Naurettavin "sitten kun mulla on lapsia..."-väite, jonka olet lapsettomalta kuullut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jo varmaan kymmeniä vuosia sitten luin yhden typerimmästä kommenteista. Siinä juuri lisääntymässä ollut muusikkopariskunta kertoi, miten suunnittelee yhteisiä harrastuksia tulevan lapsensa kanssa. He pohtivat siinä, että luonnollisesti lapsi on samanhenkinen kuin he ja kiinnostuu samoista asioista.

En tiedä, miten hommassa kävi. On täysin mahdollista, että lapsesta tuli vanhempiensa pienoismalli. Mutta on myös mahdollista, että ei tullut. Minusta oli vain niin äärettömän typerää, että vanhemmat odottavat lapsen olevan joku mini me eli oman itsen pikku kopio.

Tuo asenne voi olla jopa henkistä väkivaltaa, jos lätkänpelaaja-faijan baletista kiinnostunut poika saa sitten koko ajan tuntea olevansa pettymys. Oikeasti sieltä tuutista voi tulla minkälainen tyyppi vain, ja vanhempien pitäisi avoimin mielin odottaa, että he pääsevät tutustumaan uuteen ihmiseen.

Yksi työkaverimies aikoi kasvattaa lapsestaa moottorikelkalla ajelevan lätkänpelaajan, vaikka tyttö tulikin.  Toivottavasti tyttö on kietonut isän pikkusormensa ympärille jo tähän mennessä.

Niin? Voihan se lapsi olla kiinnostunut moottorikelkkailusta ja jääkiekosta vaikka onkin tyttö? Ihme ennkkoluuloja joillakin...

Mutta ei isän käskystä, vaan omasta halusta.  Se oli se jutun pointti, ei stereotypiat pelkästään.

"Kyllä minä siitä pojan kasvatan, vaikka vain tyttö tulikin."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jo varmaan kymmeniä vuosia sitten luin yhden typerimmästä kommenteista. Siinä juuri lisääntymässä ollut muusikkopariskunta kertoi, miten suunnittelee yhteisiä harrastuksia tulevan lapsensa kanssa. He pohtivat siinä, että luonnollisesti lapsi on samanhenkinen kuin he ja kiinnostuu samoista asioista.

En tiedä, miten hommassa kävi. On täysin mahdollista, että lapsesta tuli vanhempiensa pienoismalli. Mutta on myös mahdollista, että ei tullut. Minusta oli vain niin äärettömän typerää, että vanhemmat odottavat lapsen olevan joku mini me eli oman itsen pikku kopio.

Tuo asenne voi olla jopa henkistä väkivaltaa, jos lätkänpelaaja-faijan baletista kiinnostunut poika saa sitten koko ajan tuntea olevansa pettymys. Oikeasti sieltä tuutista voi tulla minkälainen tyyppi vain, ja vanhempien pitäisi avoimin mielin odottaa, että he pääsevät tutustumaan uuteen ihmiseen.

Yksi työkaverimies aikoi kasvattaa lapsestaa moottorikelkalla ajelevan lätkänpelaajan, vaikka tyttö tulikin.  Toivottavasti tyttö on kietonut isän pikkusormensa ympärille jo tähän mennessä.

Niin? Voihan se lapsi olla kiinnostunut moottorikelkkailusta ja jääkiekosta vaikka onkin tyttö? Ihme ennkkoluuloja joillakin...

Voi olla, mutta ei sellaiseen kiinnostukseeen oikein voi väkisin kasvattaa. Ihan sama kumpaa sukupuolta on, niin tarjolla pitää olla autoja, nukkeja, palloja, legoja ja roolivaatteita. Kiinnostuu sitten mistä kiinnostuu. Moottoriharrastuksiin voi ottaa mukaan niin tyttöä kuin poikaa, mutta kiinnostuvat jos kiinnostuvat. Etukäteen ei voi päättää, kenestä tulee isin harrastuskaveri, kenestä balettitanssija ja kenestä moottoriurheilija.

Onhan sitä niitä äitejäkin, joille on pettymys kun tytön lempiväri onkin pinkki ja hän haluaa leikkiä prinsessaleikkejä. Silloin pitää alkaa tehdä töitä sen eteen, että käy läpi omia sukupuolitraumoja ja ennakkoluuloja. Lapsen lempiväri tai kiinnostuksenkohde kun ei vaan saa olla pettymys vanhemmalle, oli se mikä oli!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jo varmaan kymmeniä vuosia sitten luin yhden typerimmästä kommenteista. Siinä juuri lisääntymässä ollut muusikkopariskunta kertoi, miten suunnittelee yhteisiä harrastuksia tulevan lapsensa kanssa. He pohtivat siinä, että luonnollisesti lapsi on samanhenkinen kuin he ja kiinnostuu samoista asioista.

En tiedä, miten hommassa kävi. On täysin mahdollista, että lapsesta tuli vanhempiensa pienoismalli. Mutta on myös mahdollista, että ei tullut. Minusta oli vain niin äärettömän typerää, että vanhemmat odottavat lapsen olevan joku mini me eli oman itsen pikku kopio.

Tuo asenne voi olla jopa henkistä väkivaltaa, jos lätkänpelaaja-faijan baletista kiinnostunut poika saa sitten koko ajan tuntea olevansa pettymys. Oikeasti sieltä tuutista voi tulla minkälainen tyyppi vain, ja vanhempien pitäisi avoimin mielin odottaa, että he pääsevät tutustumaan uuteen ihmiseen.

Yksi työkaverimies aikoi kasvattaa lapsestaa moottorikelkalla ajelevan lätkänpelaajan, vaikka tyttö tulikin.  Toivottavasti tyttö on kietonut isän pikkusormensa ympärille jo tähän mennessä.

Niin? Voihan se lapsi olla kiinnostunut moottorikelkkailusta ja jääkiekosta vaikka onkin tyttö? Ihme ennkkoluuloja joillakin...

Voi olla, mutta ei sellaiseen kiinnostukseeen oikein voi väkisin kasvattaa. Ihan sama kumpaa sukupuolta on, niin tarjolla pitää olla autoja, nukkeja, palloja, legoja ja roolivaatteita. Kiinnostuu sitten mistä kiinnostuu. Moottoriharrastuksiin voi ottaa mukaan niin tyttöä kuin poikaa, mutta kiinnostuvat jos kiinnostuvat. Etukäteen ei voi päättää, kenestä tulee isin harrastuskaveri, kenestä balettitanssija ja kenestä moottoriurheilija.

Onhan sitä niitä äitejäkin, joille on pettymys kun tytön lempiväri onkin pinkki ja hän haluaa leikkiä prinsessaleikkejä. Silloin pitää alkaa tehdä töitä sen eteen, että käy läpi omia sukupuolitraumoja ja ennakkoluuloja. Lapsen lempiväri tai kiinnostuksenkohde kun ei vaan saa olla pettymys vanhemmalle, oli se mikä oli!

Kiinnostusta ei voi tietenkään pakottaa, mutta usein lapset seuraavat luonnostaan vanhempiensa jalanjälkiä, liittyipä se sitten harrastuksiin, koulutustasoon tai jopa ammattiin (erityisesti yrittäjät). Helppo ymmärtää, kun ovat eläneet esim. jonkun harrastuksen keskellä lapsuutensa.

On toki sitten niitä 180 astetta erilaisia tapauksia. Usein saman perheenkin sisällä.

Surullisen paljon löytyy naisia, jotka vanhemmuuten murehtivat, että kun minun olisi pitänyt olla poika.  Se on sanottu lapselle ihan ääneen.  En tiedä muita kuin prinssi Harry, jonka taas olisi pitänyt olla tyttö.

Mun ajatuksille naurettiin, kun ilmoitin sitkun mulla on lapsia, ne ei katso tablettia, ei osteta eineksiä, käydään joka päivä ulkona enkä lukittaudu sisälle. Lapsi ei pompi sisällä miten haluaa ja tulee nukkumaan vain omassa sängyssä.

Olin katsonut sisarusteni huligaanilaumaa vuosia. Yksi oli tabletilla nonstop saaten raivarit jos tabletin virta loppui, toiset pomppi sohvilla ja rikkoi aina käydessään jonkun huonekalun. Ruokana oli yleensä aina makaroonia tai ranskalaisia pakastepuikoilla. Ulkona kävivät kerran kesässä, jos sää oli sopiva.

Sisarukseni nauroivat ja sanoivat vain, että katsotaampa vaan. Nyt niitä lapsia on. Enemmän, kuin sisaruksilla yhteensä. Osaavat käyttäytyä pomppimatta sohvilla, osaavat elää, leikkiä ja matkustaa ilman tablettia, eineksiä syödään ehkä kerran kuussa. Ainoa, mistä olen joutunut syömään sanani on vieressä nukkuminen, kaikki lapset saavat tulla viereen halutessaan, vanhin oli 5 halutessaan oman sängyn, nuorin taapero nukkuu edelleen mun kanssa.

Minua ei ärsytä lapsettomien "sit kun mulla on lapsia" jutut. Kukin tavallaan ja tyylillään. Mua ärsyttää enemmän huonosti kasvatetut lapset, jotka saavat pomppia sohvilla, vetävät limpparilla ja eineksillä päänsä ja kropan sekaisin eivätkä keksi automatkalla muuta tekemistä, kuin tabletilla roikkumista. Yllättäen emme pahemmin vieraile toistemme luona. Olen kamala, enkä ääneen kritisoi heidän tapojaan, mutta yksinkertaisesti mulle iskee pään särky siitä huligoinnista, haluan sohvani kestävän pidempään, kuin 3 vuotta ja haluan rauhallista mukavaa elämää lasten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ehkä enemmän itseeni liittyviä, etten liho enkä anna itseni rupsahtaa tai mammautua. Vielä raskaus aikana kuljin korkkareissa tälläytyneenä, mutta kummasti koliikkivauvan ja pitkään huonosti nukkuvan ja vakavasti sairaan lapsen kanssa ei jaksanut enää meikata kuin juhliin/töihin ja painoakin on tullut, kun ei ole kerennyt liikkua ja huonosti nukkuneena makea maistuu...

Mä olisin kuollut häpeään nuorena, jos olosin tiennyt miltä näytän nyt, mut nyt äitinä ei haittaa, kunhan lapsi on kunnossa😂

Lapseen liittyen uskoin, että vauvat ja lapset nukkuvat paljon paremmin, mitä todellisuudessa...ehkä ihan hyvä, ettei tiennyt todellisuutta...

Tunnistan itseni tuosta. Kotoa uloslähtiesdä katsoi hissin peilistä, ettei ole puuroa tms.naamassa tai hiuksissa.

Vierailija kirjoitti:

Usein ihmettelen joidenkin ihmisten käsitystä kasvatuksesta ja kurista. Moni tuntuu luulevan, että kasvatus on jokin kertaluonteinen tapahtuma, joka menee välittömästi jakeluun. Esimerkiksi jos 2- vuotias vaikka leikkii ruokapöydässä tms, niin kyse on aina kasvatuksen puutteesta. Moni vanhempi kuitenkin tietää, että on paljon asioita, joita saa toistaa lapselle viikko ja kuukausikaupalla ennen kuin asiat menee jakeluun. Etenkin uhmäikäisen kasvattaminen ei ole ihan helppo juttu. Lapsilla kun vain on oma tahto ja lapsi ei välittömästä käskystä muutu toivomamme kaltaiseksi.

Moni myös luulee, että kuri hiljentää lapsen välittömästi. Ajatellaan, että vanhempi kieltää ja lapsi välittömästi tottelee. No useimmiten julkisilla paikoilla tosiaan videot sun muut on helpompi vaihtoehto kuin kieltämisestä aiheutuvat itkupotkuraivarit, joka taas saa aikaan paheksuvia katseita. Itkupotkuraivaritkin on kuitenkin ihan normaaliin kehitykseen kuuluvaa toimintaa. Ihmisellä kun tosiaan on oma tahto ja kuka meistä nyt aina haluaisi toimia toisen pillin mukaan, etenkään jos ymmärrys ei vielä riitä tajuamaan miksi asioita kielletään. 

Juuri tämä!! Usein kuulee näitä "miten nää nykyvanhemmat kasvattaa lapsiaan, kun minä näin klo 16:30 bussissa lapsen joka sitä sun tätä". Sen yhden tilanteen perusteellahan voikin arvioida ko. perheen kasvatuksen.

Serkkuni kritisoi kovaan ääneen sukujuhlissa juoksentelevia lapsia ja julisti että hänen lapsensa ainakin tulevat istumaan sukujuhlissa hiljaa paikoillaan eivätkä todellakaan riehu tai metelöi.

Hih, ei mennytkään ihan noin 😂, todistin 5v myöhemmin aivan toisenlaista käytöstä hänen kolmelta lapseltaan... Julistamisen aikoihin oli vielä lapseton.