Lue keskustelun säännöt.
Kateuden ja katkeruuden tunteet entistä kaveria kohtaan, miten käsitellä?
15.01.2019 |
Monille olenkin pystynyt anteeksi antamaan ja ainakin elämään niin, etteivät kouluaikaiset asiat vaivaa jatkuvasti. Tätä yhtä entistä kaveria kohtaan, joka hylkäsi silloin kun olin heikoilla, katkeruuden tunne ei vaan ota laantuakseen. Ehkä siksi, että me olimme niin samanlaisia, tulimme hyvin toimeen, meillä ei koskaan ollut riitoja ja silti hän päätti hylätä. Oma elämä menikin sitten niin, että olen aikuisena yksinäinen ja sairastan masennusta, hän taas on kaunis, naimisissa, menestynyt työelämässä alalla josta minäkin joskus haaveilin.
Kommentit (43)
On normaalia pettyä, mutta ei ole normaalia jumiutua pettymykseen niin, että vuosikymmeniä myöhemmin elää samassa katkeruudessa.
Se sinun entinen ystäväsi ja muut ovat kokeneet myös hylkäämisiä ja surua. Sinä tarvitset terapiaa, kun et pääse eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävälläsi on saattanut olla osansa siinä, että olet sairastunut masennukseen, Joten sinuna ihan aluksi vain päästäisin irti ystävyydestä joka on satuttanut sinua. Ethän sinä sellaista ystävyyttä halua! En tiedä minkä ikäinen olet, mutta masennus väistyy aikanaan, ja sen jälkeen voit jälleen jatkaa elämääsi.
Jos vanha ystäväsi on esimerkiksi iloinen siitä, että olet joutunut elämään sairauden kanssa, etkä ole saavuttanut mitä itsellesi toivoit, niin se kertoo ongelmista persoonallisuuden tasolla. Muista että vaikka olet nyt sairas, olet kuitenkin vielä se sama ihminen. Sinussa on sama lahjakkuus ja kauneus, joka on ennenkin ollut. Se on vain tällä hetkellä masennuksen alla.
Emme me ole olleet missään tekemisissä sen jälkeen, kun hylkääminen tuli ja kaveri teki selväksi, että kaveruus on nyt ohi. Olen seuraillut hänen työuransa etenemistä netin kautta (tyhmää stalkkausmeininkiä, tiedän), koska tiesin hänen hakeutuneen uralle, joka minuakin aikoinaan kovasti kiinnosti. Se kai tässä vielä lisää katkeruuteen, kun hän on saanut jalansijan aika vaikeassa ammatissa.
Mitä kaveri sanoi syyksi? Yrititkö vetää muita alaspäin?
Varmaan hän koki näin. Olin aika keskeneräinen ja epävarma teini, ja vähän mustasukkainen paikastani kaveriporukassa, koska olin muuten aika yksinäinen. Sain mitä ansaitsin.
Katkeruus ja kateus ovat todella vaikeita tunteita. Kannattaa mennä terapiaan puhumaan niistä. Ja mitä ystävän hylkäämiseen tulee, sen ei pitäisi aikuisiällä enää vaikuttaa. Sinun täytyy elää omaa elämääsi. Et voi kadehtia toista. Mutta loukkaantunut saa olla, ja sitten pitää päästää irti. Mene terapiaan. Kuvittelet että jotkut ulkoiset asiat toisivat sinulle (tai ystävällesi) onnen, mutta niin ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävälläsi on saattanut olla osansa siinä, että olet sairastunut masennukseen, Joten sinuna ihan aluksi vain päästäisin irti ystävyydestä joka on satuttanut sinua. Ethän sinä sellaista ystävyyttä halua! En tiedä minkä ikäinen olet, mutta masennus väistyy aikanaan, ja sen jälkeen voit jälleen jatkaa elämääsi.
Jos vanha ystäväsi on esimerkiksi iloinen siitä, että olet joutunut elämään sairauden kanssa, etkä ole saavuttanut mitä itsellesi toivoit, niin se kertoo ongelmista persoonallisuuden tasolla. Muista että vaikka olet nyt sairas, olet kuitenkin vielä se sama ihminen. Sinussa on sama lahjakkuus ja kauneus, joka on ennenkin ollut. Se on vain tällä hetkellä masennuksen alla.
Emme me ole olleet missään tekemisissä sen jälkeen, kun hylkääminen tuli ja kaveri teki selväksi, että kaveruus on nyt ohi. Olen seuraillut hänen työuransa etenemistä netin kautta (tyhmää stalkkausmeininkiä, tiedän), koska tiesin hänen hakeutuneen uralle, joka minuakin aikoinaan kovasti kiinnosti. Se kai tässä vielä lisää katkeruuteen, kun hän on saanut jalansijan aika vaikeassa ammatissa.
Mitä kaveri sanoi syyksi? Yrititkö vetää muita alaspäin?
Varmaan hän koki näin. Olin aika keskeneräinen ja epävarma teini, ja vähän mustasukkainen paikastani kaveriporukassa, koska olin muuten aika yksinäinen. Sain mitä ansaitsin.
Kukaan ei ansaitse ikävää kohtelua. Ap, tuo on masennuksen sinulle syöttämä ajatus.
Vierailija kirjoitti:
On normaalia pettyä, mutta ei ole normaalia jumiutua pettymykseen niin, että vuosikymmeniä myöhemmin elää samassa katkeruudessa.
Se sinun entinen ystäväsi ja muut ovat kokeneet myös hylkäämisiä ja surua. Sinä tarvitset terapiaa, kun et pääse eteenpäin.
Olen terapiassa tällä hetkellä. Tää mun nykyinen terapeutti itse asiassa ehdotti (hänelle tilanteesta aika perinpohjaisesti kerrottuani), että etsisin tämän ex-kaverin Facebookista ja alkaisin rakentaa hänen kanssaan ystävyyttä, kun tosiaan olen näin aikuisenakin yksinäinen ja tämä henkilö olisi sellainen, jonka kuitenkin nuoruudesta jo tunnen. Minusta tämä ehdotus oli aika käsittämätön, ja haluan kyllä kunnioittaa ex-kaverin päätöstä katkaista välit. Enkä näin monen vuoden jälkeen lähtisi enää ottamaan yhteyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukioikäisen tärkeimmät tukihenkilöt sairauden yllättäessä on omat vanhemmat, ei koulukaverit.
Ideaalimaailmassa kyllä. Tosielämässä vanhemmat käytöksellään ovat monesti syy siihen, että nuori alkaa oireilla psyykkisesti. Eivät tällaiset vanhemmat silloin kykene tukemaan lastaan. - Ohis
Totta, mutta ei vanhempien vastuu ja velvollisuudet siltikään siirry koulukavereille, jotka ovat hädintuskin täysi-ikäisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukioikäisen tärkeimmät tukihenkilöt sairauden yllättäessä on omat vanhemmat, ei koulukaverit.
Ideaalimaailmassa kyllä. Tosielämässä vanhemmat käytöksellään ovat monesti syy siihen, että nuori alkaa oireilla psyykkisesti. Eivät tällaiset vanhemmat silloin kykene tukemaan lastaan. - Ohis
Totta, mutta ei vanhempien vastuu ja velvollisuudet siltikään siirry koulukavereille, jotka ovat hädintuskin täysi-ikäisiä.
Ei tietenkään. Yleensä se vain menee niin, että masentunutta nuorta ei tue yhtään kukaan. On ymmärrettävää, jos tämä asia myöhemmin voi aiheuttaa katkeruuden tunteita silloin elämässä mukana olleita ihmisiä kohtaan. Ei kukaan halua jäädä ongelmiensa kanssa yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukioikäisen tärkeimmät tukihenkilöt sairauden yllättäessä on omat vanhemmat, ei koulukaverit.
Ideaalimaailmassa kyllä. Tosielämässä vanhemmat käytöksellään ovat monesti syy siihen, että nuori alkaa oireilla psyykkisesti. Eivät tällaiset vanhemmat silloin kykene tukemaan lastaan. - Ohis
Totta, mutta ei vanhempien vastuu ja velvollisuudet siltikään siirry koulukavereille, jotka ovat hädintuskin täysi-ikäisiä.
Jos ryhmässä on ollut kiusaamista, ovat alaikäisetkin vastuussa käytöksestään. Jo 7-vuotias tietää, miten kohdellaan toisia hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukioikäisen tärkeimmät tukihenkilöt sairauden yllättäessä on omat vanhemmat, ei koulukaverit.
Ideaalimaailmassa kyllä. Tosielämässä vanhemmat käytöksellään ovat monesti syy siihen, että nuori alkaa oireilla psyykkisesti. Eivät tällaiset vanhemmat silloin kykene tukemaan lastaan. - Ohis
Totta, mutta ei vanhempien vastuu ja velvollisuudet siltikään siirry koulukavereille, jotka ovat hädintuskin täysi-ikäisiä.
Jos ryhmässä on ollut kiusaamista, ovat alaikäisetkin vastuussa käytöksestään. Jo 7-vuotias tietää, miten kohdellaan toisia hyvin.
Noh, ap kuitenkin kertoi, että hän sairastui. Kiusaamisesta ei mielestäni puhunut mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukioikäisen tärkeimmät tukihenkilöt sairauden yllättäessä on omat vanhemmat, ei koulukaverit.
Ideaalimaailmassa kyllä. Tosielämässä vanhemmat käytöksellään ovat monesti syy siihen, että nuori alkaa oireilla psyykkisesti. Eivät tällaiset vanhemmat silloin kykene tukemaan lastaan. - Ohis
Totta, mutta ei vanhempien vastuu ja velvollisuudet siltikään siirry koulukavereille, jotka ovat hädintuskin täysi-ikäisiä.
Jos ryhmässä on ollut kiusaamista, ovat alaikäisetkin vastuussa käytöksestään. Jo 7-vuotias tietää, miten kohdellaan toisia hyvin.
Noh, ap kuitenkin kertoi, että hän sairastui. Kiusaamisesta ei mielestäni puhunut mitään.
Kiusaamista oli, mutta en kaiken rehellisyyden nimissä osaa oikein arvioida, kuinka paljon se oli "ansaittua" eli johtui jostain sellaisesta, jonka olisin itse pystynyt muuttamaan. Vedän kyllä yhdysmerkit jatkuvan yksinäisyyden ja sosiaalisen ahdistuksen sekä masennukseen sairastumisen väkille, mutten oikein tohdi puhua itsestäni varsinaisesti koulukiusattuna. Koska varmasti oli paljon tilanteita, joissa minun olisi voinut olla mahdollista vaikuttaa asiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukioikäisen tärkeimmät tukihenkilöt sairauden yllättäessä on omat vanhemmat, ei koulukaverit.
Ideaalimaailmassa kyllä. Tosielämässä vanhemmat käytöksellään ovat monesti syy siihen, että nuori alkaa oireilla psyykkisesti. Eivät tällaiset vanhemmat silloin kykene tukemaan lastaan. - Ohis
Totta, mutta ei vanhempien vastuu ja velvollisuudet siltikään siirry koulukavereille, jotka ovat hädintuskin täysi-ikäisiä.
Ei tietenkään. Yleensä se vain menee niin, että masentunutta nuorta ei tue yhtään kukaan. On ymmärrettävää, jos tämä asia myöhemmin voi aiheuttaa katkeruuden tunteita silloin elämässä mukana olleita ihmisiä kohtaan. Ei kukaan halua jäädä ongelmiensa kanssa yksin.
Ymmärrän tuon, mutta jos ap:n vanhemmat eivät ole tukeneet ja auttaneet häntä hänen sairastuessaan, niin voi hyvin olla katkera vanhemmilleen, mutta ei kavereilleen, joiden tehtäviin vanhempien velvollisuudet eivät missään vaiheessa ole edes kuuluneet. Ap kommentissaan 23 myönsi, että kaverista on mahdollisesti tuntunut, että ap vetää häntä alaspäin. Tällaisessa tapauksessa, jos kaveri on kertonut asiasta ja omista tuntemuksistaan omille vanhemmilleen, vanhemmatkin ovat voineet rohkaista kaveria irrottautumaan ap:stä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pari juttua, jota sun ap kannattaa ihan ajatuksella miettiä. Ensinnäkin katkeruus vahingoittaa ainoastaan sinua itseäsi. Vaikka kuinka negatiivisia ajatuksia ajattelisit ex-ystävästäsi, se ei häntä vahingoita. Negatiivisuus ja katkeruus syö sen sijaan sinua itseäsi. Siksi olisi tärkeää osata päästää irti. Toiseksi, et ole saanut sellaista tukea aikanaan ystäviltäsi, jollaista olisit ehkä tarvinnut, mutta oletko ajatellut asiaa ystäväsi kannalta? Aika harva lukioikäinen on niin kypsä, että pystyy tukemaan toista pyyteettömästi. Jokaisella meillä on omat kasvukipumme ja vaikeutemme, mitkä eivät välttämättä näy päälle päin. Varsinkin nuorena on monenlaista kipuilua jokaisella, harvassa ne ihmiset on, joilla on nuorena voimavaroja, herkkätunteisuutta, ymmärrystä ja osaamista tukea toisia epäitsekkäästi. Kolmanneksi tuo kadehtiminen toisen "menestymisestä" on ihan turhaa. Facebookissa harva tilittää vaikeuksiaan. Eiköhän jokainen yritä somessa tuoda esille itseään mahdollisimman hyvässä valossa. Ei sinne kirjoitella ongelmista, puolison mt-ongelmista, pettämisestä, lasten vaikeuksista, huonosta työilmapiiristä joka vie mehut jne. Kaikki ei ole niin hienoa miltä näyttää. Yleensä ihmiset pyrkii salaamaan vaikeutensa ja ehkä avautuvat niistä vain kaikkien lähimmille. Se mikä näyttää kadehdittavalta menestymiseltä, voi oikeasti pitää sisällään vaikka mitä ikävää ja tuskallista. Siksi on turha kadehtia kun ei voi toisen todellisuutta tietää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukioikäisen tärkeimmät tukihenkilöt sairauden yllättäessä on omat vanhemmat, ei koulukaverit.
Ideaalimaailmassa kyllä. Tosielämässä vanhemmat käytöksellään ovat monesti syy siihen, että nuori alkaa oireilla psyykkisesti. Eivät tällaiset vanhemmat silloin kykene tukemaan lastaan. - Ohis
Totta, mutta ei vanhempien vastuu ja velvollisuudet siltikään siirry koulukavereille, jotka ovat hädintuskin täysi-ikäisiä.
Jos ryhmässä on ollut kiusaamista, ovat alaikäisetkin vastuussa käytöksestään. Jo 7-vuotias tietää, miten kohdellaan toisia hyvin.
Noh, ap kuitenkin kertoi, että hän sairastui. Kiusaamisesta ei mielestäni puhunut mitään.
Kiusaamista oli, mutta en kaiken rehellisyyden nimissä osaa oikein arvioida, kuinka paljon se oli "ansaittua" eli johtui jostain sellaisesta, jonka olisin itse pystynyt muuttamaan. Vedän kyllä yhdysmerkit jatkuvan yksinäisyyden ja sosiaalisen ahdistuksen sekä masennukseen sairastumisen väkille, mutten oikein tohdi puhua itsestäni varsinaisesti koulukiusattuna. Koska varmasti oli paljon tilanteita, joissa minun olisi voinut olla mahdollista vaikuttaa asiaan.
Ap, älä syyllistä itseäsi toisten käytöksestä. Ikävä kuulla kokemuksistasi. Toivottavasti terapeutti osaisi antaa jonkun rakentavan näkökulman asiaan. Yhteydenotto on aika iso riski. Saatat joutua kokemaan uusia pettymyksiä, jos yrität ottaa näihin ihmisiin yhteyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
33: Niin, olen sitä paljon miettinyt, että harva murrosikäinen tuollaisessa tilanteessa asettaa toisen ihmisen itsensä edelle. Varmaan itsekin olisin voinut toimia kaveria kohtaan samalla tavalla. Yksin jäämisen seuraukset olivat vaan omalla kohdallani aika kohtalokkaat. Ymmärtäisin, että joku jota kohtaan olisin käyttäytynyt hankalasti, hylkäisi. Tämä katkeruutta herättävä kaveri oli kuitenkin sellainen, joka kanssa tulimme hyvin toimeen ja jota en tosiaan juuri kuormittanut jutuillani. Olisin ehkä arvostanut sitäkin, että olisin saanut olla porukan häntäpäässä mukana, verrattuna siihen että jäin kokonaan yksin.
Valitettavasti se usein menee niin, että kun luottamuksen ihmisiin yleisellä tasolla menettää ikävien kokemusten seurauksena, niin se ei enää myöhemmin palaudu. Elämä jatkuu, mutta tuo asia tulee helposti jatkossa olemaan iso haaste ihmissuhteille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukioikäisen tärkeimmät tukihenkilöt sairauden yllättäessä on omat vanhemmat, ei koulukaverit.
Ideaalimaailmassa kyllä. Tosielämässä vanhemmat käytöksellään ovat monesti syy siihen, että nuori alkaa oireilla psyykkisesti. Eivät tällaiset vanhemmat silloin kykene tukemaan lastaan. - Ohis
Totta, mutta ei vanhempien vastuu ja velvollisuudet siltikään siirry koulukavereille, jotka ovat hädintuskin täysi-ikäisiä.
Jos ryhmässä on ollut kiusaamista, ovat alaikäisetkin vastuussa käytöksestään. Jo 7-vuotias tietää, miten kohdellaan toisia hyvin.
Noh, ap kuitenkin kertoi, että hän sairastui. Kiusaamisesta ei mielestäni puhunut mitään.
Kiusaamista oli, mutta en kaiken rehellisyyden nimissä osaa oikein arvioida, kuinka paljon se oli "ansaittua" eli johtui jostain sellaisesta, jonka olisin itse pystynyt muuttamaan. Vedän kyllä yhdysmerkit jatkuvan yksinäisyyden ja sosiaalisen ahdistuksen sekä masennukseen sairastumisen väkille, mutten oikein tohdi puhua itsestäni varsinaisesti koulukiusattuna. Koska varmasti oli paljon tilanteita, joissa minun olisi voinut olla mahdollista vaikuttaa asiaan.
Ap, älä syyllistä itseäsi toisten käytöksestä. Ikävä kuulla kokemuksistasi. Toivottavasti terapeutti osaisi antaa jonkun rakentavan näkökulman asiaan. Yhteydenotto on aika iso riski. Saatat joutua kokemaan uusia pettymyksiä, jos yrität ottaa näihin ihmisiin yhteyttä.
Minustakin kuulostaa aika oudolta terapeutin neuvo. Eikös sen terapeutin pitäis auttaa eteenpäin menemisessä, eikä jumittumisessa menneeseen tai altistaa potilas hyvin todennäköiselle pettymykselle? Jos ap:n kaverit on hänet hyljänneet jo lukiossa, niin millä perusteella he alkaisivat nyt auttaa ap:tä? "Menestyksekään" elämänsä kiireissä? Eihän tuossa ehdotuksessa ole mitään järkeä!
Hyvä juttu, että ap uskaltaa rohkeasti kohdata kateuden ja katkeruuden tunteensa. Läheskään kaikki eivät siihen pysty Vaikuttaa vahvasti siltä, että olet jo puolella niiden kanssa! Teini-iässä ihmiset ovat vielä hyvin kypsymättömiä. Tilanteet ovat varmasti olleet ikäviä, mutta tuota paremmin niitä ei tuona aikana kenelläkään kaveriporukassasi ole ollut valmiuksia käsitellä. Toisinaan elämä on aika epäreilua ja sitä on vaikea sietää. Suunta on kuitenkin aina eteenpäin. Aika muuttaa näkökulmia menneisyyttä kohtaan vielä useaan otteeseen elämäsi aikana. Elämässä ei tarvitse tulla "valmiiksi".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukioikäisen tärkeimmät tukihenkilöt sairauden yllättäessä on omat vanhemmat, ei koulukaverit.
Ideaalimaailmassa kyllä. Tosielämässä vanhemmat käytöksellään ovat monesti syy siihen, että nuori alkaa oireilla psyykkisesti. Eivät tällaiset vanhemmat silloin kykene tukemaan lastaan. - Ohis
Totta, mutta ei vanhempien vastuu ja velvollisuudet siltikään siirry koulukavereille, jotka ovat hädintuskin täysi-ikäisiä.
Jos ryhmässä on ollut kiusaamista, ovat alaikäisetkin vastuussa käytöksestään. Jo 7-vuotias tietää, miten kohdellaan toisia hyvin.
Noh, ap kuitenkin kertoi, että hän sairastui. Kiusaamisesta ei mielestäni puhunut mitään.
Ei, mutta noin käyttäytyvällä "ystävällä" saattoi hyvinkin olla muutakin ongelmaa käyttäytymisessa. Huom. kirjoitin _JOS_.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukioikäisen tärkeimmät tukihenkilöt sairauden yllättäessä on omat vanhemmat, ei koulukaverit.
Ideaalimaailmassa kyllä. Tosielämässä vanhemmat käytöksellään ovat monesti syy siihen, että nuori alkaa oireilla psyykkisesti. Eivät tällaiset vanhemmat silloin kykene tukemaan lastaan. - Ohis
Totta, mutta ei vanhempien vastuu ja velvollisuudet siltikään siirry koulukavereille, jotka ovat hädintuskin täysi-ikäisiä.
Jos ryhmässä on ollut kiusaamista, ovat alaikäisetkin vastuussa käytöksestään. Jo 7-vuotias tietää, miten kohdellaan toisia hyvin.
Noh, ap kuitenkin kertoi, että hän sairastui. Kiusaamisesta ei mielestäni puhunut mitään.
Kiusaamista oli, mutta en kaiken rehellisyyden nimissä osaa oikein arvioida, kuinka paljon se oli "ansaittua" eli johtui jostain sellaisesta, jonka olisin itse pystynyt muuttamaan. Vedän kyllä yhdysmerkit jatkuvan yksinäisyyden ja sosiaalisen ahdistuksen sekä masennukseen sairastumisen väkille, mutten oikein tohdi puhua itsestäni varsinaisesti koulukiusattuna. Koska varmasti oli paljon tilanteita, joissa minun olisi voinut olla mahdollista vaikuttaa asiaan.
Kirjoitat ikään kuin olisit vastuussa toisten käyttäytymisestä. Et kuitenkaan ole. Jos joku toinen tekee päätöksen satuttaa sinua (tai yrittää satuttamista), se on hänen vastuullaan ihan huolimatta mitä sinä teit/jätit tekemättä.
Mitä kaveri sanoi syyksi? Yrititkö vetää muita alaspäin?