Mitä teette kun ahdistaa ihan h*lvetisti

Makaan sängyssä silmät kiinni.

Laitan koiralle taluttimen ja menen ulos ja kävelen niin lujaa kuin pystyn, juoksen. Juttelen koiran korvaan.

Liikunnasta saa endorfiineja, jotka rentouttaa. Koira on mun päätohtori.

Nuku kunnolla, itse huomaan olevani ahdistuneimmillaan silloin kun olen väsynyt. Eri asia on sitten saako unta, jos illalla jo ahdistaa.

Äh, ennen poltin tupakkaa, tasasi oloa ja pakotti hengitteleen syvään.

Kaipaan niin röökiä, mutta vihaan enemmän sitä että vaikka vuosia olen ollut polttamatta, se syöpäkääryle huutaa.

Nykyään itken vessassa tai oksennan jos on todella paha olo.

Kuuntelen Katri Helenan biisiä Olen elossa taas.

Alapeukuttaja työntää peukkunsa pyllyyn ja sitten haistelee sitä.

Lähen lenkille ja otan kivoja kuvia luonnosta samalla. Oon siellä lenkillä nii kaua kunnes piristyy mieli. Toisinaan saatan ottaa reppuun iha kahvit ja leivätki mukaan ja meen istuu jonnekki rauhalliseen paikkaan luontoon.

Olen huomannut että jos pitkittää ahdistavan asian kohtaamista, olo on vain päivä päivältä ahdistuneempi.

Koska ei se olo helpotu kämpällä istuessa.. sillo pitää vaa vaihtaa maisemaa vähäksi aikaa nii sit on kiva tulla taas kotia paremmalla mielellä.

T. 28

Menen suihkun lattialle itkemään, piiloudun lämpimän viltin alle katsomaan kissavideoita, juoksen niin kauan että jalat ei kanna enää ja tekee mieli oksentaa, laitan kuulokkeet korville ja suljen muun maailman pois keskittymällä vaikka biisin sanoihin. Kesken kauppareissun voi olla vaikea lähteä extempore juoksulenkille, joten pyrin ajattelemaan mahdollisimman positiivisesti. Yritän esimerkiksi penkoa mieleni sopukoista jonkun mukavan muiston ja keskityn siihen. Hoen itselleni että kellään ei kiinnosta, kukaan ei näe, sillä kaikilla on ihan omat murheensa.

Liikun. Kunnon rääkkiä, pitkä lenkki luonnossa tai joogaa.

Rukoilen ja luen Raamattua. Aina on auttanut, suosittelen ja tsemppiä ap <3

Itse olen käynyt melkei koko ikäni terapeutilla ja huomaan että kun puhun hänen kanssaan asiat selkiytyy ja ahdistus katoaa. Vaikka minulla ei ole koskaan ollut vakavia mielenterveysongelmia, olen kokenut sen kuitenkin tärkeäksi, koskan olen alakuloisuuteen taipuvainen. Mikko Kuustonen kerran kiteytti hyvin että terapia on vähä niinkuin mielen kuntosali.

Pullo viinaa tai vastaava (reilu) määrä muut alkoholia. Ensin nousuhumala vie mennessään ja sitä innostuu tekemään jotain jännää ja erilaista. Sitten on lopulta niin kauheassa tokkurassa ettei jaksa miettiä mitään, pelkkä pystyssä pysyminen ja seuraavan etapin miettiminen vaatii kaiken kapasiteetin. Lopulta kun sammuu ja herää kauheassa krapulassa, niin erilaiset fyysiset oireet ja juopotteluun liittyvä morkkis pitävät koko seuraavan päivän ajan alkuperäisen ahdistuksenaiheen taka-alalla, kun keskittyy lähinnä selviytymistaisteluun ja olon paranteluun. Krapulapäivän iltana se ahdistus voi yrittää kyllä palailla, mutta sitten voi kuurin uusia. Toistoja, kunnes ahdistus on poissa.

Joillakin on paljon huonomminkin asiat

Nuorempana minua ahdisti suunnattomasti yliopiston tentit ja join aina itseni nousuhumalaan ennen tenttiä. Oli hetkellinen helpotus, mutta pitkällä aikavälillä mielen lääkitseminen alkoholilla ei ole hyvä juttu.

Vedä viinaa, eiks ne laulajatkin helpota oloaan sillä.

Joskus otan diapamin, joskus puoli lasia viiniä (isompi määrä moninkertaistaa ahdistuksen tulevina päivinä, itsellä siis), joskus kuuntelen musiikkia, soitan pianoa, itken, kirjoitan, treenaan, juoksen, soitan ystävälle/äidille/siskolle jne. Joskus pelkästään telkkarin/radion päälle laittaminen rauhoittaa. Joskus vaan oon ja annan sen tulla täysillä päälle ja se onkin niin väsyttävää että lopulta nukahdan ja nään painajaisia, mutta seuraavana päivänä ei yleensä enää ahdista.

Mikä sua ap ahdistaa?

Nuorempana menin nukkumaan, ja nukuinkin sitten suurimman osan päivistä ja normaalit yöunet päälle. Ei se olo sillä parantunut, ja ihmettelenkin nykyään, että miten sitä unta riitti.

Nykyään, vuosien terapian jälkeen, osaan jotenkin jo erottaa sen ahdistuksen "äänen". Kun olo menee ahdistavaksi, alan kuunnella ajatuksiani ja hyvin äkkiä huomaan, että taas se ääni jauhaa omia juttujaan. Olen analysoinut itseäni vaivaavia asioita paljon ja huomannut, että ne kiertävät kehää ja ovat yleensä aivan älyttömiä juttuja. Olen ahdistukselle altis ja kun jokin fyysisesti ahdistunut olo tulee, mieleni vain koettaa keksiä sille ololle järjellisen, konkreettisen syyn, vaikka paha olo ei lopulta lainkaan olisi liitoksissa siihen. Usein hätkähdän siihen, että sanon "olepa hiljaa" äänelle, joka on taas alkanut suoltaa minulle ahdistavia ajatuksia.

Nykyisin kun huomaan ahdistuvani, koetan etsiä ahdistukseni todellisen syyn, joka yleensä on matala verensokeri, väsymys tai kipu (esim. päänsärky, joka on niin lievä, etten ole sitä varsinaisesti tiedostanut). Vaikka mieleni on päättänyt ahdistuksen johtuvan vuoroin siitä, että elämäni on kamalaa, olen epäonnistunut, näytän rumalta, olen vanhemmilleni huono tytär, kuolen elämäntapojeni vuoksi syöpään tai hiusvärini on epäimarteleva, etsin äänen takaa sen todellisuuden syyn. Tunnen itseni ja tiedän, että alan luupata mielessäni tuttuja ahdistavia asioita silloin, kun minulla on fyysisesti paha olla. Tiedän, että normaalisti en ajattele itsestäni, vanhemmistani, elämästäni ja ulkonäöstäni noin. Silloin oloni helpottaa, kun tiedostan, että tämä on vain olo, joka menee jossakin vaiheessa ohitse.

Ehkä opin kuulemaan ahdistuksen itsestäni irrallisena luettuani jonkun artikkelin, jossa käskettiin antaa itseä vaivaaville negatiivisille ajatuksille nimi, vaikka nyt Pertsa. Neuvottiin ajattelemaan, että Pertsa on kuin se todella rasittava mutta harmiton sukulaismies, jota kukaan ei tahtoisi sukujuhliin, mutta joka aina tulee. Kun negatiivisen ajattelun kuulee taas alkavan, pitäisi siihen suhtautua kuin tuohon sukulaiseen ajatellen, että "taas se Pertsa tuolla jauhaa, mutta onneksi se lähtee pian kotiinsa". Jossakin vaiheessa opin sisäistämään tuon ajattelun ja nykyään se ajatus, että "ole jo hiljaa, ei kukaan jaksa tuollaista kuunnella" tulee jo automaattisesti.

Eniten ahdistaa kun herään aamuyöstä, enkä saa uudestaan unta. Sitten yritän hengittää syvään ja rukoilla. Auttaa.