Siis mä en voi ymmärtää naisia, joille elämän suurin rakkaus on puoliso, eikä äitiys ja omat lapset!

Lapset on aina number oneja, tietenkin, niin kauan kuin mussa henki pihisee.

Kuka oikeesyi edes miettii tämmöisiä asioita?

Rakastan koko perhettäni, eibole tarve jaotella ketä rakastan eniten. Ihmettelen kenellä on. Eijän kukaan edes rakasta lapsiaan samalla tunteella kuin miestään. Minä ainakin tunnen ihan erilaista rakkautta miestäni kohtaan kuin lapsiani. Joku on totisesti vialla jos näitä lähtee vertaamaan.

Perheet ovat perseestä ja teeskentelyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensisijaisesti täytyy rakastaa puolisoaan, muuten on eroamisen vaara suuri ja sehän taas tietää ongelmia lapsille. Lapset ovat vain lainaa parikymmentä vuotta, puoliso rinnalla kauemmin. Sitä paitsi rakkaus puolisoon on erillaista kuin rakkaus lapsiin, vaikea verrata.

Mitä helvettiä sönkötät, totta kai äidin pitää ensisijaisesti rakastaa LAPSIAAN, puoliso voi olla vaikka insestiä harjottava sekopää tai muutoin vaarallinen hullu, äidin tehtävä on suojella lasta miehiltä, myäs omalta isältään tarpeen niin vaatiessa.

Ero on ollut monen lapsen pelastus, turha siitä on aina keksiä negatiivista, moni ydinperhe on lapsen kannalta sietämätön paikka. Itse esim lapsena aina toivoin että äiti eroaisi isästäni, hakkasi äitiäni ja pelossa saatiin elää joka viikonloppu kun joi.

Että sössötä lisää.

 

Ohis, mullakin oli läpipaska isä. Se on kuitenkin poikkeus, ei normaalitila. Normaaliperheessä ei tarvita suojelua toisilta perheenjäseniltä. Eivät kaikki miehetkään ole sikoja, toivottavasti huomaat sen joskus.

Vaikka mies oisi itse Jeesus, millanen äiti rakastaa miestä enemmän kuin lapsiaan. Miten se edes on mahdolista.

Äidinrakkaus on luonnonvoima, miten parisuhde koskaan voisi sen voiman päihittää, naurettava ajatuskin.

Höpöhöpö. Äidinrakkaus on täyttä scheissea.

Höpsis. Kyllä äidinrakkaus on olemassa. Itse ainakin rakastuin lapseeni jo silloin kun tein positiivisen raskaustestin. Siitä hetkestä lähtien koin tulevaa lasta kohtaan sellaista suojelunhalua mitä ei voi edes selittää. Luonnollisesti isä ei vielä tuntenut mitään siinä vaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niinhän mäkin kuvittelin etten ikinä voisi rakastaa lujemmin tai syvemmin kuin tuota ukkokultaani rakastan. Kunnes sain esikoiseni. Muistan että rääyin silmät päästäni kuinka tuota pientä toukkaa rakastan. Viis miehestä, viis itsestäni. Kunhan vain tuolla pienellä ihmeellä on kaikki hyvin❤️

Mitkä hormonit. Mun vanhin lapsi on jo 12 vuotias nyt 😊 On mieskin kuviossa edelleen, mutta molemmille lapset on ne tärkeimmät. Ei se tietenkään sulje pois sitä että mies olisi tärkeä. Nuo lapset on vaan se syy miksi jaksetaan myös läpi vaikeuksien. Muuten olisi helppo luovuttaa ja lentää kukasta kukaan jos siltä sattuisi tuntumaan.

Oho, lainasin väärän viestin. Piti lainata se jossa joku laittoi hormonien syyksi tuon mun ensimmäisen viestin. Yhä ajattelen samoin.

Räkäitket rakkautta lapseen? Ok. Mulla tasoittui.

Tässä ketjussa yllättävän moni ei näy ymmärtävän mikä ero on rakkaudella omiin lapsiin ja rakkaudella puolisoon.

Onpa surullinen keskustelu. Lapset nähdään lapsina vain siihen saakka kunnes ne potkitaan pois lapsuudenkodista, ja tervemenoa vaan uuteen omaan elämään. Pidetään joskus yhteyttä, ehkä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden keskustelujen takia mietin aina lasten hankintaan. Ymmärrän että lasta rakastaa paljon, mutta se on erilaista rakkautta kuin rakkaus omaan kumppaniin. Olisi todella kamalaa jos hankkisin lapsia mieheni kanssa kun ollaan seurusteltu melkein 10 vuotta ja sitten lasten tulon jälkeen lapset olisivat tärkein asia.

Parisuhteen pitää olla tärkeä, ellei tärkein. Lapsia voi rakastaa, mutta puolisoa voi myös rakastaa enemmän kuin lapsia. 

Tän palstan lukeminen saa kyllä aina miettimään kahdesti lasten hankkimista, kun en ymmärrä tapahtuuko älykkyysosamäärälle jotain synnytksessä.

Pliis, älä koskaan tee lapsia. 

Pliis, tee kakarasi muumimuki menetelmällä äläkä pilaa kenenkään miehen elämää.

Voi kuule, ihan gullia käytin aikoinaan siihen tarkotukseen, lapset on jo tehty ja isoja.

Mene sinä ylilaudalle takasin, olen täällä kuullut että jonneille on sellanen oma palsta.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa yllättävän moni ei näy ymmärtävän mikä ero on rakkaudella omiin lapsiin ja rakkaudella puolisoon.

Mutta yllättävän moni kuitenkin julistaa rakastavansa miestään enemmän kuin lapsiaan.

Jotakin jonne-trolleja täällä nyt on, ei kukaan täysillä käyvä äiti sanoisi äidinrakkautta saisseksi ja väittäisi että miestä pitää rakastaa enemmän kuin omaa lihaa ja verta.

Huhhuh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa yllättävän moni ei näy ymmärtävän mikä ero on rakkaudella omiin lapsiin ja rakkaudella puolisoon.

Mutta yllättävän moni kuitenkin julistaa rakastavansa miestään enemmän kuin lapsiaan.

Toivottavasti ovat trolleja. :/

No, minun mieheni ainakin on sitä mieltä että lapsi menee kaiken ohi, myös parisuhteen. Olen nyt 10 vuotta odottanut vuoroani. Saa nähdä viitsinkö vielä odottaa. Vielä muutama vuosi sitten ajattelin viitsiväni, mutta jotenkin pikkuhiljaa on alkanut tuntua siltä, että eipä taida enää kiinnostaa.

Mihin ihmeeseen naiset hävittävät itsensä? Jos lapsiaan ei rakasta, niin sitten täällä paasataan miesten jumaloinnista?!

Mä nyt räjäy-tän potin ja sanon suoraan, että ensisijaisesti minä rakastan itseäni. Minä olen elämäni tärkein ihminen, sillä minä tulen olemaan itseni seurassa koko elämäni. Se on se ihminen, kenestä pidän ensisijaisesti huolen. Puoliso on rinnalla tasavertaisena kumppani, ei minun kynnysmattona enkä minä hänen. Häntä hellittelen, hänen kainaloon käperryn, hänen kipeää selkää hieron, hänen jalkansa rasvaan ja joka ilta ennen silmien sulkemista annan suukon. Sen viimeisen siltä päivältä, niistä monesta. Mutta silti, minä en itseäni kadota mihinkään. 

No, joillekin ei varmaan ole yllätys, että lapsia minulla ei ole. Minun elämä on näin hyvää, ellei parempaa. Minun elämällä on tarkoitus ilmankin lapsia. Olisi ilman puolisoakin. Minä seison elämässäni omin jaloin ja olen itse vastuussa omasta onnellisuudestani. 

Hirveintä mitä voitte lapsillenne tehdä, on ripustautua heihin. Jos hävitätte itsenne täysin lasten myötä, niin vastuuttatte lapsenne teidän onnenne kantajiksi. Se on julmaa, kohtuutonta ja väärin sellaista ihmistä kohtaan, joka ei ole osaansa valinnut. 

Minä en ymmärrä naisia jotka alituisesti puuttuvat muiden asioihin ja tietävät niistä enemmän ja paremmin kuin kohde itse. Mikä helv..tti siinä on että pitää tunkea nokkansa joka paikkaan? Yleensä eivät ole kovinkaan onnistuneit omassa elämässään ja ehkä heillä on tarve päteä.

Vierailija kirjoitti:

Mihin ihmeeseen naiset hävittävät itsensä? Jos lapsiaan ei rakasta, niin sitten täällä paasataan miesten jumaloinnista?!

Mä nyt räjäy-tän potin ja sanon suoraan, että ensisijaisesti minä rakastan itseäni. Minä olen elämäni tärkein ihminen, sillä minä tulen olemaan itseni seurassa koko elämäni. Se on se ihminen, kenestä pidän ensisijaisesti huolen. Puoliso on rinnalla tasavertaisena kumppani, ei minun kynnysmattona enkä minä hänen. Häntä hellittelen, hänen kainaloon käperryn, hänen kipeää selkää hieron, hänen jalkansa rasvaan ja joka ilta ennen silmien sulkemista annan suukon. Sen viimeisen siltä päivältä, niistä monesta. Mutta silti, minä en itseäni kadota mihinkään. 

No, joillekin ei varmaan ole yllätys, että lapsia minulla ei ole. Minun elämä on näin hyvää, ellei parempaa. Minun elämällä on tarkoitus ilmankin lapsia. Olisi ilman puolisoakin. Minä seison elämässäni omin jaloin ja olen itse vastuussa omasta onnellisuudestani. 

Hirveintä mitä voitte lapsillenne tehdä, on ripustautua heihin. Jos hävitätte itsenne täysin lasten myötä, niin vastuuttatte lapsenne teidän onnenne kantajiksi. Se on julmaa, kohtuutonta ja väärin sellaista ihmistä kohtaan, joka ei ole osaansa valinnut. 

Viimeisestä kappaleesta olen täysin samaa mieltä. Lasten täytyy antaa aikuistua. t: rajattomalle äidilleen lähestymiskiellon hakenut

Vierailija kirjoitti:

Jotakin jonne-trolleja täällä nyt on, ei kukaan täysillä käyvä äiti sanoisi äidinrakkautta saisseksi ja väittäisi että miestä pitää rakastaa enemmän kuin omaa lihaa ja verta.

Huhhuh.

 

Ei enemmän, mutta kahden aikuisen rakkaus on vastavuoroista ja tasa-arvoista, molempia hoivaavaa ja rakentavaa sekä kasvattavaa. Syvä rakkaus lapseen on taas yksisuuntaisempi vuo eikä se anna aikuiselle samaa kuin parisuhderakkaus ja toisen aikuisen kummpanuus. Ei se ole lapselta pois vaan paras mahdollinen kasvualusta, kun vanhemmat rakastavat toisiaan syvästi. 

Ketjun aloittaja on kertomansa mukaan 24 vuotias nainen, kohta kolmen äiti.

Nuorena ja tiuhaan lisääntynyt teiniäiti sai mammoissa aikaan yhdeksän sivua kiistelyä siitä, kuka rakastaa oikein ja kuka väärin.

Naurettavaa, mutta jatkakaa toki.

Lasten rakastaminen ei tarkoita sitä että ripustautuu lapsiin tai estää heitä itsenäistymästä. Ihmeellisiä oletuksia jos kertoo rakastavansa lapsiaan yli kaiken.

Se että puoliso on tärkeä, tarkoittaa mulle et parisuhdetta hoidetaan. Tällöin lapsillakin on parempi olla ja oppivat hyvästä suhteesta. Kuitenkin lasten kasvatuksessa on tärkeintä saada lapsia, joilla on hyvä itsetunto, ihmissuhdetaidot, pärjäävät elämässään jne... Ja mun puoliso osallistuu kasvatukseen tasavertaisesti.

Mut oon miettinyt sitä et monet puhuu et lapset on tärkeitä. Mut sit jos se parisuhde ei toimi, tulee hirvee kiire uuden etsintään ja uusioperhekuvioihin jne. En sano et ne ei vois toimia, mut monesti näyttää et se uusi puoliso menee niiden lapsien edelle kun hirveellä kiireellä mennään. Ero on lapsillekin iso asia ja jos ne on tärkeintä niin kai noikin voi maltillisemmin hoitaa. Mut tosiaan mun mielipide. Mun on vaikee kuvitella et asettaisin uutta puolisoa lasteni edelle.

Vierailija kirjoitti:

Lasten rakastaminen ei tarkoita sitä että ripustautuu lapsiin tai estää heitä itsenäistymästä. Ihmeellisiä oletuksia jos kertoo rakastavansa lapsiaan yli kaiken.

Kahdella ystävälläni ja serkuillani, joilla on liian tunkeileva ja ripustautunut äiti, on myös ollut jossain määrin laiminlyöty lapsuus.

En tiedä voisiko sitten olla, että jos ei anna lasten olla itsestä riippuvaisia ja tarjoa heille ikätason mukaista läheisyyttä, hoivaa ja kasvatusta, niin myöhemmin herkemmin paikkaa sitä tunkemalla liian lähelle kun he ovat jo aikuisia. Tai juuri siitä syystä kun ei ole osattu olla vanhempia lapsille, ei myöskään kyetä näkemään heidän itsenäistymistä.

Lapset kuuluu pitää läheisyydessä ja hoivaa pieninä, ja sitten ikätason mukaan antaa hiljalleen itsenäisyyttä. Ja lopulta tulee hyväksyä, etteivät he enää koskaan tule olemaan tuossa riippuvuussuhteessa vanhempaan, vaan alkavat elää omaa elämäänsä. Minusta tuntuu, että ne jotka antavat lasten olla lähellä ja ovat aidosti läsnä lapsilleen, pystyvät myös heidät tukenaan itsenäiseen elämään.