle vanhemmuudessa kuin moni biovanhempi ja kuvittelisi sen kumpuavan suuresta rakkaudesta.
Niin, mutta rakastaisivatko nuo tuntemasi lapsensa adoptiolla saaneet vanhemmat biologista lastaan vielä enemmän? Olisiko vanhemmuudelle vielä koreampi taso jos kyseessä olisi heidän biologinen lapsensa? Rakastaisivatko he adoptiolapsiaan ja biolapsiaan täsmälleen saman arvoisesti?
Entä kuinka alhaiselle tasolle nuo "monet biovanhemmat" voisivat jäädä rakkaudessaan adoptiolasta kohtaan?
Tästä on kyse tässä keskustelussa, ei siitä ketkä yleensä ovat parhaita vanhempia vaan yksilötasolla onko ihmisen mahdollista rakastaa adoptiolasta yhtä paljon kuin omaansa jos hänellä on molemmat? (Aiheellista voi olla myös pohtia voiko olla jopa toisin päin, voiko rakastaa biolasta vähemmän kuin adoptiolasta?)
Itselläni on vain biolapsia ja rakastan jokaista, mutta välillä kriiseilen sen kanssa rakastanko esikoista pikkaisen enemmän. Välillä pelkään sitä. Yleensä kuitenkin tuntuu, että esikoisen rakastaminen on vain jotenkin helpompaa. Ehkä koska rakastuin häneen ensimmäisenä. Jos kysyttäisiin perinteinen pällitesti "kenet pelastaisit tulipalosta jos voisit valita vain yhden?" en voisi kuin itkeä. Ehkä esikoisen koska häneen on pisimpään muodostanut suhdetta, ehkä keskimmäisen koska hän on niin ihana, ehkä nuorimman koska hän on vielä niin pieni. Varmaan vain sen, jonka saan kaikista varmimmin turvaan. Keskusteluun liittyen "pelastaisitko bio- vai adoptiolapsen?" onko valinta mahdoton vai tiedätkö kumman pelastaisit, ovatko yhtä rakkaita vai eivät?
Ei noin voi kysyä. Myös se adoptiolapsi voi olla se esikoinen, johon on pisin suhde tai se keskimmäinen joka on niin ihana tai se nuorin joka on niin pieni.
Kun ei se adoptiolapsi ole vain se ADOPTOITU vaan kaikkea muuta myös. Siksi koko kysymys on hölmö ja idioottimainen.
Myös adoptiolapsi voi olla se, joka luonteeltaan muistuttaa eniten sinua itseäsi, myös se adoptiolapsi voi olla se helppo ja hurmaava ja sosiaalinen koulumenestyjä. Josta on helppo pitää.
Ja se biolapsi voi olla se anopin näköinen ruma adhd-poika, jolla mikään ei suju ja jota kaikki koulussa inhoaa.
Voi kysyä vaikka tuo on aivan kakka testi muutenkin. Ja kiva, että pääsemme vihdoin aiheeseen.
Eli moni asia vaikuttaa siihen kuinka voimakasta rakkautta adoptio- tai biolastaan kohtaan tuntee. Se ruma, käytöshäiriöinen lapsi voi olla yhtä hyvin biologinen tai adoptoitu ja hurmaava ja sosiaalinen koulumenestyjä voi olla biologinen tai adoptoitu. Jos nuo asiat vaikuttavat siihen kuinka paljon lasta rakastaa niin ei varmaan liene aina itsestäänselvää, että adoptiolasta rakastaisi yhtä paljon kuin biologisesti omaansa tai biologista yhtään adoptoitua enempää.
En perusta käsitystäni adoptiolasten kokemuksista yhteen av-kommenttiin, joka voi olla yhtä tosi tai keksitty kuin kommentoijien omat adoptiolapset. Jos joku jaksaa nähdä vaivaa niin aiheesta (perheistä, joissa on sekä biologisia, että adoption kautta saatuja omia lapsia) on varmasti monenlaisia tilastoja. Jos kukaan ei niitä jaksa tänne repiä, niin minun kokemukseni ovat yhtä arvokkaita kuin adoptiomammojenkin kokemukset. Keskustelun kannalta kaikista kiinnostavimmat kokemukset ovat heillä, joilla on itsellään sekä biologisia, että adoptiolapsia.
Jos minulla olisi vain adoptoituja lapsia, en varmasti voisi kuvitella rakastavani elämässäni mitään heitä enempää. Mutta jos minulla olisi myös biologisia, olisiko hormoneilla ym. vaikutusta? Häiritsisikö biologia kiintymistäni adoptoituihin? Voiko olla, että jos minulla olisi myös biologisia lapsia, kiintymykseni ja rakkauteni adoptoituja kohtaan kärsisi? Nimittäin se on ilmeisesti useinkin niin eikä johdu vanhemman pahuudesta vaan siitä, että hän (vasten omaa valintaansa ja tahtoaan) on biologiansa orja ja voi olla, että näin aivot yleensä toimivat. Rakkaus adoptiolasta kohtaan on uhattuna jos perheessä on biologisia lapsia ja ainakin sen kieltäminen vain lisää adoptiolapsen laiminlyönnin vaaraa.
Täyttä puppua.
Mulla on ystävä, jonka ei pitänyt saada omia lapsia. Sai kuitenkin kaksi, mutta lääkärit suosittelivat, ettei enempää. Hän oli ennen biologisia lapsiaan jo ehtinyt tehdä sydämeen tilaa adoptiolapselle paljon asiaa mietittyään, ja he päätyivät adoptoimaan. Hän rakastaa kaikkia lapsiaan yhtä lailla. On luonteeltaan muutenkin tosi välittävä ja empaattinen.
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Ymmärtänet vertauksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Mutta mikä on riittävä raja? Jos vaikka 70 on jo suuri rakkaus ja miehesi on 80 ja toinen lapsesi 92 ja toinen 96. Niin olisiko adoptiolapsi 60, jolloin hän kärsisi tilanteesta tai vaikkapa 78 tai 86, jolloin sinun rakkautesi olisi riittävä eikä välttämättä haittaisi kenenkään elämää mitenkään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Mutta mikä on riittävä raja? Jos vaikka 70 on jo suuri rakkaus ja miehesi on 80 ja toinen lapsesi 92 ja toinen 96. Niin olisiko adoptiolapsi 60, jolloin hän kärsisi tilanteesta tai vaikkapa 78 tai 86, jolloin sinun rakkautesi olisi riittävä eikä välttämättä haittaisi kenenkään elämää mitenkään?
Hyvä pointti. Ehkä sitä äitinä vain jotenkin ajattelee, että jokaista lasta tulisi rakastaa yhtä paljon, muuten tulee huono omatunto. Mutta eihän se välttämättä ole niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Ymmärtänet vertauksen.
En ymmärrä.
Adoptiossa adoptiovanhemmiksi halajavat on ne jotka poimitaan lapselle eikä päinvastoin. Aina katsotaan missä lapsen etu toteutuu parhaiten. Lasta ei kukaan shoppaa kuten puolisoa.
Käytännössä jää ilman adoptiolasta jos ei ole rahkeita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Ymmärtänet vertauksen.
En ymmärrä.
Adoptiossa adoptiovanhemmiksi halajavat on ne jotka poimitaan lapselle eikä päinvastoin. Aina katsotaan missä lapsen etu toteutuu parhaiten. Lasta ei kukaan shoppaa kuten puolisoa.
Käytännössä jää ilman adoptiolasta jos ei ole rahkeita.
Tämä väittely on turha koska me väittelemme eri asioista. Et ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää mitä tarkoitin. En tarkoittanut tuolla valitsemisella, että lapsi valitaan jostakin katalogista. Tarkoitin sitä, että valitaan ottaa osaksi omaa perhettä joku jo olemassa oleva ihminen. Siksi se on jollakin tavalla verrannollinen miehen "ottamiseen". Verrattuna siihen, että biologista lasta ei siinä päätöksen hetkellä ole vielä olemassa, hänet "tehdään" ja hän tulee sinusta ja isästään tänne maailmaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Ymmärtänet vertauksen.
En ymmärrä.
Adoptiossa adoptiovanhemmiksi halajavat on ne jotka poimitaan lapselle eikä päinvastoin. Aina katsotaan missä lapsen etu toteutuu parhaiten. Lasta ei kukaan shoppaa kuten puolisoa.
Käytännössä jää ilman adoptiolasta jos ei ole rahkeita.
Tämä väittely on turha koska me väittelemme eri asioista. Et ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää mitä tarkoitin. En tarkoittanut tuolla valitsemisella, että lapsi valitaan jostakin katalogista. Tarkoitin sitä, että valitaan ottaa osaksi omaa perhettä joku jo olemassa oleva ihminen. Siksi se on jollakin tavalla verrannollinen miehen "ottamiseen". Verrattuna siihen, että biologista lasta ei siinä päätöksen hetkellä ole vielä olemassa, hänet "tehdään" ja hän tulee sinusta ja isästään tänne maailmaan.
Vielä lisäyksenä... Siis olennaista tässä ajatuksessani on se, että samoin kuin mies, myös adoptiolapsi on alkujaan "ulkopuolinen". Josta sitten tulee tuon valinnan myötä perheenjäsen. Sen sijaan biologinen lapsi on heti olemassaolonsa alusta asti "sisäpuolinen", perheen sisällä. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän selittää. Pohdin, että voiko sitä alkujaan ulkopuolista ihmistä rakastaa koskaan niin suunnattoman paljon kuin sitä omasta kohdusta tullutta. Ja tähän en tiedä vastausta, adoptiolasta minulla ei ole, mutta ainakaan miestäni minä en pysty rakastamaan yhtä paljoa kuin biolapsiamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Ymmärtänet vertauksen.
En ymmärrä.
Adoptiossa adoptiovanhemmiksi halajavat on ne jotka poimitaan lapselle eikä päinvastoin. Aina katsotaan missä lapsen etu toteutuu parhaiten. Lasta ei kukaan shoppaa kuten puolisoa.
Käytännössä jää ilman adoptiolasta jos ei ole rahkeita.
Tämä väittely on turha koska me väittelemme eri asioista. Et ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää mitä tarkoitin. En tarkoittanut tuolla valitsemisella, että lapsi valitaan jostakin katalogista. Tarkoitin sitä, että valitaan ottaa osaksi omaa perhettä joku jo olemassa oleva ihminen. Siksi se on jollakin tavalla verrannollinen miehen "ottamiseen". Verrattuna siihen, että biologista lasta ei siinä päätöksen hetkellä ole vielä olemassa, hänet "tehdään" ja hän tulee sinusta ja isästään tänne maailmaan.
Vielä lisäyksenä... Siis olennaista tässä ajatuksessani on se, että samoin kuin mies, myös adoptiolapsi on alkujaan "ulkopuolinen". Josta sitten tulee tuon valinnan myötä perheenjäsen. Sen sijaan biologinen lapsi on heti olemassaolonsa alusta asti "sisäpuolinen", perheen sisällä. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän selittää. Pohdin, että voiko sitä alkujaan ulkopuolista ihmistä rakastaa koskaan niin suunnattoman paljon kuin sitä omasta kohdusta tullutta. Ja tähän en tiedä vastausta, adoptiolasta minulla ei ole, mutta ainakaan miestäni minä en pysty rakastamaan yhtä paljoa kuin biolapsiamme.
Adoptiolapsi on oma lapsi. Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Häntä odotetaan, vanhemmat yhdessä odottaa, ja hän ”syntyy” siihen omaan perheeseensä tullessaan vanhemmilleen. Häntä odotetaan sydämessä.
Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Voin kertoa että se kun näkee ensi kertaa lapsensa, oli tulotapa mikä tahansa, on aina sykähdyttävä ainutkertainen kokemus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Ymmärtänet vertauksen.
En ymmärrä.
Adoptiossa adoptiovanhemmiksi halajavat on ne jotka poimitaan lapselle eikä päinvastoin. Aina katsotaan missä lapsen etu toteutuu parhaiten. Lasta ei kukaan shoppaa kuten puolisoa.
Käytännössä jää ilman adoptiolasta jos ei ole rahkeita.
Tämä väittely on turha koska me väittelemme eri asioista. Et ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää mitä tarkoitin. En tarkoittanut tuolla valitsemisella, että lapsi valitaan jostakin katalogista. Tarkoitin sitä, että valitaan ottaa osaksi omaa perhettä joku jo olemassa oleva ihminen. Siksi se on jollakin tavalla verrannollinen miehen "ottamiseen". Verrattuna siihen, että biologista lasta ei siinä päätöksen hetkellä ole vielä olemassa, hänet "tehdään" ja hän tulee sinusta ja isästään tänne maailmaan.
Vielä lisäyksenä... Siis olennaista tässä ajatuksessani on se, että samoin kuin mies, myös adoptiolapsi on alkujaan "ulkopuolinen". Josta sitten tulee tuon valinnan myötä perheenjäsen. Sen sijaan biologinen lapsi on heti olemassaolonsa alusta asti "sisäpuolinen", perheen sisällä. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän selittää. Pohdin, että voiko sitä alkujaan ulkopuolista ihmistä rakastaa koskaan niin suunnattoman paljon kuin sitä omasta kohdusta tullutta. Ja tähän en tiedä vastausta, adoptiolasta minulla ei ole, mutta ainakaan miestäni minä en pysty rakastamaan yhtä paljoa kuin biolapsiamme.
Adoptiolapsi on oma lapsi. Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Häntä odotetaan, vanhemmat yhdessä odottaa, ja hän ”syntyy” siihen omaan perheeseensä tullessaan vanhemmilleen. Häntä odotetaan sydämessä.
Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Voin kertoa että se kun näkee ensi kertaa lapsensa, oli tulotapa mikä tahansa, on aina sykähdyttävä ainutkertainen kokemus.
En kiistä sitä mitä sanot. Siitä huolimatta, ei voi väittää etteikö olisi erilaista saada biologista lasta ja adoptiolasta. Ja se ero on se, mistä minä puhun ja mistä tässä ketjussa on kyse. Minusta tuntuu, että mitä tahansa sanon, väität vain vastaan. Eipä taida tämä vääntö meitä tehdä hullua hurskaammiksi.
Kun sijoitetun lapsen näin ensimmäisen kerran, niin olihan hän jo oma ajatuksissa. Sain käydä lastenkodissa hoitamassa monta kertaa ja kyllä se nyytin kantaminen kotiin meni samoissa tunnelmissa kuin biovauvojenkin aiemmin. Nyt en enää edes muista arjessa ettei yksi lapsista ole omatekemä. Tietenkin se pakostakin välillä täytyy muistaa, mutta rakkautta riittää meillä jokaiselle.
Vierailija kirjoitti:
Kun sijoitetun lapsen näin ensimmäisen kerran, niin olihan hän jo oma ajatuksissa. Sain käydä lastenkodissa hoitamassa monta kertaa ja kyllä se nyytin kantaminen kotiin meni samoissa tunnelmissa kuin biovauvojenkin aiemmin. Nyt en enää edes muista arjessa ettei yksi lapsista ole omatekemä. Tietenkin se pakostakin välillä täytyy muistaa, mutta rakkautta riittää meillä jokaiselle.
Ihana tarina!
Toivottavasti kukaan adoptoitu ei joudu lukemaan näin kylmien ihmisten kirjoituksia!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Ymmärtänet vertauksen.
En ymmärrä.
Adoptiossa adoptiovanhemmiksi halajavat on ne jotka poimitaan lapselle eikä päinvastoin. Aina katsotaan missä lapsen etu toteutuu parhaiten. Lasta ei kukaan shoppaa kuten puolisoa.
Käytännössä jää ilman adoptiolasta jos ei ole rahkeita.
Tämä väittely on turha koska me väittelemme eri asioista. Et ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää mitä tarkoitin. En tarkoittanut tuolla valitsemisella, että lapsi valitaan jostakin katalogista. Tarkoitin sitä, että valitaan ottaa osaksi omaa perhettä joku jo olemassa oleva ihminen. Siksi se on jollakin tavalla verrannollinen miehen "ottamiseen". Verrattuna siihen, että biologista lasta ei siinä päätöksen hetkellä ole vielä olemassa, hänet "tehdään" ja hän tulee sinusta ja isästään tänne maailmaan.
Vielä lisäyksenä... Siis olennaista tässä ajatuksessani on se, että samoin kuin mies, myös adoptiolapsi on alkujaan "ulkopuolinen". Josta sitten tulee tuon valinnan myötä perheenjäsen. Sen sijaan biologinen lapsi on heti olemassaolonsa alusta asti "sisäpuolinen", perheen sisällä. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän selittää. Pohdin, että voiko sitä alkujaan ulkopuolista ihmistä rakastaa koskaan niin suunnattoman paljon kuin sitä omasta kohdusta tullutta. Ja tähän en tiedä vastausta, adoptiolasta minulla ei ole, mutta ainakaan miestäni minä en pysty rakastamaan yhtä paljoa kuin biolapsiamme.
Adoptiolapsi on oma lapsi. Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Häntä odotetaan, vanhemmat yhdessä odottaa, ja hän ”syntyy” siihen omaan perheeseensä tullessaan vanhemmilleen. Häntä odotetaan sydämessä.
Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Voin kertoa että se kun näkee ensi kertaa lapsensa, oli tulotapa mikä tahansa, on aina sykähdyttävä ainutkertainen kokemus.
En kiistä sitä mitä sanot. Siitä huolimatta, ei voi väittää etteikö olisi erilaista saada biologista lasta ja adoptiolasta. Ja se ero on se, mistä minä puhun ja mistä tässä ketjussa on kyse. Minusta tuntuu, että mitä tahansa sanon, väität vain vastaan. Eipä taida tämä vääntö meitä tehdä hullua hurskaammiksi.
MIKÄ se ero on?
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.