Lue keskustelun säännöt.
Elämä on vaikeaa sellaiselle kuin minä, jota kukaan ei hyväksy ystäväksi tai edes jonkinlaiseksi tutukseen.
20.01.2019 |
Sen verran ihmiset ovat kanssani tekemisissä kuin on aivan pakko olla, mutta eivät muuten. Ei puhettakaan, että minut hyväksyttäisiin kaveripiireihin mukaan. Kyse ei voi olla siitä, että yritän ystävystyä vääränlaisten ihmisten kanssa, koska olen yrittänyt elämäni aikana ystävystyä todella monenlaisten ihmisten kanssa onnistumatta siinä. Aina käy niin, että ihmiset katsovat minua kummastuneena kun yritän mennä puhumaan heille, vilkuilevat toisiaan kiusaantuneena, jättävät minut syrjään ja lähtevät pois. Aivan sama missä tilanteessa yritän mennä puhumaan ihmisille ja mistä puhun heille. Enää en jaksa edes yrittää, mutta koska ihminen on sosiaalinen eläin, niin en jaksa enää yksinäisyyttäkään. Siksi odotan vain kuolemaa ja toivon sen tulevan pian. Olen alle 40-vuotias, mutta olen nähnyt tätä elämää jo aivan tarpeeksi ja olen kyllästynyt elämään. Olen pettynyt liian monta kertaa ja väsynyt yksinäisyyteen, hylkiönä elämiseen ja olemaan aina sivuosassa elämässä katsellen kun muut elävät sellaista elämää jota minäkin haluaisin elää mutta johon minua ei hyväksytä mukaan. Kaikki keinoni on käytetty ja ainoa vapautus tästä on se kuolema.
Kommentit (56)
Minä en osaa jutella ihmisten kanssa sillälailla kepeästi, en osaa vitsailla tai ''heittää läppää''. Olen huumorintajuinen, kuten jokainen omasta mielestään, mutta minun huumorini on hyvin sisäänpäin kääntynyttä, löydän huumoria monista asioista mitä luen, maailmalla tapahtuu yms, ja yksin ollessa usein nauran ääneen näitä ajatuksia. Sellaista rupattelun, ja nokkelan vitsailun tai siihen reagoimisen taitoa minulla ei vaan tunnu olevan, vaikka olen ilmeisesti kuitenkin suhteellisen normaaliälyinen. Osaan kuitenkin keskustella, jos siis puhutaan jostain vakavammin. Moni kuitenkin kaipaa sellaista kepeyttä ja vastavuoroista huumoria. Uskon että tämä on yksi iso syy siihen että en saa ystäviä. Jos joku vaikka vitsailee minulle jotain, jäädyn ja sanon vaikka ''Hehh..heh.'' kuin vähä-älyinen. Eli monet ihmiset, varsinkin nuorempana, varmasti pitivät minua vain tylsänä ja turhanpäiväisenä. Kun tarkemmin mietin asiaa niin olen ymmärtänyt sen ettei kukaan halua olla kanssani - ei minusta saa irti mitään mieltä nostattavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistuipa mieleeni koulusta ne joittenkin pelästyneet tai kiusaantuneet ilmeet, että ei kai tuo stana aio puhua minulle tai ei kai tuo prkle tervehdi minua, joku voi luulla et ollaan kamuja, luuserius tarttuu.
Paras tapaus oli aikoinaan eräs rippikoululeirin isonen, jonka piti leirin aikaan leikkiä ihmistä ja ottaa kaikki huomioon, jolloin joutui minunkin kanssa keskustelemaan. Koulussa sitten syksyllä tämä tyyppi aivan varta vasten tuli hihittelemään ja osoittelemaan ja supattelemaan minulle, että sai kavereilleen vakuutettua, et a) on kova tyyppi ja b) ei siis niinku todellakaan ole mun kaveri.
Kaikkea sitä on saanut sietääkin elämässään. Mut sitä yksinäinen ja mihinkään porukkaan kuulumaton saa joskus kestää.
Onkohan tämä se sama trolli, joka yleensä itkee, ettei ole ystäviä yliopistossa? Sitten tekee ketjuja ojissa analysoi tekemiään trolliketjuja. Ystäväketjutrolli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä taas en hyväksy ystävikseni juuri ketään. Minulla on yksi todella läheinen sydänystävä ja kolme vähemmän läheistä, kuitenkin sellaisia että voin heitä ystäviksi kutsua. Sitten on kymmeniä "kavereita", mutta kaverisuhteet eivät merkitse minulle mitään enkä vietä heidän kanssaan aikaa.
Suurimman osan ajastani vietän elämänkumppanini kanssa tai yksin.
Meitä on moneen junaan, mutta ethän ap ole haksahtanut ajattelemaan, että ystäviä olisi jotenkin "pakko" olla? Moni on onnellinen ilmankin. Osa ihmisistä taas ei ole. Mieti olisiko sinulle parempi vaihtoehto hyväksyä tilanne vai pyrkiä muuttamaan sitä.
Niin miksi kirjoitat tähänketjuu kun sinulla on elämänkumppani ja yksinäisyytesi on varsin vapaaehtoista.
Kyseinen henkilö ei kuulosta yksinäiseltä. Tuossa oli jo aika iso porukka mainittuna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä taas en hyväksy ystävikseni juuri ketään. Minulla on yksi todella läheinen sydänystävä ja kolme vähemmän läheistä, kuitenkin sellaisia että voin heitä ystäviksi kutsua. Sitten on kymmeniä "kavereita", mutta kaverisuhteet eivät merkitse minulle mitään enkä vietä heidän kanssaan aikaa.
Suurimman osan ajastani vietän elämänkumppanini kanssa tai yksin.
Meitä on moneen junaan, mutta ethän ap ole haksahtanut ajattelemaan, että ystäviä olisi jotenkin "pakko" olla? Moni on onnellinen ilmankin. Osa ihmisistä taas ei ole. Mieti olisiko sinulle parempi vaihtoehto hyväksyä tilanne vai pyrkiä muuttamaan sitä.
Niin miksi kirjoitat tähänketjuu kun sinulla on elämänkumppani ja yksinäisyytesi on varsin vapaaehtoista.
Siksi, kun jäin miettimään onko ap oikeasti onneton yksinäisenä, vai onko hän lähinnä jumiutunut ajatukseen että ystäviä pitää olla ja kaikilla muillakin on. Kun on myös meitä, jotka emme oikeastaan edes halua monia ystäviä (pidän sydänystävääni yhteyttä muutaman kerran vuodessa ja niihin kolmeen muuhun ehkä kolmen - viiden vuoden välein, joten katson kuuluvani tähän joukkoon). Halusin tuoda esille, että tälläkin tavalla voi olla onnellinen. Ap voi sitten itse miettiä, onko hänen tyytymättömyytensä juuri siitä johtuvaa ettei ole ystäviä. Jos on, niin totta kai kannattaa nähdä vaivaa tilanteen muuttamiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sun sitten vaan kannattais kattoa peiliin ja miettiä mitä teet väärin.Jos kaikki ihmiset välttelevät sua niin itsetutkiskelu vois olla tarpeen.
Ei tarvitse katsoa peiliin.Vika voi olla paikkakunnassa,jossa asuu.Minäkin asuin pienellä paikkakunnalla,jossa melkein kaikki olivat sukua keskenään.Siellä ei muualta muuttaneet olleet edes ihmisarvoisia.Kun muutin toiselle paikkakunnalle,niin ystäviä on vaikka kuinka paljon.Kutsuvat kylään ja yhteisiin harrastuksiin ja lenkkeilemään.Oikein kiirettä pitää, kun on niin mukavaa seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Näkisin asian niin että yksinäisillä ihmisillä nimenomaan on hyvä itsetunto ja vahvuus. Ovat pelottavia muiden silmissä.
Yhden tuollaisen tiedän. Ei pelottanut minua ainakaan, ja kummasti juttuseura kelpasi kun menin jututtamaan lopulta. Pikkaisen outo ihminen ehkä, mutta mielettömän mukava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä taas en hyväksy ystävikseni juuri ketään. Minulla on yksi todella läheinen sydänystävä ja kolme vähemmän läheistä, kuitenkin sellaisia että voin heitä ystäviksi kutsua. Sitten on kymmeniä "kavereita", mutta kaverisuhteet eivät merkitse minulle mitään enkä vietä heidän kanssaan aikaa.
Suurimman osan ajastani vietän elämänkumppanini kanssa tai yksin.
Meitä on moneen junaan, mutta ethän ap ole haksahtanut ajattelemaan, että ystäviä olisi jotenkin "pakko" olla? Moni on onnellinen ilmankin. Osa ihmisistä taas ei ole. Mieti olisiko sinulle parempi vaihtoehto hyväksyä tilanne vai pyrkiä muuttamaan sitä.
Niin miksi kirjoitat tähänketjuu kun sinulla on elämänkumppani ja yksinäisyytesi on varsin vapaaehtoista.
Siksi, kun jäin miettimään onko ap oikeasti onneton yksinäisenä, vai onko hän lähinnä jumiutunut ajatukseen että ystäviä pitää olla ja kaikilla muillakin on. Kun on myös meitä, jotka emme oikeastaan edes halua monia ystäviä (pidän sydänystävääni yhteyttä muutaman kerran vuodessa ja niihin kolmeen muuhun ehkä kolmen - viiden vuoden välein, joten katson kuuluvani tähän joukkoon). Halusin tuoda esille, että tälläkin tavalla voi olla onnellinen. Ap voi sitten itse miettiä, onko hänen tyytymättömyytensä juuri siitä johtuvaa ettei ole ystäviä. Jos on, niin totta kai kannattaa nähdä vaivaa tilanteen muuttamiseksi.
Pyydän ystävällisesti, että et ottaisi enää osaa tästä aiheesta käytäviin keskusteluihin. Tarkoitat varmasti hyvää, mutta et pysty ollenkaan ymmärtämään sitä, mitä yksinäisyys on. Sinua voi verrata ihmisiin, jotka päivittelevät, "kuinka muka ei voi olla muutamaa euroa lahjaan/pesuaineeseen/bensaan". Sitä ei tajua ennen kuin on itse samanlaisessa tilanteessa ja se muutama euro menee puuroon, koska muuten ei saa syödäkseen.
Tiedän, mistä puhun, koska olin viisikymppiseksi saakka hyvin tyytyväinen siihen, että sain käydä töissä ja muulloin olla pääsääntöisesti omissa oloissani. Kavereita ei ollut, mutta työni oli ihmisten kanssa puhumista, enkä edes kaivannut seuraa. En kaivannut edes parisuhdetta. Nyt, kun ei ole ollut töitä kolmeen vuoteen, ei kavereita eikä parisuhdetta, olen ymmärtänyt, mitä on olla todella yksin: kukaan ei kaipaa eikä ole ketään, jolle lähettää joulutervehdys tai soittaa, kun yksinäisyys oikein koettelee. Entinen minäni olisi ajatellut, että totta kai jokainen viihtyy yksin, kun vain ottaa sellaisen asenteen, mutta nyt tajuan, kuinka idioottimainen ja omahyväinen tuolloin olin. Ja juuri sitä samaa olet sinä nyt.
Jollei tämä millään aukene, tee mielikuvaharjoitus: puolisosi, sydänystäväsi ja ne kolme muuta jättävät sinut huomenna varoittamatta. Joku tuntematon tulee ja kehottaa sinua miettimään, oletko oikeasti yksinäinen ja mikset voisi olla onnellinen juuri noin. Et kai vain ole jumiutunut siihen, että puoliso, sydänystävä ja kavereita nyt vain täytyy olla?
Vierailija kirjoitti:
Olen tehnyt karun havainnon että nykyään hyvillä tyyppeillä ei ole mitään asiaa mihinkään. Olen käynyt yksinäisten iltaan ja hämmästyin mitä porukka siellä oli. Tyylikkäitä, kouluttautuneita, aivan ihania , ajattelevaisia ihmisiä. Oli sekä menestyneitä että työttömiä. Ilmapiiri oli niin ihanan kypsä.
En vaa käsitä miksi ihanimmat jäävät yksin.
Juoruilevat ja huomionkipeät ovat taas suosittuja.
Kun olet yleisötapahtumissa tai kaupoissa, pystytkö "näkemään" eri ihmisten välillä yhteyksiä vaikka eivät tunsiskaan toisiaan, heitä voi olla kymmeniä ja sitten niiden seassa menee se yksi "hyvä tyyppi" jonka olemuksesta näkee ettei "näe" näiden kymmien ihmisten välistä yhteyttä. Maailma on paha.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen tehnyt karun havainnon että nykyään hyvillä tyyppeillä ei ole mitään asiaa mihinkään. Olen käynyt yksinäisten iltaan ja hämmästyin mitä porukka siellä oli. Tyylikkäitä, kouluttautuneita, aivan ihania , ajattelevaisia ihmisiä. Oli sekä menestyneitä että työttömiä. Ilmapiiri oli niin ihanan kypsä.
En vaa käsitä miksi ihanimmat jäävät yksin.
Juoruilevat ja huomionkipeät ovat taas suosittuja.
Ovat liian täydellisiä... jopa tosilleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä taas en hyväksy ystävikseni juuri ketään. Minulla on yksi todella läheinen sydänystävä ja kolme vähemmän läheistä, kuitenkin sellaisia että voin heitä ystäviksi kutsua. Sitten on kymmeniä "kavereita", mutta kaverisuhteet eivät merkitse minulle mitään enkä vietä heidän kanssaan aikaa.
Suurimman osan ajastani vietän elämänkumppanini kanssa tai yksin.
Meitä on moneen junaan, mutta ethän ap ole haksahtanut ajattelemaan, että ystäviä olisi år jotenkin "pakko" olla? Moni on onnellinen ilmankin. Osa ihmisistä taas ei ole. Mieti olisiko sinulle parempi vaihtoehto hyväksyä tilanne vai pyrkiä muuttamaan sitä.
Niin miksi kirjoitat tähänketjuu kun sinulla on elämänkumppani ja yksinäisyytesi on varsin vapaaehtoista.
Hienosti sanottu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen niitä, joilla on ystäviä, lisäksi on tuttavia ja kavereita, joista osa ehkä haluais olla enemmänkin ystäviä ja mun kanssa tekemisissä. Olen puoli-introvertti, siis tulen toimeen ihmisten kanssa ja olen kiinnostunut ihmisistä, teen töitäkin ihmismielen kanssa. Mutta uuvun ihmissuhteista ja tarvitsen paljon omaa aikaa. Ikä ja kilometrit ovat opettaneet minua säätelemään etäisyyttä toivoaksen suht loukkaamattomalla tavalla. Silti tiedän aiheuttavani toisinaan joillekin ihmisille pettymyksiä, kun en hakeudu niin läheisiin väleihin kuin toinen ehkä haluaisi.
Minua kiinnostaisi kovasti tietää, mitä te yksinäiset, ystävättömät, ystävältänne toivoisitte? Voin kertoa omista läheisistä ystävistäni, että he ovat niitä, joiden kanssa on joskus kolahtanut tavalla tai toisella, mutta jotka kannattelevat itse itseään niin, että voidaan olla ystäviä, vaikka ei tavattaisi kuukausiin. Tai yhden kanssa vuosiin; soitellaan muutaman kerran vuodessa, ja tavataan vain harvoin. Se ystävä, jonka kanssa olen eniten tekemisissä, asuu kahdenkymmenen kilometrin päässä. Ja joo, hänen kanssa tavataan joskus muutamankin kerran kuukaudessa, mutta välillä voi mennä monta kuukautta näkemättä. Liian kiinteään tai nopeaan tutustumiseen ja yhdessäoloon minusta ei ole. Mielestäni ystävyyden pitää sallia vapaus. Kummallekin.
Mä olen kanssa tällainen herkästi inhottu ja ne ainoatkin kaveri/ystävyyssuhteet on sitten lopahtaneet viimeistään siihen kun ystävä on löytänyt itselleen puolison joka inhosi minua eka tapaamisesta alkaen.
Nyt sitten ikää on jo enempi ja olin ystävystynyt harrastuksen kautta erääseen naiseen jonka pojan sitten tapasin ihan sattumalta. Tämä poika siis oli jo aikuinen ja se inho jota hän vaikutti kokevan heti mua kohtaan oli ihan käsittämätön. Ei siis muuta kuin tervehdittiin toisiamme kun tämä kaverini esitteli meidät ja sen jälkeen kävikin niin, että kaverini alkoi ottaa etäisyyttä ja lopulta sitten kertoi, että hänen poikansa ei pitänyt minusta ja siksi hän ei pidä hyvänä ideana että oltaisiin tekemisissä enää pakollista moikkausta enempää.
Ja tietenkään kenenkään ei pidä pakolla olla mun kaveri, mutta en mä käsitä mikä minussa on niin hirveää että se ns nostaa suurimmalla osalla niskavillat pystyyn heti ekasta moikkauksesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketjussa ehdotettu itsetutkiskelukaan ei oikein hullua hurskaammaksi tee jos/kun ei ole oikeasti vaikka aggressiivinen tai hyökkäävä muita ihmisiä kohtaan. Lisäksi vaikka sen kuinka hyvin ymmärtäisi, ettei muiden ihmisten ole mikään velvollisuus viihtyä seurassa niin ei se yksinoloa silti sen mukavammaksi tee tai poista sitä omaa kaipuuta muiden ihmisten seuraan. Yksinolo on todella musertavaa jos/kun ei ole erakkoluonteinen ihminen joka haluaa ollakin yksin ihan omasta tahdostaan.
Toisaalta ehkä jossain kaukana kaikista voisi olla helpompaa, koska silloin muita ihmisiä ei edes näkisi eikä siten tuntisikaan itseään niin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi.
Voi, täällä yksi samanlainen.
Mietin myös usein päivien päättämistä.
Olen sote alan työpaikassa ja asun isossa kaupungissa, mutta en vain kertakaikkiaan pääse juttuun ihmisten kanssa. Kaikilla on kiireinen elämä, puoliso ja valmiit kaveripiirit. En näe että persoonana minussa olisi vikaa, osaan jutella muille asiasta kuin asiasta, ja vitsaillakin pöljiä juttuja. Osaan myös olla hiljaa ja olla oma itseni, kuunnella toisia ja lohduttaa, ymmärtää jne. Ihmisillä on vain jotenkin niin "valmiit elämät", että koen etteivät edes halua uusia ystäviä.
Olisi niin mukava käydä joskus ystävän kanssa esim.lomalla, liikkumassa tai lasillisella. Yksin nytkin nökötän kotona.
Mistä me yksinäiset toisemme löydettäisiin?
HÖPÖHÖPÖ ja huomenna lisää! Mulla ihan sama tilanne! "Mennään sitte kahville joku kerta" Sitten kun kysyy milloin mentäs,niin "mä meen just käymään Porvoossa mutta kun tulen" Sinne ne kaikki on jääneet,Porvooseen.
"Sä olet niin hauska" Joopajoo,mutta silti ei pyydetä mukaan mihinkään. Feisbuuk kaverit häipyy yks toisensa jälkeen...
En tod tiedä mitä teen väärin,en ole tyhmä,seuraan aikaani,en pomota,en ole kitupiikki...mutta ei,kun en kelpaa niin en kelpaa.
Kukaan ei tuu edes kylään vaikka pyydän...Porvooseen on aina kiire.