Lue keskustelun säännöt.
Ihmissuhteet hajoavat, kun en enää ole ylivastuullinen
22.01.2019 |
Heti jos alan käyttäytyä samalla tavalla kuin toinen osapuoli, niin ihmissuhde päättyy. En kuitenkaan yksinään jaksa olla loputtomiin rakentava ja kannatella ihmissuhdetta. Miksi moni tuntuu ajattelevan, että heillä on oikeus käyttäytyä miten vain, mutta toiselta sama käytös tulkitaan loukkauksena? Esimerkiksi myöhästelijä hermostuu siitä, kun toinenkin alkaa tulla paikalle miten sattuu jne.
Kommentit (45)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä ota alussakaan vastuuta toisen puolesta. Jos et ota, niin kieroutunutta ihmissuhdetta ei synny alun alkaenkaan. Ne suhteet, jotka sybtyvät, perustuu alun alkaen molempien vastuullisuuteen.
Yritän toimia jämäkästi, mutta en löydä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa saisin muodostettua tasavertaisia ihmisuhteita. Olen siis yksin.
Mitä tarkoittaa jämäkästi? Määräilevästi? Asiat pitää tehdä sinun tavallasi? Monesti kaksi jämäkkää ihmistä ovat niin tiukkoja ja periksiantamattomia omista näkemyksistään, että eivät tule keskenään toimeen, jos yhdestäkin asiasta ollaan eri mieltä.
Tarkoitin jämäkällä assertatiivista vuorovaikutustyyliä, jossa pyritään pitämään omia puolia jyräämättä toisia.
https://www.iltalehti.fi/pinnalla/a/201701262200058931
Okei, tuo selvensi. Sanasta vaan tuli ensimmäisenä mieleen kaulimen kanssa kädet puuskassa seisova Justiina :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä ota alussakaan vastuuta toisen puolesta. Jos et ota, niin kieroutunutta ihmissuhdetta ei synny alun alkaenkaan. Ne suhteet, jotka sybtyvät, perustuu alun alkaen molempien vastuullisuuteen.
Yritän toimia jämäkästi, mutta en löydä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa saisin muodostettua tasavertaisia ihmisuhteita. Olen siis yksin.
Mitä tarkoittaa jämäkästi? Määräilevästi? Asiat pitää tehdä sinun tavallasi? Monesti kaksi jämäkkää ihmistä ovat niin tiukkoja ja periksiantamattomia omista näkemyksistään, että eivät tule keskenään toimeen, jos yhdestäkin asiasta ollaan eri mieltä.
Tarkoitin jämäkällä assertatiivista vuorovaikutustyyliä, jossa pyritään pitämään omia puolia jyräämättä toisia.
https://www.iltalehti.fi/pinnalla/a/201701262200058931Okei, tuo selvensi. Sanasta vaan tuli ensimmäisenä mieleen kaulimen kanssa kädet puuskassa seisova Justiina :D
Miksi? Jämäkkyydestä ihmissuhteista ja omien rajojen kunnioittamisesta on puhuttu jo pitkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä ota alussakaan vastuuta toisen puolesta. Jos et ota, niin kieroutunutta ihmissuhdetta ei synny alun alkaenkaan. Ne suhteet, jotka sybtyvät, perustuu alun alkaen molempien vastuullisuuteen.
Yritän toimia jämäkästi, mutta en löydä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa saisin muodostettua tasavertaisia ihmisuhteita. Olen siis yksin.
Olet varmaan niin jämäkkä, että perässävedettävät tykkäävät tulla mukaasi. On joku joka hoitaa.
On totta, että tasavertaisia ihmisiä on vähemmistö. Kyllä meitä on, odota vain.
Olen huomannut, että jotkut pitävät meitä tasavertaisia epäempaattisina ihmisinä. Se korostuu täällä av:lla. Jos kertoo, ettei kanna vastuuta toisen asioista, niin lytätään ihmiseksi, joka on kylmä.
Minä olin vuosikymmenet avioliitossa, jonka vastuullisuus ei ollut tasavertaista. Minä olin se alivastuullinen, mielistelijä, sopeutuja. Vuodet ajoivat siihen, en nyt selitä miksi. Mutta eron jälkeen tasapainotin itseni, niin voi luoja sitä eksän haukkumista. Olin yhtäkkiä itsekäs.
Olin sellaisessa parisuhteessa, jossa toinen ripustui minuun, kun hän näki minut jotenkin epärealistisen ihanteellisessa valossa. Kun aloin väsyä tähän asetelmaan, niin puoliso ongelmien työstämisen sijaan päätyikin hakemaan sivusuhteen itselleen. Sen löydettyään hän jätti minut. Kokemus oli todella nöyryyttävä. Olin itse pyrkinyt olemaan toisen tukena, mutta tulinkin lopulta kohdelluksi todella inhottavalla tavalla.
Joo, noinkin voi käydä. Tai sitten käy kuten meillä, eli mies teki aina päätökset, eikä antanut minun niitä tehdä, kaikki päätökset siis piti kierrättää hänen kauttaan, pienetkin. Lopulta lakkasin kokonaan tekemästä päätöksiä, koska en turhan työn tekeminen on turhaa. Ja avioliiton lopussa mies ihmetteli, miten olen niin passiivinen.
Vierailija kirjoitti:
Koska niin monet ovat jääneet lapsen tasolle ja kun se toinenkin lopettaa sen äitinä olemisen ja ryhtyy jopa itsekin lapseksi, niin nämä ”lapsukaiset” alkavat metsästämään itselleen uutta äitiä tai isää.
Kutakuinkin näin. Jotta ihminen kykenis terveeseen ja tasavertaiseen parisuhteeseen, hänen pitäis olla kasvanut psykologisesti aikuiseksi. Joko niin että on saanut hyvät eväät kotoaan, tai sit terapian avulla. Me elellään kuitenkin historian lahjana edelleen läheisriippuvaisessa häpeäkulttuurissa, ja digitalisaatio on tuonut taantumuksen ihmissuhdetaitoihin. Käytännössä siis kypsiä tai kehittymishaluisia ihmisiä ei niin paljoa ole, naisissa varmaankin enemmän. Lisäksi Suomessa on ymmärretty väärin se, et aikuisuus ja vastuu itsestä ei suinkaan tarkoita vaan omaa napaa, yksin pärjäämistä ja suorituskeskeisyyttä. Silloin, kun itseä kiinnostaa ottaa vastuu omasta hyvinvoinnista, ja toista ei, liitto päättyykin vääjäämättä. Lohdullista silti, et elämästä tulee joka tapauksessa parempaa ilman paskaa parisuhdetta.....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä ota alussakaan vastuuta toisen puolesta. Jos et ota, niin kieroutunutta ihmissuhdetta ei synny alun alkaenkaan. Ne suhteet, jotka sybtyvät, perustuu alun alkaen molempien vastuullisuuteen.
Yritän toimia jämäkästi, mutta en löydä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa saisin muodostettua tasavertaisia ihmisuhteita. Olen siis yksin.
Mitä tarkoittaa jämäkästi? Määräilevästi? Asiat pitää tehdä sinun tavallasi? Monesti kaksi jämäkkää ihmistä ovat niin tiukkoja ja periksiantamattomia omista näkemyksistään, että eivät tule keskenään toimeen, jos yhdestäkin asiasta ollaan eri mieltä.
Tarkoitin jämäkällä assertatiivista vuorovaikutustyyliä, jossa pyritään pitämään omia puolia jyräämättä toisia.
https://www.iltalehti.fi/pinnalla/a/201701262200058931
En lukenut juttua, mutta olet ihan oikeassa, kin on hyvät ja selkeät rajat, tadavertaisuus on vasta mahdollistakin. Ja se on ihan eri juttu kuin jyrääminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä ota alussakaan vastuuta toisen puolesta. Jos et ota, niin kieroutunutta ihmissuhdetta ei synny alun alkaenkaan. Ne suhteet, jotka sybtyvät, perustuu alun alkaen molempien vastuullisuuteen.
Yritän toimia jämäkästi, mutta en löydä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa saisin muodostettua tasavertaisia ihmisuhteita. Olen siis yksin.
Olet varmaan niin jämäkkä, että perässävedettävät tykkäävät tulla mukaasi. On joku joka hoitaa.
On totta, että tasavertaisia ihmisiä on vähemmistö. Kyllä meitä on, odota vain.
Olen huomannut, että jotkut pitävät meitä tasavertaisia epäempaattisina ihmisinä. Se korostuu täällä av:lla. Jos kertoo, ettei kanna vastuuta toisen asioista, niin lytätään ihmiseksi, joka on kylmä.
Minä olin vuosikymmenet avioliitossa, jonka vastuullisuus ei ollut tasavertaista. Minä olin se alivastuullinen, mielistelijä, sopeutuja. Vuodet ajoivat siihen, en nyt selitä miksi. Mutta eron jälkeen tasapainotin itseni, niin voi luoja sitä eksän haukkumista. Olin yhtäkkiä itsekäs.
Olin sellaisessa parisuhteessa, jossa toinen ripustui minuun, kun hän näki minut jotenkin epärealistisen ihanteellisessa valossa. Kun aloin väsyä tähän asetelmaan, niin puoliso ongelmien työstämisen sijaan päätyikin hakemaan sivusuhteen itselleen. Sen löydettyään hän jätti minut. Kokemus oli todella nöyryyttävä. Olin itse pyrkinyt olemaan toisen tukena, mutta tulinkin lopulta kohdelluksi todella inhottavalla tavalla.
Joo, noinkin voi käydä. Tai sitten käy kuten meillä, eli mies teki aina päätökset, eikä antanut minun niitä tehdä, kaikki päätökset siis piti kierrättää hänen kauttaan, pienetkin. Lopulta lakkasin kokonaan tekemästä päätöksiä, koska en turhan työn tekeminen on turhaa. Ja avioliiton lopussa mies ihmetteli, miten olen niin passiivinen.
Minulle puoliso aina sanoi, että päätä sinä, kun olet taitavampi jne., jos kysyin hänen mielipidettään johonkin. Jälkikäteen hän sitten valitti siitä, ettei hänellä ole sananvaltaa mihinkään. Vaikka suhde päättyikin ikävissä merkeissä, niin jälkikäteen olen silti tyytyväinen siihen, että se on joka tapauksessa ohi. Ei yleensä tasapainottomassa ihmissuhteessa kenelläkään ole mukavaa. Jälkikäteen katsottuna näen eron jomman kumman aloitteesta olleen väistämätön.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska niin monet ovat jääneet lapsen tasolle ja kun se toinenkin lopettaa sen äitinä olemisen ja ryhtyy jopa itsekin lapseksi, niin nämä ”lapsukaiset” alkavat metsästämään itselleen uutta äitiä tai isää.
Kutakuinkin näin. Jotta ihminen kykenis terveeseen ja tasavertaiseen parisuhteeseen, hänen pitäis olla kasvanut psykologisesti aikuiseksi. Joko niin että on saanut hyvät eväät kotoaan, tai sit terapian avulla. Me elellään kuitenkin historian lahjana edelleen läheisriippuvaisessa häpeäkulttuurissa, ja digitalisaatio on tuonut taantumuksen ihmissuhdetaitoihin. Käytännössä siis kypsiä tai kehittymishaluisia ihmisiä ei niin paljoa ole, naisissa varmaankin enemmän. Lisäksi Suomessa on ymmärretty väärin se, et aikuisuus ja vastuu itsestä ei suinkaan tarkoita vaan omaa napaa, yksin pärjäämistä ja suorituskeskeisyyttä. Silloin, kun itseä kiinnostaa ottaa vastuu omasta hyvinvoinnista, ja toista ei, liitto päättyykin vääjäämättä. Lohdullista silti, et elämästä tulee joka tapauksessa parempaa ilman paskaa parisuhdetta.....
Itse olen käynyt vuosia terapiassa, mutta sen anti tuntuu osittain jääneen puolittaiseksi, kun juuri kukaan ei halua keskustella niistä asioista, joihin on terapian myötä oppinut ihmissuhteissa kiinnittämään huomiota (toimiva vuorovaikutus, avoimuus jne.).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä ota alussakaan vastuuta toisen puolesta. Jos et ota, niin kieroutunutta ihmissuhdetta ei synny alun alkaenkaan. Ne suhteet, jotka sybtyvät, perustuu alun alkaen molempien vastuullisuuteen.
Yritän toimia jämäkästi, mutta en löydä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa saisin muodostettua tasavertaisia ihmisuhteita. Olen siis yksin.
Olet varmaan niin jämäkkä, että perässävedettävät tykkäävät tulla mukaasi. On joku joka hoitaa.
On totta, että tasavertaisia ihmisiä on vähemmistö. Kyllä meitä on, odota vain.
Olen huomannut, että jotkut pitävät meitä tasavertaisia epäempaattisina ihmisinä. Se korostuu täällä av:lla. Jos kertoo, ettei kanna vastuuta toisen asioista, niin lytätään ihmiseksi, joka on kylmä.
Minä olin vuosikymmenet avioliitossa, jonka vastuullisuus ei ollut tasavertaista. Minä olin se alivastuullinen, mielistelijä, sopeutuja. Vuodet ajoivat siihen, en nyt selitä miksi. Mutta eron jälkeen tasapainotin itseni, niin voi luoja sitä eksän haukkumista. Olin yhtäkkiä itsekäs.
Olin sellaisessa parisuhteessa, jossa toinen ripustui minuun, kun hän näki minut jotenkin epärealistisen ihanteellisessa valossa. Kun aloin väsyä tähän asetelmaan, niin puoliso ongelmien työstämisen sijaan päätyikin hakemaan sivusuhteen itselleen. Sen löydettyään hän jätti minut. Kokemus oli todella nöyryyttävä. Olin itse pyrkinyt olemaan toisen tukena, mutta tulinkin lopulta kohdelluksi todella inhottavalla tavalla.
Joo, noinkin voi käydä. Tai sitten käy kuten meillä, eli mies teki aina päätökset, eikä antanut minun niitä tehdä, kaikki päätökset siis piti kierrättää hänen kauttaan, pienetkin. Lopulta lakkasin kokonaan tekemästä päätöksiä, koska en turhan työn tekeminen on turhaa. Ja avioliiton lopussa mies ihmetteli, miten olen niin passiivinen.
Minulle puoliso aina sanoi, että päätä sinä, kun olet taitavampi jne., jos kysyin hänen mielipidettään johonkin. Jälkikäteen hän sitten valitti siitä, ettei hänellä ole sananvaltaa mihinkään. Vaikka suhde päättyikin ikävissä merkeissä, niin jälkikäteen olen silti tyytyväinen siihen, että se on joka tapauksessa ohi. Ei yleensä tasapainottomassa ihmissuhteessa kenelläkään ole mukavaa. Jälkikäteen katsottuna näen eron jomman kumman aloitteesta olleen väistämätön.
Minä olen niin naiivi, että uskon kaiken olevan aina korjattavissa. Mikään ei ole väistämätöntä. Mutta joo, tasapainottomuus on tosi syvällä, ei pelkästään päätöksenteossa, vaan muuallakin.
Olen nykyään toista kertaa naimisissa, ja nykyinen mieheni sanoo aika helposti, että hänelle on asiat ihan sama. Hän on niin joustava luonteeltaan. Pinnistelen usein, että en tee päätöstä, varsinkin, jos asialla ei ole minulle mitään merkitystä. Ihannsen takia, ettemme luisu mihinkään epätasapainoon. Kummankin on kannettava vastuu omista asioistaan, ja tehtävä ne päätölset, jotka itselle kuuluu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä ota alussakaan vastuuta toisen puolesta. Jos et ota, niin kieroutunutta ihmissuhdetta ei synny alun alkaenkaan. Ne suhteet, jotka sybtyvät, perustuu alun alkaen molempien vastuullisuuteen.
Yritän toimia jämäkästi, mutta en löydä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa saisin muodostettua tasavertaisia ihmisuhteita. Olen siis yksin.
Olet varmaan niin jämäkkä, että perässävedettävät tykkäävät tulla mukaasi. On joku joka hoitaa.
On totta, että tasavertaisia ihmisiä on vähemmistö. Kyllä meitä on, odota vain.
Olen huomannut, että jotkut pitävät meitä tasavertaisia epäempaattisina ihmisinä. Se korostuu täällä av:lla. Jos kertoo, ettei kanna vastuuta toisen asioista, niin lytätään ihmiseksi, joka on kylmä.
Minä olin vuosikymmenet avioliitossa, jonka vastuullisuus ei ollut tasavertaista. Minä olin se alivastuullinen, mielistelijä, sopeutuja. Vuodet ajoivat siihen, en nyt selitä miksi. Mutta eron jälkeen tasapainotin itseni, niin voi luoja sitä eksän haukkumista. Olin yhtäkkiä itsekäs.
Olin sellaisessa parisuhteessa, jossa toinen ripustui minuun, kun hän näki minut jotenkin epärealistisen ihanteellisessa valossa. Kun aloin väsyä tähän asetelmaan, niin puoliso ongelmien työstämisen sijaan päätyikin hakemaan sivusuhteen itselleen. Sen löydettyään hän jätti minut. Kokemus oli todella nöyryyttävä. Olin itse pyrkinyt olemaan toisen tukena, mutta tulinkin lopulta kohdelluksi todella inhottavalla tavalla.
Joo, noinkin voi käydä. Tai sitten käy kuten meillä, eli mies teki aina päätökset, eikä antanut minun niitä tehdä, kaikki päätökset siis piti kierrättää hänen kauttaan, pienetkin. Lopulta lakkasin kokonaan tekemästä päätöksiä, koska en turhan työn tekeminen on turhaa. Ja avioliiton lopussa mies ihmetteli, miten olen niin passiivinen.
Minulle puoliso aina sanoi, että päätä sinä, kun olet taitavampi jne., jos kysyin hänen mielipidettään johonkin. Jälkikäteen hän sitten valitti siitä, ettei hänellä ole sananvaltaa mihinkään. Vaikka suhde päättyikin ikävissä merkeissä, niin jälkikäteen olen silti tyytyväinen siihen, että se on joka tapauksessa ohi. Ei yleensä tasapainottomassa ihmissuhteessa kenelläkään ole mukavaa. Jälkikäteen katsottuna näen eron jomman kumman aloitteesta olleen väistämätön.
Minä olen niin naiivi, että uskon kaiken olevan aina korjattavissa. Mikään ei ole väistämätöntä. Mutta joo, tasapainottomuus on tosi syvällä, ei pelkästään päätöksenteossa, vaan muuallakin.
Olen nykyään toista kertaa naimisissa, ja nykyinen mieheni sanoo aika helposti, että hänelle on asiat ihan sama. Hän on niin joustava luonteeltaan. Pinnistelen usein, että en tee päätöstä, varsinkin, jos asialla ei ole minulle mitään merkitystä. Ihannsen takia, ettemme luisu mihinkään epätasapainoon. Kummankin on kannettava vastuu omista asioistaan, ja tehtävä ne päätölset, jotka itselle kuuluu.
Itse en usko olevani niin voimakas ja kärsivällinen ihminen, että voimavarani monestikaan riittävät yrityksiin kaiken sen korjaamiseksi, mikä ihmissuhteissa voi olla pielessä. Joskus on oman itsensä pelastamiseksi parasta vain lähteä pois, jos huomaa uupuvansa liian pahasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sattuipa sopivasti eteen ketju kun olen ajatellut viimeaikoina paljon asiaa.
Nuorena minulla oli pitkä parisuhde sen nuoren miehen kanssa jonka olin aina halunnut, olin hirmuisen rakastunut, asuttoinkin jo yhdessä. Tyrmäävää oli kuitenkin se että hän teki millon mitäkin ihme tempauksua, mm ei tullut pe töiden jälkeen kotiin ollenkaan (emme olleet ehtineet hankkia vielä edes puhelinta, elettiin 80 luvun loppua ) vaan meni työporukan kanssa baariin. Samoin monia muita kertoja katoili vaan kavereiden kanssa jonnekin, lähti ryyppäämään vaikka meiidän piti tehdä yhdessä jotain, flirttaili joka muijalle avoimesti jne. Mutta kun minä sitten päätin antaa vähän opetusta sille kollille ja tein saman hänelle, hän oli ihan raivona tietydti ja syytti minua lapselliseksi. Ei siis kyennyt todella itsekeskeisenä mitenkään näkemään omassa toiminnassa mitään väärää minun kannalta.
Sama nyttemmin 35v jälkeen erään ystävän kanssa. Hän on pyrkinut ihan avoimesti hyödyntämään hyväntahtoisuuttani eräässä asiassa, kuskauttaa itseään minun autollani vaikka heillä perheessä oma auto, hän suoltaa selvästi kaikenmaailman valkoisia valheita ihan sujuvasti, ns piilokuittailee ja letkauttelee piikikkäitä täi vittuilevia kommentteja rivien välistä. On toisaalta jopa mielistelijä mut seuraavassa hetkessä antaa ymmärtää ettei seurani kiinnosta. Todella outo ja ristiriitainen persoona. Lopetin hänen kuskaamisensa ym xx asian (jota en voi mainita) niin hämpä lopetti koko yhteydenpidon ja on haukkunut ja mustamaalannut minut yhteiselle tutullemme. Tosin hän on sen verran yksinkertainen ja tyhmä ettei tajua että kaikki tulee kyllä minun tietooni. Tässä on myös elementtejä että hän voi käyttäytyä omadta mieledtään minua kohtaan miten vaan mutta kun asetin rajat niin eipä häntä enää miellytäkään. No eipä hänellä ole enää muitakaan ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Osaako joku selittää tämän ilmiön? Miksi joidenkin mielestä vain heillä on oikeuksia ja kaikilla muilla on velvollisuuksia?
Suvaitsevainen kasvatus tuon tekee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen sellainen, että ihmiset helposti olettavat minun kantavan vastuuta. Sitten kun osoitan, etten ota nyt vastuuta tästä, loukkaannutaan ja odotetaan, että minä pyytäisin anteeksi.
Seurustelin n 1/2 v vajaat viiskymppisenä samanikäisen miehen kanssa joka oli alusta saakka ihan perässävedettävä, mukava ja ihan kivan näköinenkin. Viihdyin hänen seurassaan. Mutta, se että ihminen on keski-ikäisenä täysin aloitekyvytön tyyliin mihinkään arjen pikkujuttuja lukuunottamatta, ei tee aloitteita, on suhteessa täysin vapaamatkustaja, ei keskustele, ei kysy minusta juuri yhtään mitään, ei kerro itsestään muutakuin jotain diiba daabaa, on todella heikkotasoinen makkarinkin puolella josta johtui se että minäkin muutuin siltäosin passiiviseksi enkä panostanut siihen mitenkään enää. No, kun hänelle tuli entistä haastavampi elämäntilanne ja henkisiä jaksamishaasteita hän päättikin syyttää ja vähätellä minua siitä ettei puhuttu mitään ja muutenkin oli vaisua jne. No, eihän siinä voi muutakun naureskella että katoppa äijä peiliin ja mieti miten täydellinen itse olet ja miten hyvin sinä onnistuit noin niinku omasta mielestä. Mutta, se vaan on niin helppoa syyttää ja vähätellä aina muita. Minä lähinnä naureskelin mielessäni että kaikenmaailmann reppanoihin sitä minunkin pitää sotkeentua, järkyttävän rikkinäiseen ja itsekeskeisern (itseään täynnä olevaan) ihmiseen jolla ei ole mitään annettavaa minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen käynyt vuosia terapiassa, mutta sen anti tuntuu osittain jääneen puolittaiseksi, kun juuri kukaan ei halua keskustella niistä asioista, joihin on terapian myötä oppinut ihmissuhteissa kiinnittämään huomiota (toimiva vuorovaikutus, avoimuus jne.).
Tämä on kyllä totta, että jos oman henkisen puolen eteen tekee paljon töitä, jää helposti yksin, koska suuri osa muista ei enää jaa ajatusmaailmaasi ja käsityksiäsi siitä, mikä on tervettä. On tyypillistä, että halu keskustella ja reflektoida kuitataan "vellomisena" tai "vatvomisena". Mielenkiintoista on silti huomata, että kaikkein ylimielisimmin ja vähättelevimmin näihin asioihin suhtautuvat vaikuttavat olevan pahiten solmussa elämänsä kanssa. On päihdeongelmaa, pettämistä, työnarkomaniaa, pahan olon purkamista puolisoon ja/tai lapsiin, kroonista tyytymättömyyttä ja negatiivisuutta, fyysisiä vaivoja joille ei löydy selkeää syytä ym. oireilua.
Näitä ihmisiä on ja ne voi jättää omaan arvoonsa. Itse olen tämän vuoden aikana "tumpannut" kolme keski-ikäistä naista seurustelusuhteista kun ovat olleet ns "perässä vedettävää mallia". Ei ole vain minun tehtäväni toimia seremoniamestareina, kaipaan aktiivisuutta myös naisilta. Joten olen toivotellut heille hyvää jatkoa.
M47
Uhraudu, uhraudu, niin kirkkaimman kruunun saat 😆
Vierailija kirjoitti:
Uhraudu, uhraudu, niin kirkkaimman kruunun saat 😆
Ja prenikan rintaan!
Te saatanan terapiassa ravaavat muijat kuulutte saunan taakse.
Mä olen kans se aktiivinen osapuoli ollut: tein ystävyyssuhteessa ihan kaikki aloitteet vuosikymmenen ajan. Kun nainen vaan oli negatiivinen ja jopa katkera milloin mistäkin, väitti vihjaillen etten välitä hänestä (vaikkei itse tehnyt mitään aloitteita - syytös saattoi tulla jos olin mielestään tehnyt aloitteen liian harvaan?), lopetin koko ihmissuhteen. Vuosikymmen kului. Tuli häntä ikävä. Erikoinen, taiteellinen nainen kumminkin. Otin yhteyttä ja kerroin, miksi olin lopettanut suhteen. Juttelimme siis syistä joihin väsyi.
Vaikutti loukkaantuneelta, mutta aloimme taas tavata, asuimme silloin vierekkäisissä pikkukylissä - emme Suomen mitan päässä toisistamme kuten nuorina. Mutta taas se jatkui samanlaisena. Ehkä en heti nähnyt tätä. Juu. En nähnyt. Sitä se oli. Kun olin 45, kun heräsin näkyyn, mikä oli taas sama, päätin jo toisen kerran lopettaa saman ihmissuhteen samasta syystä. Ihan kaikki aloitteet, autokyydit, ehdotukset tapaamisille, järjestämiset tulivat taas minulta. Valitus ja vastaukset häneltä.
Kysymys: jos pulkassa istuva tietää, että suhde vetokoiran kanssa on loppunut vetokoiran uupumukseen ja turhaumiin ja ravinnon puutteeseen, ja vetokoira on silti ottanut hänet pulkkaansa takaisin, sanoisin, että --> molemmissa on syytä. Vetokoirassa, koska jatkoi vetämistä vaikka jo kerran luovutti. Istuja, koska luulee, että tullakseen vedetyksi hänen ei tarvitse kuin ajatella, ja vetokoira jo tulee hakemaan häntä ulos elämämään. (Hyvää oli: nuoruuden hauskuus ja taiteen opiskelu, ihmissuhdeasioiden jakaminen, puhuminen. Huonoa: kaikki aloitteet - soitot kirjeet sähköpostit tapaamista varten, tulivat aina minulta. Väsyin siis.)
Olin sellaisessa parisuhteessa, jossa toinen ripustui minuun, kun hän näki minut jotenkin epärealistisen ihanteellisessa valossa. Kun aloin väsyä tähän asetelmaan, niin puoliso ongelmien työstämisen sijaan päätyikin hakemaan sivusuhteen itselleen. Sen löydettyään hän jätti minut. Kokemus oli todella nöyryyttävä. Olin itse pyrkinyt olemaan toisen tukena, mutta tulinkin lopulta kohdelluksi todella inhottavalla tavalla.