Lue keskustelun säännöt.
Esimerkkejä asioista, joita yli 70-vuotiaan on vaikea ymmärtää
14.01.2019 |
Ajattelin aloittaa tällaisen ketjun, kun taas kerran kävin saman keskustelun isovanhempien kanssa.
Mummo ja pappa kysyivät jälleen meinaanko joskus käydä loppuun lukion, jonka jätin kesken ollessani 19-vuotias. Olen yli kolmekymppinen, mulla on hyvä työ ja ylempi ammattikorkeakoulututkinto. Olen selittänyt kymmeniä kertoja, ettei siinä olisi enää mitään järkeä ja joka kerta ovat yhtä pettyneitä. Seuraavalla tapaamisella asiaan taas palataan. :D Mitään muistisairautta ei heillä ole, vaan persoonaan liittyvä tapa toistaa kysymys, jos vastaus ei edellisellä kerralla miellyttänyt. Isovanhemmat eivät juuri arvosta koulutustani, heille ylioppilaaksi pääseminen on ainut kehumisen arvoinen suoritus.
Kohtaavatko muut vastaavia tilanteita, joissa maailman muutos ei vain mene vanhemman sukupolven kaaliin?
Kommentit (224)
Kysy pomoltasi, palkkaisivatko vielä esim. yli 60-vuotiaita sinne. En usko, että ottaisivat. Tuskin yritys toimii pörssissä ja siis yksityisellä sektorilla. Julkisella puolella vielä löytyy tuollaisia suojatyöpaikkoja. Siellä saattaa olla paljon turhaa väkeä veronmaksajien rasitteena. Näin etenkin valtion työpaikoilla.
Itse olen 62-vuotias ja pitäisi vielä saada työpaikka. On erityisen turhauttavaa lähetellä hakemuksia, kun ikinä ei pääse edes työhaastatteluun asti. Olen tietokonealan ammattilainen, työkokemus on jo sellaista, että sitä ei Suomessa tarvita. Noita töitä kyllä vielä tehdään Suomessakin, mutta paikkoja ei vapaudu. Töitä on viety tarmokkaasti kehitysmaihin, kuten Intiaan. Siellä ei ole paljoakaan palkkakuluja. Vastaavasti töiden määrittelyjä saa noille pallotella edestakaisin paljon useammille kuin suomalaiselle tekijälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käytän tietotekniikan palveluja sujuvasti
Mitä palveluja? Näissäkin on kovasti eroja. Hienoa toki ja kotiin päin kaikki osaaminen.
Kävin korkeakouluopintojen ohessa töissä kaupassa. Eräs eläkeläisherra totesi halveksivaan sävyyn pelikoneelta eräänä sunnuntaina: "Minä kävin aikoinani koulut, ettei tarvinnut pyhiä istua töissä" :D
Vähän ot, mutta tuli mieleen. Luultavasti olin tuossa vaiheessa jo käynyt kouluja enemmän kuin herra koko elämänsä aikana. Ainakin hyvin sivistymättömän vaikutelman antoi ja tuskin ymmärtää, että se koulujen käynti ei mitään parempaa työpaikkaa aina takaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Homous!
Höpöjä puhut.
Meillä oli 60-luvun porukoissa yksi homo, hjota kukaan ei ihmetellyt.
Olemme nyt kaikki yli 70 v
Hienoa että olet edistyksellinen mutta on älyllisesti vajavaista väittää, etteikö vähemmistöjen hyväksyntä olisi kategorisesti kasvanut viime vuosikymmeninä. Homous oli sairaus ja rikos vielä hetki sitten. Montako muunsukupuolista tunsit? Kuinka monta sateenkaariperhettä?
Vanha-mies kirjoitti:
Kysy pomoltasi, palkkaisivatko vielä esim. yli 60-vuotiaita sinne. En usko, että ottaisivat. Tuskin yritys toimii pörssissä ja siis yksityisellä sektorilla. Julkisella puolella vielä löytyy tuollaisia suojatyöpaikkoja. Siellä saattaa olla paljon turhaa väkeä veronmaksajien rasitteena. Näin etenkin valtion työpaikoilla.
Itse olen 62-vuotias ja pitäisi vielä saada työpaikka. On erityisen turhauttavaa lähetellä hakemuksia, kun ikinä ei pääse edes työhaastatteluun asti. Olen tietokonealan ammattilainen, työkokemus on jo sellaista, että sitä ei Suomessa tarvita. Noita töitä kyllä vielä tehdään Suomessakin, mutta paikkoja ei vapaudu. Töitä on viety tarmokkaasti kehitysmaihin, kuten Intiaan. Siellä ei ole paljoakaan palkkakuluja. Vastaavasti töiden määrittelyjä saa noille pallotella edestakaisin paljon useammille kuin suomalaiselle tekijälle.
Opettele koodaamaan helvetin hyvin niin saat Suomestakin duunia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eivät ymmärrä työelämän vaatimuksia. Ennen henkilökuntaa oli pilvin pimein, apulaisia, juoksupoikia ja tyttöjä ja apulaisen apulaisia nyt miehitykset on minimissä ainakin hoitolaitoksissa, päivähoidossa ja kouluissa.
Minun reilu 70v vanhempani eivät oikein ymmärrä miksi olen vielä sinkku. Joskus kun olen heidän kanssa aiheesta keskustellut, ja sanonut että mielelläni löytäisin jonkun kumppanin kyllä, niin heidän neuvonsa on ollut se että minun pitää mennä baariin ja iskeä sieltä joku mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo 70v ovat syntyneet 1948 ja useimmat vielä syntyneet kotona, nähneet sodan runteleman Suomen ja jälleenrakentamisen, nähneet ja kokeneet valtavan yhteiskunnallisen ja teknologian kehityksen ja muutoksen, lähes kehitysmaasta huippu yhteiskunnaksi, valtavan elintason nousun ja sen muutokset vuosikymmenien aikana.
Monessa suhteessa etuoikeutettuja, sillä vain harvalla sukupolvella on ollut mahdollisuus nähdä ja kokea vastaavaa ja olla tekijänä ja osana kehityksen ja muutoksen aikana.
Niin, paitsi heitä vielä vanhemmilla. Minun äitini on syntynyt v. -23 ja hän se vasta kehityksen kaaren on nähnyt. Hän oli neljä vuotta sodassa lottanakin ja nuorempana suorastaan kadehdin hänen nuoruuttaan, johon kuului niin paljon kaikenlaista jännää. Oma nuoruuteni kun tuntui olevan pelkkää pysähtynyttä "ei-mitään."
Äitini on 95-vuotias. Kun ajattelen häntä parisenkymmentä vuotta taaksepäin eli siinä seitsemänkymppisenä, niin ei hän nyt mikään muumio vielä silloin ollut, kun ei ole sitä vieläkään. Itse alan lähestyä tuota nyt parjattua ikäluokkaa ja varmasti en minäkään ihan kaikkea tästä nykyajasta ymmärrä. Mutta miksi minun pitäisikään niin kovasti. Äitini nuoruus ja aikuisuus oli ihan erilainen kuin minun on ollut, ja niinpä on minun ja minun lasteni ja lastenlastenikin. Aika porhaltaa eteenpäin ja itse kummastelette aikoinanne tulevia uusia ilmiöitä. Kukaan ei ikuisesti pysy kehityksen kelkassa, ei kukaan.
Minulle suurin kummastelun aihe on nykyinen deittailukulttuuri. Siihen en osaa samaistua mitenkään, mutta eipä minun tarvitsekaan. Ja noita yliampuvia kauneusleikkauksia ja huulien pumppaamisia ihmettelemme äitimme kanssa ihan yhteisymmärryksessä.
Jos kadehtii sota-ajan eläneitä, kannattaa lukea historiaa. Myös lottia kuoli, ja moni menetti terveytensä raskaissa töissä. Ei se ollut seikkailua pelätä oman ja läheisten puolesta.
No voi jumatsuka, pitihän se arvata, että tietenkin joku nyt takertuu tuohon, kun kirjoitin, että nuorempana suorastaan kadendin hänen nuoruuttaan, johon kuului niin paljon kaikenlaista jännää.
Ikään kuin se olisi kiveen kirjoitettu juttu ja että minä ian kaiken kadehtisin sodassa olleita jne. Pöhlö!
Luuletko todella, että en tiedä asioista? Tiedän varmasti käytännön sotajuttuja enemmän kuin sinä. Minä en ole siihen tarvinnut edes kirjojen lukemista, vaikka niitäkin olen elämäni aikana lukenut enemmän kuin ihmiset keskimäärin. Se on kuulunut ammattiinikin. Sekä äiti että isä puhuivat sodasta vähän väliä. Isän kokemukset oli tietenkin toista luokkaa kuin äidin, joka kertoili kaikenlaisia erikoisia ja hauskoja sattumuksia, mitä siellä ollessa tapahtui. Totta kai tiedän, että lottiakin kuoli, äitikin oli ollut tilanteessa, jossa eräs lotta haavoittui pahasti. Mutta näistä asioista hän alkoi avautua vasta vanhempana.
Sota on aina kauhea asia. Mutta pitää muistaa, että kyseessä on poikkeusolosuhteet ja nuoret, jopa hyvinkin nuoret ihmiset. Nuori ihminen on mielestään kuolematon. Nuorena uskoo aina tulevaisuuteen. Ja kun tilanne on paha, siihen otetaan helposti huumori mukaan. Äitikin kertoi, kuinka rintamalle lähti vaunulasteittain nuoria poikia. Nämä vain nauroivat ja huutelivat, että palttoot tulee perässä! Viimeiset vaunut olivatkin täynnä ruumisarkkuja. Äidillä oli hauskoja kertomuksia jopa rintamalla tai Äänislinnassa olleista silloisista julkkiksista. Niille on naurettu tänä päivänäkin. Sodassa itketään silloin, kun on sen aika, mutta ei ne siellä koko ajan pelänneet ja itkeneet niin kuin kenties luulet. Asemasodan aika oli vieläpä melko rauhallista. Kovaa työtä se oli kyllä, mutta nuori ihminen jaksaa.
Talvisodan alkaessa äiti joutui lähtemään Karjalasta evakkoon ja senkin hän osasi kertoa meille mielenkiintoisesti. Vanhat ihmiset itkivät, mutta heille alaikäisille lähtö oli seikkailu. Kummankaan puolen suvustani ei kukaan kaatunut, mutta naapurissa asunut vanha leskirouva itki vielä 70-luvullakin kaatunutta poikaansa. Se oli sydäntä särkevää.
Totta kai tuntui, että äidin nuoruudessa oli kaikenlaista vipinää ja vilskettä, kun itse vain käydä junttasi koulua ja tuntui, että mitään ei tapahdu ikinä. Ei nuori ihminen ajattele sitä samalla tavalla kuin aikuinen. Tunnen muuten ihmisen, joka on lapsena ollut siinä Leningradin piirityksessä. Hänellä vasta kokemukset on olleet, mutta hänkin kesti, koska oli vielä niin nuori. Niitä kokemuksia en kyllä olisi kadehtinut tyhmänä nuorenakaan.
Vierailija kirjoitti:
Kävin korkeakouluopintojen ohessa töissä kaupassa. Eräs eläkeläisherra totesi halveksivaan sävyyn pelikoneelta eräänä sunnuntaina: "Minä kävin aikoinani koulut, ettei tarvinnut pyhiä istua töissä" :D
Vähän ot, mutta tuli mieleen. Luultavasti olin tuossa vaiheessa jo käynyt kouluja enemmän kuin herra koko elämänsä aikana. Ainakin hyvin sivistymättömän vaikutelman antoi ja tuskin ymmärtää, että se koulujen käynti ei mitään parempaa työpaikkaa aina takaa.
Onhan niitä korkeasti koulutusta vaativiakin ammatteja, joissa on pakko olla "pyhinäkin töissä." Ainakin papit ja kirkkoherrat. Ja on niiden lääkäreidenkin oltava töissä pyhäpäivinä. Ja kun oikein kova rikos tapahtuu, on sen korkeimman poliisijohdonkin lähdettävä duuniin. Presidentinkin on oltava pyhänä töissä jos niikseen tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Panokaverit
En ymmärrä minäkään ja olen huomattavasti nuorempi.
Seksiä rakkaan kanssa tai ei ollenkaan.
Lotat oli itse asiassa hyvinkin nuoria tyttöjä, ja harva heistä nyt sentään terveyttään siellä lopuksi ikäänsä menetti. Miesten kohdallahan tätä tietenkin tapahtui, mutta lottien olosuhteet ei ihan taisteluolosuhteita vastanneet. Kyllä nuori nainen jaksaa työtä tehdä terveyttään menettämättä, ja jos joku sairastui, niin pantiin kotiin sairastamaan. Työtä oli varmasti paljon, mutta raskaitten taakkojen nostelemiseen ja kantelemiseen riitti ihan varmasti miehiä auttamaan! Minun mummo sanoi, että lottatöistä jäi parhaiten mieleen ikuinen voinappien tekeminen. Lapin sodassa mummo oli pesemässä lääkepulloja ja käärimässä sideharsonippuja.
Lottien täytyi olla lapsettomia ja yleensä vielä naimattomia, koska perheelliset ei voineet lottahommiin lähteä, tietysti kotirintamalla saattoi toimia. Siksi sinne rintamaolosuhteisiin lähti lähinnä nuoria neitoja. Mummo näytteli kättään ja sanoi että tämä käsi on kätellyt Fanni Luukkosta, kenraali Oeschia ja Mannerheimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Panokaverit
En ymmärrä minäkään ja olen huomattavasti nuorempi.
Seksiä rakkaan kanssa tai ei ollenkaan.
Minäkään en ole edes seitsemänkymppinen, mutta en ymmärrä sellaista käsitettä kuin hoito. Ymmärrän mitä se tarkoittaa mutta en tajua ideaa.
Luojan kiitos en oo koskaan ollut kenenkään hoito enkä ketään sellasena pitänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo 70v ovat syntyneet 1948 ja useimmat vielä syntyneet kotona, nähneet sodan runteleman Suomen ja jälleenrakentamisen, nähneet ja kokeneet valtavan yhteiskunnallisen ja teknologian kehityksen ja muutoksen, lähes kehitysmaasta huippu yhteiskunnaksi, valtavan elintason nousun ja sen muutokset vuosikymmenien aikana.
Monessa suhteessa etuoikeutettuja, sillä vain harvalla sukupolvella on ollut mahdollisuus nähdä ja kokea vastaavaa ja olla tekijänä ja osana kehityksen ja muutoksen aikana.
Niin, paitsi heitä vielä vanhemmilla. Minun äitini on syntynyt v. -23 ja hän se vasta kehityksen kaaren on nähnyt. Hän oli neljä vuotta sodassa lottanakin ja nuorempana suorastaan kadehdin hänen nuoruuttaan, johon kuului niin paljon kaikenlaista jännää. Oma nuoruuteni kun tuntui olevan pelkkää pysähtynyttä "ei-mitään."
Äitini on 95-vuotias. Kun ajattelen häntä parisenkymmentä vuotta taaksepäin eli siinä seitsemänkymppisenä, niin ei hän nyt mikään muumio vielä silloin ollut, kun ei ole sitä vieläkään. Itse alan lähestyä tuota nyt parjattua ikäluokkaa ja varmasti en minäkään ihan kaikkea tästä nykyajasta ymmärrä. Mutta miksi minun pitäisikään niin kovasti. Äitini nuoruus ja aikuisuus oli ihan erilainen kuin minun on ollut, ja niinpä on minun ja minun lasteni ja lastenlastenikin. Aika porhaltaa eteenpäin ja itse kummastelette aikoinanne tulevia uusia ilmiöitä. Kukaan ei ikuisesti pysy kehityksen kelkassa, ei kukaan.
Minulle suurin kummastelun aihe on nykyinen deittailukulttuuri. Siihen en osaa samaistua mitenkään, mutta eipä minun tarvitsekaan. Ja noita yliampuvia kauneusleikkauksia ja huulien pumppaamisia ihmettelemme äitimme kanssa ihan yhteisymmärryksessä.
Jos kadehtii sota-ajan eläneitä, kannattaa lukea historiaa. Myös lottia kuoli, ja moni menetti terveytensä raskaissa töissä. Ei se ollut seikkailua pelätä oman ja läheisten puolesta.
Nuoret ottivat sen seikkailuna. Isoisäni eli villejä vuosiaan, ja kävi myös tansseissa ja elokuvissa. Välillä poliisi sai muistuttaa isänmaallisista velvollisuuksista.
Toinenkin yritti säilyttää huumorintajunsa, vaikka hän kärsi paljon enemmän.Varmaan oli kiva seikkailu vielä siinäkin vaiheessa, kun omia ikätovereita, naapureita ja tuttuja tuli mäntylaatikossa kotiin. Samoin varmaan nauratti jälkikäteen koko homma, mitä nyt vähän sotaneuroosia ja puuttuvaa raajaa jne.
Isäni on joukkueenjohtajana ja eturintamalla taistelussa 5v ja äiti lottana, osan aikaa myös eturintamalla ja äiti on kertonut, jos halusi selviintyä niistä olosuhteista, oli pakko olla ajattelematta tai puhumatta, muuten pää ei olisi kestänyt. Ei ollut surulle ja murheille tilaa.
Ja kaiken mahdollisin tavoin yritettiin kohontaa mielialaa, järjestemällä tansseja ja muita huvia ja seikkailuja, kotirintamalta lähetettiin naisartisteja laulamaan korsuihin, ei siinä tilanteessa ollut mahdollisuusta surra tai miettiä kenenkään kohtaloa tai kaatunuttu veljeä tai naapurin poikaa. Sama oli myös kotirintamalla, kun haavoittuneita sotilaita tuotiin hoitoon ja arkutettavaksi. Elämä ja aika meni vain eteenpäin ja sen mukana itse.
Mä olen kirjoittanut puhtaaksi lottana olleen sukulaiseni muistelmat ja just tätä samaa ne oli. Nuoret pitää hauskaa milloin voi ja oli pakkokin, koska ei voi muuten selvitä. Voi olla että nyt ne joilla ei ole enää vanhempien tai isovanhempienkaan kautta kunnon kosketusta sota-aikaan, tekee siitä liiankin isoa draamaa eikä ymmärrä, että muutakin oli kuin pelkkää taistelua ja kuolemaa. Pitää muistaa että nuoret on nuoria kaikkina aikoina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toksinen maskuliinisuus, patriarkaalinen sorto.
Esimerkiksi sotaveteraanien ja -invalidien on varmaan vaikea ymmärtää näitä.
Mutta heidän vaimonsa ja lapsensa kyllä todennäköisesti ymmärtäisivät aika hyvinkin mistä on kyse, vaikka termi voisikin olla ensin outo.
Monen 70v ja sitä vanhemman on vaikea ymmärtää, miten huonosti niin moni tämän päivän nainen tuntee omaa historiaansa, eikä osaa arvostaa sitä, vaan pitää sitä itsestään selvyytä, vaikka sen jäljet ovat lyhyet.
Suomalaisen naisen tasa-arvon ja oikeudet on mahdollistanut yhteiskunnalliset muutokset ja etuudet - lasten kunnallinen päivähoito-oikeus, pitkät perhevapaat, laadukas päiväkoti- ja kouluruokailu, peruskoulu ja alakouluikäisillä iltapäiväkerhot (Eeva Ahtisaaren aikaansaannos) naisen koulutus- ja opiskelumahdollisuudet, varallisuudesta tai perhetaustasta riippumatta. Ja esim. lasten kunnallinen päivähoito-oikeus tuli 80-90-luvulla asteittain voimaan eli n.30v sitten.
Näistä yli 70v ja sitä vanhemmat omassa nuoruudessa vain uneksivat ja ikävä kyllä niin tehdään yhä edelleen monessa muussa maassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo 70v ovat syntyneet 1948 ja useimmat vielä syntyneet kotona, nähneet sodan runteleman Suomen ja jälleenrakentamisen, nähneet ja kokeneet valtavan yhteiskunnallisen ja teknologian kehityksen ja muutoksen, lähes kehitysmaasta huippu yhteiskunnaksi, valtavan elintason nousun ja sen muutokset vuosikymmenien aikana.
Monessa suhteessa etuoikeutettuja, sillä vain harvalla sukupolvella on ollut mahdollisuus nähdä ja kokea vastaavaa ja olla tekijänä ja osana kehityksen ja muutoksen aikana.
Niin, paitsi heitä vielä vanhemmilla. Minun äitini on syntynyt v. -23 ja hän se vasta kehityksen kaaren on nähnyt. Hän oli neljä vuotta sodassa lottanakin ja nuorempana suorastaan kadehdin hänen nuoruuttaan, johon kuului niin paljon kaikenlaista jännää. Oma nuoruuteni kun tuntui olevan pelkkää pysähtynyttä "ei-mitään."
Äitini on 95-vuotias. Kun ajattelen häntä parisenkymmentä vuotta taaksepäin eli siinä seitsemänkymppisenä, niin ei hän nyt mikään muumio vielä silloin ollut, kun ei ole sitä vieläkään. Itse alan lähestyä tuota nyt parjattua ikäluokkaa ja varmasti en minäkään ihan kaikkea tästä nykyajasta ymmärrä. Mutta miksi minun pitäisikään niin kovasti. Äitini nuoruus ja aikuisuus oli ihan erilainen kuin minun on ollut, ja niinpä on minun ja minun lasteni ja lastenlastenikin. Aika porhaltaa eteenpäin ja itse kummastelette aikoinanne tulevia uusia ilmiöitä. Kukaan ei ikuisesti pysy kehityksen kelkassa, ei kukaan.
Minulle suurin kummastelun aihe on nykyinen deittailukulttuuri. Siihen en osaa samaistua mitenkään, mutta eipä minun tarvitsekaan. Ja noita yliampuvia kauneusleikkauksia ja huulien pumppaamisia ihmettelemme äitimme kanssa ihan yhteisymmärryksessä.
Jos kadehtii sota-ajan eläneitä, kannattaa lukea historiaa. Myös lottia kuoli, ja moni menetti terveytensä raskaissa töissä. Ei se ollut seikkailua pelätä oman ja läheisten puolesta.
Nuoret ottivat sen seikkailuna. Isoisäni eli villejä vuosiaan, ja kävi myös tansseissa ja elokuvissa. Välillä poliisi sai muistuttaa isänmaallisista velvollisuuksista.
Toinenkin yritti säilyttää huumorintajunsa, vaikka hän kärsi paljon enemmän.Varmaan oli kiva seikkailu vielä siinäkin vaiheessa, kun omia ikätovereita, naapureita ja tuttuja tuli mäntylaatikossa kotiin. Samoin varmaan nauratti jälkikäteen koko homma, mitä nyt vähän sotaneuroosia ja puuttuvaa raajaa jne.
Isäni on joukkueenjohtajana ja eturintamalla taistelussa 5v ja äiti lottana, osan aikaa myös eturintamalla ja äiti on kertonut, jos halusi selviintyä niistä olosuhteista, oli pakko olla ajattelematta tai puhumatta, muuten pää ei olisi kestänyt. Ei ollut surulle ja murheille tilaa.
Ja kaiken mahdollisin tavoin yritettiin kohontaa mielialaa, järjestemällä tansseja ja muita huvia ja seikkailuja, kotirintamalta lähetettiin naisartisteja laulamaan korsuihin, ei siinä tilanteessa ollut mahdollisuusta surra tai miettiä kenenkään kohtaloa tai kaatunuttu veljeä tai naapurin poikaa. Sama oli myös kotirintamalla, kun haavoittuneita sotilaita tuotiin hoitoon ja arkutettavaksi. Elämä ja aika meni vain eteenpäin ja sen mukana itse.
Mä olen kirjoittanut puhtaaksi lottana olleen sukulaiseni muistelmat ja just tätä samaa ne oli. Nuoret pitää hauskaa milloin voi ja oli pakkokin, koska ei voi muuten selvitä. Voi olla että nyt ne joilla ei ole enää vanhempien tai isovanhempienkaan kautta kunnon kosketusta sota-aikaan, tekee siitä liiankin isoa draamaa eikä ymmärrä, että muutakin oli kuin pelkkää taistelua ja kuolemaa. Pitää muistaa että nuoret on nuoria kaikkina aikoina.
Niissä olosuhteissa ei ollut tilaa pelolle, surulle ja murheille, sillä se olisi tietänyt täysromahdusta ja lamaantumista. Sama kotirintamalla.
Minunkin täti oli yksin hoitanut kolme pientä lasta, orpotytön, sairaan anopin ja haudannut hänet ja valvottavana ja huolettavana oli venäläinen sotavanki maataloustöissä. Illat neulottiin villasukkia ja kintaita rintamalle ja ommeltiin muita varusteita, etteivät sotilaat paleltuisi rintamalla. Lampaat kerittiin ja villat tehtiin langoiksi.
Sotajan naisen elämä, oli lottana tai kotirintamalla oli raskas ja työntäyteinen ja kaikesta oli pulaa, jopa ruuasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Panokaverit
En ymmärrä minäkään ja olen huomattavasti nuorempi.
Seksiä rakkaan kanssa tai ei ollenkaan.
Tuntemallani 70-vuotiaalla on hyötysuhde. Mies käy tekemässä kaikenlaista remonttia ja siihen päälle sitten seksiä. Kumpikin on oikein tyytyväisiä, erityisesti kun tämä 70-vuotias on edelleen erittäin seksuaalinen.
Toisaalta ymmärrettävää, jos isovanhemmat kyselevät, aiotko ap. käydä lukion loppuu, kun nykyään siihen on kaikilla mahdollisuus ja antaa eväitä elämään.
Mun ukki on hyvin köyhistä olosuhteista lähtöisin ja koulu ei ollut itsestään selvyys, kun varaa ei ollut.
Edelleen ukkini jaksaa muistella itkusilmässä ja kiitollisena oppikoulu aikojaan, kuinka hänen opettajansa oli mennyt varakkaan tilallisen puheille ja kertonyt kuinka isäni pitäisi laittaa oppikouluun ja pyytänyt isäntää maksamaan isäni koulutuksen, silloin kaikki maksettiin itse, myös lukukausimaksut, eikä siihen köyhillä ollut varaa ja lahjakkaat nuoret eivät päässeet opiskelemaan.
Sen ajan ihmisille koulutuksen merkitys ja arvostus on aivan toista kuin nykyään, kun se antoi mahdollisuuden parempaan elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo 70v ovat syntyneet 1948 ja useimmat vielä syntyneet kotona, nähneet sodan runteleman Suomen ja jälleenrakentamisen, nähneet ja kokeneet valtavan yhteiskunnallisen ja teknologian kehityksen ja muutoksen, lähes kehitysmaasta huippu yhteiskunnaksi, valtavan elintason nousun ja sen muutokset vuosikymmenien aikana.
Monessa suhteessa etuoikeutettuja, sillä vain harvalla sukupolvella on ollut mahdollisuus nähdä ja kokea vastaavaa ja olla tekijänä ja osana kehityksen ja muutoksen aikana.
Niin, paitsi heitä vielä vanhemmilla. Minun äitini on syntynyt v. -23 ja hän se vasta kehityksen kaaren on nähnyt. Hän oli neljä vuotta sodassa lottanakin ja nuorempana suorastaan kadehdin hänen nuoruuttaan, johon kuului niin paljon kaikenlaista jännää. Oma nuoruuteni kun tuntui olevan pelkkää pysähtynyttä "ei-mitään."
Äitini on 95-vuotias. Kun ajattelen häntä parisenkymmentä vuotta taaksepäin eli siinä seitsemänkymppisenä, niin ei hän nyt mikään muumio vielä silloin ollut, kun ei ole sitä vieläkään. Itse alan lähestyä tuota nyt parjattua ikäluokkaa ja varmasti en minäkään ihan kaikkea tästä nykyajasta ymmärrä. Mutta miksi minun pitäisikään niin kovasti. Äitini nuoruus ja aikuisuus oli ihan erilainen kuin minun on ollut, ja niinpä on minun ja minun lasteni ja lastenlastenikin. Aika porhaltaa eteenpäin ja itse kummastelette aikoinanne tulevia uusia ilmiöitä. Kukaan ei ikuisesti pysy kehityksen kelkassa, ei kukaan.
Minulle suurin kummastelun aihe on nykyinen deittailukulttuuri. Siihen en osaa samaistua mitenkään, mutta eipä minun tarvitsekaan. Ja noita yliampuvia kauneusleikkauksia ja huulien pumppaamisia ihmettelemme äitimme kanssa ihan yhteisymmärryksessä.
Jos kadehtii sota-ajan eläneitä, kannattaa lukea historiaa. Myös lottia kuoli, ja moni menetti terveytensä raskaissa töissä. Ei se ollut seikkailua pelätä oman ja läheisten puolesta.
Nuoret ottivat sen seikkailuna. Isoisäni eli villejä vuosiaan, ja kävi myös tansseissa ja elokuvissa. Välillä poliisi sai muistuttaa isänmaallisista velvollisuuksista.
Toinenkin yritti säilyttää huumorintajunsa, vaikka hän kärsi paljon enemmän.Varmaan oli kiva seikkailu vielä siinäkin vaiheessa, kun omia ikätovereita, naapureita ja tuttuja tuli mäntylaatikossa kotiin. Samoin varmaan nauratti jälkikäteen koko homma, mitä nyt vähän sotaneuroosia ja puuttuvaa raajaa jne.
Isäni on joukkueenjohtajana ja eturintamalla taistelussa 5v ja äiti lottana, osan aikaa myös eturintamalla ja äiti on kertonut, jos halusi selviintyä niistä olosuhteista, oli pakko olla ajattelematta tai puhumatta, muuten pää ei olisi kestänyt. Ei ollut surulle ja murheille tilaa.
Ja kaiken mahdollisin tavoin yritettiin kohontaa mielialaa, järjestemällä tansseja ja muita huvia ja seikkailuja, kotirintamalta lähetettiin naisartisteja laulamaan korsuihin, ei siinä tilanteessa ollut mahdollisuusta surra tai miettiä kenenkään kohtaloa tai kaatunuttu veljeä tai naapurin poikaa. Sama oli myös kotirintamalla, kun haavoittuneita sotilaita tuotiin hoitoon ja arkutettavaksi. Elämä ja aika meni vain eteenpäin ja sen mukana itse.
Mä olen kirjoittanut puhtaaksi lottana olleen sukulaiseni muistelmat ja just tätä samaa ne oli. Nuoret pitää hauskaa milloin voi ja oli pakkokin, koska ei voi muuten selvitä. Voi olla että nyt ne joilla ei ole enää vanhempien tai isovanhempienkaan kautta kunnon kosketusta sota-aikaan, tekee siitä liiankin isoa draamaa eikä ymmärrä, että muutakin oli kuin pelkkää taistelua ja kuolemaa. Pitää muistaa että nuoret on nuoria kaikkina aikoina.
Niissä olosuhteissa ei ollut tilaa pelolle, surulle ja murheille, sillä se olisi tietänyt täysromahdusta ja lamaantumista. Sama kotirintamalla.
Minunkin täti oli yksin hoitanut kolme pientä lasta, orpotytön, sairaan anopin ja haudannut hänet ja valvottavana ja huolettavana oli venäläinen sotavanki maataloustöissä. Illat neulottiin villasukkia ja kintaita rintamalle ja ommeltiin muita varusteita, etteivät sotilaat paleltuisi rintamalla. Lampaat kerittiin ja villat tehtiin langoiksi.
Sotajan naisen elämä, oli lottana tai kotirintamalla oli raskas ja työntäyteinen ja kaikesta oli pulaa, jopa ruuasta.
Kaikki kunnia sille sukupolvelle, mutta eikö nyt ollutkin puhe nykyisistä 70-vuotiaista...
Siis niistä , joiden ollessa 20-vuotiaita katseltiin jo Neil Armstrongin ja kumppaneiden avaruuslentoa ja kuuhun laskeutumista omasta ( silloin jo lähes joka kodin) tv-vastaanottimesta, kuunneltiin
The Beatles-yhtyettä joka oli jo melkein loppusuorallaan, pukeuduttiin farkkuihin,Marimekko-vaatteisiin,ta minihameisiin, ostettiin kaupasta maitoa tölkeissä ym.ym.
Tietoisuuden tasolla oli jo nähty tv:ssä ensimmäiset dokumentit Saksan keskitysleireistä ja 'Johtaja A.H.sta' ja tiedettiin kyllä jo minkälaisen 'aseveljen' avusta aikanaan oli kyse ja miten ja mihin se maailmansota vanhempien aikana päättyi.
Tunnettiin sympatiaa Vietnamin kansalaisia kohtaan joiden kotimaahan television uutislähetyksissä amerkkalaisten suurten pommikoneiden nähtiin kylvävän kuoleman lastejaan ja politikkojen selittävän miten hyvästä asiasta loppujen lopuksi siinä oli kysymys ja kaikkien parhaaksi toki .
Sellainen oli maailma silloin ja siinä se nykyisten 7-kymppisten aikuisuus alkoi ja kyllä me 6-kymppisetkin siitä jo aika paljon näimme ja tajusimme, vaikka se meidän oma nuoruutemme ja aikuisikään tulomme alkoi sitten vasta oikeastaan 1970-luvulla.
Nykyisin tuosta 'Tuntemattomasta', väinö Linnasta viime maailmansodasta on vain jauhettu niin paljon, että monilta nykynuorilta on kai jäänyt ihan kokonaan huomaamatta että itse sen herra kirjailijakin olisi jo pian 101-vuotias, jos vielä eläisi.
Siis ihan OIKEASTI ja tasan jo.
Sehän tietysti on ikuinen totuus,että kaksikymppisten mielestä nelikymppiset ovat jo ikäloppuja ja kuuskymppisisetkin heidän mielestään vähintään "satavuotiaita", mutta sillä samalla perusteellahan niitä kakskymppisiäkin voisi sitten pitää "kuuskymppisisinä", jos aivan tämä ikälaskutapa olisi käytössä....
Summa summarum: sitä se liika Tuntemattomien "tähän päivään" päivittäminen teettää (yhdistettynä nuorten mielissä tuohon tuollaiseen ikäajatteluun..)
Luultavasti olet ammattilainen atk-alalla tai joku innostunut miespuolinen tekniikan kokeilija. Naiset tuskin ostelivat v. 1990 tietokoneita kotiin. Olen sen alan ammattilainen, enkä olisi ostanut konetta kotiin, ellei työnantaja olisi tukenut hankintaa taloudellisesti, 50% hinnasta. Siihen aikaan oli vielä BBS:t, joihin otin yhteyttä seinäpuhelimeen liitetyllä modeemilla. Internet ei ollut vielä tunnetu, se oli lähinnä vain hyvin harvoilla käytössä. Vuosi taisi olla myös 1990.