Olisi pitänyt elää nuoruus ihan eri tavalla

Katuminen ei taida auttaa.

Mä teen aina itsarin jos menee joku juttu pieleen ja aloitan alusta. Tietty pikkujuttujen takia en aina jaksa alottaa syntymästä.

Näin sitä ajattelen minäkin, mutta on ainakin jotain "hurjasta" nuoruudesta muisteltavaa jos ei muuta.

Elin nuoruuteni niillä eväillä, jotka minulla oli.

Mitäpä menneitä katumaan.

Vierailija kirjoitti:

Mä teen aina itsarin jos menee joku juttu pieleen ja aloitan alusta. Tietty pikkujuttujen takia en aina jaksa alottaa syntymästä.

Eliittivastaus!

Kyllä. Siksi ihmettelen omaa tytärtä joka on todella fiksu nuori. Keskittyy opiskeluun ja harrastuksiin ja säästää.

Kun nämä suuret linjat on näinkin hyvin, voi jostain tiskivuorosta joustaa mielellään.

Ei musta vaan olis ollu tuohon. Pääsee varmaan pitkälle vielä tuolla priorisoinnilla.

Vierailija kirjoitti:

Katuminen ei taida auttaa.

Ei se auta.

Olisi pitänyt elää nuoruus tasapainoisessa perheessä. Sitten olisi voinut olla kivaa aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Näin keski-ikäisenä sen huomaa mutta sitä ei voi enää muuttaa. Muilla samanlaisia mietteitä?

Kuuluu keski-ikään. On sitten elänyt miten tahansa.

Näin on. Viisikymppiseksi asti oli oikein kiva elämä ja kaikenlaista tekemistäkin riitti, ja kertomistakin on vaikka kuinka. En muuttaisi montakaan asiaa. Muuttaisin sen epämääräisen käsitykseni, että kun muutkin löytävät parisuhteen, ennen pitkää minäkin varmaan löydän. En löytänyt, kun en kerran pahemmin etsinytkään, ja nyt on kauhea halipula. :(

Varmaan monellakin käy tuo sama mielessä jossain elämän vaiheessa, minullakin, mutta työstän asian ajattelemalla silleen, että jos en katuisi juuri niitä asioita tai virheitä miten olen elänyt, niin sitten ne olisi vaan eri asiat ja virheet :D koska jokaiseen elämään jonkinlaiset katumukset varmasti kuuluu, siksi pitääkin keskittyä tulevaan, siihen voi vielä vaikuttaa ja ottaa oppituntina ne asiat menneisyydestä mitä muuttaisi jos voisi.

Nuoruushan oli ihan parasta aikaa. En tekis mitään toisin.

Vierailija kirjoitti:

Nuoruushan oli ihan parasta aikaa. En tekis mitään toisin.

Joillain oli, toisilla ei. Itse olin niin ahdistunut, että harkitsin itsemurhan tekemistä useaan otteeseen.

Minulle 9 luokan kiusaaminen sai aikaiseksi aikamoisen perhosvaikutuksen. Nyt 30v ja todellakin mennyt huonosti yrityksistä huolimatta.

Itse olen vielä suhteellisen nuori (alle 30v), ja kadun joitain asioita. Esim toivon että olisin heti hakeutunut paremmin työllistävälle alalle ja pysynyt sinkkuna enkä perustanut perhettä jo 20-vuotiaana. Ja ennen kuin kukaan tulee moralisoimaan niin olin naimisissa jo tuolloin, lapsi oli toivottu ja rakastan häntä kovasti. Lähinnä toivon vähän enemmän vapautta twhdä omia asioita. Toisaalta olen iloinen eträ nyt lapsi alkaa olla jo aika omatoiminen ja pian pärjää vähemmällä vahtimisella ja saan omaakin aikaa koulun ja työn ohelle.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Siksi ihmettelen omaa tytärtä joka on todella fiksu nuori. Keskittyy opiskeluun ja harrastuksiin ja säästää.

Kun nämä suuret linjat on näinkin hyvin, voi jostain tiskivuorosta joustaa mielellään.

Ei musta vaan olis ollu tuohon. Pääsee varmaan pitkälle vielä tuolla priorisoinnilla.

Mitä tarkoitat tiskivuorolla? Et varmaan sitä, ettei tyttäresi tiskaa, koska hän keskittyy opiskeluun, harrastuksiin ja säästämiseen?

Niinhän se varmaan olisi pitänyt, mutta itse tein ratkaisuja joiden ajattelin olevan parhaita mahdollisia sillä hetkellä. Turha alkaa katumaan ja miettimään niitä, tulee vain katkeraksi. Nyt pitää elää parasta elämää mitä näillä eväillä pystyy. En halua katkeroitua, haluan olla tyytyväinen elämääni.

Ajattelen, että esille ottamasi asia on tärkeä ja liippaa jollain lailla monen elämää. Olisi pitänyt, miksi en, kunpa olisin jne.

Oman elämäntarinansa hyväksyminen on elämän yksi tärkeimmistä tehtävistä. Katsoa lempein silmin sitä tarinaa. Jokaisen tarinassa on niitä mustia tai likaisia raitoja, kuten myös kirkkaita ja puhtaita. Kuinka pitkälle olemme voineet valita? Voiko ihminen esim. teini-iässäkään vielä ymmärtää kaiken seurausta lopun elämää? Miten oppia antamaan itselleen ja muille anteeksi ja hyväksyä tapahtunut tosiasiana ja muuttaa se, minkä ehkä voi? Joku voi vaikkapa vammautua pysyvästi jonkin harkitsemattoman teon jälkeen. Silti se asia pitää oppia hyväksymään ja sopeutua siihen.  Joskus elämänhistoriansa käsitteleminen voi olla turvallisinta terapian tuella. 

Tulevaisuuttakaan emme tiedä. Mutta nyt-hetkessä läsnäolon taitoja voi oppia vahvistamaan. Mitä haluat juuri nyt? Tee niin, mahdollisuuksien rajoissa. 

Elämäni parasta aikaa oli  vuodet 25-35. Toivottavasti se hyvä olo palaa vielä kunhan saa rämmittyä nämä ruuhkavuodet läpi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Siksi ihmettelen omaa tytärtä joka on todella fiksu nuori. Keskittyy opiskeluun ja harrastuksiin ja säästää.

Kun nämä suuret linjat on näinkin hyvin, voi jostain tiskivuorosta joustaa mielellään.

Ei musta vaan olis ollu tuohon. Pääsee varmaan pitkälle vielä tuolla priorisoinnilla.

Mitä tarkoitat tiskivuorolla? Et varmaan sitä, ettei tyttäresi tiskaa, koska hän keskittyy opiskeluun, harrastuksiin ja säästämiseen?

Tarkoitan juuri sitä.