IS: Nyt puhuvat köyhtyvät kolmekymppiset: ”Olen oppinut pelkäämään silloinkin kun kaikki vaikuttaa menevän hyvin”

Yhteiskunnan raadollisuus kyllä pelottaa. On vaikeuksia luottaa suomalaisiin työnantajiin mitä enemmän niitä kohtaa. Iso osa on ihan jees, mutta koko ajan tulee vastaan sellaisia joiden kanssa ei haluisi olla missään tekemisissä. Uuden pätkän hakeminen on todella stressaavaa.

Hallitus juuri helpotti työntekijän irtisanomista. Eipä tässä juuri kannata perhettä suunnitella.

Olen 28-vuotias. Vasta nyt voin harkita lasten tekoa koska pääsin s-ryhmään töihin ja koeaikakin on kuukausi sitten ohitettu. Ennen olin töissä pienessä ykstityisessä yrityksessä eikä toivoakaan olisi ollut edes haaveilla lapsista.

Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa.  En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi. 

Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.

Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:

Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa.  En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi. 

Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.

90-luvun lama oli kuitenkin pienempi juttu kuin koko 2000-lukua tähän mennessä vallinnut taloudellinen depressio.

Jep voin samaistua tähän näin 25 vuotiaana. Minulla on työpaikka, määräaikainen tietenkin. Pakko asua vuokralla, en uskalla esimerkiks omistusasuntoa harkita kun ei tulevasta tiedä. Sitten vielä omat epävarmuustekijät työpaikalla, pakko olla joustava ja suostuttava kaikkeen oman jaksamisen uhalla, jottet joudu huonoon valoon ja "mokaa" mahdollisuuksia jatkosopimuksesta.. Ei varmaan vaikea arvata että olen todella väsynyt ja elämänilo kadoksissa kun kaikki on niin epävarmaa jatkuvasti. Enhän tietenkään näin saisi tuntea, minulla sentään on se työpaikka, toisilla ei edes sitä.

Te vanhat 70-luvulla syntyneet viette leivän nykynuorison suusta!

Vierailija kirjoitti:

Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:

Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa.  En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi. 

Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.

90-luvun lama oli kuitenkin pienempi juttu kuin koko 2000-lukua tähän mennessä vallinnut taloudellinen depressio.

Jep. Hieman kuumottaa se, että Suomi ei päässyt kunnolla talouden nousuimuun. Uutta taantumaa puskee kohta jälleen, eikä edes edellisestä ehditty toipua. Kusessa ollaan ja viimeinen sammuttaa valot. Tosin, eipähän sitä enää jaksa pettyä tässä vaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Jep voin samaistua tähän näin 25 vuotiaana. Minulla on työpaikka, määräaikainen tietenkin. Pakko asua vuokralla, en uskalla esimerkiks omistusasuntoa harkita kun ei tulevasta tiedä. Sitten vielä omat epävarmuustekijät työpaikalla, pakko olla joustava ja suostuttava kaikkeen oman jaksamisen uhalla, jottet joudu huonoon valoon ja "mokaa" mahdollisuuksia jatkosopimuksesta.. Ei varmaan vaikea arvata että olen todella väsynyt ja elämänilo kadoksissa kun kaikki on niin epävarmaa jatkuvasti. Enhän tietenkään näin saisi tuntea, minulla sentään on se työpaikka, toisilla ei edes sitä.

Olen 29. En ole määräaikaisia töitä joutunut tekemään kuin kerran, siitäkin vakinnaistettiin mutta työtä oli 16 tuntia viikossa. Sillä ei elä. Osa-aikatyötä tehnyt ja päälle keikkatöitä että edes itsensä saisi elätettyä mutta keikat niin epämääräisiä ettei niihin voinut luottaa.

Nyt ensimmäistä kertaa täysiaikainen työ, yhä koeajalla ja sopimuksessa lukee vähemmän tunteja mitä teen eli ei minulla oikeastaan ole vieläkään täysiaikaista, työnantajan hyvällä tahdolla mennään, saattaa loppua minä päivänä tahansa.

Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:

Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa.  En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi. 

Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.

Olen vielä vanhempi, mutta ei minulla ollut kolmekymppisenä vielä ensimäistäkään kokoaikaista työpaikkaa. Pääsin sitten vakkariksi yhdessä firmassa jossa olin osa-aikaisena joskus 90-luvun puolessavälissä. Ei ole ollut juuri yhtään hetkeä ettei joku tuomiopasuuna olisi soinut korvissa. YT-neuvotteluita olen kokenut viimeisen kymmenen vuoden aikana viidet. Jokainen niistä on ollut aivan helve - tilli - nen stressi.

Muistelen 60- ja 70-lukujen kolmekymppisiä eli niitä suuria ikäluokkia,jotka ei tyytyneet marmattamaan, vaan lähtivät töihin Ruotsiin. Jos he olisivat kaikki jääneet Suomeen, olisi meillä tilanne aivan toinen. Miksi nykyiset 30v ikäiset ei uskalla irrottautua tutusta ja turvallisesta.

Katselin työllisyysastekarttaa ja tajusin, että isossa osassa maata on Helsinkiä parempi työllisyys. Mutta Oopperatalon kupeesta ei haluta pois!

Tunne itseni täydellisesti väliin putoajaksi. Meidän sukupolvi on menetetty. Olen harkinnut muuttoa pois Suomesta. En näe minkäänlaista tulevaisuuttaa enää täällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep voin samaistua tähän näin 25 vuotiaana. Minulla on työpaikka, määräaikainen tietenkin. Pakko asua vuokralla, en uskalla esimerkiks omistusasuntoa harkita kun ei tulevasta tiedä. Sitten vielä omat epävarmuustekijät työpaikalla, pakko olla joustava ja suostuttava kaikkeen oman jaksamisen uhalla, jottet joudu huonoon valoon ja "mokaa" mahdollisuuksia jatkosopimuksesta.. Ei varmaan vaikea arvata että olen todella väsynyt ja elämänilo kadoksissa kun kaikki on niin epävarmaa jatkuvasti. Enhän tietenkään näin saisi tuntea, minulla sentään on se työpaikka, toisilla ei edes sitä.

Olen 29. En ole määräaikaisia töitä joutunut tekemään kuin kerran, siitäkin vakinnaistettiin mutta työtä oli 16 tuntia viikossa. Sillä ei elä. Osa-aikatyötä tehnyt ja päälle keikkatöitä että edes itsensä saisi elätettyä mutta keikat niin epämääräisiä ettei niihin voinut luottaa.

Nyt ensimmäistä kertaa täysiaikainen työ, yhä koeajalla ja sopimuksessa lukee vähemmän tunteja mitä teen eli ei minulla oikeastaan ole vieläkään täysiaikaista, työnantajan hyvällä tahdolla mennään, saattaa loppua minä päivänä tahansa.

Oikeastiko uskot, että kyse on työnantaja hyvästä tahdosta. Tuttu kampaaja kertoi, että vielä 20 vuotta sitten hänellä oli 4 kampaajaa töissä. Nyt ei yhäkään, koska Helsingistä mennään Tallinnaan, kun siellä on niin ihanan halpaa. Ei siinä työnantajan hyvällä tahdollaole merkitystä, jos kuluttaja ei halua ostaa suomalaista työtä.

Vierailija kirjoitti:

Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:

Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa.  En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi. 

Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.

90-luvun lama oli kuitenkin pienempi juttu kuin koko 2000-lukua tähän mennessä vallinnut taloudellinen depressio.

Työttömiä on nyt puolet siitä mitä silloin ja opintososiaaliset etuudet olivat paljon pienemmät.  2000-luvulla ei ole ollut 20-vuotista taloudellista depressiota. 2000-luvun alussa teknokupla ja ennen Lehman Brothersin konkkaa ja Kreikkaa lama oli harvan mielessä.

Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:

Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa.  En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi. 

Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.

90-luvun lama kesti vain muutamia vuosia ja monilla säilyi toivo ja usko tulevaisuuteen. Nyt ei ole toivoa eikä uskoa paremmasta huomisesta. On vain epävarmuus, joka tulee ehkä kestämään vuosikymmeniä.

Vierailija kirjoitti:

Olen 28-vuotias. Vasta nyt voin harkita lasten tekoa koska pääsin s-ryhmään töihin ja koeaikakin on kuukausi sitten ohitettu. Ennen olin töissä pienessä ykstityisessä yrityksessä eikä toivoakaan olisi ollut edes haaveilla lapsista.

Mitä lisäarvoa tuo sana vakituinen muka tuo nykyään työsuhteessa? Et kai vaan naivisti usko, että olet paremmassa turvassa kuin muut? Tietysti jos heti alat tehtailemaan lapsia niin sittenhän se on tietenkin etu, koska laki on puolellasi ja voit sen varjolla välttää yt-kierrokset seuraavat 5- 10 vuotta riippuen kuinkan monta lasta hankit.

Vierailija kirjoitti:

Jep voin samaistua tähän näin 25 vuotiaana. Minulla on työpaikka, määräaikainen tietenkin. Pakko asua vuokralla, en uskalla esimerkiks omistusasuntoa harkita kun ei tulevasta tiedä. Sitten vielä omat epävarmuustekijät työpaikalla, pakko olla joustava ja suostuttava kaikkeen oman jaksamisen uhalla, jottet joudu huonoon valoon ja "mokaa" mahdollisuuksia jatkosopimuksesta.. Ei varmaan vaikea arvata että olen todella väsynyt ja elämänilo kadoksissa kun kaikki on niin epävarmaa jatkuvasti. Enhän tietenkään näin saisi tuntea, minulla sentään on se työpaikka, toisilla ei edes sitä.

Pitäisikö 25-vuotiailla olla nykyisin omistusasunto?

Jos olet julkisella sektorilla tuo pätkätyö varmaan vaatii tekemään hommat kunnolla, mutta jos olet yksityisellä puolella voin vakuuttaa että töitä joutuu tekemään vakituisenakin ihan tosissaan, tai seuraavissa YT-neuvotteluissa käy huonosti.

Nyt voit sitten vastata että kaikki työpaikkasi vakituiset laiskottelevat ja vastustavat uudistuksia.

Ymmärrän kyllä. Itse olen 38-vuotias ja jatkuva epävarmuus työpaikasta vaivaa huolimatta siitä, että paikka on vakituinen. En oikein uskalla kuluttaakaan, kun pelkään että seuraavissa yt:issä saan kenkää.

Ennen vanhaan oli siinä mielessä helpompaa, että töitä sai aina. Oli jopa tavallista että samassa työpaikassa oltiin koko työura.

En pidä itseäni köyhänä, mutta tämä epävarmuus on raastavaa.

Ties minkä sukupolven edustaja kirjoitti:

Ihmettelin tuota juttua suuresti. Olen itse 70-luvun alussa syntynyt. Me valmistuimme pahimmassa 90-luvun lamassa. Luokatani valmistui 30 oppilasta, joista kahdella oli työpaikka odottamassa.  En kertakaikkiaan suostu uskomaan, että näillä 20 vuotta myöhemmin syntyneillä synkempää olisi. 

Sen seurauksena olen ollut myös koko aikuisikäni aivan helvetin huolissani työpaikastani ja taloudellisesta pärjäämisestäni.

Sama. 65- syntynyt. Ongelmallista se, että kasvoi hyvinvointiin, esim 80-luku oli järjetöntä menoa ja sitten valmistui työttömäksi. Samaan aikaan kommunismi romahti (hyvä juttu).

Koko opittu maailma lähti ja jäljelle jäi ihmetys ja .epävarmuus

Olen 33, työhistoria pelkkää pätkätyötä ja määräaikaista. Yksi entisistä pomoista kehui kuinka olen hyvä työntekijä ja oikea löytö firmalle, mutta silti ei ollut tarjolla muuta sopparia kuin aina puoleksi vuodeksi kerrallaan. En usko koskaan saavani täysiaikaista pysyvää työsuhdetta joten ei myöskään kannata haaveilla talosta, autosta tai mistään muustakaan. Lapsia en onneksi ole koskaan halunnut joten ei harmita ettei niihin olisi rahaa. Opintolainan jos joskus saisin kuitattua pois niin olisin onnellinen, mutta senkin lyhentäminen pienistä tuloista tuntuu loppumattomalta suolta.