Lue keskustelun säännöt.
Esimerkkejä asioista, joita yli 70-vuotiaan on vaikea ymmärtää
14.01.2019 |
Ajattelin aloittaa tällaisen ketjun, kun taas kerran kävin saman keskustelun isovanhempien kanssa.
Mummo ja pappa kysyivät jälleen meinaanko joskus käydä loppuun lukion, jonka jätin kesken ollessani 19-vuotias. Olen yli kolmekymppinen, mulla on hyvä työ ja ylempi ammattikorkeakoulututkinto. Olen selittänyt kymmeniä kertoja, ettei siinä olisi enää mitään järkeä ja joka kerta ovat yhtä pettyneitä. Seuraavalla tapaamisella asiaan taas palataan. :D Mitään muistisairautta ei heillä ole, vaan persoonaan liittyvä tapa toistaa kysymys, jos vastaus ei edellisellä kerralla miellyttänyt. Isovanhemmat eivät juuri arvosta koulutustani, heille ylioppilaaksi pääseminen on ainut kehumisen arvoinen suoritus.
Kohtaavatko muut vastaavia tilanteita, joissa maailman muutos ei vain mene vanhemman sukupolven kaaliin?
Kommentit (224)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo 70v ovat syntyneet 1948 ja useimmat vielä syntyneet kotona, nähneet sodan runteleman Suomen ja jälleenrakentamisen, nähneet ja kokeneet valtavan yhteiskunnallisen ja teknologian kehityksen ja muutoksen, lähes kehitysmaasta huippu yhteiskunnaksi, valtavan elintason nousun ja sen muutokset vuosikymmenien aikana.
Monessa suhteessa etuoikeutettuja, sillä vain harvalla sukupolvella on ollut mahdollisuus nähdä ja kokea vastaavaa ja olla tekijänä ja osana kehityksen ja muutoksen aikana.
Niin, paitsi heitä vielä vanhemmilla. Minun äitini on syntynyt v. -23 ja hän se vasta kehityksen kaaren on nähnyt. Hän oli neljä vuotta sodassa lottanakin ja nuorempana suorastaan kadehdin hänen nuoruuttaan, johon kuului niin paljon kaikenlaista jännää. Oma nuoruuteni kun tuntui olevan pelkkää pysähtynyttä "ei-mitään."
Äitini on 95-vuotias. Kun ajattelen häntä parisenkymmentä vuotta taaksepäin eli siinä seitsemänkymppisenä, niin ei hän nyt mikään muumio vielä silloin ollut, kun ei ole sitä vieläkään. Itse alan lähestyä tuota nyt parjattua ikäluokkaa ja varmasti en minäkään ihan kaikkea tästä nykyajasta ymmärrä. Mutta miksi minun pitäisikään niin kovasti. Äitini nuoruus ja aikuisuus oli ihan erilainen kuin minun on ollut, ja niinpä on minun ja minun lasteni ja lastenlastenikin. Aika porhaltaa eteenpäin ja itse kummastelette aikoinanne tulevia uusia ilmiöitä. Kukaan ei ikuisesti pysy kehityksen kelkassa, ei kukaan.
Minulle suurin kummastelun aihe on nykyinen deittailukulttuuri. Siihen en osaa samaistua mitenkään, mutta eipä minun tarvitsekaan. Ja noita yliampuvia kauneusleikkauksia ja huulien pumppaamisia ihmettelemme äitimme kanssa ihan yhteisymmärryksessä.
Jos kadehtii sota-ajan eläneitä, kannattaa lukea historiaa. Myös lottia kuoli, ja moni menetti terveytensä raskaissa töissä. Ei se ollut seikkailua pelätä oman ja läheisten puolesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päinvastoin kuin tuolla ylempänä väitetään, kännykät eivät olleet yleisiä 90-luvun alussa. Niitä kenkälaatikon kokoisia ”matkapuhelimia” oli harvoilla ja valituilla. Johtotehtävissä toimiva mieheni sai ensimmäisen Nokiansa joskus 90-luvun puolivälin kieppeillä, itse hankin ensimmäisen kännykkäni v. -97 ja olin omassa työyhteisössäni ensimmäinen, jolla oli kännykkä.
Tämä nyt oli tällainen sivujuonne, jolla ei ole suurta merkitystä tämän ketjun varsinaiselle aiheelle (tietämättömät, osaamattomat, tyhmät vanhukset.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo 70v ovat syntyneet 1948 ja useimmat vielä syntyneet kotona, nähneet sodan runteleman Suomen ja jälleenrakentamisen, nähneet ja kokeneet valtavan yhteiskunnallisen ja teknologian kehityksen ja muutoksen, lähes kehitysmaasta huippu yhteiskunnaksi, valtavan elintason nousun ja sen muutokset vuosikymmenien aikana.
Monessa suhteessa etuoikeutettuja, sillä vain harvalla sukupolvella on ollut mahdollisuus nähdä ja kokea vastaavaa ja olla tekijänä ja osana kehityksen ja muutoksen aikana.
Niin, paitsi heitä vielä vanhemmilla. Minun äitini on syntynyt v. -23 ja hän se vasta kehityksen kaaren on nähnyt. Hän oli neljä vuotta sodassa lottanakin ja nuorempana suorastaan kadehdin hänen nuoruuttaan, johon kuului niin paljon kaikenlaista jännää. Oma nuoruuteni kun tuntui olevan pelkkää pysähtynyttä "ei-mitään."
Äitini on 95-vuotias. Kun ajattelen häntä parisenkymmentä vuotta taaksepäin eli siinä seitsemänkymppisenä, niin ei hän nyt mikään muumio vielä silloin ollut, kun ei ole sitä vieläkään. Itse alan lähestyä tuota nyt parjattua ikäluokkaa ja varmasti en minäkään ihan kaikkea tästä nykyajasta ymmärrä. Mutta miksi minun pitäisikään niin kovasti. Äitini nuoruus ja aikuisuus oli ihan erilainen kuin minun on ollut, ja niinpä on minun ja minun lasteni ja lastenlastenikin. Aika porhaltaa eteenpäin ja itse kummastelette aikoinanne tulevia uusia ilmiöitä. Kukaan ei ikuisesti pysy kehityksen kelkassa, ei kukaan.
Minulle suurin kummastelun aihe on nykyinen deittailukulttuuri. Siihen en osaa samaistua mitenkään, mutta eipä minun tarvitsekaan. Ja noita yliampuvia kauneusleikkauksia ja huulien pumppaamisia ihmettelemme äitimme kanssa ihan yhteisymmärryksessä.
Jos kadehtii sota-ajan eläneitä, kannattaa lukea historiaa. Myös lottia kuoli, ja moni menetti terveytensä raskaissa töissä. Ei se ollut seikkailua pelätä oman ja läheisten puolesta.
Nuoret ottivat sen seikkailuna. Isoisäni eli villejä vuosiaan, ja kävi myös tansseissa ja elokuvissa. Välillä poliisi sai muistuttaa isänmaallisista velvollisuuksista.
Toinenkin yritti säilyttää huumorintajunsa, vaikka hän kärsi paljon enemmän.
Käyttäjä25661 kirjoitti:
Päinvastoin kuin tuolla ylempänä väitetään, kännykät eivät olleet yleisiä 90-luvun alussa. Niitä kenkälaatikon kokoisia ”matkapuhelimia” oli harvoilla ja valituilla. Johtotehtävissä toimiva mieheni sai ensimmäisen Nokiansa joskus 90-luvun puolivälin kieppeillä, itse hankin ensimmäisen kännykkäni v. -97 ja olin omassa työyhteisössäni ensimmäinen, jolla oli kännykkä.
Tämä nyt oli tällainen sivujuonne, jolla ei ole suurta merkitystä tämän ketjun varsinaiselle aiheelle (tietämättömät, osaamattomat, tyhmät vanhukset.)
Mobiililaitteita oli jo 70-luvun lopussa, mutta niiden kuuluvuus oli vain muutama sata metriä.
Autoradiopuhelimet tulivat 70-80-luvulla ja ensimmäinen "irrallinen" luurillinen autoradiopuhelin ostettiin meillä firmaan 1986 ja sen jälkeen tuli kännykät ja useimmilla se oli käytössä 90-luvulla. Ensimmäisen kännykän sain itselleni vuonna 1994 ja kooltaan se oli moninkertaisesti suurempi kuin nykyään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo 70v ovat syntyneet 1948 ja useimmat vielä syntyneet kotona, nähneet sodan runteleman Suomen ja jälleenrakentamisen, nähneet ja kokeneet valtavan yhteiskunnallisen ja teknologian kehityksen ja muutoksen, lähes kehitysmaasta huippu yhteiskunnaksi, valtavan elintason nousun ja sen muutokset vuosikymmenien aikana.
Monessa suhteessa etuoikeutettuja, sillä vain harvalla sukupolvella on ollut mahdollisuus nähdä ja kokea vastaavaa ja olla tekijänä ja osana kehityksen ja muutoksen aikana.
Niin, paitsi heitä vielä vanhemmilla. Minun äitini on syntynyt v. -23 ja hän se vasta kehityksen kaaren on nähnyt. Hän oli neljä vuotta sodassa lottanakin ja nuorempana suorastaan kadehdin hänen nuoruuttaan, johon kuului niin paljon kaikenlaista jännää. Oma nuoruuteni kun tuntui olevan pelkkää pysähtynyttä "ei-mitään."
Äitini on 95-vuotias. Kun ajattelen häntä parisenkymmentä vuotta taaksepäin eli siinä seitsemänkymppisenä, niin ei hän nyt mikään muumio vielä silloin ollut, kun ei ole sitä vieläkään. Itse alan lähestyä tuota nyt parjattua ikäluokkaa ja varmasti en minäkään ihan kaikkea tästä nykyajasta ymmärrä. Mutta miksi minun pitäisikään niin kovasti. Äitini nuoruus ja aikuisuus oli ihan erilainen kuin minun on ollut, ja niinpä on minun ja minun lasteni ja lastenlastenikin. Aika porhaltaa eteenpäin ja itse kummastelette aikoinanne tulevia uusia ilmiöitä. Kukaan ei ikuisesti pysy kehityksen kelkassa, ei kukaan.
Minulle suurin kummastelun aihe on nykyinen deittailukulttuuri. Siihen en osaa samaistua mitenkään, mutta eipä minun tarvitsekaan. Ja noita yliampuvia kauneusleikkauksia ja huulien pumppaamisia ihmettelemme äitimme kanssa ihan yhteisymmärryksessä.
Jos kadehtii sota-ajan eläneitä, kannattaa lukea historiaa. Myös lottia kuoli, ja moni menetti terveytensä raskaissa töissä. Ei se ollut seikkailua pelätä oman ja läheisten puolesta.
Nuoret ottivat sen seikkailuna. Isoisäni eli villejä vuosiaan, ja kävi myös tansseissa ja elokuvissa. Välillä poliisi sai muistuttaa isänmaallisista velvollisuuksista.
Toinenkin yritti säilyttää huumorintajunsa, vaikka hän kärsi paljon enemmän.
Mummini oli syntynyt 1918 ja hän eli nuoruutensa kuin äitisi. Ja tämän yritän muistaa omien teinien kohdalle, sillä osattiin sitä iloita ja hölmöillä ennenkin. Mummini ystävineen olivat järjestäneet nurkkatansseja salaa, virkavallan tietämättä ja varastaneet soittimia, kenen kotona niitä sattui olemaan.
Luulen, etteivät he muuten olisi jaksaneet ja selvinneet henkisesti, jos eivät olisi ottaneet välillä iloa irti elämästä. Myös rintamalla järjestettiin tansseja ja laulettiin iskelmiä ja pidettiin hauskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä että parilla, jolla on lapsia edellisistä suhteista, ei ole aikomustakaan alkaa pyörittää perhearkea keskenään ja jomman kumman tai molempien lasten kanssa vaan molemmat kasvattavat lapsiaan tahoillaan lasten vanhempien kanssa ja tämä pari seurustelee/asuu keskenään.
Käyttäjä25661 kirjoitti:
Päinvastoin kuin tuolla ylempänä väitetään, kännykät eivät olleet yleisiä 90-luvun alussa. Niitä kenkälaatikon kokoisia ”matkapuhelimia” oli harvoilla ja valituilla. Johtotehtävissä toimiva mieheni sai ensimmäisen Nokiansa joskus 90-luvun puolivälin kieppeillä, itse hankin ensimmäisen kännykkäni v. -97 ja olin omassa työyhteisössäni ensimmäinen, jolla oli kännykkä.
Tämä nyt oli tällainen sivujuonne, jolla ei ole suurta merkitystä tämän ketjun varsinaiselle aiheelle (tietämättömät, osaamattomat, tyhmät vanhukset.)
Sain isältä lahjaksi ensimmäiseksi kännykäksi ison Motorolan tai vastaavan silloin aikoinaan. Seuraava oli jo hieman pienempi, mutta iso sekin. Kaverit olivat ihmeissään, kun nuo muistaakseni maksoivat aika paljon silloin. Jo 70-luvun lopulla meillä oli autoradiopuhelin ja 80-luvun lopulla ensimmäinen kännykkä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo 70v ovat syntyneet 1948 ja useimmat vielä syntyneet kotona, nähneet sodan runteleman Suomen ja jälleenrakentamisen, nähneet ja kokeneet valtavan yhteiskunnallisen ja teknologian kehityksen ja muutoksen, lähes kehitysmaasta huippu yhteiskunnaksi, valtavan elintason nousun ja sen muutokset vuosikymmenien aikana.
Monessa suhteessa etuoikeutettuja, sillä vain harvalla sukupolvella on ollut mahdollisuus nähdä ja kokea vastaavaa ja olla tekijänä ja osana kehityksen ja muutoksen aikana.
Niin, paitsi heitä vielä vanhemmilla. Minun äitini on syntynyt v. -23 ja hän se vasta kehityksen kaaren on nähnyt. Hän oli neljä vuotta sodassa lottanakin ja nuorempana suorastaan kadehdin hänen nuoruuttaan, johon kuului niin paljon kaikenlaista jännää. Oma nuoruuteni kun tuntui olevan pelkkää pysähtynyttä "ei-mitään."
Äitini on 95-vuotias. Kun ajattelen häntä parisenkymmentä vuotta taaksepäin eli siinä seitsemänkymppisenä, niin ei hän nyt mikään muumio vielä silloin ollut, kun ei ole sitä vieläkään. Itse alan lähestyä tuota nyt parjattua ikäluokkaa ja varmasti en minäkään ihan kaikkea tästä nykyajasta ymmärrä. Mutta miksi minun pitäisikään niin kovasti. Äitini nuoruus ja aikuisuus oli ihan erilainen kuin minun on ollut, ja niinpä on minun ja minun lasteni ja lastenlastenikin. Aika porhaltaa eteenpäin ja itse kummastelette aikoinanne tulevia uusia ilmiöitä. Kukaan ei ikuisesti pysy kehityksen kelkassa, ei kukaan.
Minulle suurin kummastelun aihe on nykyinen deittailukulttuuri. Siihen en osaa samaistua mitenkään, mutta eipä minun tarvitsekaan. Ja noita yliampuvia kauneusleikkauksia ja huulien pumppaamisia ihmettelemme äitimme kanssa ihan yhteisymmärryksessä.
Jos kadehtii sota-ajan eläneitä, kannattaa lukea historiaa. Myös lottia kuoli, ja moni menetti terveytensä raskaissa töissä. Ei se ollut seikkailua pelätä oman ja läheisten puolesta.
Nuoret ottivat sen seikkailuna. Isoisäni eli villejä vuosiaan, ja kävi myös tansseissa ja elokuvissa. Välillä poliisi sai muistuttaa isänmaallisista velvollisuuksista.
Toinenkin yritti säilyttää huumorintajunsa, vaikka hän kärsi paljon enemmän.
Varmaan oli kiva seikkailu vielä siinäkin vaiheessa, kun omia ikätovereita, naapureita ja tuttuja tuli mäntylaatikossa kotiin. Samoin varmaan nauratti jälkikäteen koko homma, mitä nyt vähän sotaneuroosia ja puuttuvaa raajaa jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini täyttää tänä vuonna 80 vuotta . Ei ole koskaan työelämässä ollessaan käyttänyt mitään tietokoneita tms. laitteita, kun on aina ollut ihan suorittavassa työssä. Netti, kännykkä ja tietokone kaikki aivan täyttä hepreaa. Lisäksi kaikkia laitteita kohtaan kauhea pelko, että jos ne hajoaa ja tulee kalliiksi. On jotenkin teknisesti aivan kädetön. Tekee käsitöitä, ratkoo ristikoita ja lukee, mutta elämänpiiri on hyvin pieni eikä mitään uusia virikkeitä ole tullut vuosikausiin. Huono kunto estää itsenäisen liikkumisen kylillä ja ystävät ovat käyneet vähiin. Tulevaisuus ei näytä yhtään valoisammalta....
Äitisi edustaa hyvin pientä ryhmää, jos hän ei ole ollut työelämässä tekemissä teknologian kanssa.
Suurimmassa osaa töissä tietokoneita ja muita käytettiin jo 60-luvulla eli 55vuotta sitten ja lähes kaikissa työpaikoissa oli tietokoneet yleisessä käytössä jo 80-luvulla eli 40v sitten.
Samoin internetyhteys ja laskutkin paksettiin nettiyhteyden kautta, tosin erillisen ohjelman kautta.Ja itseasisssa teknologia ei ole paljon muuttunut ja kehittynyt viimeisen 20-30-vuoden aikana, paitsi että ne ovat helpompia käyttää ja nopeampia.
Ensimmäiset kännykätkin kun oli 80-luvulla ja yleisesti käytössä 90-luvun alussa.
Tuossa olet kyllä väärässä, että "suurimmassa osassa" töissä käytettiin tietokoneita jo 60-luvulla. Eikä todellakaan ollut tietokoneet "lähes kaikissa" työpaikossa yleisessä käytössä jo 80-luvulla, höpö höpö. Nyt et itse tiedä asioista.
Kävin kauppaopiston 70-luvulla ja siellä meille opetettiin ATK:ta, joka oli aivan uutta meille ja se tietokone, joka yhden luokan nurkassa raksutti, tuotti reikäkorttinauhaa, jolla ei ole mitään tekemistä nykyisten laitteiden ja ohjelmien kanssa. Kyllä se oli pioneeriaikaa se.
Olen ollut työelämässä vuodet 1976-2015 ja nykyisenlaiset tietokoneet ja -ohjelmat tuli yleisesti käyttöön 90-luvun alkupuolella. Muistan, kuinka koko kaupunkimme henkilökunta istui tietokonekursseilla vähän väliä ja kansalaisopiston atk-kurssit oli tupaten täynnä.
Mitähän ne "suurimmat osat" työpaikoista olivat, joissa tietokoneilla töitä tehtiin jo 60-luvulta asti? Luulisi sitten, että ainakin kouluissa olisi opettajat tehneet paperityönsä tietokoneilla, mutta hui hai.
On ihan mahdollista, että nykyiset kasikymppiset ei ole ikinä työelämässään joutuneet tekemisiin tietokoneitten kanssa, ja olen varma, että asia on aivan päinvastoin: suurimmassa osassa työpaikkoja tietokonetta ei nimenomaan ole ollut käytössä eikä varsinkaan ihan tavallisten työntekijöiden parissa. Nykyään kahdeksankymppinen entinen kaupan myyjä on varmasti osannut käyttää sähköistä kassakonetta, mutta tietokonetta hänellä ei ole käytössään ollut.
Tämä. Joo toki osa osaa mutta suurempi osa ei, ajan hermolla pysyminen vaatii tietysti omaa mielenkiintoa niinkuin missä tahansa muuttuvassa asiassa.
Faija on vajaa seitsemänkymppinen duunari joka juuri ja juuri osaa mennä Ilta-Sanomien sivuille, mutsi taas kuusikymppinen toimistotyöläinen joka osaa jotenkuten instagramia käyttää, edelleen enlanninkieliset ilmoitukset winukassa vaatii lähes aina soiton meikäläiselle vaikka hän kyllä lontoota bamlaakin.
Itse taas olen suht pudonnut kelkasta tiktokin suhteen eikä uusimmat meemitkään aina aukea ilman googlettelua. Ala-asteella säädettiin kavereiden kanssa vanhaa amigaa minkä käyttis on aika kaukana nykyisistä mobiilihommista. Irkata osaan mutta snäppi näyttää kummalliselta :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo 70v ovat syntyneet 1948 ja useimmat vielä syntyneet kotona, nähneet sodan runteleman Suomen ja jälleenrakentamisen, nähneet ja kokeneet valtavan yhteiskunnallisen ja teknologian kehityksen ja muutoksen, lähes kehitysmaasta huippu yhteiskunnaksi, valtavan elintason nousun ja sen muutokset vuosikymmenien aikana.
Monessa suhteessa etuoikeutettuja, sillä vain harvalla sukupolvella on ollut mahdollisuus nähdä ja kokea vastaavaa ja olla tekijänä ja osana kehityksen ja muutoksen aikana.
Niin, paitsi heitä vielä vanhemmilla. Minun äitini on syntynyt v. -23 ja hän se vasta kehityksen kaaren on nähnyt. Hän oli neljä vuotta sodassa lottanakin ja nuorempana suorastaan kadehdin hänen nuoruuttaan, johon kuului niin paljon kaikenlaista jännää. Oma nuoruuteni kun tuntui olevan pelkkää pysähtynyttä "ei-mitään."
Äitini on 95-vuotias. Kun ajattelen häntä parisenkymmentä vuotta taaksepäin eli siinä seitsemänkymppisenä, niin ei hän nyt mikään muumio vielä silloin ollut, kun ei ole sitä vieläkään. Itse alan lähestyä tuota nyt parjattua ikäluokkaa ja varmasti en minäkään ihan kaikkea tästä nykyajasta ymmärrä. Mutta miksi minun pitäisikään niin kovasti. Äitini nuoruus ja aikuisuus oli ihan erilainen kuin minun on ollut, ja niinpä on minun ja minun lasteni ja lastenlastenikin. Aika porhaltaa eteenpäin ja itse kummastelette aikoinanne tulevia uusia ilmiöitä. Kukaan ei ikuisesti pysy kehityksen kelkassa, ei kukaan.
Minulle suurin kummastelun aihe on nykyinen deittailukulttuuri. Siihen en osaa samaistua mitenkään, mutta eipä minun tarvitsekaan. Ja noita yliampuvia kauneusleikkauksia ja huulien pumppaamisia ihmettelemme äitimme kanssa ihan yhteisymmärryksessä.
Jos kadehtii sota-ajan eläneitä, kannattaa lukea historiaa. Myös lottia kuoli, ja moni menetti terveytensä raskaissa töissä. Ei se ollut seikkailua pelätä oman ja läheisten puolesta.
Nuoret ottivat sen seikkailuna. Isoisäni eli villejä vuosiaan, ja kävi myös tansseissa ja elokuvissa. Välillä poliisi sai muistuttaa isänmaallisista velvollisuuksista.
Toinenkin yritti säilyttää huumorintajunsa, vaikka hän kärsi paljon enemmän.Mummini oli syntynyt 1918 ja hän eli nuoruutensa kuin äitisi. Ja tämän yritän muistaa omien teinien kohdalle, sillä osattiin sitä iloita ja hölmöillä ennenkin. Mummini ystävineen olivat järjestäneet nurkkatansseja salaa, virkavallan tietämättä ja varastaneet soittimia, kenen kotona niitä sattui olemaan.
Luulen, etteivät he muuten olisi jaksaneet ja selvinneet henkisesti, jos eivät olisi ottaneet välillä iloa irti elämästä. Myös rintamalla järjestettiin tansseja ja laulettiin iskelmiä ja pidettiin hauskaa.
Minäkin kerroin 1918 syntyneestä isoISÄSTÄNI, en 1950 syntyneestä äidistäni...
Vierailija kirjoitti:
Enemmänkin jollain yli 70v on hankala ymmärtää sitä miksi joku asuu maalla vaikkei edes viljele maata tai jossain Kallion pikkuluukussa kun lähiössä saa ison helppohoitoisen asunnon ja kaikki riittävät palvelut halvalla ja vaivattomasti.
Mutta toisaalta, 30-vuotiaan Kallion pikkuluukussa asuvan (puolison ja yhden lapsen kanssa) on mahdotonta ymmärtää miksi joku haluaa asua rivarissa Latokaskessa. Ja 30-vuotiaan Latokaskessa asuvan on mahdotonta ymmärtää miksi joku haluaa asua pikkuluukussa Kalliossa. Mitä tekemistä tällä on yli seitsemänkymppisten kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo 70v ovat syntyneet 1948 ja useimmat vielä syntyneet kotona, nähneet sodan runteleman Suomen ja jälleenrakentamisen, nähneet ja kokeneet valtavan yhteiskunnallisen ja teknologian kehityksen ja muutoksen, lähes kehitysmaasta huippu yhteiskunnaksi, valtavan elintason nousun ja sen muutokset vuosikymmenien aikana.
Monessa suhteessa etuoikeutettuja, sillä vain harvalla sukupolvella on ollut mahdollisuus nähdä ja kokea vastaavaa ja olla tekijänä ja osana kehityksen ja muutoksen aikana.
Niin, paitsi heitä vielä vanhemmilla. Minun äitini on syntynyt v. -23 ja hän se vasta kehityksen kaaren on nähnyt. Hän oli neljä vuotta sodassa lottanakin ja nuorempana suorastaan kadehdin hänen nuoruuttaan, johon kuului niin paljon kaikenlaista jännää. Oma nuoruuteni kun tuntui olevan pelkkää pysähtynyttä "ei-mitään."
Äitini on 95-vuotias. Kun ajattelen häntä parisenkymmentä vuotta taaksepäin eli siinä seitsemänkymppisenä, niin ei hän nyt mikään muumio vielä silloin ollut, kun ei ole sitä vieläkään. Itse alan lähestyä tuota nyt parjattua ikäluokkaa ja varmasti en minäkään ihan kaikkea tästä nykyajasta ymmärrä. Mutta miksi minun pitäisikään niin kovasti. Äitini nuoruus ja aikuisuus oli ihan erilainen kuin minun on ollut, ja niinpä on minun ja minun lasteni ja lastenlastenikin. Aika porhaltaa eteenpäin ja itse kummastelette aikoinanne tulevia uusia ilmiöitä. Kukaan ei ikuisesti pysy kehityksen kelkassa, ei kukaan.
Minulle suurin kummastelun aihe on nykyinen deittailukulttuuri. Siihen en osaa samaistua mitenkään, mutta eipä minun tarvitsekaan. Ja noita yliampuvia kauneusleikkauksia ja huulien pumppaamisia ihmettelemme äitimme kanssa ihan yhteisymmärryksessä.
Jos kadehtii sota-ajan eläneitä, kannattaa lukea historiaa. Myös lottia kuoli, ja moni menetti terveytensä raskaissa töissä. Ei se ollut seikkailua pelätä oman ja läheisten puolesta.
Nuoret ottivat sen seikkailuna. Isoisäni eli villejä vuosiaan, ja kävi myös tansseissa ja elokuvissa. Välillä poliisi sai muistuttaa isänmaallisista velvollisuuksista.
Toinenkin yritti säilyttää huumorintajunsa, vaikka hän kärsi paljon enemmän.Varmaan oli kiva seikkailu vielä siinäkin vaiheessa, kun omia ikätovereita, naapureita ja tuttuja tuli mäntylaatikossa kotiin. Samoin varmaan nauratti jälkikäteen koko homma, mitä nyt vähän sotaneuroosia ja puuttuvaa raajaa jne.
Isäni on joukkueenjohtajana ja eturintamalla taistelussa 5v ja äiti lottana, osan aikaa myös eturintamalla ja äiti on kertonut, jos halusi selviintyä niistä olosuhteista, oli pakko olla ajattelematta tai puhumatta, muuten pää ei olisi kestänyt. Ei ollut surulle ja murheille tilaa.
Ja kaiken mahdollisin tavoin yritettiin kohontaa mielialaa, järjestemällä tansseja ja muita huvia ja seikkailuja, kotirintamalta lähetettiin naisartisteja laulamaan korsuihin, ei siinä tilanteessa ollut mahdollisuusta surra tai miettiä kenenkään kohtaloa tai kaatunuttu veljeä tai naapurin poikaa. Sama oli myös kotirintamalla, kun haavoittuneita sotilaita tuotiin hoitoon ja arkutettavaksi. Elämä ja aika meni vain eteenpäin ja sen mukana itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Että räppi on laulamista, että hattu päässä saa olla sisätiloissa, että aurinkolaseja käytetään myös yöllä, että minihameiset naiset eivät ole ilotyttöjä, että lainaa voi ottaa vaikka uutta sohvaa varten, että miehet voivat meikata ja että kaikkien unelma ei ole omakotitalo ja säästötili. Noi tuli ekaksi mieleen.
Eikös minihameet ollu muotia 60-luvulla, jolloin nykyiset 7-kymppiset olivat nuoria.
Hehheh, sen takia ne sen tietääkin... minihameiden lisäks tuli e-pilleri ja sen ajan tyttelit olivat huomattavan paljon iloluontoisempia kuin nykyiset :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hauskaa, meillä on töissä 3 kpl yli 70v ikäisiä, jotka käyttävät suvereenisti tietokoneita ja tekevät töitä täysillä.
Tietokonetta ja nettiä osaavat käyttää hyvin noin vuonna 1935 syntyneet ja sitä nuoremmat. Mutta sitä vanhemmilla käyttötaito putoaa radikaalisti. Eli toisin sanoen he jotka eivöt vielä olleet eläkkeellä kun tietokoneet tulivat työpaikoille osaavat niitä myös käyttää.
Meillä terveyskeskuksen pitkäaikaisosastolla on yli 90-vuotias mummo, joka pitää Amerikan sukulaisiin tiiviisti yhteyttä sähköpostilla. Isäni 80-v käyttää sujuvasti nettiä, oli Facebookissakin jo ennen minua. Muutamaa vuotta nuorempi äitini ei taas ymmärrä tietokoneista mitään eikä haluakaan ymmärtää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hauskaa, meillä on töissä 3 kpl yli 70v ikäisiä, jotka käyttävät suvereenisti tietokoneita ja tekevät töitä täysillä.
Meillä ( kuopiossa) oli viime vuoden lopulla juttua lehdessä 89v naisesta, joka oli yhtä lailla perillä nykytekniikasta kuin nuoremmat. Naiselle oli läppäri, älykännykkä ja tabletti käytössään. Kertoi puhuvansa skypepuheluja ja oli facebookissa ym. Jollain kelan kurssilla oli ensin kysytty, että osaatko käyttää kännykkää? Oli ottanut tabletin mukaansa seuraavaan kokoontumiseen, jotta uskovat.
Lähipiirissä on useita yli 70v jotka ovat ajan tasalla kaikista nykyviestimistä. Yleistyy kaiken aikaa.
Täytän tänä vuonna 70, 68v. asti tein töitä. Ostin ensimmäisen kännykän -92 ja tietokoneen - 90. En ole ehtinyt vielä pudota mistään nykytekniikasta.
Ennen kuin pystyisi sanomaan mitään ap:n isovanhempien "ymmärtämättömyydestä", pitäisi tietää heistä monta asiaa. Heti ensimmäiseksi heidän sukutaustansa eli onko heidän suvuissaan jo koulunkäyntitraditiota. Entä ovatko he itse käyneet muutakin kuin kansakoulun. Millaisissa oloissa eläneet? Jne.
Minun isoisäni ei alkuun hyväksynyt lainkaan sitä, että lähdin lukion jälkeen opiskelemaan yliopistoon, koska hänellä oli oman ikäpolvensa arvot ja asenteet eikä niihin kuulunut se, että tavallisen perheen lapsi, vieläpä tytär, menisi yliopistoon, "koska sinnehän menevät vain pappien, lääkäreiden, nimismiesten ja muiden korkeiden virkamiesten lapset". Mutta kun aika kului ja isoisä (ja muutkin läheiset) huomasivat, ettei minulle ollut noussut pissa päähän enkä ollut unohtanut juuriani, niin asenne muuttui. Olin viimeistä vuotta opiskelemassa, kun isoisä kuoli. Olin surullinen, etten ehtinyt näyttää hänelle maisterinpapereitani.
No nyt täytän muutaman viikon kuluttua 70 enkä kyllä tunnista itseäni noista monista kuvauksista, joissa kerrotaan vanhemmista tai isovanhemmista ja kertojan mielestä heidän ymmärtämättömyydestään. Käytän tietotekniikan palveluja sujuvasti, en jätä hellaa tai kahvinkeitintä päälle ja mitä kaikkea te nyt kerrottekaan. Jotkut esimerkit kuvastavat kyllä sitä, että vanhemmalla polvella näyttäisi olevan alkava muistisairaus.
Ja lopuksi nro 14:lle lopuksi: en todellakaan tunne katkerasta purkauksestasi muuta kuin vihaa. Säälin sinua, jos sinua on kohdeltu huonosti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo 70v ovat syntyneet 1948 ja useimmat vielä syntyneet kotona, nähneet sodan runteleman Suomen ja jälleenrakentamisen, nähneet ja kokeneet valtavan yhteiskunnallisen ja teknologian kehityksen ja muutoksen, lähes kehitysmaasta huippu yhteiskunnaksi, valtavan elintason nousun ja sen muutokset vuosikymmenien aikana.
Monessa suhteessa etuoikeutettuja, sillä vain harvalla sukupolvella on ollut mahdollisuus nähdä ja kokea vastaavaa ja olla tekijänä ja osana kehityksen ja muutoksen aikana.
Niin, paitsi heitä vielä vanhemmilla. Minun äitini on syntynyt v. -23 ja hän se vasta kehityksen kaaren on nähnyt. Hän oli neljä vuotta sodassa lottanakin ja nuorempana suorastaan kadehdin hänen nuoruuttaan, johon kuului niin paljon kaikenlaista jännää. Oma nuoruuteni kun tuntui olevan pelkkää pysähtynyttä "ei-mitään."
Äitini on 95-vuotias. Kun ajattelen häntä parisenkymmentä vuotta taaksepäin eli siinä seitsemänkymppisenä, niin ei hän nyt mikään muumio vielä silloin ollut, kun ei ole sitä vieläkään. Itse alan lähestyä tuota nyt parjattua ikäluokkaa ja varmasti en minäkään ihan kaikkea tästä nykyajasta ymmärrä. Mutta miksi minun pitäisikään niin kovasti. Äitini nuoruus ja aikuisuus oli ihan erilainen kuin minun on ollut, ja niinpä on minun ja minun lasteni ja lastenlastenikin. Aika porhaltaa eteenpäin ja itse kummastelette aikoinanne tulevia uusia ilmiöitä. Kukaan ei ikuisesti pysy kehityksen kelkassa, ei kukaan.
Minulle suurin kummastelun aihe on nykyinen deittailukulttuuri. Siihen en osaa samaistua mitenkään, mutta eipä minun tarvitsekaan. Ja noita yliampuvia kauneusleikkauksia ja huulien pumppaamisia ihmettelemme äitimme kanssa ihan yhteisymmärryksessä.
Jos kadehtii sota-ajan eläneitä, kannattaa lukea historiaa. Myös lottia kuoli, ja moni menetti terveytensä raskaissa töissä. Ei se ollut seikkailua pelätä oman ja läheisten puolesta.
Nuoret ottivat sen seikkailuna. Isoisäni eli villejä vuosiaan, ja kävi myös tansseissa ja elokuvissa. Välillä poliisi sai muistuttaa isänmaallisista velvollisuuksista.
Toinenkin yritti säilyttää huumorintajunsa, vaikka hän kärsi paljon enemmän.Varmaan oli kiva seikkailu vielä siinäkin vaiheessa, kun omia ikätovereita, naapureita ja tuttuja tuli mäntylaatikossa kotiin. Samoin varmaan nauratti jälkikäteen koko homma, mitä nyt vähän sotaneuroosia ja puuttuvaa raajaa jne.
Puusilmä...ei kaikki kokeneet tuollaisia. Isoisä oli enemmän leireillä ja koska hän oli nuori ja reipas luonne, elämä jatkui sodan jälkeen perhettä perustaen.
Toinen olikin eri juttu, muttei häneltä mitään raajoja puuttunut enkä ole kuullut, että olisi menettänyt ystäviään.
Älä puhu mistään mitä et tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Homous!
Höpöjä puhut.
Meillä oli 60-luvun porukoissa yksi homo, hjota kukaan ei ihmetellyt.
Olemme nyt kaikki yli 70 v
Minäkin tiedän yhden melkein saman ikäisen, joka on hoitanut lapsenlapsensa kun oma lapsi ei pysty. Nuorin on ala-asteella. Hän on tehnyt elämäntyönsä lastenkodeissa ym.
Kohtuuden rajoilla mennään, alkaa olla väsynyt.