Kateuden ja katkeruuden tunteet entistä kaveria kohtaan, miten käsitellä?

Olet takertuja tekstisi perusteella. Ei se ole sun ystävän vika että sinä et menestynyt. Tarvitset ammattiapua.

Se miten elämäsi on mennyt, ei ole ystäväsi syytä. Toki ystävän hylkääminen on väärin, tiedän kyllä kun olen myös tullut kiusaamisen takia hylätyksi koko luokan osalta. Kun vaihdoin koulua ja ystävystyin siellä kiusatun kanssa, kaikki aiemmat kaverini siltä luokalta kaikkosivat. Olen kuitenkin menestynyt (kaksi korkeakoulututkintoa, lapsi, olen naimisissa ja en ole vielä edes 30v). Tietenkin hylätyksi tuleminen satutti, mutta ei se minua määrittele ihmisenä jos en anna.

Vierailija kirjoitti:

Se miten elämäsi on mennyt, ei ole ystäväsi syytä. Toki ystävän hylkääminen on väärin, tiedän kyllä kun olen myös tullut kiusaamisen takia hylätyksi koko luokan osalta. Kun vaihdoin koulua ja ystävystyin siellä kiusatun kanssa, kaikki aiemmat kaverini siltä luokalta kaikkosivat. Olen kuitenkin menestynyt (kaksi korkeakoulututkintoa, lapsi, olen naimisissa ja en ole vielä edes 30v). Tietenkin hylätyksi tuleminen satutti, mutta ei se minua määrittele ihmisenä jos en anna.

Minä en ollut tarpeeksi vahva selviämään hylkäämisestä. En ole onnistunut rakentamaan elämääni sen jälkeen uudelleen. En varmaan olisikaan näin katkera, jos elämässä olisi nykyisellään myös kannattelevia rakenteita.

Mitä tekemistä lapsella on menestyksen kanssa, työelämä & koulutus on kai perinteisiä indikaattoreita tästä. Lapsen kun saa kuka vaan.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tekemistä lapsella on menestyksen kanssa, työelämä & koulutus on kai perinteisiä indikaattoreita tästä. Lapsen kun saa kuka vaan.

Kai se lapsikin on merkki menestyksestä jos sen on saanut miehen kanssa joka myös jää kuvioihin? Hyvä parisuhde on meriitti.

Se on käsittämätöntä miten jotkut ystävät hylkäävät kun on vaikeinta. Minullekin tokaisi vain, että yksin on pärjättävä ja ystävästä kuului todella harvoin, vaikka tiesi minun olevan todellisessa ahdingossa ja vaikka itse oli aikaisemmin se autettava, jota autoin tosi isostikin. Eikä se ollut mitään muuta kuin itsestäänselvyys, kerta ystäviä oltiinkin. Kriisit näyttää yleensä ne tosiystävät. Toisista alkaa kuulua vähemmän, jos on ahdingossa, koska silloin ei ole niin mukavaa ja joutuisi antamaankin joskus apua, toiset taas auttavat ja ovat empaattisia. Jälkimmäiset eivät ole mitään pyhimyksiä, vaan ihan normaaleja ihmisiä.

Hyvä kysymys, ap. Anna tunteiden tulla vapaasti sellaisenaan. Pettymys on normaalia. Aikanaan olo usein helpottaa.

Ystävälläsi on saattanut olla osansa siinä, että olet sairastunut masennukseen, Joten sinuna ihan aluksi vain päästäisin irti ystävyydestä joka on satuttanut sinua. Ethän sinä sellaista ystävyyttä halua!  En tiedä minkä ikäinen olet, mutta masennus väistyy aikanaan, ja sen jälkeen voit jälleen jatkaa elämääsi. 

Jos vanha ystäväsi on esimerkiksi iloinen siitä, että olet joutunut elämään sairauden kanssa, etkä ole saavuttanut mitä itsellesi toivoit, niin se kertoo ongelmista persoonallisuuden tasolla. Muista että vaikka olet nyt sairas, olet kuitenkin vielä se sama ihminen. Sinussa on sama lahjakkuus ja kauneus, joka on ennenkin ollut. Se on vain tällä hetkellä masennuksen alla. 

Myös miehen saa kuka vaan, ja työn ja ammatin.:D

Oikeesti. :D Kuka tahansa pääsee naimisiin, mut mimmosiin naimisiin, nii se onki sit asia eriksee :'D*DD Ja moni liitto on pelkkä kulissiliitto. :)

Lasta ei itseasiassa jokainen edes saa..

Turha verrata omaa elämäänsä muihin, et oo kuitenkaan sun kaveris. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se miten elämäsi on mennyt, ei ole ystäväsi syytä. Toki ystävän hylkääminen on väärin, tiedän kyllä kun olen myös tullut kiusaamisen takia hylätyksi koko luokan osalta. Kun vaihdoin koulua ja ystävystyin siellä kiusatun kanssa, kaikki aiemmat kaverini siltä luokalta kaikkosivat. Olen kuitenkin menestynyt (kaksi korkeakoulututkintoa, lapsi, olen naimisissa ja en ole vielä edes 30v). Tietenkin hylätyksi tuleminen satutti, mutta ei se minua määrittele ihmisenä jos en anna.

Minä en ollut tarpeeksi vahva selviämään hylkäämisestä. En ole onnistunut rakentamaan elämääni sen jälkeen uudelleen. En varmaan olisikaan näin katkera, jos elämässä olisi nykyisellään myös kannattelevia rakenteita.

Lisään vielä, että nuorena minulla oli vahvasti suunta elämässä eteenpäin, kohti opintoja, työllistymistä jne. Yritin todella elää elämääni eteenpäin, sairaus vaan tuli väliin. Ihmissuhteisiin hylkäämiset jättivät valtavan arkuuden, niitä en ole oikein uskaltanut lähteä enää tavoittelemaan, vaikka haaveilenkin parisuhteesta ja ystävistä.

Tuntuu, että tämä kaverini (ja monet muut) olivat minua paljon paremmassa asemassa silloin nuorena. Minäkin olisin varmasti jaksanut lukiossa paremmin, jos rinnalla olisi ystäviä tai rakastava kumppani, jonka kanssa kasvaa yhdessä aikuiseksi. Hyväksyn se, että näin ei ollut mm. siksi, koska en sitä itse ansainnut ja nämä muut taas ansaitsivat. Tänään vaan tuntuu jotenkin niin pahalta taas kerran.

Vierailija kirjoitti:

Ystävälläsi on saattanut olla osansa siinä, että olet sairastunut masennukseen, Joten sinuna ihan aluksi vain päästäisin irti ystävyydestä joka on satuttanut sinua. Ethän sinä sellaista ystävyyttä halua!  En tiedä minkä ikäinen olet, mutta masennus väistyy aikanaan, ja sen jälkeen voit jälleen jatkaa elämääsi. 

Jos vanha ystäväsi on esimerkiksi iloinen siitä, että olet joutunut elämään sairauden kanssa, etkä ole saavuttanut mitä itsellesi toivoit, niin se kertoo ongelmista persoonallisuuden tasolla. Muista että vaikka olet nyt sairas, olet kuitenkin vielä se sama ihminen. Sinussa on sama lahjakkuus ja kauneus, joka on ennenkin ollut. Se on vain tällä hetkellä masennuksen alla. 

Emme me ole olleet missään tekemisissä sen jälkeen, kun hylkääminen tuli ja kaveri teki selväksi, että kaveruus on nyt ohi. Olen seuraillut hänen työuransa etenemistä netin kautta (tyhmää stalkkausmeininkiä, tiedän), koska tiesin hänen hakeutuneen uralle, joka minuakin aikoinaan kovasti kiinnosti. Se kai tässä vielä lisää katkeruuteen, kun hän on saanut jalansijan aika vaikeassa ammatissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tekemistä lapsella on menestyksen kanssa, työelämä & koulutus on kai perinteisiä indikaattoreita tästä. Lapsen kun saa kuka vaan.

Kai se lapsikin on merkki menestyksestä jos sen on saanut miehen kanssa joka myös jää kuvioihin? Hyvä parisuhde on meriitti.

Onpas erikoinen tapa ajatella läheisimmästä ihmissuhteesta. Ehkä sinulla ei ole kykyä luoda oikeita ja syviä ihmissuhteita, kun täytyy keskittyä siihen miltä asiat ulkopuolelta näyttävät. Me ihmiset olemme toki erilaisia, ja jokainen toimii omista lähtökohdistaan käsin. Ehkä kuitenkin sinuna kävisin juttelemassa jossain. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se miten elämäsi on mennyt, ei ole ystäväsi syytä. Toki ystävän hylkääminen on väärin, tiedän kyllä kun olen myös tullut kiusaamisen takia hylätyksi koko luokan osalta. Kun vaihdoin koulua ja ystävystyin siellä kiusatun kanssa, kaikki aiemmat kaverini siltä luokalta kaikkosivat. Olen kuitenkin menestynyt (kaksi korkeakoulututkintoa, lapsi, olen naimisissa ja en ole vielä edes 30v). Tietenkin hylätyksi tuleminen satutti, mutta ei se minua määrittele ihmisenä jos en anna.

Minä en ollut tarpeeksi vahva selviämään hylkäämisestä. En ole onnistunut rakentamaan elämääni sen jälkeen uudelleen. En varmaan olisikaan näin katkera, jos elämässä olisi nykyisellään myös kannattelevia rakenteita.

Lisään vielä, että nuorena minulla oli vahvasti suunta elämässä eteenpäin, kohti opintoja, työllistymistä jne. Yritin todella elää elämääni eteenpäin, sairaus vaan tuli väliin. Ihmissuhteisiin hylkäämiset jättivät valtavan arkuuden, niitä en ole oikein uskaltanut lähteä enää tavoittelemaan, vaikka haaveilenkin parisuhteesta ja ystävistä.

Tuntuu, että tämä kaverini (ja monet muut) olivat minua paljon paremmassa asemassa silloin nuorena. Minäkin olisin varmasti jaksanut lukiossa paremmin, jos rinnalla olisi ystäviä tai rakastava kumppani, jonka kanssa kasvaa yhdessä aikuiseksi. Hyväksyn se, että näin ei ollut mm. siksi, koska en sitä itse ansainnut ja nämä muut taas ansaitsivat. Tänään vaan tuntuu jotenkin niin pahalta taas kerran.

Ap, kyse ei ole ansaitsemisesta vaan onnesta. Ei kaikilla ole samoja lähtökohtia. Olet arvokas juuri tuollaisena kuin olet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävälläsi on saattanut olla osansa siinä, että olet sairastunut masennukseen, Joten sinuna ihan aluksi vain päästäisin irti ystävyydestä joka on satuttanut sinua. Ethän sinä sellaista ystävyyttä halua!  En tiedä minkä ikäinen olet, mutta masennus väistyy aikanaan, ja sen jälkeen voit jälleen jatkaa elämääsi. 

Jos vanha ystäväsi on esimerkiksi iloinen siitä, että olet joutunut elämään sairauden kanssa, etkä ole saavuttanut mitä itsellesi toivoit, niin se kertoo ongelmista persoonallisuuden tasolla. Muista että vaikka olet nyt sairas, olet kuitenkin vielä se sama ihminen. Sinussa on sama lahjakkuus ja kauneus, joka on ennenkin ollut. Se on vain tällä hetkellä masennuksen alla. 

Emme me ole olleet missään tekemisissä sen jälkeen, kun hylkääminen tuli ja kaveri teki selväksi, että kaveruus on nyt ohi. Olen seuraillut hänen työuransa etenemistä netin kautta (tyhmää stalkkausmeininkiä, tiedän), koska tiesin hänen hakeutuneen uralle, joka minuakin aikoinaan kovasti kiinnosti. Se kai tässä vielä lisää katkeruuteen, kun hän on saanut jalansijan aika vaikeassa ammatissa.

Olen itse ollut ulospäin samalta näyttäneessä tilanteessa, mutta minut on varmaan pelastanut se, että en juuri vertaile omaa elämääni toisten elämään. Toivon entisille kavereilleni kaikkea hyvää, mutta ei voisi vähempää kiinnostaa jonkun urakehitys. Se kun ei kerro mitään ihmisen sisäisestä onnellisuudesta ja tyytyväisyydestä. Lopeta se stalkkaaminen, saat vain itsellesi pahan mielen, jos on taipumusta vertailla elämän ulkoisia puitteita.  Omien negatiivistenkin tunteiden kanssa voi oppia elämään: Hyväksy ja ota vastaan, ne menevät aikanaan ohi.

Itse tunsin suunnatonta pettymystä vuosien ajan erään läheisen ystävyyden paljastumisesta joksikin aivan muuksi. Pitkään ajattelin, että kyseessä on jokin väärinkäsitys ja tilanne vielä korjaantuu. Ei korjaantunut ja aikaa kului. Vihan tunteet nousivat pintaan. Kun annoin itselleni luvan oikeasti vihata entistä ikävästi käyttäytynyttä ystävääni alkoi tämä tunne jossain vaiheessa osittain sulaa pois. Tämä henkilö herättää minussa edelleen tunteita, mutta olen nyt kyennyt hyväksymään sen, että ihmissuhteet monesti ovat jotain muuta kuin mitä itse toivoisi. Kaikkiin asioihin ei aina pysty vaikuttamaan.

Lopeta vanhan koulukaverisi stalkkaaminen. Todennäköisesti tapahtumien aikaan olitte vielä alaikäisiäkin tai juuri täyttäneet 18. Ei tuon ikäisenä kukaan voi eikä tarvitsekaan ottaa vastuuta toisen ihmisen tulevaisuudesta, vaikka miten olisi siihen asti oltu kavereita. On ikävää, että kaverisi hylkäsi sinut silloin, kun olisit eniten häntä tarvinnut, mutta asiaa ei voi enää muuksi muuttaa ja ehkä hänellä oli syynsä, miksi niin teki. Kenties hän halusi keskittyä koulunkäyntiin ja yo-kirjoituksiin (poikaystäväänkin, jos hänellä silloin sellainen oli) eikä toimia olkapäänä ja terapeuttina sinulle. Lukioikäisen tärkeimmät tukihenkilöt sairauden yllättäessä on omat vanhemmat, ei koulukaverit. 

Minäkin otin etäisyyden entiseen kaveriin joka alkoi pilkata Jeesus uskoa  ja Pyhää Henkeä ja uhkaili itsemurhalla . Elämä on valintoja. Elämä on minusta niin pyhää ettei sitä pidä noin halveksua itsessäänkään.

Vierailija kirjoitti:

Lukioikäisen tärkeimmät tukihenkilöt sairauden yllättäessä on omat vanhemmat, ei koulukaverit. 

Ideaalimaailmassa kyllä. Tosielämässä vanhemmat käytöksellään ovat monesti syy siihen, että nuori alkaa oireilla psyykkisesti. Eivät tällaiset vanhemmat silloin kykene tukemaan lastaan. - Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se miten elämäsi on mennyt, ei ole ystäväsi syytä. Toki ystävän hylkääminen on väärin, tiedän kyllä kun olen myös tullut kiusaamisen takia hylätyksi koko luokan osalta. Kun vaihdoin koulua ja ystävystyin siellä kiusatun kanssa, kaikki aiemmat kaverini siltä luokalta kaikkosivat. Olen kuitenkin menestynyt (kaksi korkeakoulututkintoa, lapsi, olen naimisissa ja en ole vielä edes 30v). Tietenkin hylätyksi tuleminen satutti, mutta ei se minua määrittele ihmisenä jos en anna.

Minä en ollut tarpeeksi vahva selviämään hylkäämisestä. En ole onnistunut rakentamaan elämääni sen jälkeen uudelleen. En varmaan olisikaan näin katkera, jos elämässä olisi nykyisellään myös kannattelevia rakenteita.

Lisään vielä, että nuorena minulla oli vahvasti suunta elämässä eteenpäin, kohti opintoja, työllistymistä jne. Yritin todella elää elämääni eteenpäin, sairaus vaan tuli väliin. Ihmissuhteisiin hylkäämiset jättivät valtavan arkuuden, niitä en ole oikein uskaltanut lähteä enää tavoittelemaan, vaikka haaveilenkin parisuhteesta ja ystävistä.

Tuntuu, että tämä kaverini (ja monet muut) olivat minua paljon paremmassa asemassa silloin nuorena. Minäkin olisin varmasti jaksanut lukiossa paremmin, jos rinnalla olisi ystäviä tai rakastava kumppani, jonka kanssa kasvaa yhdessä aikuiseksi. Hyväksyn se, että näin ei ollut mm. siksi, koska en sitä itse ansainnut ja nämä muut taas ansaitsivat. Tänään vaan tuntuu jotenkin niin pahalta taas kerran.

Tiedätkö, joskus kaverit voivat ihan tarkoituksella laittaa kapuloita toisen rattaisiin, etkä ole välttämättä huomannut sitä, koska sinulla on terveempi suhde toisiin ihmisiin.  Ja se on sitten heidän vastuullaan heidän elämänsä ajan. Joten älä ole liian ankara itsellesi.  Masennus on yleensä reaktio johonkin, mutta kun ympäristösi muuttuu ja solmit uusia ja aiempaa terveempiä ihmissuhteita, masennuskin väistyy.

Vierailija kirjoitti:

Lopeta vanhan koulukaverisi stalkkaaminen. Todennäköisesti tapahtumien aikaan olitte vielä alaikäisiäkin tai juuri täyttäneet 18. Ei tuon ikäisenä kukaan voi eikä tarvitsekaan ottaa vastuuta toisen ihmisen tulevaisuudesta, vaikka miten olisi siihen asti oltu kavereita. On ikävää, että kaverisi hylkäsi sinut silloin, kun olisit eniten häntä tarvinnut, mutta asiaa ei voi enää muuksi muuttaa ja ehkä hänellä oli syynsä, miksi niin teki. Kenties hän halusi keskittyä koulunkäyntiin ja yo-kirjoituksiin (poikaystäväänkin, jos hänellä silloin sellainen oli) eikä toimia olkapäänä ja terapeuttina sinulle. Lukioikäisen tärkeimmät tukihenkilöt sairauden yllättäessä on omat vanhemmat, ei koulukaverit. 

Joo, tiedän että hänellä oli kaikki oikeus keskittyä omaan elämäänsä ja hyvinvointiinsa. Eikä mitään vastuita minua kohtaan, vaikka kavereita olimmekin. En muuten koskaan "vuodattanut" hänelle asioitani, eikä hänen tarvinnut toimia olkapäänä. Tiedän, että ihmisillä on erilaisia näkemyksiä tästä: Entinen terapeuttini piti tämän ihmisen käytöstä yksiselitteisesti kiusaamisena minua kohtaan, vaikka yritinkin aina korjata tätä tulkintaa.