”Hikari” ei välttämättä pärjääkään tässä elämässä

Opiskelin TKK:lla teknillistä fysiikkaa. Suurella osalla kurssikavereistani oli osittain sama ongelma kuin ap:llä: kun koulussa oli tottunut siihen, että kaikki oli helppoa, kaiken ymmärsi ensikuulemalta ja töitä - ainakaan sellaisia, joissa olisi pitänyt ponnistella - oli suuri järkytys, kun tuli opiskelemaan ja asiat olivat oikeisti vaikeita. Ei siinä auttanut muu kuin opetella kokonaan uudet opiskelutavat. Toisaalta ne omaksuttua oli riemastuttavaa huomata, että tekstistä, josta ensilukemalta ei tajunnut mitään, saattoi ihan oikeasti päästä kärryille, kun vähän ponnisteli.

Ap:lla taitaa kyllä lisäksi olla myös jotain sosiaalisten tilanteiden kammoa tai vastaavaa. Kannattaa hakea apua siihen puoleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olin kympin tyttö vaikka todellakaan en panostanut opiskeluun lukiossa. Eniten järkytti se, että laaja matematiikkakin (minkä piti olla opiskelematta täysi mahdottomuus päästä läpi) meni ihan hyvin, vaikkei laudaturia tullutkaan. Kaikesta muusta tuli.

Pärjäsin kyllä yliopistossakin hyvin, mutta minulla on sellainen valuvika, että olen aina opiskellut oppiakseni, en papereita ja ammatillista asemaa varten. Tiedän monista asioista todella paljon ja olen saanut tehdä sellaisia töitäkin, missä olen oppinut paljon lisää. En silti ole viitsinyt ikinä tehdä turhanpäiväisiä tutkintoja, vaikka ehdottomasti olisi pitänyt vaan kestää se typeryys jos tässä elämässä haluaisi ns. äänivaltaa. Toisaalta eipä tuo enää edes kiinnosta - hoitakoot pyrkyrimmät pätijät yhteiset asiat, vaikka selvästi eivät oikein osaa.

Itse asiassa olen miettinyt jo pidempään sitä, että meidän lukioluokaltamme laudaturin paperit kirjoittaneista kukaan ei ole oikein 'menestynyt' elämässä. Parhaiten on rahallisesti ja yhteiskunnallisen aseman puolesta pärjänneet ne ysin tytöt ja pojat, jotka joutuivat jo lukiossa näkemään vähän vaivaa. Minä ja meidän luokan ainoa kuuden ällän ylioppilas ollaan enempi puuhailtu koko työelämämme pienellä palkalla, tosin myös mukavissa töissä. Ja näin jälkeenpäin ajatellen, ehkä emme kuitenkaan tekisi mitään toisin jos pitäisi uudestaan valita. Toki kansantalouden kannalta olisi ehkä järkevää tarjota myös hyvin nopeille ja älykkäille opiskelijoille tukea palikkajärjestelmässä selviämiseen, jotta ei tulisi kiusausta etsiä omille kyvyilleen paremmin sopivaa toimintaa yhteiskunnan tarjoaman koulutusjärjestelmän ulkopuolelta.

Kirjoitin pari ällää ja loput eximioita lukematta lainkaan ja lintsareita läpi lukion. Kirjoitin äidinkielessä aineen lukemalla ainoastaan kirjan takakannen (Hemingwayn klassikko ”Vanhus ja meri”) sillä seurauksella, että se luettiin luokan edessä. En laittanut tikkua ristiin peruskoulussa enkä lukiossa ja koulu oli minulle oikea ajantappolaitos. Sanomattakin oli selvää, etten jatkanut opiskelemaan.

20 vuotta myöhemmin olen ehtinyt tehdä kaikenlaista paskahommista hyvinkin mielenkiintoiseen, nykyiseen asiantuntijatyöhöni. Pakko sanoa, että olisin päässyt helpommalla mennessäni kiltisti yliopistoon. Aika hammasta purren olen assaritasoisia hommia tehnyt siihen saakka, että löysin työnantajan, joka näki minut kapasiteetikkaana ilman maisterin papereita. Sittemmin olen päätynyt yrittäjäksi ja yllätys, menestyn erinomaisesti alallani.

Moni kympin tyttö ei ihan oikeasti ikinä opi opiskelemaan siksi, ettei suomalainen peruskoulujärjestelmä vaadi mitään. Lukiokin on monelle pitkälti ajanhukkaa. Miettikää, millaisella motivaatiolla itse lähtisitte jatko-opintoihin kuunneltuanne 12 vuotta paviaanilauman tauotonta mölinää ympärillänne?

Suomalainen tapa arvottaa koulutusta on sekin järjetön. Maisterin paperit osoittavat sen, että henkilö kykenee pitkäjänteiseen puurtamiseen. Mitään muuta se ei kerro.

Samaa olen ajatellut. Itse olen ikävä kyllä melko lyhytjänteinen, eli enemmän ideoija ja nopea reagoija kuin pitkäjänteisten, suurten muutosten moottori, joka jaksaa suunnitella monimutkaisten operaatioiden pienimmätkin yksityiskohdat vuosian aikajänteellä. Minäkin olen pärjännyt yrittäjänä ihan kohtalaisesti, vaikka tätä hommaa teen lähinnä rahan takia. Lisäksi vuosien saatossa olen oppinut melko hyväksi sijoittajaksi, joten pääomatulojakin on. En oikeastaan valita lainkaan, vaikka joskus tuntuu, että juuri koulutusjärjestelmä teki selväksi, että itsenäistä ajattelua, yleissivistystä ja omaperäisyyttä ei tässä Suomessa todellakaan kaivata. Muistan joskus ala-asteelta opettajan ylevästi sanoneen, että opiskelu on elämää, ei koulua varten. Valehteli ryöttä siitä(kin) asiasta. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla kympin tyttö olematta älykäs. Aloitus hyvä esimerkki siitä. Muuten ymmärtäisit, etteivät ongelmasi johdu syystä että olet ”kympin tyttö”.

Kutosen tai kasin tyttönä sinulla nimittäin menisi vieläkin huonommin!

Ei, vaan ongelmani johtuvat lintsaamisesta, jota mielestäni tarpeeksi korostin. Siitä, että luulin että elämä on läpihuutojuttu. Ei se olekaan.

Ap

Uskottavia provojakaan ei ole niin helppo keksiä kuin luulit.

Sä et ole yliopistossapäinkään, mutta joku ongelma on ihmisellä, joka ei tiedä parempaa puuhaa kuin yrittää sumuttaa anopalstalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla kympin tyttö olematta älykäs. Aloitus hyvä esimerkki siitä. Muuten ymmärtäisit, etteivät ongelmasi johdu syystä että olet ”kympin tyttö”.

Kutosen tai kasin tyttönä sinulla nimittäin menisi vieläkin huonommin!

Ei, vaan ongelmani johtuvat lintsaamisesta, jota mielestäni tarpeeksi korostin. Siitä, että luulin että elämä on läpihuutojuttu. Ei se olekaan.

Ap

No mikset korjaa asiaa, jos ajattelet sen tuosta johtuvan? Lintsaatko siis vieläkin vai onko vaikeaa tehdä asennemuutos? Minusta tuntuu, että ”hikarius” ja lintsaaminen eivät ole kuitekaan ne oikeat ongelmasi.

En myöskään usko, että lintsaaminen on ongelmasi. Onko koskaan tutkittu syitä?

Psykologi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla kympin tyttö olematta älykäs. Aloitus hyvä esimerkki siitä. Muuten ymmärtäisit, etteivät ongelmasi johdu syystä että olet ”kympin tyttö”.

Kutosen tai kasin tyttönä sinulla nimittäin menisi vieläkin huonommin!

Ei, vaan ongelmani johtuvat lintsaamisesta, jota mielestäni tarpeeksi korostin. Siitä, että luulin että elämä on läpihuutojuttu. Ei se olekaan.

Ap

Uskottavia provojakaan ei ole niin helppo keksiä kuin luulit.

Sä et ole yliopistossapäinkään, mutta joku ongelma on ihmisellä, joka ei tiedä parempaa puuhaa kuin yrittää sumuttaa anopalstalla.

Tämä on ihan feikkikeissi :) kuka tekee tällaista? Oot outo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla kympin tyttö olematta älykäs. Aloitus hyvä esimerkki siitä. Muuten ymmärtäisit, etteivät ongelmasi johdu syystä että olet ”kympin tyttö”.

Kutosen tai kasin tyttönä sinulla nimittäin menisi vieläkin huonommin!

Ei, vaan ongelmani johtuvat lintsaamisesta, jota mielestäni tarpeeksi korostin. Siitä, että luulin että elämä on läpihuutojuttu. Ei se olekaan.

Ap

Vanhempiesi olisi pitänyt puuttua lintsaamiseen ja opettaa tavat, joilla pärjää elämässä (aktiivisuus, sosiaalisuus, ahkeruus). Ei koululle voi sälyttää vastuuta tällaisistä "erilaisista oppijoista", jotka pärjäävät akateemisesti vaikka lintsaavat. Altista itseäsi nyt sosiaalisille kontakteille, kehitys tapahtuu epämukavuusalueella. Muutoin pyörit tuossa lintsaamisen ja väistelyn kierteessä tulevaisuudessakin.

Tarvitset neuropsykiatrista kuntoutusta, mutta kappas vain, sitä ei ole tarjolla.

Se tulevaisuudestasi. Syö ADHD- lääkkeitä, ne kuulemma auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama kokemus, yliopistossa ei enää pärjännytkään, piti tehdä paljon ja ihan eri tavalla töitä, se oli ihan sekopäistä miten paljon sitä pitikään tehä - nyt esim työelämässä on paljon helpompaa.

Jos työ olisi kuin yliopisto, niin eka oltaisiin töissä 8-16 ja sen jälkeen luettaisiin kaikkia töihin liittyviä juttuja, kirjoitettaisiin päivästä raportteja ja kuun lopussa olisi tentti työkuukaudesta :D

Millä alalla on näin? Itselläni on kaksi teknisen alan maisterintutkintoa, enkä ollenkaan tunnista kokemustasi. Vaativinta/stressaavinta opiskeluissa olivat ryhmätyöt, kun muita ryhmän jäseniä ei kiinnostanut, tai tekivät järkyttävän kökköä jälkeä... Ainoat opinnot mitkä ajoittain tuntuivat työläiltä, oli matematiikan sivuaineopinnot.

Biotieteitä. Todella paljon ulkoa opeteltavaa asiaa (esim. ei pelkästään ihmisen luut, vaan myös lintujen, liskojen ja sammakoeläinten - tietty ihan peruskursseilla, kysyn vaan mitä järkeä, ja sama logiikka kaiken maailman geeni/mikrobi/soluerikoistumisissa ja sitten ihan vaan toi ulkona oleva juttu, eli ekologia..) ja päälle sitten laskuja ja labroja ja kenttäkursseja (siellä meni siis kesätkin, labrat oli usein lomaviikoilla koska vaan sillon voi tehdä koko päivän samaa asiaa monta päivää putkeen kun ei muita kursseja jne)

Kuulostaa kyllä kamalalta, itsellä ei onnistu kyllä moinen ulkoaoppiminen ollenkaan. Onneksi suurin osa tekniikan opinnoista on enemmän opitun soveltamista kuin listojen pänttäämistä.

Ei voi soveltaa ennen kuin oppii. Siksipä meillä ei ollut pelkkiä labroja, laskareita tai kenttäkursseja, vaan niitä pänttäyksiä ennen niitä. Eipä niissä soveltamisissa oisi mitään osannut tehdä muuten.

Vierailija kirjoitti:

Lapsena olin aina se kympin tyttö. Minulla ei ollut koskaan mitään vaikeuksia saada kokeista täysiä pisteitä. Huomasin varhain, etten tarvitse opetusta, vaan riittää, että lukaisen koekirjan kannesta kanteen omassa rauhassani. Minusta tuli taitava lintsari, ja sain jatkuvat poissaolot yläasteellakin anteeksi sillä, että pärjäsin kokeissa niin hyvin. Yliopistoon pääsin näkemättäkään pääsykoekirjoja (joskin helpolle humanistiselle alalle), koska lintsasin pääsykokeisiin lukemisestakin.

Nyt olen aikuinen. Olisi voinut koulumenestyksen perusteella luulla, että pärjään elämässä - minusta povattiin kaikenlaista - mutta todellisuus iskikin yliopisto-opintojen alkuvaiheessa päin pläsiä. Heti alussa kävi selväksi, etten selviä monien kurssien läsnäolopakosta ja isoista tenttitilaisuuksista.

Paineet johtivat masennukseen ja itsemurhayrityksern, jotka edelleen johtivat vuosia jatkuneeseen kuntoutustukeen.

Nyt voin jo paremmin, ja kuntoutustuki päättyi. Ensi syksynä on aivan pakko palata yliopistolle, mutten tiedä miten pärjään; mikä olisi näinä joutenolon vuosina muuttunut? Henkinen kasvu? En huomaa sellaista itsessäni. Ja vaikka saisinkin rämmittyä opinnot kasaan, miten ihmeessä pärjään työelämässä? En mitenkään!

Ajatuksia? Neuvoja? Vastaavaa kokeneita?

Miten päästä eroon koko elämän jatkuneesta lintsaamisesta?

Viittaa neuropsykiatriseen diagnostiikkaan... Hanki lähete ja selvitä taustat. Saat sitten mielenrauhan, vaikkei kuntoutusta ole olemassakaan.

Nöyrtyminen työntekoon eli asioita ei saa aina helpolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olin kympin tyttö vaikka todellakaan en panostanut opiskeluun lukiossa. Eniten järkytti se, että laaja matematiikkakin (minkä piti olla opiskelematta täysi mahdottomuus päästä läpi) meni ihan hyvin, vaikkei laudaturia tullutkaan. Kaikesta muusta tuli.

Pärjäsin kyllä yliopistossakin hyvin, mutta minulla on sellainen valuvika, että olen aina opiskellut oppiakseni, en papereita ja ammatillista asemaa varten. Tiedän monista asioista todella paljon ja olen saanut tehdä sellaisia töitäkin, missä olen oppinut paljon lisää. En silti ole viitsinyt ikinä tehdä turhanpäiväisiä tutkintoja, vaikka ehdottomasti olisi pitänyt vaan kestää se typeryys jos tässä elämässä haluaisi ns. äänivaltaa. Toisaalta eipä tuo enää edes kiinnosta - hoitakoot pyrkyrimmät pätijät yhteiset asiat, vaikka selvästi eivät oikein osaa.

Itse asiassa olen miettinyt jo pidempään sitä, että meidän lukioluokaltamme laudaturin paperit kirjoittaneista kukaan ei ole oikein 'menestynyt' elämässä. Parhaiten on rahallisesti ja yhteiskunnallisen aseman puolesta pärjänneet ne ysin tytöt ja pojat, jotka joutuivat jo lukiossa näkemään vähän vaivaa. Minä ja meidän luokan ainoa kuuden ällän ylioppilas ollaan enempi puuhailtu koko työelämämme pienellä palkalla, tosin myös mukavissa töissä. Ja näin jälkeenpäin ajatellen, ehkä emme kuitenkaan tekisi mitään toisin jos pitäisi uudestaan valita. Toki kansantalouden kannalta olisi ehkä järkevää tarjota myös hyvin nopeille ja älykkäille opiskelijoille tukea palikkajärjestelmässä selviämiseen, jotta ei tulisi kiusausta etsiä omille kyvyilleen paremmin sopivaa toimintaa yhteiskunnan tarjoaman koulutusjärjestelmän ulkopuolelta.

Kirjoitin pari ällää ja loput eximioita lukematta lainkaan ja lintsareita läpi lukion. Kirjoitin äidinkielessä aineen lukemalla ainoastaan kirjan takakannen (Hemingwayn klassikko ”Vanhus ja meri”) sillä seurauksella, että se luettiin luokan edessä. En laittanut tikkua ristiin peruskoulussa enkä lukiossa ja koulu oli minulle oikea ajantappolaitos. Sanomattakin oli selvää, etten jatkanut opiskelemaan.

20 vuotta myöhemmin olen ehtinyt tehdä kaikenlaista paskahommista hyvinkin mielenkiintoiseen, nykyiseen asiantuntijatyöhöni. Pakko sanoa, että olisin päässyt helpommalla mennessäni kiltisti yliopistoon. Aika hammasta purren olen assaritasoisia hommia tehnyt siihen saakka, että löysin työnantajan, joka näki minut kapasiteetikkaana ilman maisterin papereita. Sittemmin olen päätynyt yrittäjäksi ja yllätys, menestyn erinomaisesti alallani.

Moni kympin tyttö ei ihan oikeasti ikinä opi opiskelemaan siksi, ettei suomalainen peruskoulujärjestelmä vaadi mitään. Lukiokin on monelle pitkälti ajanhukkaa. Miettikää, millaisella motivaatiolla itse lähtisitte jatko-opintoihin kuunneltuanne 12 vuotta paviaanilauman tauotonta mölinää ympärillänne?

Suomalainen tapa arvottaa koulutusta on sekin järjetön. Maisterin paperit osoittavat sen, että henkilö kykenee pitkäjänteiseen puurtamiseen. Mitään muuta se ei kerro.

Samaa olen ajatellut. Itse olen ikävä kyllä melko lyhytjänteinen, eli enemmän ideoija ja nopea reagoija kuin pitkäjänteisten, suurten muutosten moottori, joka jaksaa suunnitella monimutkaisten operaatioiden pienimmätkin yksityiskohdat vuosian aikajänteellä. Minäkin olen pärjännyt yrittäjänä ihan kohtalaisesti, vaikka tätä hommaa teen lähinnä rahan takia. Lisäksi vuosien saatossa olen oppinut melko hyväksi sijoittajaksi, joten pääomatulojakin on. En oikeastaan valita lainkaan, vaikka joskus tuntuu, että juuri koulutusjärjestelmä teki selväksi, että itsenäistä ajattelua, yleissivistystä ja omaperäisyyttä ei tässä Suomessa todellakaan kaivata. Muistan joskus ala-asteelta opettajan ylevästi sanoneen, että opiskelu on elämää, ei koulua varten. Valehteli ryöttä siitä(kin) asiasta. :)

Minusta juuri assaritasoisiin töihin soveltuukin sellainen koulun kuuliaiseksi alistama, kasin perushyväoppilas. Sääöli, että puurtamalla sinnikkäästi se sama kasin keskihyvä oppilas pääsee myös opiskelemaan ja lopulta elvistelee akateemisella tutkinnollaan. Olen aina ihmetellyt ihmisen tarvetta päteä opinnoillaan ja uskon, että oikeasti älykkäät ihmiset eivät tähän sorru.

Olen itse tuo, jonka kirjoitukseen kommentoit ja todennut, että keskitasoinen ihminen menestyy parhaiten tässä keskitasoisille tehdyssä maailmassa. Sekä vähän pöljemmät että skarpimmat peruskoulu saattaa lamauttaa. Pöljät tippuvat kelkasta ja ne välkymmät pitkästyvät ja rupeavat keksimään tapoja saada aika kulumaan koulussa tekemällä ihan muuta, kuin opiskelutaitoja kehittämällä.

Jos "pöljien" unohtaminen on väärin, niin on meidän fiksumpienkin. Peruskoulun pitäisi olla tasa-arvoinen eikä tasapäistävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsena olin aina se kympin tyttö. Minulla ei ollut koskaan mitään vaikeuksia saada kokeista täysiä pisteitä. Huomasin varhain, etten tarvitse opetusta, vaan riittää, että lukaisen koekirjan kannesta kanteen omassa rauhassani. Minusta tuli taitava lintsari, ja sain jatkuvat poissaolot yläasteellakin anteeksi sillä, että pärjäsin kokeissa niin hyvin. Yliopistoon pääsin näkemättäkään pääsykoekirjoja (joskin helpolle humanistiselle alalle), koska lintsasin pääsykokeisiin lukemisestakin.

Nyt olen aikuinen. Olisi voinut koulumenestyksen perusteella luulla, että pärjään elämässä - minusta povattiin kaikenlaista - mutta todellisuus iskikin yliopisto-opintojen alkuvaiheessa päin pläsiä. Heti alussa kävi selväksi, etten selviä monien kurssien läsnäolopakosta ja isoista tenttitilaisuuksista.

Paineet johtivat masennukseen ja itsemurhayrityksern, jotka edelleen johtivat vuosia jatkuneeseen kuntoutustukeen.

Nyt voin jo paremmin, ja kuntoutustuki päättyi. Ensi syksynä on aivan pakko palata yliopistolle, mutten tiedä miten pärjään; mikä olisi näinä joutenolon vuosina muuttunut? Henkinen kasvu? En huomaa sellaista itsessäni. Ja vaikka saisinkin rämmittyä opinnot kasaan, miten ihmeessä pärjään työelämässä? En mitenkään!

Ajatuksia? Neuvoja? Vastaavaa kokeneita?

Miten päästä eroon koko elämän jatkuneesta lintsaamisesta?

Viittaa neuropsykiatriseen diagnostiikkaan... Hanki lähete ja selvitä taustat. Saat sitten mielenrauhan, vaikkei kuntoutusta ole olemassakaan.

Ei kannata lähteä opiskelemaan ennen kuin on oikea diagnoosi ja tuki. Hakkaat vain päätäsi seinään ja masennut uudestaan. Onko tehty neuropsykiatrisia tutkimuksia? Taustaksi, taidealoilla ja urheilussa menestyneitä sukulaisia, voisi myös viitata tähän. Käy lääkärissä ja pyydä lähete. Millä diagnoosilla olet ollut kuntoutustuella? Masennus, ahdistus, itsetuhoisuus...?

Vierailija kirjoitti:

Nöyrtyminen työntekoon eli asioita ei saa aina helpolla.

Ei masennus ja itsetuhoisuus ole ns. normaaleita tapoja reagoida opiskeluhaasteisiin. Ei kaikki pysty lukemaan laajoja opintokokonaisuuksia tai tehdä ryhmätöitä. Osalla on suuria vaikeuksia toiminnanohjauksessa ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, vaikka kympin tyttö olisikin.

T. Assi kympin tyttö

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama kokemus, yliopistossa ei enää pärjännytkään, piti tehdä paljon ja ihan eri tavalla töitä, se oli ihan sekopäistä miten paljon sitä pitikään tehä - nyt esim työelämässä on paljon helpompaa.

Jos työ olisi kuin yliopisto, niin eka oltaisiin töissä 8-16 ja sen jälkeen luettaisiin kaikkia töihin liittyviä juttuja, kirjoitettaisiin päivästä raportteja ja kuun lopussa olisi tentti työkuukaudesta :D

Millä alalla on näin? Itselläni on kaksi teknisen alan maisterintutkintoa, enkä ollenkaan tunnista kokemustasi. Vaativinta/stressaavinta opiskeluissa olivat ryhmätyöt, kun muita ryhmän jäseniä ei kiinnostanut, tai tekivät järkyttävän kökköä jälkeä... Ainoat opinnot mitkä ajoittain tuntuivat työläiltä, oli matematiikan sivuaineopinnot.

Biotieteitä. Todella paljon ulkoa opeteltavaa asiaa (esim. ei pelkästään ihmisen luut, vaan myös lintujen, liskojen ja sammakoeläinten - tietty ihan peruskursseilla, kysyn vaan mitä järkeä, ja sama logiikka kaiken maailman geeni/mikrobi/soluerikoistumisissa ja sitten ihan vaan toi ulkona oleva juttu, eli ekologia..) ja päälle sitten laskuja ja labroja ja kenttäkursseja (siellä meni siis kesätkin, labrat oli usein lomaviikoilla koska vaan sillon voi tehdä koko päivän samaa asiaa monta päivää putkeen kun ei muita kursseja jne)

Kuulostaa kyllä kamalalta, itsellä ei onnistu kyllä moinen ulkoaoppiminen ollenkaan. Onneksi suurin osa tekniikan opinnoista on enemmän opitun soveltamista kuin listojen pänttäämistä.

Ei voi soveltaa ennen kuin oppii. Siksipä meillä ei ollut pelkkiä labroja, laskareita tai kenttäkursseja, vaan niitä pänttäyksiä ennen niitä. Eipä niissä soveltamisissa oisi mitään osannut tehdä muuten.

Mene yliopistoon, mutta heti YTHS:n terapiaan. Lisäksi henkilökohtainen valmentaja/tutor. Lääkitys kohdilleen, jos et ole assi. Kokeile, jos et onnistu olet pohjalla. Ei ollut sinun syysi! Yritit ainakin parhaasi.

Kohtalotoveri, joka jäi pohjalle

Vierailija kirjoitti:

Tosi harvalla varmaan lukion pitkän matematiikan ja fysiikan opiskelijoista on "tasan kympin keskiarvo". Lasken itseni kympin oppilaaksi vaikka keskiarvo olikin vain 9,7.

Miten pystyin saamaan liikunnasta, musiikista ja kuvaamataidosta kympit samalla kun olin hyvä teoreettisissa johtuu luultavasti hyvistä geeneistä. Molempien vanhempieni suvut ovat liikunnallisia ja musikaalisia, toisella puolella on taiteilijoita ja toisella taas matemaattisesti lahjakkaita henkilöitä ja huippu-urheilijoita. Jotenkin siitä syntyi hyvä coctail, ja kaikki aineet olivat aina minulle helppoja.

Tämä tausta viittaisi neuropsyk. autismikirjoon. Ootko koskaan selvitellyt asiaa?

Vierailija kirjoitti:

Opiskelin TKK:lla teknillistä fysiikkaa. Suurella osalla kurssikavereistani oli osittain sama ongelma kuin ap:llä: kun koulussa oli tottunut siihen, että kaikki oli helppoa, kaiken ymmärsi ensikuulemalta ja töitä - ainakaan sellaisia, joissa olisi pitänyt ponnistella - oli suuri järkytys, kun tuli opiskelemaan ja asiat olivat oikeisti vaikeita. Ei siinä auttanut muu kuin opetella kokonaan uudet opiskelutavat. Toisaalta ne omaksuttua oli riemastuttavaa huomata, että tekstistä, josta ensilukemalta ei tajunnut mitään, saattoi ihan oikeasti päästä kärryille, kun vähän ponnisteli.

Ap:lla taitaa kyllä lisäksi olla myös jotain sosiaalisten tilanteiden kammoa tai vastaavaa. Kannattaa hakea apua siihen puoleen.

Hyviä neuvoja!

Terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei maailmaa ole luotu hikareille. Menestyjät ovat lähes poikkeuksetta rimaa hipoen läpi menevia tyyppejä. Osaavat olla luontevasti ihmisten seurassa, luontaista karismaa löytyy ja ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jos et tajua, esitä tajuavasi. Kaikkea ei todellakaan edes kannata opiskella tai oppia. Kunhan näytät ulospäin että hallitset homman.

Heh Heh, se päivä kun selviää, ettet tajua buahh!

Jepjep, fiksut ei pärjää ja raha ei tee onnelliseksi...

Jos on kovin eri tasolla ikätoveriensa kanssa älyllisessä mielessä, näiden kanssa ei välttämättä opi oikein olemaan. Itselläni tämä näkyi siinä, että en viihtynyt oikeastaan koskaan kenenkään luokkatoverini kanssa. Osasin kyllä näytellä sosiaalista jotten olisi joutunut silmätikuksi mutta mitään todellista "yhteyttä" en heidän kanssaan kokenut. Jutut vaikuttivat aina joko tosi lapsellisilta tai muuten vain aivan tyhjänpäiväisiltä. Aiheesta löytyy muuten englanniksi paljon tutkimusmateriaalia. Jostakin syystä tasapääperuskoulusuomessa asiasta ei edes saa keskustella. Ollaan niin samanlaisia kaikki. Ainoastaan niille tyhmemmille tarjotaan apua. Tuntuu, että vallalla on suorastaan keskivertojen salaliitto (puolitosissaan ainakin).

Yksinkertainen esimerkki: Eka- ja tokaluokkalaisena käytännössä kaikki tytöt vaihtoivat keskenään tarroja ja koristeellisia kumeja sekä kyniä. Minä en tajunnut hommasta mitään mutta pyysin silti äitiäni ostamaan minulle joitakin kappaleita, joita ihmeissäni sitten vaihtelin minkäänlaista mielenkiintoa asiaan tuntematta. Mietin, että onpa ihmeellisen hoopoa hommaa. Ala-asteella sain opettajalta luvan lukea hiljaa kirjoja omassa pulpetissani istuen. Täytin tehtäväkirjat lukukauden ensimmäisten viikojen aikana. Yläasteen ja lukion sitten lintsasin (ja allekirjoitin äidin nimissä poissaololaput). Kävin täyttämässä koepäivinä pääsääntöisesti kympin edestä vastaukset. Opettajia epäsosiaalisuuteni ei kiinnostanut, kuvittelivat minun pärjäävän ja tarkoituksellani pitävän matalaa profiilia. Opettajat ovat aina pitäneet minusta koska olen ollut helppo, kohtelias ja hyväkäytöksinen.

Yllättäen minullakin on pitkäaikainen masennustausta sekä melkein onnistunut itsemurhayritys taustallani. En ole koskaan kokenut kuuluvani mihinkään joukkoon ja uskon, että lahjakkaille lapsille tarkoitettu koulu olisi auttanut minua sekä mahdollisesti myös aloittajaa. Ei kaikkea tarvitse yrittää diagnosoida saiiraudeksi tai poikkeavuudeksi. Itse voin rehellisesti sanoa yksinäisyyden sekä joukkoon kuulumattomuuden tunteen sairastuttaneen minut.

Vierailija kirjoitti:

Jos on kovin eri tasolla ikätoveriensa kanssa älyllisessä mielessä, näiden kanssa ei välttämättä opi oikein olemaan. Itselläni tämä näkyi siinä, että en viihtynyt oikeastaan koskaan kenenkään luokkatoverini kanssa. Osasin kyllä näytellä sosiaalista jotten olisi joutunut silmätikuksi mutta mitään todellista "yhteyttä" en heidän kanssaan kokenut. Jutut vaikuttivat aina joko tosi lapsellisilta tai muuten vain aivan tyhjänpäiväisiltä. Aiheesta löytyy muuten englanniksi paljon tutkimusmateriaalia. Jostakin syystä tasapääperuskoulusuomessa asiasta ei edes saa keskustella. Ollaan niin samanlaisia kaikki. Ainoastaan niille tyhmemmille tarjotaan apua. Tuntuu, että vallalla on suorastaan keskivertojen salaliitto (puolitosissaan ainakin).

Yksinkertainen esimerkki: Eka- ja tokaluokkalaisena käytännössä kaikki tytöt vaihtoivat keskenään tarroja ja koristeellisia kumeja sekä kyniä. Minä en tajunnut hommasta mitään mutta pyysin silti äitiäni ostamaan minulle joitakin kappaleita, joita ihmeissäni sitten vaihtelin minkäänlaista mielenkiintoa asiaan tuntematta. Mietin, että onpa ihmeellisen hoopoa hommaa. Ala-asteella sain opettajalta luvan lukea hiljaa kirjoja omassa pulpetissani istuen. Täytin tehtäväkirjat lukukauden ensimmäisten viikojen aikana. Yläasteen ja lukion sitten lintsasin (ja allekirjoitin äidin nimissä poissaololaput). Kävin täyttämässä koepäivinä pääsääntöisesti kympin edestä vastaukset. Opettajia epäsosiaalisuuteni ei kiinnostanut, kuvittelivat minun pärjäävän ja tarkoituksellani pitävän matalaa profiilia. Opettajat ovat aina pitäneet minusta koska olen ollut helppo, kohtelias ja hyväkäytöksinen.

Yllättäen minullakin on pitkäaikainen masennustausta sekä melkein onnistunut itsemurhayritys taustallani. En ole koskaan kokenut kuuluvani mihinkään joukkoon ja uskon, että lahjakkaille lapsille tarkoitettu koulu olisi auttanut minua sekä mahdollisesti myös aloittajaa. Ei kaikkea tarvitse yrittää diagnosoida saiiraudeksi tai poikkeavuudeksi. Itse voin rehellisesti sanoa yksinäisyyden sekä joukkoon kuulumattomuuden tunteen sairastuttaneen minut.

Mutta kun apua ei saanut lapsena, mitä tehdä nyt kun asiat ovat vinksallaan?

Siitähän tässä on kai kysymys...?

59 jatkaa. Nyt olen lähes neljäkymmentä ja ilman yliopisto-opiskelua pystynyt pärjäämään elämässäni. Suoritin taidealan korkeakoulututkinnon vasemmalla kädellä siksi, että pääsykokeisiin ei tarvinnut lukea ja tylsyyksissäni peruskoulussa piirrettyäni omaan kohtalaisen hyvän visualisointikyvyn. Pääsin heittämällä sisään ja amk-opiskelu häilyi ehkä jossakin yläasteen ja lukion välimaastossa mitä vaativuuteen tulee. Työmarkkinoilla tutkintoa peräänkuulutetaan kuitenkin niin tarmokkaasti, että katsoin parhaaksi käydä sellaisen poimimassa ilman erityistä kiinnostusta opiskelemaani alaa kohtaan. Nykyisin teen vaativaa työtä, joka ei millään tavalla liity koulutukseeni. Mutta onpahan se tutkinto, jota niin kovin moni arvostaa. Minulle sen arvo on henkilökohtaisella tasolla puhdas nolla. Laudatureistakaan en ole ylpeä koska en niiden eteen katso juuri mitään tehneeni.

Tsemppiä, ap! Minulla kesti yli vuosikymmen ryömiä onkalostani ihmisten ilmoille. Ja sen jälkeen meni pitkään, että löysi mielekkään työn. Oikeastaan suuttumus vallitsevaa ja tasapäistävää systeemiä kohtaan oli pelastukseni. Ammenna ap vaikka sinäkin siitä draivia! Lahjakkaat oppilaat tarvitsisivat erilaista opetusta siinä, missä ne heikkotasoisimmatkin. On todella epäreilua, että osa lapsista joutuu tuhraamaan parhaat oppimiskykyvuotensa pitkästymällä.