Kun tietää, että on löytänyt elämänsä miehen mutta mies haluaa olla vain ystävä
Todella raastavaa.
Mietin häntä jatkuvasti, haluaisin häntä jatkuvasti, haluan olla lähellä ja elää hänen kanssaan. Haluan aina kertoa kaiken ensimmäisenä hänelle.
Tätä on jatkunut nyt todella pitkään enkä pääse yli vaikka olen yrittänyt vain jatkaa elämääni. En saa häntä pois mielestäni.
Vieläkin elättelen toiveita.
Onneksi hän on sentään edes ystäväni. Hän on antanut niin paljon toivoa ja aina arvostanut minua ja nähnyt minussa sellaisia asioita, joita en välttämättä olisi uskaltanut lähteä tavoittelemaan ilman hänen kannustustaan.
Hän on niin rakas ihminen minulle.
Kuitenkin sitoutumiskammoinen ja jos järjellä miettii, niin ehkä olemme liian erilaisissa elämäntilanteissa tällä hetkellä.
Kuitenkin toivon, että hän pysyisi elämässäni vaikka elämä muuttuu.
Vertaistukea?
Kommentit (47)
Ei mitään kaverikorttia ei! Se on kyllä tai ei. Turha toista on roikottaa mukana. Julmaa ja ilkeää. Sen verran pitää osata toista kunnioittaa, että kykenee sanomaan suoraan, jos ei kiinnosta.
Totta on. Mies ei ole kanssasi tosissaan ja siksi ette pääse suhteessa eteenpäin. Hän voi pitää sinusta mutta hänellä on syynsä miksi ei sitoudu kanssasi. Voithan yrittää ottaa niistä selvän mutta yleensä he ei kerro vaan voit joutua koville kun etsit syytä.
Onko ylipainoa. Sallikaa mun nauraa. Taitaa tällä typeryksellä olla älykkyys osamäärä pahasti alakantissa. Noin tyhmää ja möllimäistä ei kukaan järkevä nainen ottaisi.5
Ap, ikävä tosiasia on se, että vain ja ainoastaan sellainen mies on sinun elämäsi mies, joka rakastaa myös sinua ja jonka kanssa voit jakaa elämäsi. Tämä "elämäsi mies" on tosiasiassa pelkkä yksipuolinen rakkaus.
Ap. Tiedät itsekin mitä pitää tehdä.
Olen ollut tuollaisessa tilanteessa, paitsi mies oli sen verran oikea ystävä että käytännössä lopetti yhteydenpidon kun tapasin lupaavan toisen miehen. Ensin ärsytti, mutta todennäköisesti tuo tila oli se mitä uuteen suhteeseen tarvitsi, ja arvaapa mitä? Se mies on ihan oikeasti elämäni rakkaus. Nyt vuosien päästä katsottuna epätoivontuskainen pakkomielle ei näytä enää rakkaudelle, vaan oli tapa käsitellä aikanaan vaikeaa elämäntilannetta kiinnittymällä ajattelemaan jotain muuta.
Todellinen rakkaus tuntuu hyvältä. Se lämmittää ja on vakaa luotettava turva johon nojata. Kaikesta kipinöinnistä huolimatta ei kumppanini kanssa ole koskaan tarvinnut pelätä, eikä pelata.
Tuo ei ole elämäsi mies, irrottaudu.
Yli pääsee, kun katkaisee välit kokonaan ja alkaa tapailla muita. Ei siinä ystävyys toimi.
Jos toinen teistä ajatteli noiden viiden vuoden ajan, että tuossa on muuten elämäni nainen/mies, niin oli kyllä jotenkin vähän creepyä kuitenkin.