Lue keskustelun säännöt.
Häpeä hylätyksi tulemisen takia
Ap
19.01.2019 |
Miten olet käsitellyt tällaisia tunteita? Minulla on paljon hylkäämiskokemuksia ja usein koen olevani jumissa niihin liittyvien tunteiden takia. Tunnen itseni jollain tavalla pohjimmiltaan hyvin arvottomaksi, koska muut ovat kohdelleet minua todella huonosti.
Kommentit (183)
Ei se auta, vaikka arvostaisi itseään. Ei auta näiden kanssa.
Ja narsistin kanssa ei tämäkään toimi: niin metsä vastaa kun sinne huudetaan. Mikään ns. normaali ei toimi heidän kanssaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun ottaa vuosiksi etäisyyttä, katkaisee välit kokonaan, voi pystyä antamaan anteeksi. Olen tullut allergiseksi. Pakenen jos kohtaan vielä yhtään huonoa kohtelua. Sen onneksi tunnistaa helposti.
Vierailija kirjoitti:
Ei se auta, vaikka arvostaisi itseään. Ei auta näiden kanssa.
Ja narsistin kanssa ei tämäkään toimi: niin metsä vastaa kun sinne huudetaan. Mikään ns. normaali ei toimi heidän kanssaan.
No ei todellakaan. Ja kun ihminen on narsistin vaurioittama, tuo niin metsä vastaa lause on siis niin paskaa. Että syytä vaan itteäs, kun häpeät. Mua v*tuttaa kaikki narsismia ei-tuntevat ihmiset, jotka syyllistää narsistien uhrien vihaa tai muitakaan tuntemuksia. Jos eivät osaa olla avuksi, niin pitäkööt turpa.nsa tuko.ssa vaan.
Mielensäpahoittajat pahoittavat mielensä, siinä missä joku toinen nauraa koko jutulle. On ihmisestä itsestään kiinni pahoittaako mielensä, vaiko kohauttaa olkapäitään. Mielen pahoittaminen on sisäsyntyistä, omassa ajatusmaailmassa oleva vääristymä. Kukaan ei ole vastuussa minun mieleni pahoittumisesta, koska minä voin reakoida myös toisin.
Vierailija kirjoitti:
Mielensäpahoittajat pahoittavat mielensä, siinä missä joku toinen nauraa koko jutulle. On ihmisestä itsestään kiinni pahoittaako mielensä, vaiko kohauttaa olkapäitään. Mielen pahoittaminen on sisäsyntyistä, omassa ajatusmaailmassa oleva vääristymä. Kukaan ei ole vastuussa minun mieleni pahoittumisesta, koska minä voin reakoida myös toisin.
Mä en voi reagoida toisin, ja jos haluaa minun rakastavan itseään, on vastuussa mun tunteistani. Sulle sellaisella, että sua kukaan rakastaa ei taidakaan olla väliä. Et varmaan usko olevas edes sen arvoinen. Et ainakaan mun kirjoissa siltä vaikuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen hävennyt itseäni ihan sieltä yläkoulusta asti. Silloin tapahtui paljon juuri niitä tilanteita jolloin huomasi, että oma seura ei ollut toivottua. Kelpasin kaveriksi vain jos esim se bestis oli sairaana tai jollakin eri tunneilla. Eräänkin kerran tapahtui tilanne jonka olen nyt myöhemmin ratkaissut. Olin erään tytön kanssa ollut samalla tunnilla ja menimme sitten yhdessä syömään ( itse en kovin usein edes käynyt syömässä, koska olin yksin) ja hän johdatti minut sinne kaikkein kaukaisimpaan pöytään. Ihmettelin vähän sitä, koska yleensä söimme ihan eri puolella ruokalaa. Hän selitti jotain, että siinä pöydässä oli jotain "häiriköitä" ja täällä rauhallisempaa. Ei oikein puhunut minulle mitään ja söi nopeasti ja vilkuili usein olkansa yli. Sitten sanoi, että hän lähteekin jo. Myöhemmin ymmärsin, että hän häpesi sitä, että söi minun kanssani ja sen takia olimme "piilossa" siellä kaukana ja hän lähti yksin ruokalasta ilman minun seurassani oloa.
Tätä tapahtui usein eri tilanteissa. Erään kerran menin yhden porukan kanssa yhdessä syömään ja muut odottivat, että kaikki valmiita paitsi minä jolla olisi ollut se pieni määrä ruokaa vielä syömättä. No, he sitten lähtivät ja itse jäin yksin siihen pöytään muiden pöytien nauraessa. Sen jälkeen en enää voinut ruokalaan mennä. Tähän lisättynä kaikki ilman paria jäämiset tunneilla ja se kun ei kelpaa kenenkään viereen istumaan ja myös oman paikan viereinen pulpetti aina tyhjä tai sitten jonkun on pakko istua siihen. Liikunnassa en kelvannut joukkueisiin, vaikka olin ihan urheilullinen. Näitä kokemuksia on vaikka kuinka paljon. Jäin lukiossa ilman tanssiparia. Ystäviä minulla ei ole ollut vaan olen ollut se korvike ja monesti ihan yksin. Olen myös ollut liian kiltti ja monesti tajunnut vähän liian myöhään toisen "pahuuden". Toisaalta ei se vastaan sanominen tuonut kuin lisää pahaa. Minua on myös pilkattu paljon. Yksinäisyys ollut varmaan kuitenkin pahinta. Vaikeaa on luottaa ja vanhemmatkin vähän välinpitämättömiä olleet aikoinaan.
Vierailija kirjoitti:
Mielensäpahoittajat pahoittavat mielensä, siinä missä joku toinen nauraa koko jutulle. On ihmisestä itsestään kiinni pahoittaako mielensä, vaiko kohauttaa olkapäitään. Mielen pahoittaminen on sisäsyntyistä, omassa ajatusmaailmassa oleva vääristymä. Kukaan ei ole vastuussa minun mieleni pahoittumisesta, koska minä voin reakoida myös toisin.
Et ole avuksi, joten voit samantien poistua täältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen hävennyt itseäni ihan sieltä yläkoulusta asti. Silloin tapahtui paljon juuri niitä tilanteita jolloin huomasi, että oma seura ei ollut toivottua. Kelpasin kaveriksi vain jos esim se bestis oli sairaana tai jollakin eri tunneilla. Eräänkin kerran tapahtui tilanne jonka olen nyt myöhemmin ratkaissut. Olin erään tytön kanssa ollut samalla tunnilla ja menimme sitten yhdessä syömään ( itse en kovin usein edes käynyt syömässä, koska olin yksin) ja hän johdatti minut sinne kaikkein kaukaisimpaan pöytään. Ihmettelin vähän sitä, koska yleensä söimme ihan eri puolella ruokalaa. Hän selitti jotain, että siinä pöydässä oli jotain "häiriköitä" ja täällä rauhallisempaa. Ei oikein puhunut minulle mitään ja söi nopeasti ja vilkuili usein olkansa yli. Sitten sanoi, että hän lähteekin jo. Myöhemmin ymmärsin, että hän häpesi sitä, että söi minun kanssani ja sen takia olimme "piilossa" siellä kaukana ja hän lähti yksin ruokalasta ilman minun seurassani oloa.
Tätä tapahtui usein eri tilanteissa. Erään kerran menin yhden porukan kanssa yhdessä syömään ja muut odottivat, että kaikki valmiita paitsi minä jolla olisi ollut se pieni määrä ruokaa vielä syömättä. No, he sitten lähtivät ja itse jäin yksin siihen pöytään muiden pöytien nauraessa. Sen jälkeen en enää voinut ruokalaan mennä. Tähän lisättynä kaikki ilman paria jäämiset tunneilla ja se kun ei kelpaa kenenkään viereen istumaan ja myös oman paikan viereinen pulpetti aina tyhjä tai sitten jonkun on pakko istua siihen. Liikunnassa en kelvannut joukkueisiin, vaikka olin ihan urheilullinen. Näitä kokemuksia on vaikka kuinka paljon. Jäin lukiossa ilman tanssiparia. Ystäviä minulla ei ole ollut vaan olen ollut se korvike ja monesti ihan yksin. Olen myös ollut liian kiltti ja monesti tajunnut vähän liian myöhään toisen "pahuuden". Toisaalta ei se vastaan sanominen tuonut kuin lisää pahaa. Minua on myös pilkattu paljon. Yksinäisyys ollut varmaan kuitenkin pahinta. Vaikeaa on luottaa ja vanhemmatkin vähän välinpitämättömiä olleet aikoinaan.
Kuule, et ole ainut. Minusta on lähes aina tuntunut, että kelpaan muille vain silloin, kun he tarvitsevat jotain, esim. muuttoapua tai kyytiä tai jonkun tekstin kääntämistä tai vippaamista. Tosin en enää usko, että "vika" olisi vain minussa, ja nykyään osaan jopa kieltäytyäkin, jos joku juttu ei mulle sovi.
Inhoan syvästi sanontaa, että metsä mukamas vastaisi niin kuin sinne huudetaan, tai sitä, jonka mukaan "sitä saa mitä tilaa". Ei se noin mene! Tai että ei se ole yhden vika jos kaksi riitelee. Kyllä vain yksikin saa riidan aikaan, jollei saa (multa) sitä mitä haluaa, milloin vain, vaikka joku juttu aiheuttaisi mulle yletöntä vaivaa.
Ai niin, mulle on myös käynyt tuo ateriointijuttu, eli töissä olin järjestänyt yhteisen lounaan jollain kurssilla, enkä ehtinyt heti aloittamaankaan kun toiset jo olivat syöntihommissa. Sitten vain yhdessä lähtivät käpsimään ja jättivät minut yksin pöytään, kukaan ei edes kiittänyt kun olin järjestänyt aterian ja juomat. Hmph. En tiedä oikein, mitä tuollaisesta pitäisi ajatella.
Vierailija kirjoitti:
Mielensäpahoittajat pahoittavat mielensä, siinä missä joku toinen nauraa koko jutulle. On ihmisestä itsestään kiinni pahoittaako mielensä, vaiko kohauttaa olkapäitään. Mielen pahoittaminen on sisäsyntyistä, omassa ajatusmaailmassa oleva vääristymä. Kukaan ei ole vastuussa minun mieleni pahoittumisesta, koska minä voin reakoida myös toisin.
Jos ihminen on kasvanut sellaisessa ympäristössä, joka tulee itsetunnon normaalia kehitystä, niin tuo varmasti onnistuukin ainakin silloin tällöin. Sairaassa ympäristössä kasvanut taas on henkisesti murskattu. Hänellä ei ole sitä tervettä itsetuntoa, koska hänet on toistuvasti murskattu nuoresta asti. Huonosta itsetunnosta kärsii sellainen ihminen, joka on kasvatettu häpeällä. Näiden ajatusvääristymien korjaaminen ei ole mikään hokkuspokkustemppu, koska ajan myötä häpeästä kasvaa osa tämän ihmisen persoonallisuutta. Niin syvälle se mielen sisälle ujuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielensäpahoittajat pahoittavat mielensä, siinä missä joku toinen nauraa koko jutulle. On ihmisestä itsestään kiinni pahoittaako mielensä, vaiko kohauttaa olkapäitään. Mielen pahoittaminen on sisäsyntyistä, omassa ajatusmaailmassa oleva vääristymä. Kukaan ei ole vastuussa minun mieleni pahoittumisesta, koska minä voin reakoida myös toisin.
Et ole avuksi, joten voit samantien poistua täältä.
Samaa mieltä. Tuollainen ihminen yrittää saada häpeästä kärsivän ihmisen vielä vahvemmin häpeän uhriksi: häpeämään häpeäänsä. Turhaa, se aiheuttaa häpeäntunteita muutenkin.
Siinä vaiheessa pitää kokea häpeää jos hylkää itsensä eli sen mitä itse on. Ei kyllä muuten tai muiden toiminnan vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siinä vaiheessa pitää kokea häpeää jos hylkää itsensä eli sen mitä itse on. Ei kyllä muuten tai muiden toiminnan vuoksi.
Toistuvat hylkäämiskokemukset vain aiheuttavat häpeää: tunteen siitä, että on niin arvoton, että voidaan kohdella aivan miten vain. Ei lapsella ole valmiuksia käsitellä tällaisia kokemuksia ja usein näiden kokemusten päälle tulee vielä lisää vastaavia kokemuksia. Kehittyy häpeäidentiteetti, joka aiheuttaa vielä lisää häpeää. Voi esimerkiksi hävetä sitä, että vaikka ymmärtäisi saamansa kohtelun olleen sairasta, niin sen aiheuttama häpeän tunne ei silti poistu yhtään mihinkään. Ymmärrät asioiden menneen väärin, mutta koet silti itsesi arvottomaksi tapahtuneen johdosta.
Miten häpeän kokemuksen oikein voi poistaa, jos se ei katoa mihinkään vaikka kuinka yrittäisi itseään ja menneisyyttään työstää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä kirjoitti:
Voiko häpeästä jollain tavalla parantua? Kaiken kokemani seurauksena olen hyvin herkkä kritiikille.
Kun näet mihin itse olet syyllinen, näet myös mihin et ole. Häpeäjät kantaa paljon muidenkin vääriä tekoja. Sen turhan kuorman voi jättää.
Omien vajavuuksien myöntäminen on parasta mitä voit itsellesi antaa. Se tekee sinusta ihmisen. Vs esim narsistit ei ikinä näe vikaa itsessään ja ovat siksi huonoja.Itse olen välillä miettinyt miten paljon omassa persoonassa on narsismiin viittaavia piirteitä, koska minäkuvani on melko hauras ja minun on siksi vaikea ottaa kritiikkiä vastaan. Koko elämäni ajan olen kokenut pohjimmiltani taistelevani oikeudesta olla olemassa kaiken epämääräiseltä tuntuvan sotkun keskellä.
En minäkään kestä kritiikkiä, en tajua miten se olisi narsismia. Se, jonka mielestä hänellä on oikeus pahoittaa toisen mieli arvostelemalla se narsisti on.
Se on myös narsismia, että ei kestä kritiikkiä, loukkaantuu kohtuuttomasti, on yliherkkä. Tiedätkö, sellainen liiallinen yliherkkyys omaan itseen kohdistuvassa arvostelussa. Narsismia ei ole vain muiden manipulointi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä kirjoitti:
Voiko häpeästä jollain tavalla parantua? Kaiken kokemani seurauksena olen hyvin herkkä kritiikille.
Kun näet mihin itse olet syyllinen, näet myös mihin et ole. Häpeäjät kantaa paljon muidenkin vääriä tekoja. Sen turhan kuorman voi jättää.
Omien vajavuuksien myöntäminen on parasta mitä voit itsellesi antaa. Se tekee sinusta ihmisen. Vs esim narsistit ei ikinä näe vikaa itsessään ja ovat siksi huonoja.Itse olen välillä miettinyt miten paljon omassa persoonassa on narsismiin viittaavia piirteitä, koska minäkuvani on melko hauras ja minun on siksi vaikea ottaa kritiikkiä vastaan. Koko elämäni ajan olen kokenut pohjimmiltani taistelevani oikeudesta olla olemassa kaiken epämääräiseltä tuntuvan sotkun keskellä.
En minäkään kestä kritiikkiä, en tajua miten se olisi narsismia. Se, jonka mielestä hänellä on oikeus pahoittaa toisen mieli arvostelemalla se narsisti on.
Se on myös narsismia, että ei kestä kritiikkiä, loukkaantuu kohtuuttomasti, on yliherkkä. Tiedätkö, sellainen liiallinen yliherkkyys omaan itseen kohdistuvassa arvostelussa. Narsismia ei ole vain muiden manipulointi.
Ja miten sinä auttaisit tällaisista ongelmista kärsivää ihmistä? Asian tiedostaminen ei poista ongelmaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä kirjoitti:
Voiko häpeästä jollain tavalla parantua? Kaiken kokemani seurauksena olen hyvin herkkä kritiikille.
Kun näet mihin itse olet syyllinen, näet myös mihin et ole. Häpeäjät kantaa paljon muidenkin vääriä tekoja. Sen turhan kuorman voi jättää.
Omien vajavuuksien myöntäminen on parasta mitä voit itsellesi antaa. Se tekee sinusta ihmisen. Vs esim narsistit ei ikinä näe vikaa itsessään ja ovat siksi huonoja.Itse olen välillä miettinyt miten paljon omassa persoonassa on narsismiin viittaavia piirteitä, koska minäkuvani on melko hauras ja minun on siksi vaikea ottaa kritiikkiä vastaan. Koko elämäni ajan olen kokenut pohjimmiltani taistelevani oikeudesta olla olemassa kaiken epämääräiseltä tuntuvan sotkun keskellä.
En minäkään kestä kritiikkiä, en tajua miten se olisi narsismia. Se, jonka mielestä hänellä on oikeus pahoittaa toisen mieli arvostelemalla se narsisti on.
Se on myös narsismia, että ei kestä kritiikkiä, loukkaantuu kohtuuttomasti, on yliherkkä. Tiedätkö, sellainen liiallinen yliherkkyys omaan itseen kohdistuvassa arvostelussa. Narsismia ei ole vain muiden manipulointi.
Minulla oli vanhempi, jolla oli tapana haukkua minua selän takana seurustelukumppaneilleni. Jossain vaiheessa voidaan kyllä todeta, että vika ei ole siinä, joka loukkaavasta käytöksestä pahoittaa mielensä, vaan siinä jolta puuttuvat kaikki normaalit käytöstavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä kirjoitti:
Voiko häpeästä jollain tavalla parantua? Kaiken kokemani seurauksena olen hyvin herkkä kritiikille.
Kun näet mihin itse olet syyllinen, näet myös mihin et ole. Häpeäjät kantaa paljon muidenkin vääriä tekoja. Sen turhan kuorman voi jättää.
Omien vajavuuksien myöntäminen on parasta mitä voit itsellesi antaa. Se tekee sinusta ihmisen. Vs esim narsistit ei ikinä näe vikaa itsessään ja ovat siksi huonoja.Itse olen välillä miettinyt miten paljon omassa persoonassa on narsismiin viittaavia piirteitä, koska minäkuvani on melko hauras ja minun on siksi vaikea ottaa kritiikkiä vastaan. Koko elämäni ajan olen kokenut pohjimmiltani taistelevani oikeudesta olla olemassa kaiken epämääräiseltä tuntuvan sotkun keskellä.
En minäkään kestä kritiikkiä, en tajua miten se olisi narsismia. Se, jonka mielestä hänellä on oikeus pahoittaa toisen mieli arvostelemalla se narsisti on.
Se on myös narsismia, että ei kestä kritiikkiä, loukkaantuu kohtuuttomasti, on yliherkkä. Tiedätkö, sellainen liiallinen yliherkkyys omaan itseen kohdistuvassa arvostelussa. Narsismia ei ole vain muiden manipulointi.
Minulla oli vanhempi, jolla oli tapana haukkua minua selän takana seurustelukumppaneilleni. Jossain vaiheessa voidaan kyllä todeta, että vika ei ole siinä, joka loukkaavasta käytöksestä pahoittaa mielensä, vaan siinä jolta puuttuvat kaikki normaalit käytöstavat.
Tottakai on normaalia loukkaantua, jos toinen käyttäytyy rumasti, haukkuu ja kyseessä on vielä oma vanhempi.
Tarkoitin sitä,-puhun nyt siis ominaisuudesta, joka on korostunut-että jos loukkaantuu hyvin herkästi, oma minä on suojaton, kaikki menee ihon alle, niin sekin on narsistinen ongelma. Aiheuttaa toistuvaa kärsimystä henkilölle itselleen ja suurella todennäköisyydellä ihmissuhteisiinkin ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä kirjoitti:
Voiko häpeästä jollain tavalla parantua? Kaiken kokemani seurauksena olen hyvin herkkä kritiikille.
Kun näet mihin itse olet syyllinen, näet myös mihin et ole. Häpeäjät kantaa paljon muidenkin vääriä tekoja. Sen turhan kuorman voi jättää.
Omien vajavuuksien myöntäminen on parasta mitä voit itsellesi antaa. Se tekee sinusta ihmisen. Vs esim narsistit ei ikinä näe vikaa itsessään ja ovat siksi huonoja.Itse olen välillä miettinyt miten paljon omassa persoonassa on narsismiin viittaavia piirteitä, koska minäkuvani on melko hauras ja minun on siksi vaikea ottaa kritiikkiä vastaan. Koko elämäni ajan olen kokenut pohjimmiltani taistelevani oikeudesta olla olemassa kaiken epämääräiseltä tuntuvan sotkun keskellä.
En minäkään kestä kritiikkiä, en tajua miten se olisi narsismia. Se, jonka mielestä hänellä on oikeus pahoittaa toisen mieli arvostelemalla se narsisti on.
Se on myös narsismia, että ei kestä kritiikkiä, loukkaantuu kohtuuttomasti, on yliherkkä. Tiedätkö, sellainen liiallinen yliherkkyys omaan itseen kohdistuvassa arvostelussa. Narsismia ei ole vain muiden manipulointi.
Minulla oli vanhempi, jolla oli tapana haukkua minua selän takana seurustelukumppaneilleni. Jossain vaiheessa voidaan kyllä todeta, että vika ei ole siinä, joka loukkaavasta käytöksestä pahoittaa mielensä, vaan siinä jolta puuttuvat kaikki normaalit käytöstavat.
Tottakai on normaalia loukkaantua, jos toinen käyttäytyy rumasti, haukkuu ja kyseessä on vielä oma vanhempi.
Tarkoitin sitä,-puhun nyt siis ominaisuudesta, joka on korostunut-että jos loukkaantuu hyvin herkästi, oma minä on suojaton, kaikki menee ihon alle, niin sekin on narsistinen ongelma. Aiheuttaa toistuvaa kärsimystä henkilölle itselleen ja suurella todennäköisyydellä ihmissuhteisiinkin ongelmia.
Minusta kasvoi herkästi loukkaantuva ja epävarma ihminen nimenomaan tuon vanhemman kasvattamana. Koen hyvin äkkiä kritiikkiä saadessani, että minulta yritetään taas kerran ottaa luulot pois ja yritän puolustautua. Tajuan omien reaktioiden olevan liian voimakkaita, mutta edes pitkäkestoinen terapia ei ole korjannut tuota problematiikkaa. Kukaan ei koskaan puolustanut minua, joten en lähtökohtaisesti koe ihmisten olevan toisia kohtaan mukavia tai hyväntahtoisia. Onhan tämä ongelmallista, mutta mitenkään muutenkaan en ole oppinut elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä kirjoitti:
Voiko häpeästä jollain tavalla parantua? Kaiken kokemani seurauksena olen hyvin herkkä kritiikille.
Kun näet mihin itse olet syyllinen, näet myös mihin et ole. Häpeäjät kantaa paljon muidenkin vääriä tekoja. Sen turhan kuorman voi jättää.
Omien vajavuuksien myöntäminen on parasta mitä voit itsellesi antaa. Se tekee sinusta ihmisen. Vs esim narsistit ei ikinä näe vikaa itsessään ja ovat siksi huonoja.Itse olen välillä miettinyt miten paljon omassa persoonassa on narsismiin viittaavia piirteitä, koska minäkuvani on melko hauras ja minun on siksi vaikea ottaa kritiikkiä vastaan. Koko elämäni ajan olen kokenut pohjimmiltani taistelevani oikeudesta olla olemassa kaiken epämääräiseltä tuntuvan sotkun keskellä.
En minäkään kestä kritiikkiä, en tajua miten se olisi narsismia. Se, jonka mielestä hänellä on oikeus pahoittaa toisen mieli arvostelemalla se narsisti on.
Se on myös narsismia, että ei kestä kritiikkiä, loukkaantuu kohtuuttomasti, on yliherkkä. Tiedätkö, sellainen liiallinen yliherkkyys omaan itseen kohdistuvassa arvostelussa. Narsismia ei ole vain muiden manipulointi.
Ja miten sinä auttaisit tällaisista ongelmista kärsivää ihmistä? Asian tiedostaminen ei poista ongelmaa.
Jos henkilö itse kärsii ominaisuudestaan, niin terapiaan. Ongelma ei välttämättä poistu, mutta sen kanssa oppii elämään, oppii hyväksymään tällaisen piirteen itsessään. Että voi hyväksyä sen, ettei ole täydellinen.
Toivoisin ainoastaan, että minulle tuskaa tuottanut myrkyllinen ihminen tajuaisi olevansa itsekeskeinen idi ootti, ja sen, mitä menetti, eli tyttärensä. Mutta taisin vetää liinat kiinni liian myöhään, ja antaa sille itsestäni liikaa, että suhde paranisi, eikä se enää jaksa keskittyä tai kohdata menetystään. Sai nähdä minusta loppuaikoina vain sen vihaisen raivohullun puolen. Vaikka se oli vain tilanteen ja hänen pahuutensa tai itsekeskeisyytensä ja typeryytensä aiheuttaa turhautumista.