Lue keskustelun säännöt.
Voiko adoptiolasta rakastaa yhtä paljon kuin biologista, jos sinulla on molemmat?
24.01.2019 |
Tulipa tässä vain mieleeni. Minulla ei ole vielä lapsia ollenkaan, joten ei ole omaa kokemusta kummastakaan biologisesta eikä adoptoidusta.
Seuraan erästä vloggaaja-perhettä Youtubessa. Heillä on iso perhe, lapsia 7 joista noin puolet biologisia ja puolet adoptoituja. He eivät ole koskaan videoissaan puhuneet tästä aiheesta, mutta mietinpä vain, että mahtavatko he tuntea eri tavalla biologisia lapsiaan kohtaan kuin adoptoituja. Varmasti molempia rakastavat aivan hurjasti, mutta onko biooginen silti jotenkin "vielä vähän erityisempi"?
Mitä te ajattelette, tai onko jollain jopa omaa kokemusta? Itse uskon täysin, adoptiolapsia voi rakastaa "kuin omiaan", enemmän kuin mitään tai ketään muuta. Etenkin jos itsellä ei ole muita kuin niitä adoptoituja lapsia. Mutta entä jos siinä rinnalla onkin myös oma biologinen lapsi? Tunteeko jonkin eron omissa tunteissa?
Toivottavasti kukaan ei koe tätä aloitusta loukkaavana,koska se ei ole tarkoitukseni.
Kommentit (166)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti kukaan adoptoitu ei joudu lukemaan näin kylmien ihmisten kirjoituksia!
Olen lukenut koko ketjun. Kommentoin jo ekalle tai toiselle sivulle sen, mitä olen kokenut.
Vähättely ei ole uusi juttu, ja muutenkin olen huomannut että ihmisten on hyvin vaikea ottaa vastaan sitä tietoa, että todella olen tullut sekä biologisten vanhempieni että adoptioäitini hylkäämäksi. Myöskään kummankaan suku ei ottanut omakseen, ja ero minun ja muiden välille on tehty selväksi suorin sanoin.
Olen Suomessa syntynyt, Suomeen adoptoitu. Sinisilmäinen, vaaleahiuksinen. Syntynyt 80-luvun alkupuolella, eli kyse ei ole ras ismista eikä vanhakantaisesta maailmasta. Minä vain en kelvannut.
Ja kyllä tuntuu kurjalta, että verrataan biologisen suvun hylkimiseen. Se ihan totta on eri juttu. Mutta ei uusi juttu, ja on minua kehotettu jopa päättämään omat päiväni kun "ei kelpaa se mitä on saanut".
Voi kyynel. Noin sitä uhriudutaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Ymmärtänet vertauksen.
En ymmärrä.
Adoptiossa adoptiovanhemmiksi halajavat on ne jotka poimitaan lapselle eikä päinvastoin. Aina katsotaan missä lapsen etu toteutuu parhaiten. Lasta ei kukaan shoppaa kuten puolisoa.
Käytännössä jää ilman adoptiolasta jos ei ole rahkeita.
Tämä väittely on turha koska me väittelemme eri asioista. Et ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää mitä tarkoitin. En tarkoittanut tuolla valitsemisella, että lapsi valitaan jostakin katalogista. Tarkoitin sitä, että valitaan ottaa osaksi omaa perhettä joku jo olemassa oleva ihminen. Siksi se on jollakin tavalla verrannollinen miehen "ottamiseen". Verrattuna siihen, että biologista lasta ei siinä päätöksen hetkellä ole vielä olemassa, hänet "tehdään" ja hän tulee sinusta ja isästään tänne maailmaan.
Vielä lisäyksenä... Siis olennaista tässä ajatuksessani on se, että samoin kuin mies, myös adoptiolapsi on alkujaan "ulkopuolinen". Josta sitten tulee tuon valinnan myötä perheenjäsen. Sen sijaan biologinen lapsi on heti olemassaolonsa alusta asti "sisäpuolinen", perheen sisällä. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän selittää. Pohdin, että voiko sitä alkujaan ulkopuolista ihmistä rakastaa koskaan niin suunnattoman paljon kuin sitä omasta kohdusta tullutta. Ja tähän en tiedä vastausta, adoptiolasta minulla ei ole, mutta ainakaan miestäni minä en pysty rakastamaan yhtä paljoa kuin biolapsiamme.
Adoptiolapsi on oma lapsi. Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Häntä odotetaan, vanhemmat yhdessä odottaa, ja hän ”syntyy” siihen omaan perheeseensä tullessaan vanhemmilleen. Häntä odotetaan sydämessä.
Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Voin kertoa että se kun näkee ensi kertaa lapsensa, oli tulotapa mikä tahansa, on aina sykähdyttävä ainutkertainen kokemus.
En kiistä sitä mitä sanot. Siitä huolimatta, ei voi väittää etteikö olisi erilaista saada biologista lasta ja adoptiolasta. Ja se ero on se, mistä minä puhun ja mistä tässä ketjussa on kyse. Minusta tuntuu, että mitä tahansa sanon, väität vain vastaan. Eipä taida tämä vääntö meitä tehdä hullua hurskaammiksi.
MIKÄ se ero on?
En ole tuo lainaamasi kirjoittaja, mutta kysytkö tosiaan että mikä ero on biologisen ja adoptiolapsen saannissa? Öööh... Olisko vaikka se, että toinen on sinun biologinen lapsesi ja toisen adoptoit jostakin muualta? Biologisen lapsen luot, kannat, synnytät, koet ne hormonit ym. Adoptiolapsi on jonkun muun biologinen lapsi, jonka haet ja otat perheeseesi.
Mielestäni tämän hyvän ja mielenkiintoisen keskustelun pilaavat nämä tyypit, jotka vääntävät täällä hirveällä raivolla, että biologisen ja adoptiolapsen saanti on TÄSMÄLLEEN sama asia ja tunteet heitä kohtaan ovat TÄSMÄLLEEN samat ja muuta vaihtoehtoa ei ole PISTE. Koetteko jotenkin uhkana tämän keskustelun ja tällaisten tunneasioiden pohtimisen? Mielestäni tämä on erittäin hyvä ja monitahoinen keskustelunaihe. Tosi tylsää, että tänne on eksynyt näitä jankkaajia jotka haluavat kokonaan kieltää sen, että mitään eroja voisi olla. Tottakai niitä voi olla ja ihan kaikkiin suuntiin. Kuten joku ihan alussa sanoi, kieltäminen on alkeellinen puolustusmekanismi. Älkää tukahduttako hyvää keskustelua ja pohdintaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Ymmärtänet vertauksen.
En ymmärrä.
Adoptiossa adoptiovanhemmiksi halajavat on ne jotka poimitaan lapselle eikä päinvastoin. Aina katsotaan missä lapsen etu toteutuu parhaiten. Lasta ei kukaan shoppaa kuten puolisoa.
Käytännössä jää ilman adoptiolasta jos ei ole rahkeita.
Tämä väittely on turha koska me väittelemme eri asioista. Et ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää mitä tarkoitin. En tarkoittanut tuolla valitsemisella, että lapsi valitaan jostakin katalogista. Tarkoitin sitä, että valitaan ottaa osaksi omaa perhettä joku jo olemassa oleva ihminen. Siksi se on jollakin tavalla verrannollinen miehen "ottamiseen". Verrattuna siihen, että biologista lasta ei siinä päätöksen hetkellä ole vielä olemassa, hänet "tehdään" ja hän tulee sinusta ja isästään tänne maailmaan.
Vielä lisäyksenä... Siis olennaista tässä ajatuksessani on se, että samoin kuin mies, myös adoptiolapsi on alkujaan "ulkopuolinen". Josta sitten tulee tuon valinnan myötä perheenjäsen. Sen sijaan biologinen lapsi on heti olemassaolonsa alusta asti "sisäpuolinen", perheen sisällä. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän selittää. Pohdin, että voiko sitä alkujaan ulkopuolista ihmistä rakastaa koskaan niin suunnattoman paljon kuin sitä omasta kohdusta tullutta. Ja tähän en tiedä vastausta, adoptiolasta minulla ei ole, mutta ainakaan miestäni minä en pysty rakastamaan yhtä paljoa kuin biolapsiamme.
Adoptiolapsi on oma lapsi. Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Häntä odotetaan, vanhemmat yhdessä odottaa, ja hän ”syntyy” siihen omaan perheeseensä tullessaan vanhemmilleen. Häntä odotetaan sydämessä.
Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Voin kertoa että se kun näkee ensi kertaa lapsensa, oli tulotapa mikä tahansa, on aina sykähdyttävä ainutkertainen kokemus.
En kiistä sitä mitä sanot. Siitä huolimatta, ei voi väittää etteikö olisi erilaista saada biologista lasta ja adoptiolasta. Ja se ero on se, mistä minä puhun ja mistä tässä ketjussa on kyse. Minusta tuntuu, että mitä tahansa sanon, väität vain vastaan. Eipä taida tämä vääntö meitä tehdä hullua hurskaammiksi.
MIKÄ se ero on?
En ole tuo lainaamasi kirjoittaja, mutta kysytkö tosiaan että mikä ero on biologisen ja adoptiolapsen saannissa? Öööh... Olisko vaikka se, että toinen on sinun biologinen lapsesi ja toisen adoptoit jostakin muualta? Biologisen lapsen luot, kannat, synnytät, koet ne hormonit ym. Adoptiolapsi on jonkun muun biologinen lapsi, jonka haet ja otat perheeseesi.
Mielestäni tämän hyvän ja mielenkiintoisen keskustelun pilaavat nämä tyypit, jotka vääntävät täällä hirveällä raivolla, että biologisen ja adoptiolapsen saanti on TÄSMÄLLEEN sama asia ja tunteet heitä kohtaan ovat TÄSMÄLLEEN samat ja muuta vaihtoehtoa ei ole PISTE. Koetteko jotenkin uhkana tämän keskustelun ja tällaisten tunneasioiden pohtimisen? Mielestäni tämä on erittäin hyvä ja monitahoinen keskustelunaihe. Tosi tylsää, että tänne on eksynyt näitä jankkaajia jotka haluavat kokonaan kieltää sen, että mitään eroja voisi olla. Tottakai niitä voi olla ja ihan kaikkiin suuntiin. Kuten joku ihan alussa sanoi, kieltäminen on alkeellinen puolustusmekanismi. Älkää tukahduttako hyvää keskustelua ja pohdintaa.
Ainoat erot on se että biolapsen voi pyöräyttää kuka vaan puoluhuolimattomasti. Adoptiolapsi taas on aina haluttu, harkittu ja valtavalla työllä odotettu. Eli ei ne samat ole vaan adoptiolapseen sitoudutaan ihan toisella tasolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Ymmärtänet vertauksen.
En ymmärrä.
Adoptiossa adoptiovanhemmiksi halajavat on ne jotka poimitaan lapselle eikä päinvastoin. Aina katsotaan missä lapsen etu toteutuu parhaiten. Lasta ei kukaan shoppaa kuten puolisoa.
Käytännössä jää ilman adoptiolasta jos ei ole rahkeita.
Tämä väittely on turha koska me väittelemme eri asioista. Et ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää mitä tarkoitin. En tarkoittanut tuolla valitsemisella, että lapsi valitaan jostakin katalogista. Tarkoitin sitä, että valitaan ottaa osaksi omaa perhettä joku jo olemassa oleva ihminen. Siksi se on jollakin tavalla verrannollinen miehen "ottamiseen". Verrattuna siihen, että biologista lasta ei siinä päätöksen hetkellä ole vielä olemassa, hänet "tehdään" ja hän tulee sinusta ja isästään tänne maailmaan.
Vielä lisäyksenä... Siis olennaista tässä ajatuksessani on se, että samoin kuin mies, myös adoptiolapsi on alkujaan "ulkopuolinen". Josta sitten tulee tuon valinnan myötä perheenjäsen. Sen sijaan biologinen lapsi on heti olemassaolonsa alusta asti "sisäpuolinen", perheen sisällä. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän selittää. Pohdin, että voiko sitä alkujaan ulkopuolista ihmistä rakastaa koskaan niin suunnattoman paljon kuin sitä omasta kohdusta tullutta. Ja tähän en tiedä vastausta, adoptiolasta minulla ei ole, mutta ainakaan miestäni minä en pysty rakastamaan yhtä paljoa kuin biolapsiamme.
Adoptiolapsi on oma lapsi. Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Häntä odotetaan, vanhemmat yhdessä odottaa, ja hän ”syntyy” siihen omaan perheeseensä tullessaan vanhemmilleen. Häntä odotetaan sydämessä.
Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Voin kertoa että se kun näkee ensi kertaa lapsensa, oli tulotapa mikä tahansa, on aina sykähdyttävä ainutkertainen kokemus.
En kiistä sitä mitä sanot. Siitä huolimatta, ei voi väittää etteikö olisi erilaista saada biologista lasta ja adoptiolasta. Ja se ero on se, mistä minä puhun ja mistä tässä ketjussa on kyse. Minusta tuntuu, että mitä tahansa sanon, väität vain vastaan. Eipä taida tämä vääntö meitä tehdä hullua hurskaammiksi.
MIKÄ se ero on?
En ole tuo lainaamasi kirjoittaja, mutta kysytkö tosiaan että mikä ero on biologisen ja adoptiolapsen saannissa? Öööh... Olisko vaikka se, että toinen on sinun biologinen lapsesi ja toisen adoptoit jostakin muualta? Biologisen lapsen luot, kannat, synnytät, koet ne hormonit ym. Adoptiolapsi on jonkun muun biologinen lapsi, jonka haet ja otat perheeseesi.
Mielestäni tämän hyvän ja mielenkiintoisen keskustelun pilaavat nämä tyypit, jotka vääntävät täällä hirveällä raivolla, että biologisen ja adoptiolapsen saanti on TÄSMÄLLEEN sama asia ja tunteet heitä kohtaan ovat TÄSMÄLLEEN samat ja muuta vaihtoehtoa ei ole PISTE. Koetteko jotenkin uhkana tämän keskustelun ja tällaisten tunneasioiden pohtimisen? Mielestäni tämä on erittäin hyvä ja monitahoinen keskustelunaihe. Tosi tylsää, että tänne on eksynyt näitä jankkaajia jotka haluavat kokonaan kieltää sen, että mitään eroja voisi olla. Tottakai niitä voi olla ja ihan kaikkiin suuntiin. Kuten joku ihan alussa sanoi, kieltäminen on alkeellinen puolustusmekanismi. Älkää tukahduttako hyvää keskustelua ja pohdintaa.
Ainoat erot on se että biolapsen voi pyöräyttää kuka vaan puoluhuolimattomasti. Adoptiolapsi taas on aina haluttu, harkittu ja valtavalla työllä odotettu. Eli ei ne samat ole vaan adoptiolapseen sitoudutaan ihan toisella tasolla.
Biolapsi ei voi olla haluttu, harkittu, valtavalla työllä odotettu?
Koittakaa muistaa että tässä ketjussa ei ole tarkoituksena vertailla biolisääntymisen ja adoptoinnin paremmuutta. Kysymyksenä on nimenomaan se, että JOS SINULLA ON MOLEMMAT, niin ovatko tunteesi heitä kohtaan samanlaiset. Eli pointtina on se, mikä on biologian vaikutus äidinrakkaudessa. Mielestäni tähän kysymykseen ei kunnolla voi vastata kukaan äiti, jolla on vain biologisia tai vain adoptiolapsia. Ei nyt päästetä tätä keskustelua lipsahtamaan kiistelyksi siitä, että kummat ovat parempia vanhempia, adoptio- vai biologiset ja kummat ovat halunneet lastaan enemmän. Kun siitä ei ole tässä kyse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Ymmärtänet vertauksen.
En ymmärrä.
Adoptiossa adoptiovanhemmiksi halajavat on ne jotka poimitaan lapselle eikä päinvastoin. Aina katsotaan missä lapsen etu toteutuu parhaiten. Lasta ei kukaan shoppaa kuten puolisoa.
Käytännössä jää ilman adoptiolasta jos ei ole rahkeita.
Tämä väittely on turha koska me väittelemme eri asioista. Et ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää mitä tarkoitin. En tarkoittanut tuolla valitsemisella, että lapsi valitaan jostakin katalogista. Tarkoitin sitä, että valitaan ottaa osaksi omaa perhettä joku jo olemassa oleva ihminen. Siksi se on jollakin tavalla verrannollinen miehen "ottamiseen". Verrattuna siihen, että biologista lasta ei siinä päätöksen hetkellä ole vielä olemassa, hänet "tehdään" ja hän tulee sinusta ja isästään tänne maailmaan.
Vielä lisäyksenä... Siis olennaista tässä ajatuksessani on se, että samoin kuin mies, myös adoptiolapsi on alkujaan "ulkopuolinen". Josta sitten tulee tuon valinnan myötä perheenjäsen. Sen sijaan biologinen lapsi on heti olemassaolonsa alusta asti "sisäpuolinen", perheen sisällä. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän selittää. Pohdin, että voiko sitä alkujaan ulkopuolista ihmistä rakastaa koskaan niin suunnattoman paljon kuin sitä omasta kohdusta tullutta. Ja tähän en tiedä vastausta, adoptiolasta minulla ei ole, mutta ainakaan miestäni minä en pysty rakastamaan yhtä paljoa kuin biolapsiamme.
Adoptiolapsi on oma lapsi. Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Häntä odotetaan, vanhemmat yhdessä odottaa, ja hän ”syntyy” siihen omaan perheeseensä tullessaan vanhemmilleen. Häntä odotetaan sydämessä.
Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Voin kertoa että se kun näkee ensi kertaa lapsensa, oli tulotapa mikä tahansa, on aina sykähdyttävä ainutkertainen kokemus.
En kiistä sitä mitä sanot. Siitä huolimatta, ei voi väittää etteikö olisi erilaista saada biologista lasta ja adoptiolasta. Ja se ero on se, mistä minä puhun ja mistä tässä ketjussa on kyse. Minusta tuntuu, että mitä tahansa sanon, väität vain vastaan. Eipä taida tämä vääntö meitä tehdä hullua hurskaammiksi.
MIKÄ se ero on?
En ole tuo lainaamasi kirjoittaja, mutta kysytkö tosiaan että mikä ero on biologisen ja adoptiolapsen saannissa? Öööh... Olisko vaikka se, että toinen on sinun biologinen lapsesi ja toisen adoptoit jostakin muualta? Biologisen lapsen luot, kannat, synnytät, koet ne hormonit ym. Adoptiolapsi on jonkun muun biologinen lapsi, jonka haet ja otat perheeseesi.
Mielestäni tämän hyvän ja mielenkiintoisen keskustelun pilaavat nämä tyypit, jotka vääntävät täällä hirveällä raivolla, että biologisen ja adoptiolapsen saanti on TÄSMÄLLEEN sama asia ja tunteet heitä kohtaan ovat TÄSMÄLLEEN samat ja muuta vaihtoehtoa ei ole PISTE. Koetteko jotenkin uhkana tämän keskustelun ja tällaisten tunneasioiden pohtimisen? Mielestäni tämä on erittäin hyvä ja monitahoinen keskustelunaihe. Tosi tylsää, että tänne on eksynyt näitä jankkaajia jotka haluavat kokonaan kieltää sen, että mitään eroja voisi olla. Tottakai niitä voi olla ja ihan kaikkiin suuntiin. Kuten joku ihan alussa sanoi, kieltäminen on alkeellinen puolustusmekanismi. Älkää tukahduttako hyvää keskustelua ja pohdintaa.
Ainoat erot on se että biolapsen voi pyöräyttää kuka vaan puoluhuolimattomasti. Adoptiolapsi taas on aina haluttu, harkittu ja valtavalla työllä odotettu. Eli ei ne samat ole vaan adoptiolapseen sitoudutaan ihan toisella tasolla.
Miten selität nämä tässäkin keskustelussa esille tulleet adoptoitujen kokemukset siitä, että vanhemmat eivät ole hyväksyneet tai että biologiset lapset ovat kuitenkin olleet halutumpia? Eiköhän niitä hyviä ja huonoja vanhempia löydy ihan kummastakin kastista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Ymmärtänet vertauksen.
En ymmärrä.
Adoptiossa adoptiovanhemmiksi halajavat on ne jotka poimitaan lapselle eikä päinvastoin. Aina katsotaan missä lapsen etu toteutuu parhaiten. Lasta ei kukaan shoppaa kuten puolisoa.
Käytännössä jää ilman adoptiolasta jos ei ole rahkeita.
Tämä väittely on turha koska me väittelemme eri asioista. Et ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää mitä tarkoitin. En tarkoittanut tuolla valitsemisella, että lapsi valitaan jostakin katalogista. Tarkoitin sitä, että valitaan ottaa osaksi omaa perhettä joku jo olemassa oleva ihminen. Siksi se on jollakin tavalla verrannollinen miehen "ottamiseen". Verrattuna siihen, että biologista lasta ei siinä päätöksen hetkellä ole vielä olemassa, hänet "tehdään" ja hän tulee sinusta ja isästään tänne maailmaan.
Vielä lisäyksenä... Siis olennaista tässä ajatuksessani on se, että samoin kuin mies, myös adoptiolapsi on alkujaan "ulkopuolinen". Josta sitten tulee tuon valinnan myötä perheenjäsen. Sen sijaan biologinen lapsi on heti olemassaolonsa alusta asti "sisäpuolinen", perheen sisällä. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän selittää. Pohdin, että voiko sitä alkujaan ulkopuolista ihmistä rakastaa koskaan niin suunnattoman paljon kuin sitä omasta kohdusta tullutta. Ja tähän en tiedä vastausta, adoptiolasta minulla ei ole, mutta ainakaan miestäni minä en pysty rakastamaan yhtä paljoa kuin biolapsiamme.
Adoptiolapsi on oma lapsi. Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Häntä odotetaan, vanhemmat yhdessä odottaa, ja hän ”syntyy” siihen omaan perheeseensä tullessaan vanhemmilleen. Häntä odotetaan sydämessä.
Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Voin kertoa että se kun näkee ensi kertaa lapsensa, oli tulotapa mikä tahansa, on aina sykähdyttävä ainutkertainen kokemus.
En kiistä sitä mitä sanot. Siitä huolimatta, ei voi väittää etteikö olisi erilaista saada biologista lasta ja adoptiolasta. Ja se ero on se, mistä minä puhun ja mistä tässä ketjussa on kyse. Minusta tuntuu, että mitä tahansa sanon, väität vain vastaan. Eipä taida tämä vääntö meitä tehdä hullua hurskaammiksi.
MIKÄ se ero on?
En ole tuo lainaamasi kirjoittaja, mutta kysytkö tosiaan että mikä ero on biologisen ja adoptiolapsen saannissa? Öööh... Olisko vaikka se, että toinen on sinun biologinen lapsesi ja toisen adoptoit jostakin muualta? Biologisen lapsen luot, kannat, synnytät, koet ne hormonit ym. Adoptiolapsi on jonkun muun biologinen lapsi, jonka haet ja otat perheeseesi.
Mielestäni tämän hyvän ja mielenkiintoisen keskustelun pilaavat nämä tyypit, jotka vääntävät täällä hirveällä raivolla, että biologisen ja adoptiolapsen saanti on TÄSMÄLLEEN sama asia ja tunteet heitä kohtaan ovat TÄSMÄLLEEN samat ja muuta vaihtoehtoa ei ole PISTE. Koetteko jotenkin uhkana tämän keskustelun ja tällaisten tunneasioiden pohtimisen? Mielestäni tämä on erittäin hyvä ja monitahoinen keskustelunaihe. Tosi tylsää, että tänne on eksynyt näitä jankkaajia jotka haluavat kokonaan kieltää sen, että mitään eroja voisi olla. Tottakai niitä voi olla ja ihan kaikkiin suuntiin. Kuten joku ihan alussa sanoi, kieltäminen on alkeellinen puolustusmekanismi. Älkää tukahduttako hyvää keskustelua ja pohdintaa.
Ainoat erot on se että biolapsen voi pyöräyttää kuka vaan puoluhuolimattomasti. Adoptiolapsi taas on aina haluttu, harkittu ja valtavalla työllä odotettu. Eli ei ne samat ole vaan adoptiolapseen sitoudutaan ihan toisella tasolla.
Biolapsi ei voi olla haluttu, harkittu, valtavalla työllä odotettu?
Koittakaa muistaa että tässä ketjussa ei ole tarkoituksena vertailla biolisääntymisen ja adoptoinnin paremmuutta. Kysymyksenä on nimenomaan se, että JOS SINULLA ON MOLEMMAT, niin ovatko tunteesi heitä kohtaan samanlaiset. Eli pointtina on se, mikä on biologian vaikutus äidinrakkaudessa. Mielestäni tähän kysymykseen ei kunnolla voi vastata kukaan äiti, jolla on vain biologisia tai vain adoptiolapsia. Ei nyt päästetä tätä keskustelua lipsahtamaan kiistelyksi siitä, että kummat ovat parempia vanhempia, adoptio- vai biologiset ja kummat ovat halunneet lastaan enemmän. Kun siitä ei ole tässä kyse.
Ei koskaan yhtä suuren työn tulos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti kukaan adoptoitu ei joudu lukemaan näin kylmien ihmisten kirjoituksia!
Olen lukenut koko ketjun. Kommentoin jo ekalle tai toiselle sivulle sen, mitä olen kokenut.
Vähättely ei ole uusi juttu, ja muutenkin olen huomannut että ihmisten on hyvin vaikea ottaa vastaan sitä tietoa, että todella olen tullut sekä biologisten vanhempieni että adoptioäitini hylkäämäksi. Myöskään kummankaan suku ei ottanut omakseen, ja ero minun ja muiden välille on tehty selväksi suorin sanoin.
Olen Suomessa syntynyt, Suomeen adoptoitu. Sinisilmäinen, vaaleahiuksinen. Syntynyt 80-luvun alkupuolella, eli kyse ei ole ras ismista eikä vanhakantaisesta maailmasta. Minä vain en kelvannut.
Ja kyllä tuntuu kurjalta, että verrataan biologisen suvun hylkimiseen. Se ihan totta on eri juttu. Mutta ei uusi juttu, ja on minua kehotettu jopa päättämään omat päiväni kun "ei kelpaa se mitä on saanut".
Voi kyynel. Noin sitä uhriudutaan.
Tässähän se tulee. Ehkä se on liian vaikeaa ajatella, toisten tunteita. Maailmaa oman kuplan ulkopuolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Ymmärtänet vertauksen.
En ymmärrä.
Adoptiossa adoptiovanhemmiksi halajavat on ne jotka poimitaan lapselle eikä päinvastoin. Aina katsotaan missä lapsen etu toteutuu parhaiten. Lasta ei kukaan shoppaa kuten puolisoa.
Käytännössä jää ilman adoptiolasta jos ei ole rahkeita.
Tämä väittely on turha koska me väittelemme eri asioista. Et ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää mitä tarkoitin. En tarkoittanut tuolla valitsemisella, että lapsi valitaan jostakin katalogista. Tarkoitin sitä, että valitaan ottaa osaksi omaa perhettä joku jo olemassa oleva ihminen. Siksi se on jollakin tavalla verrannollinen miehen "ottamiseen". Verrattuna siihen, että biologista lasta ei siinä päätöksen hetkellä ole vielä olemassa, hänet "tehdään" ja hän tulee sinusta ja isästään tänne maailmaan.
Vielä lisäyksenä... Siis olennaista tässä ajatuksessani on se, että samoin kuin mies, myös adoptiolapsi on alkujaan "ulkopuolinen". Josta sitten tulee tuon valinnan myötä perheenjäsen. Sen sijaan biologinen lapsi on heti olemassaolonsa alusta asti "sisäpuolinen", perheen sisällä. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän selittää. Pohdin, että voiko sitä alkujaan ulkopuolista ihmistä rakastaa koskaan niin suunnattoman paljon kuin sitä omasta kohdusta tullutta. Ja tähän en tiedä vastausta, adoptiolasta minulla ei ole, mutta ainakaan miestäni minä en pysty rakastamaan yhtä paljoa kuin biolapsiamme.
Adoptiolapsi on oma lapsi. Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Häntä odotetaan, vanhemmat yhdessä odottaa, ja hän ”syntyy” siihen omaan perheeseensä tullessaan vanhemmilleen. Häntä odotetaan sydämessä.
Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Voin kertoa että se kun näkee ensi kertaa lapsensa, oli tulotapa mikä tahansa, on aina sykähdyttävä ainutkertainen kokemus.
En kiistä sitä mitä sanot. Siitä huolimatta, ei voi väittää etteikö olisi erilaista saada biologista lasta ja adoptiolasta. Ja se ero on se, mistä minä puhun ja mistä tässä ketjussa on kyse. Minusta tuntuu, että mitä tahansa sanon, väität vain vastaan. Eipä taida tämä vääntö meitä tehdä hullua hurskaammiksi.
MIKÄ se ero on?
En ole tuo lainaamasi kirjoittaja, mutta kysytkö tosiaan että mikä ero on biologisen ja adoptiolapsen saannissa? Öööh... Olisko vaikka se, että toinen on sinun biologinen lapsesi ja toisen adoptoit jostakin muualta? Biologisen lapsen luot, kannat, synnytät, koet ne hormonit ym. Adoptiolapsi on jonkun muun biologinen lapsi, jonka haet ja otat perheeseesi.
Mielestäni tämän hyvän ja mielenkiintoisen keskustelun pilaavat nämä tyypit, jotka vääntävät täällä hirveällä raivolla, että biologisen ja adoptiolapsen saanti on TÄSMÄLLEEN sama asia ja tunteet heitä kohtaan ovat TÄSMÄLLEEN samat ja muuta vaihtoehtoa ei ole PISTE. Koetteko jotenkin uhkana tämän keskustelun ja tällaisten tunneasioiden pohtimisen? Mielestäni tämä on erittäin hyvä ja monitahoinen keskustelunaihe. Tosi tylsää, että tänne on eksynyt näitä jankkaajia jotka haluavat kokonaan kieltää sen, että mitään eroja voisi olla. Tottakai niitä voi olla ja ihan kaikkiin suuntiin. Kuten joku ihan alussa sanoi, kieltäminen on alkeellinen puolustusmekanismi. Älkää tukahduttako hyvää keskustelua ja pohdintaa.
Ainoat erot on se että biolapsen voi pyöräyttää kuka vaan puoluhuolimattomasti. Adoptiolapsi taas on aina haluttu, harkittu ja valtavalla työllä odotettu. Eli ei ne samat ole vaan adoptiolapseen sitoudutaan ihan toisella tasolla.
Biolapsi ei voi olla haluttu, harkittu, valtavalla työllä odotettu?
Koittakaa muistaa että tässä ketjussa ei ole tarkoituksena vertailla biolisääntymisen ja adoptoinnin paremmuutta. Kysymyksenä on nimenomaan se, että JOS SINULLA ON MOLEMMAT, niin ovatko tunteesi heitä kohtaan samanlaiset. Eli pointtina on se, mikä on biologian vaikutus äidinrakkaudessa. Mielestäni tähän kysymykseen ei kunnolla voi vastata kukaan äiti, jolla on vain biologisia tai vain adoptiolapsia. Ei nyt päästetä tätä keskustelua lipsahtamaan kiistelyksi siitä, että kummat ovat parempia vanhempia, adoptio- vai biologiset ja kummat ovat halunneet lastaan enemmän. Kun siitä ei ole tässä kyse.
Ei koskaan yhtä suuren työn tulos.
Eikö? Kuuntelepa tämä tarina: Ystäväni yritti miehensä kanssa luomusti lasta melkein kahden vuoden ajan. Ei onnistunut. Sen jälkeen hakeutuivat hedelmöityshoitoihin ja kävivät niissä kuusi vuotta. Siis _kuusi vuotta_. Se oli äärettömän raskasta aikaa ystävälleni ja heidän avioliitolleenkin. Pettymystä toisen perään. He ottivat kahdesti lainaa rahoittaakseen hedelmöityshoidot, mikä oli myös iso taloudellinen lovi. Ystäväni ravasi lääkäreillä, psykologeilla, rukoili, meditoi, lopulta kävi jopa jonkinlaisessa sielunhoidossa ja noudatti ties mitä ruokavalioita jotta raskaus tärppäisi. Ei tärpännyt. Aikaa, rahaa, energiaa ja mielenterveyttä meni aivan älyttömästi tuohon lapsen yritykseen ja toivomiseen. Kuuden vuoden jälkeen he päättivät lopettaa hedelmöityshoidot, sillä ne eivät olleet tuottaneet mitään tulosta ja olivat kalliita ja henkisesti sekä fyysisesti raskaita. Ystäväni oli aivan musertunut. Kuitenkin tästä noin vuoden kuluttua ihme tapahtui ja hän tuli luomusti raskaaksi, vaikka olivat jo luopuneet kaikesta toivosta. Nyt heillä on kolmevuotias tyttö, joka on heidän maailmansa keskipiste ja rakkaus. Tyttö syntyi siis noin kymmenen vuoden kuluttua siitä, kun he aloittivat yrittämään raskautta. Ja melko suuren työn takana kyllä mielestäni oli. Eli todellako olet sitä mieltä, että biolapsi ei ole (sinua lainaten) "koskaan yhtä suuren työn tulos" kuin adoptiolapsi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Ymmärtänet vertauksen.
En ymmärrä.
Adoptiossa adoptiovanhemmiksi halajavat on ne jotka poimitaan lapselle eikä päinvastoin. Aina katsotaan missä lapsen etu toteutuu parhaiten. Lasta ei kukaan shoppaa kuten puolisoa.
Käytännössä jää ilman adoptiolasta jos ei ole rahkeita.
Tämä väittely on turha koska me väittelemme eri asioista. Et ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää mitä tarkoitin. En tarkoittanut tuolla valitsemisella, että lapsi valitaan jostakin katalogista. Tarkoitin sitä, että valitaan ottaa osaksi omaa perhettä joku jo olemassa oleva ihminen. Siksi se on jollakin tavalla verrannollinen miehen "ottamiseen". Verrattuna siihen, että biologista lasta ei siinä päätöksen hetkellä ole vielä olemassa, hänet "tehdään" ja hän tulee sinusta ja isästään tänne maailmaan.
Vielä lisäyksenä... Siis olennaista tässä ajatuksessani on se, että samoin kuin mies, myös adoptiolapsi on alkujaan "ulkopuolinen". Josta sitten tulee tuon valinnan myötä perheenjäsen. Sen sijaan biologinen lapsi on heti olemassaolonsa alusta asti "sisäpuolinen", perheen sisällä. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän selittää. Pohdin, että voiko sitä alkujaan ulkopuolista ihmistä rakastaa koskaan niin suunnattoman paljon kuin sitä omasta kohdusta tullutta. Ja tähän en tiedä vastausta, adoptiolasta minulla ei ole, mutta ainakaan miestäni minä en pysty rakastamaan yhtä paljoa kuin biolapsiamme.
Adoptiolapsi on oma lapsi. Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Häntä odotetaan, vanhemmat yhdessä odottaa, ja hän ”syntyy” siihen omaan perheeseensä tullessaan vanhemmilleen. Häntä odotetaan sydämessä.
Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Voin kertoa että se kun näkee ensi kertaa lapsensa, oli tulotapa mikä tahansa, on aina sykähdyttävä ainutkertainen kokemus.
En kiistä sitä mitä sanot. Siitä huolimatta, ei voi väittää etteikö olisi erilaista saada biologista lasta ja adoptiolasta. Ja se ero on se, mistä minä puhun ja mistä tässä ketjussa on kyse. Minusta tuntuu, että mitä tahansa sanon, väität vain vastaan. Eipä taida tämä vääntö meitä tehdä hullua hurskaammiksi.
MIKÄ se ero on?
En ole tuo lainaamasi kirjoittaja, mutta kysytkö tosiaan että mikä ero on biologisen ja adoptiolapsen saannissa? Öööh... Olisko vaikka se, että toinen on sinun biologinen lapsesi ja toisen adoptoit jostakin muualta? Biologisen lapsen luot, kannat, synnytät, koet ne hormonit ym. Adoptiolapsi on jonkun muun biologinen lapsi, jonka haet ja otat perheeseesi.
Mielestäni tämän hyvän ja mielenkiintoisen keskustelun pilaavat nämä tyypit, jotka vääntävät täällä hirveällä raivolla, että biologisen ja adoptiolapsen saanti on TÄSMÄLLEEN sama asia ja tunteet heitä kohtaan ovat TÄSMÄLLEEN samat ja muuta vaihtoehtoa ei ole PISTE. Koetteko jotenkin uhkana tämän keskustelun ja tällaisten tunneasioiden pohtimisen? Mielestäni tämä on erittäin hyvä ja monitahoinen keskustelunaihe. Tosi tylsää, että tänne on eksynyt näitä jankkaajia jotka haluavat kokonaan kieltää sen, että mitään eroja voisi olla. Tottakai niitä voi olla ja ihan kaikkiin suuntiin. Kuten joku ihan alussa sanoi, kieltäminen on alkeellinen puolustusmekanismi. Älkää tukahduttako hyvää keskustelua ja pohdintaa.
Ainoat erot on se että biolapsen voi pyöräyttää kuka vaan puoluhuolimattomasti. Adoptiolapsi taas on aina haluttu, harkittu ja valtavalla työllä odotettu. Eli ei ne samat ole vaan adoptiolapseen sitoudutaan ihan toisella tasolla.
Biolapsi ei voi olla haluttu, harkittu, valtavalla työllä odotettu?
Koittakaa muistaa että tässä ketjussa ei ole tarkoituksena vertailla biolisääntymisen ja adoptoinnin paremmuutta. Kysymyksenä on nimenomaan se, että JOS SINULLA ON MOLEMMAT, niin ovatko tunteesi heitä kohtaan samanlaiset. Eli pointtina on se, mikä on biologian vaikutus äidinrakkaudessa. Mielestäni tähän kysymykseen ei kunnolla voi vastata kukaan äiti, jolla on vain biologisia tai vain adoptiolapsia. Ei nyt päästetä tätä keskustelua lipsahtamaan kiistelyksi siitä, että kummat ovat parempia vanhempia, adoptio- vai biologiset ja kummat ovat halunneet lastaan enemmän. Kun siitä ei ole tässä kyse.
Ei koskaan yhtä suuren työn tulos.
Eikö? Kuuntelepa tämä tarina: Ystäväni yritti miehensä kanssa luomusti lasta melkein kahden vuoden ajan. Ei onnistunut. Sen jälkeen hakeutuivat hedelmöityshoitoihin ja kävivät niissä kuusi vuotta. Siis _kuusi vuotta_. Se oli äärettömän raskasta aikaa ystävälleni ja heidän avioliitolleenkin. Pettymystä toisen perään. He ottivat kahdesti lainaa rahoittaakseen hedelmöityshoidot, mikä oli myös iso taloudellinen lovi. Ystäväni ravasi lääkäreillä, psykologeilla, rukoili, meditoi, lopulta kävi jopa jonkinlaisessa sielunhoidossa ja noudatti ties mitä ruokavalioita jotta raskaus tärppäisi. Ei tärpännyt. Aikaa, rahaa, energiaa ja mielenterveyttä meni aivan älyttömästi tuohon lapsen yritykseen ja toivomiseen. Kuuden vuoden jälkeen he päättivät lopettaa hedelmöityshoidot, sillä ne eivät olleet tuottaneet mitään tulosta ja olivat kalliita ja henkisesti sekä fyysisesti raskaita. Ystäväni oli aivan musertunut. Kuitenkin tästä noin vuoden kuluttua ihme tapahtui ja hän tuli luomusti raskaaksi, vaikka olivat jo luopuneet kaikesta toivosta. Nyt heillä on kolmevuotias tyttö, joka on heidän maailmansa keskipiste ja rakkaus. Tyttö syntyi siis noin kymmenen vuoden kuluttua siitä, kun he aloittivat yrittämään raskautta. Ja melko suuren työn takana kyllä mielestäni oli. Eli todellako olet sitä mieltä, että biolapsi ei ole (sinua lainaten) "koskaan yhtä suuren työn tulos" kuin adoptiolapsi?
Adoptioprosessi on vaativuudessaan ainutlaatuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Ymmärtänet vertauksen.
En ymmärrä.
Adoptiossa adoptiovanhemmiksi halajavat on ne jotka poimitaan lapselle eikä päinvastoin. Aina katsotaan missä lapsen etu toteutuu parhaiten. Lasta ei kukaan shoppaa kuten puolisoa.
Käytännössä jää ilman adoptiolasta jos ei ole rahkeita.
Tämä väittely on turha koska me väittelemme eri asioista. Et ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää mitä tarkoitin. En tarkoittanut tuolla valitsemisella, että lapsi valitaan jostakin katalogista. Tarkoitin sitä, että valitaan ottaa osaksi omaa perhettä joku jo olemassa oleva ihminen. Siksi se on jollakin tavalla verrannollinen miehen "ottamiseen". Verrattuna siihen, että biologista lasta ei siinä päätöksen hetkellä ole vielä olemassa, hänet "tehdään" ja hän tulee sinusta ja isästään tänne maailmaan.
Vielä lisäyksenä... Siis olennaista tässä ajatuksessani on se, että samoin kuin mies, myös adoptiolapsi on alkujaan "ulkopuolinen". Josta sitten tulee tuon valinnan myötä perheenjäsen. Sen sijaan biologinen lapsi on heti olemassaolonsa alusta asti "sisäpuolinen", perheen sisällä. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän selittää. Pohdin, että voiko sitä alkujaan ulkopuolista ihmistä rakastaa koskaan niin suunnattoman paljon kuin sitä omasta kohdusta tullutta. Ja tähän en tiedä vastausta, adoptiolasta minulla ei ole, mutta ainakaan miestäni minä en pysty rakastamaan yhtä paljoa kuin biolapsiamme.
Adoptiolapsi on oma lapsi. Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Häntä odotetaan, vanhemmat yhdessä odottaa, ja hän ”syntyy” siihen omaan perheeseensä tullessaan vanhemmilleen. Häntä odotetaan sydämessä.
Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Voin kertoa että se kun näkee ensi kertaa lapsensa, oli tulotapa mikä tahansa, on aina sykähdyttävä ainutkertainen kokemus.
En kiistä sitä mitä sanot. Siitä huolimatta, ei voi väittää etteikö olisi erilaista saada biologista lasta ja adoptiolasta. Ja se ero on se, mistä minä puhun ja mistä tässä ketjussa on kyse. Minusta tuntuu, että mitä tahansa sanon, väität vain vastaan. Eipä taida tämä vääntö meitä tehdä hullua hurskaammiksi.
MIKÄ se ero on?
En ole tuo lainaamasi kirjoittaja, mutta kysytkö tosiaan että mikä ero on biologisen ja adoptiolapsen saannissa? Öööh... Olisko vaikka se, että toinen on sinun biologinen lapsesi ja toisen adoptoit jostakin muualta? Biologisen lapsen luot, kannat, synnytät, koet ne hormonit ym. Adoptiolapsi on jonkun muun biologinen lapsi, jonka haet ja otat perheeseesi.
Mielestäni tämän hyvän ja mielenkiintoisen keskustelun pilaavat nämä tyypit, jotka vääntävät täällä hirveällä raivolla, että biologisen ja adoptiolapsen saanti on TÄSMÄLLEEN sama asia ja tunteet heitä kohtaan ovat TÄSMÄLLEEN samat ja muuta vaihtoehtoa ei ole PISTE. Koetteko jotenkin uhkana tämän keskustelun ja tällaisten tunneasioiden pohtimisen? Mielestäni tämä on erittäin hyvä ja monitahoinen keskustelunaihe. Tosi tylsää, että tänne on eksynyt näitä jankkaajia jotka haluavat kokonaan kieltää sen, että mitään eroja voisi olla. Tottakai niitä voi olla ja ihan kaikkiin suuntiin. Kuten joku ihan alussa sanoi, kieltäminen on alkeellinen puolustusmekanismi. Älkää tukahduttako hyvää keskustelua ja pohdintaa.
Ainoat erot on se että biolapsen voi pyöräyttää kuka vaan puoluhuolimattomasti. Adoptiolapsi taas on aina haluttu, harkittu ja valtavalla työllä odotettu. Eli ei ne samat ole vaan adoptiolapseen sitoudutaan ihan toisella tasolla.
Biolapsi ei voi olla haluttu, harkittu, valtavalla työllä odotettu?
Koittakaa muistaa että tässä ketjussa ei ole tarkoituksena vertailla biolisääntymisen ja adoptoinnin paremmuutta. Kysymyksenä on nimenomaan se, että JOS SINULLA ON MOLEMMAT, niin ovatko tunteesi heitä kohtaan samanlaiset. Eli pointtina on se, mikä on biologian vaikutus äidinrakkaudessa. Mielestäni tähän kysymykseen ei kunnolla voi vastata kukaan äiti, jolla on vain biologisia tai vain adoptiolapsia. Ei nyt päästetä tätä keskustelua lipsahtamaan kiistelyksi siitä, että kummat ovat parempia vanhempia, adoptio- vai biologiset ja kummat ovat halunneet lastaan enemmän. Kun siitä ei ole tässä kyse.
Ei koskaan yhtä suuren työn tulos.
Särähtää aika pahasti korvaan.
Terv. Vuosien yrityksen ja hedelmöityshoitojen jälkeen äidiksi tullut
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Ymmärtänet vertauksen.
En ymmärrä.
Adoptiossa adoptiovanhemmiksi halajavat on ne jotka poimitaan lapselle eikä päinvastoin. Aina katsotaan missä lapsen etu toteutuu parhaiten. Lasta ei kukaan shoppaa kuten puolisoa.
Käytännössä jää ilman adoptiolasta jos ei ole rahkeita.
Tämä väittely on turha koska me väittelemme eri asioista. Et ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää mitä tarkoitin. En tarkoittanut tuolla valitsemisella, että lapsi valitaan jostakin katalogista. Tarkoitin sitä, että valitaan ottaa osaksi omaa perhettä joku jo olemassa oleva ihminen. Siksi se on jollakin tavalla verrannollinen miehen "ottamiseen". Verrattuna siihen, että biologista lasta ei siinä päätöksen hetkellä ole vielä olemassa, hänet "tehdään" ja hän tulee sinusta ja isästään tänne maailmaan.
Vielä lisäyksenä... Siis olennaista tässä ajatuksessani on se, että samoin kuin mies, myös adoptiolapsi on alkujaan "ulkopuolinen". Josta sitten tulee tuon valinnan myötä perheenjäsen. Sen sijaan biologinen lapsi on heti olemassaolonsa alusta asti "sisäpuolinen", perheen sisällä. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän selittää. Pohdin, että voiko sitä alkujaan ulkopuolista ihmistä rakastaa koskaan niin suunnattoman paljon kuin sitä omasta kohdusta tullutta. Ja tähän en tiedä vastausta, adoptiolasta minulla ei ole, mutta ainakaan miestäni minä en pysty rakastamaan yhtä paljoa kuin biolapsiamme.
Adoptiolapsi on oma lapsi. Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Häntä odotetaan, vanhemmat yhdessä odottaa, ja hän ”syntyy” siihen omaan perheeseensä tullessaan vanhemmilleen. Häntä odotetaan sydämessä.
Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Voin kertoa että se kun näkee ensi kertaa lapsensa, oli tulotapa mikä tahansa, on aina sykähdyttävä ainutkertainen kokemus.
En kiistä sitä mitä sanot. Siitä huolimatta, ei voi väittää etteikö olisi erilaista saada biologista lasta ja adoptiolasta. Ja se ero on se, mistä minä puhun ja mistä tässä ketjussa on kyse. Minusta tuntuu, että mitä tahansa sanon, väität vain vastaan. Eipä taida tämä vääntö meitä tehdä hullua hurskaammiksi.
MIKÄ se ero on?
En ole tuo lainaamasi kirjoittaja, mutta kysytkö tosiaan että mikä ero on biologisen ja adoptiolapsen saannissa? Öööh... Olisko vaikka se, että toinen on sinun biologinen lapsesi ja toisen adoptoit jostakin muualta? Biologisen lapsen luot, kannat, synnytät, koet ne hormonit ym. Adoptiolapsi on jonkun muun biologinen lapsi, jonka haet ja otat perheeseesi.
Mielestäni tämän hyvän ja mielenkiintoisen keskustelun pilaavat nämä tyypit, jotka vääntävät täällä hirveällä raivolla, että biologisen ja adoptiolapsen saanti on TÄSMÄLLEEN sama asia ja tunteet heitä kohtaan ovat TÄSMÄLLEEN samat ja muuta vaihtoehtoa ei ole PISTE. Koetteko jotenkin uhkana tämän keskustelun ja tällaisten tunneasioiden pohtimisen? Mielestäni tämä on erittäin hyvä ja monitahoinen keskustelunaihe. Tosi tylsää, että tänne on eksynyt näitä jankkaajia jotka haluavat kokonaan kieltää sen, että mitään eroja voisi olla. Tottakai niitä voi olla ja ihan kaikkiin suuntiin. Kuten joku ihan alussa sanoi, kieltäminen on alkeellinen puolustusmekanismi. Älkää tukahduttako hyvää keskustelua ja pohdintaa.
Ainoat erot on se että biolapsen voi pyöräyttää kuka vaan puoluhuolimattomasti. Adoptiolapsi taas on aina haluttu, harkittu ja valtavalla työllä odotettu. Eli ei ne samat ole vaan adoptiolapseen sitoudutaan ihan toisella tasolla.
Biolapsi ei voi olla haluttu, harkittu, valtavalla työllä odotettu?
Koittakaa muistaa että tässä ketjussa ei ole tarkoituksena vertailla biolisääntymisen ja adoptoinnin paremmuutta. Kysymyksenä on nimenomaan se, että JOS SINULLA ON MOLEMMAT, niin ovatko tunteesi heitä kohtaan samanlaiset. Eli pointtina on se, mikä on biologian vaikutus äidinrakkaudessa. Mielestäni tähän kysymykseen ei kunnolla voi vastata kukaan äiti, jolla on vain biologisia tai vain adoptiolapsia. Ei nyt päästetä tätä keskustelua lipsahtamaan kiistelyksi siitä, että kummat ovat parempia vanhempia, adoptio- vai biologiset ja kummat ovat halunneet lastaan enemmän. Kun siitä ei ole tässä kyse.
Ei koskaan yhtä suuren työn tulos.
Eikö? Kuuntelepa tämä tarina: Ystäväni yritti miehensä kanssa luomusti lasta melkein kahden vuoden ajan. Ei onnistunut. Sen jälkeen hakeutuivat hedelmöityshoitoihin ja kävivät niissä kuusi vuotta. Siis _kuusi vuotta_. Se oli äärettömän raskasta aikaa ystävälleni ja heidän avioliitolleenkin. Pettymystä toisen perään. He ottivat kahdesti lainaa rahoittaakseen hedelmöityshoidot, mikä oli myös iso taloudellinen lovi. Ystäväni ravasi lääkäreillä, psykologeilla, rukoili, meditoi, lopulta kävi jopa jonkinlaisessa sielunhoidossa ja noudatti ties mitä ruokavalioita jotta raskaus tärppäisi. Ei tärpännyt. Aikaa, rahaa, energiaa ja mielenterveyttä meni aivan älyttömästi tuohon lapsen yritykseen ja toivomiseen. Kuuden vuoden jälkeen he päättivät lopettaa hedelmöityshoidot, sillä ne eivät olleet tuottaneet mitään tulosta ja olivat kalliita ja henkisesti sekä fyysisesti raskaita. Ystäväni oli aivan musertunut. Kuitenkin tästä noin vuoden kuluttua ihme tapahtui ja hän tuli luomusti raskaaksi, vaikka olivat jo luopuneet kaikesta toivosta. Nyt heillä on kolmevuotias tyttö, joka on heidän maailmansa keskipiste ja rakkaus. Tyttö syntyi siis noin kymmenen vuoden kuluttua siitä, kun he aloittivat yrittämään raskautta. Ja melko suuren työn takana kyllä mielestäni oli. Eli todellako olet sitä mieltä, että biolapsi ei ole (sinua lainaten) "koskaan yhtä suuren työn tulos" kuin adoptiolapsi?
Adoptioprosessi on vaativuudessaan ainutlaatuinen.
Melko ainutlaatuisen vaativa on kuule tuo ystävänikin kokemus äidiksi tulemisesta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käsi sydämelle: haluatko lapseksesi ensisijaisesti biologisen vai ei-biologisen lapsen?
Moniko ottaa adoption kautta lapsen, jos omia (biologisia) voi saada?
Ei millään pahalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Ymmärtänet vertauksen.
En ymmärrä.
Adoptiossa adoptiovanhemmiksi halajavat on ne jotka poimitaan lapselle eikä päinvastoin. Aina katsotaan missä lapsen etu toteutuu parhaiten. Lasta ei kukaan shoppaa kuten puolisoa.
Käytännössä jää ilman adoptiolasta jos ei ole rahkeita.
Tämä väittely on turha koska me väittelemme eri asioista. Et ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää mitä tarkoitin. En tarkoittanut tuolla valitsemisella, että lapsi valitaan jostakin katalogista. Tarkoitin sitä, että valitaan ottaa osaksi omaa perhettä joku jo olemassa oleva ihminen. Siksi se on jollakin tavalla verrannollinen miehen "ottamiseen". Verrattuna siihen, että biologista lasta ei siinä päätöksen hetkellä ole vielä olemassa, hänet "tehdään" ja hän tulee sinusta ja isästään tänne maailmaan.
Vielä lisäyksenä... Siis olennaista tässä ajatuksessani on se, että samoin kuin mies, myös adoptiolapsi on alkujaan "ulkopuolinen". Josta sitten tulee tuon valinnan myötä perheenjäsen. Sen sijaan biologinen lapsi on heti olemassaolonsa alusta asti "sisäpuolinen", perheen sisällä. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän selittää. Pohdin, että voiko sitä alkujaan ulkopuolista ihmistä rakastaa koskaan niin suunnattoman paljon kuin sitä omasta kohdusta tullutta. Ja tähän en tiedä vastausta, adoptiolasta minulla ei ole, mutta ainakaan miestäni minä en pysty rakastamaan yhtä paljoa kuin biolapsiamme.
Adoptiolapsi on oma lapsi. Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Häntä odotetaan, vanhemmat yhdessä odottaa, ja hän ”syntyy” siihen omaan perheeseensä tullessaan vanhemmilleen. Häntä odotetaan sydämessä.
Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Voin kertoa että se kun näkee ensi kertaa lapsensa, oli tulotapa mikä tahansa, on aina sykähdyttävä ainutkertainen kokemus.
En kiistä sitä mitä sanot. Siitä huolimatta, ei voi väittää etteikö olisi erilaista saada biologista lasta ja adoptiolasta. Ja se ero on se, mistä minä puhun ja mistä tässä ketjussa on kyse. Minusta tuntuu, että mitä tahansa sanon, väität vain vastaan. Eipä taida tämä vääntö meitä tehdä hullua hurskaammiksi.
MIKÄ se ero on?
En ole tuo lainaamasi kirjoittaja, mutta kysytkö tosiaan että mikä ero on biologisen ja adoptiolapsen saannissa? Öööh... Olisko vaikka se, että toinen on sinun biologinen lapsesi ja toisen adoptoit jostakin muualta? Biologisen lapsen luot, kannat, synnytät, koet ne hormonit ym. Adoptiolapsi on jonkun muun biologinen lapsi, jonka haet ja otat perheeseesi.
Mielestäni tämän hyvän ja mielenkiintoisen keskustelun pilaavat nämä tyypit, jotka vääntävät täällä hirveällä raivolla, että biologisen ja adoptiolapsen saanti on TÄSMÄLLEEN sama asia ja tunteet heitä kohtaan ovat TÄSMÄLLEEN samat ja muuta vaihtoehtoa ei ole PISTE. Koetteko jotenkin uhkana tämän keskustelun ja tällaisten tunneasioiden pohtimisen? Mielestäni tämä on erittäin hyvä ja monitahoinen keskustelunaihe. Tosi tylsää, että tänne on eksynyt näitä jankkaajia jotka haluavat kokonaan kieltää sen, että mitään eroja voisi olla. Tottakai niitä voi olla ja ihan kaikkiin suuntiin. Kuten joku ihan alussa sanoi, kieltäminen on alkeellinen puolustusmekanismi. Älkää tukahduttako hyvää keskustelua ja pohdintaa.
Ainoat erot on se että biolapsen voi pyöräyttää kuka vaan puoluhuolimattomasti. Adoptiolapsi taas on aina haluttu, harkittu ja valtavalla työllä odotettu. Eli ei ne samat ole vaan adoptiolapseen sitoudutaan ihan toisella tasolla.
Biolapsi ei voi olla haluttu, harkittu, valtavalla työllä odotettu?
Koittakaa muistaa että tässä ketjussa ei ole tarkoituksena vertailla biolisääntymisen ja adoptoinnin paremmuutta. Kysymyksenä on nimenomaan se, että JOS SINULLA ON MOLEMMAT, niin ovatko tunteesi heitä kohtaan samanlaiset. Eli pointtina on se, mikä on biologian vaikutus äidinrakkaudessa. Mielestäni tähän kysymykseen ei kunnolla voi vastata kukaan äiti, jolla on vain biologisia tai vain adoptiolapsia. Ei nyt päästetä tätä keskustelua lipsahtamaan kiistelyksi siitä, että kummat ovat parempia vanhempia, adoptio- vai biologiset ja kummat ovat halunneet lastaan enemmän. Kun siitä ei ole tässä kyse.
Ei koskaan yhtä suuren työn tulos.
Eikö? Kuuntelepa tämä tarina: Ystäväni yritti miehensä kanssa luomusti lasta melkein kahden vuoden ajan. Ei onnistunut. Sen jälkeen hakeutuivat hedelmöityshoitoihin ja kävivät niissä kuusi vuotta. Siis _kuusi vuotta_. Se oli äärettömän raskasta aikaa ystävälleni ja heidän avioliitolleenkin. Pettymystä toisen perään. He ottivat kahdesti lainaa rahoittaakseen hedelmöityshoidot, mikä oli myös iso taloudellinen lovi. Ystäväni ravasi lääkäreillä, psykologeilla, rukoili, meditoi, lopulta kävi jopa jonkinlaisessa sielunhoidossa ja noudatti ties mitä ruokavalioita jotta raskaus tärppäisi. Ei tärpännyt. Aikaa, rahaa, energiaa ja mielenterveyttä meni aivan älyttömästi tuohon lapsen yritykseen ja toivomiseen. Kuuden vuoden jälkeen he päättivät lopettaa hedelmöityshoidot, sillä ne eivät olleet tuottaneet mitään tulosta ja olivat kalliita ja henkisesti sekä fyysisesti raskaita. Ystäväni oli aivan musertunut. Kuitenkin tästä noin vuoden kuluttua ihme tapahtui ja hän tuli luomusti raskaaksi, vaikka olivat jo luopuneet kaikesta toivosta. Nyt heillä on kolmevuotias tyttö, joka on heidän maailmansa keskipiste ja rakkaus. Tyttö syntyi siis noin kymmenen vuoden kuluttua siitä, kun he aloittivat yrittämään raskautta. Ja melko suuren työn takana kyllä mielestäni oli. Eli todellako olet sitä mieltä, että biolapsi ei ole (sinua lainaten) "koskaan yhtä suuren työn tulos" kuin adoptiolapsi?
Adoptioprosessi on vaativuudessaan ainutlaatuinen.
Melko ainutlaatuisen vaativa on kuule tuo ystävänikin kokemus äidiksi tulemisesta...
Lapsellista säntäilyä ja mutku mä haluun -jalanpoljentaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käsi sydämelle: haluatko lapseksesi ensisijaisesti biologisen vai ei-biologisen lapsen?
Moniko ottaa adoption kautta lapsen, jos omia (biologisia) voi saada?
Ei millään pahalla.
Biolapsi on helppo hankkia eikä vaadi mitään. Kuka vaan mielenterveysongelmainen tyhjätasku voi tekaista vahingossa.
Adoptiolapsen saaminen on raskasta. Kallista. Ja vaatii hirvittävän paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka puoliso eiole verisukulainen, niin todennäköisesti rakastat häntä yli kaiken, eikö? Jostain se rakkaus on syntynyt, vaikka verisidettä ei ole. Eli oletan, että ihminen osaa rakastua myös ei-biologiseen henkilöön, lapseen tai aikuiseen. Mutta toki on totta, että rakkaus puolisoon ainakin on ehdottomasti erilaista kuin lapseen. Ehkä ero on sitten siinä miten on sdn tunnesiteen luonut (kantamalla vai paperisodalla), mielenkiintoinen kysymys yhtä kaikki.
Tässä on hyvä pointti mielestäni. Olen miettinyt tätä aloituksen kysymystä joskus itsekin. Rakastan miestäni älyttömästi, hän on se ihminen jonka kaikista maailman ihmisistä VALITSIN perheenjäsenekseni. Silti rakkauteni meidän (biologisia) lapsiamme kohtaan on vielä miljoona kertaa suurempaa. En voisi koskaan rakastaa miestäni yhtä paljon kuin lapsiamme, koska en vaan yksinkertaisesti voi rakastaan mitään enkä ketään yhtä paljon kuin lapsiamme. Mietinkin, että jos nyt vielä adoptoisimme lapsen, mitä tapahtuisi. Hänhän olisi mieheni tapaan tuollainen olemassa oleva ihminen, jonka valitsen perheenjäsenekseni. Rakastaisinko häntä siis ehkä samalla tavalla kuin miestäni? Valtavasti, mutta en koskaan niin paljon kuin biolapsia? Tämän takia en koskaan uskaltaisi adoptoida.
Ei adoptiolapsia valita.
Ymmärtänet vertauksen.
En ymmärrä.
Adoptiossa adoptiovanhemmiksi halajavat on ne jotka poimitaan lapselle eikä päinvastoin. Aina katsotaan missä lapsen etu toteutuu parhaiten. Lasta ei kukaan shoppaa kuten puolisoa.
Käytännössä jää ilman adoptiolasta jos ei ole rahkeita.
Tämä väittely on turha koska me väittelemme eri asioista. Et ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää mitä tarkoitin. En tarkoittanut tuolla valitsemisella, että lapsi valitaan jostakin katalogista. Tarkoitin sitä, että valitaan ottaa osaksi omaa perhettä joku jo olemassa oleva ihminen. Siksi se on jollakin tavalla verrannollinen miehen "ottamiseen". Verrattuna siihen, että biologista lasta ei siinä päätöksen hetkellä ole vielä olemassa, hänet "tehdään" ja hän tulee sinusta ja isästään tänne maailmaan.
Vielä lisäyksenä... Siis olennaista tässä ajatuksessani on se, että samoin kuin mies, myös adoptiolapsi on alkujaan "ulkopuolinen". Josta sitten tulee tuon valinnan myötä perheenjäsen. Sen sijaan biologinen lapsi on heti olemassaolonsa alusta asti "sisäpuolinen", perheen sisällä. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän selittää. Pohdin, että voiko sitä alkujaan ulkopuolista ihmistä rakastaa koskaan niin suunnattoman paljon kuin sitä omasta kohdusta tullutta. Ja tähän en tiedä vastausta, adoptiolasta minulla ei ole, mutta ainakaan miestäni minä en pysty rakastamaan yhtä paljoa kuin biolapsiamme.
Adoptiolapsi on oma lapsi. Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Häntä odotetaan, vanhemmat yhdessä odottaa, ja hän ”syntyy” siihen omaan perheeseensä tullessaan vanhemmilleen. Häntä odotetaan sydämessä.
Aivan kuin biologinenkin lapsi.
Voin kertoa että se kun näkee ensi kertaa lapsensa, oli tulotapa mikä tahansa, on aina sykähdyttävä ainutkertainen kokemus.
En kiistä sitä mitä sanot. Siitä huolimatta, ei voi väittää etteikö olisi erilaista saada biologista lasta ja adoptiolasta. Ja se ero on se, mistä minä puhun ja mistä tässä ketjussa on kyse. Minusta tuntuu, että mitä tahansa sanon, väität vain vastaan. Eipä taida tämä vääntö meitä tehdä hullua hurskaammiksi.
MIKÄ se ero on?
En ole tuo lainaamasi kirjoittaja, mutta kysytkö tosiaan että mikä ero on biologisen ja adoptiolapsen saannissa? Öööh... Olisko vaikka se, että toinen on sinun biologinen lapsesi ja toisen adoptoit jostakin muualta? Biologisen lapsen luot, kannat, synnytät, koet ne hormonit ym. Adoptiolapsi on jonkun muun biologinen lapsi, jonka haet ja otat perheeseesi.
Mielestäni tämän hyvän ja mielenkiintoisen keskustelun pilaavat nämä tyypit, jotka vääntävät täällä hirveällä raivolla, että biologisen ja adoptiolapsen saanti on TÄSMÄLLEEN sama asia ja tunteet heitä kohtaan ovat TÄSMÄLLEEN samat ja muuta vaihtoehtoa ei ole PISTE. Koetteko jotenkin uhkana tämän keskustelun ja tällaisten tunneasioiden pohtimisen? Mielestäni tämä on erittäin hyvä ja monitahoinen keskustelunaihe. Tosi tylsää, että tänne on eksynyt näitä jankkaajia jotka haluavat kokonaan kieltää sen, että mitään eroja voisi olla. Tottakai niitä voi olla ja ihan kaikkiin suuntiin. Kuten joku ihan alussa sanoi, kieltäminen on alkeellinen puolustusmekanismi. Älkää tukahduttako hyvää keskustelua ja pohdintaa.
Ainoat erot on se että biolapsen voi pyöräyttää kuka vaan puoluhuolimattomasti. Adoptiolapsi taas on aina haluttu, harkittu ja valtavalla työllä odotettu. Eli ei ne samat ole vaan adoptiolapseen sitoudutaan ihan toisella tasolla.
Biolapsi ei voi olla haluttu, harkittu, valtavalla työllä odotettu?
Koittakaa muistaa että tässä ketjussa ei ole tarkoituksena vertailla biolisääntymisen ja adoptoinnin paremmuutta. Kysymyksenä on nimenomaan se, että JOS SINULLA ON MOLEMMAT, niin ovatko tunteesi heitä kohtaan samanlaiset. Eli pointtina on se, mikä on biologian vaikutus äidinrakkaudessa. Mielestäni tähän kysymykseen ei kunnolla voi vastata kukaan äiti, jolla on vain biologisia tai vain adoptiolapsia. Ei nyt päästetä tätä keskustelua lipsahtamaan kiistelyksi siitä, että kummat ovat parempia vanhempia, adoptio- vai biologiset ja kummat ovat halunneet lastaan enemmän. Kun siitä ei ole tässä kyse.
Ei koskaan yhtä suuren työn tulos.
Eikö? Kuuntelepa tämä tarina: Ystäväni yritti miehensä kanssa luomusti lasta melkein kahden vuoden ajan. Ei onnistunut. Sen jälkeen hakeutuivat hedelmöityshoitoihin ja kävivät niissä kuusi vuotta. Siis _kuusi vuotta_. Se oli äärettömän raskasta aikaa ystävälleni ja heidän avioliitolleenkin. Pettymystä toisen perään. He ottivat kahdesti lainaa rahoittaakseen hedelmöityshoidot, mikä oli myös iso taloudellinen lovi. Ystäväni ravasi lääkäreillä, psykologeilla, rukoili, meditoi, lopulta kävi jopa jonkinlaisessa sielunhoidossa ja noudatti ties mitä ruokavalioita jotta raskaus tärppäisi. Ei tärpännyt. Aikaa, rahaa, energiaa ja mielenterveyttä meni aivan älyttömästi tuohon lapsen yritykseen ja toivomiseen. Kuuden vuoden jälkeen he päättivät lopettaa hedelmöityshoidot, sillä ne eivät olleet tuottaneet mitään tulosta ja olivat kalliita ja henkisesti sekä fyysisesti raskaita. Ystäväni oli aivan musertunut. Kuitenkin tästä noin vuoden kuluttua ihme tapahtui ja hän tuli luomusti raskaaksi, vaikka olivat jo luopuneet kaikesta toivosta. Nyt heillä on kolmevuotias tyttö, joka on heidän maailmansa keskipiste ja rakkaus. Tyttö syntyi siis noin kymmenen vuoden kuluttua siitä, kun he aloittivat yrittämään raskautta. Ja melko suuren työn takana kyllä mielestäni oli. Eli todellako olet sitä mieltä, että biolapsi ei ole (sinua lainaten) "koskaan yhtä suuren työn tulos" kuin adoptiolapsi?
Adoptioprosessi on vaativuudessaan ainutlaatuinen.
Älkää vastailko tälle ilmiselvälle trollille. Ei kukaan voi olla noin joustamaton ja mustavalkoinen ajattelussaan. Kunhan yrittää provosoida. Tai jos tämä kirjoittaja on tosissaan, niin vissiin kirpaisee aika tosi paljon se ettei ole voinut saada biologista lasta. Nyt on sitten panssarimaiset defenssit päällä siitä kuinka adoptio on aina parempi ja adoptiovanhemmat aina parempia.
Ap täällä pitkästä aikaa. Onpas keskustelua tullut vuorokauden aikana!
Tosiaan haluan vielä sanoa, että ei ollut tarkoitus lähteä vertailemaan biologista lasten saantia ja adoptointia, että kumpi on parempi tapa. Ei myöskään vertailla, että kummat ovat parempia vanhempia. Kysymys oli vain se, että jos jollakin henkilöllä on sekä biologinen että adoptiolapsi, niin tunteeko niitä kohtaan rakkautta samalla tavalla, vai vaikuttaako biologia jotenkin.
Tarkoituksena tässä keskustelussa ei ole riidellä eikä loukata ketään!
Erityisen kiinnostavia ovat kokemukset niiltä vanhemmilta, joilla todella on sekä bio- että adoptiolapsia. Tuntuu että suurin osa tähän ketjuun kommentoineista on sellaisia, joilla on vain joko adoptoituja tai biologisia lapsia, Muistakaa että silloin ei voi tietää toisen tunteista/kokemuksista, joten ei kannata olla liian kärkäs mielipiteissään
Joskus saattaa olla niinkin, että adoptiolasta rakastaa enemmän kuin omaa biologista lasta. Kaikkien lasten kanssa ei välttämättä kemiat natsaa, vaikka kuinka olisi oma lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin. Hölmö kysymys.
Minusta tämä ei ole ollenkaan hölmö kysymys. Hölmöä on kutsua toisen kysymystä hölmöksi, silloin kun kysyjällä on tarkoituksena vain oppia ja ymmärtää jotain uutta.
No on hölmö kysymys. Miksi ei kysy että rakastaako vammaista yhtä paljon tai onko ruma lapsi rakastettava tai entäs jos lapsi on tyhmä. Tms.
Lue kysymys oikein ajatuksella. Ota eri näkökulmia huomioon. Ehkä se aapeen ajatus aukeaa sinulle..
Olen lukenut koko ketjun. Kommentoin jo ekalle tai toiselle sivulle sen, mitä olen kokenut.
Vähättely ei ole uusi juttu, ja muutenkin olen huomannut että ihmisten on hyvin vaikea ottaa vastaan sitä tietoa, että todella olen tullut sekä biologisten vanhempieni että adoptioäitini hylkäämäksi. Myöskään kummankaan suku ei ottanut omakseen, ja ero minun ja muiden välille on tehty selväksi suorin sanoin.
Olen Suomessa syntynyt, Suomeen adoptoitu. Sinisilmäinen, vaaleahiuksinen. Syntynyt 80-luvun alkupuolella, eli kyse ei ole ras ismista eikä vanhakantaisesta maailmasta. Minä vain en kelvannut.
Ja kyllä tuntuu kurjalta, että verrataan biologisen suvun hylkimiseen. Se ihan totta on eri juttu. Mutta ei uusi juttu, ja on minua kehotettu jopa päättämään omat päiväni kun "ei kelpaa se mitä on saanut".