Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Yli-iloinen lapsi, erityinenkö, onko jollain ollut?
09.01.2019 |
Yksi lapsistani, 9-vuotias tyttö, on silmiinpistävän iloinen ja vilkas. Ulkopuolisetkin kiinnittävät asiaan huomiota. Heräsin asiaan kun kävin hänen kanssaan kaupungilla, en nähnyt yhtäkään samanlaista isompaa lasta. Hän puhui koko ajan, hihkui, ilahtui lumihiutaleista, riemuitsi valoista ja hyppeli kuin keväinen gasellin vasa pitkin poikin. Tytöstä puuttuu tietty vakavuus mikä muilla tuntuu olevan, myös hänen sisaruksensa ovat hillitympiä. Tämä on täysin spontaani ja välitön. Juttelin kerran hänen kavereidensa kanssa pihalla jostain ihan asiasta, tytär ei kuunnellut vaan säntäsi hakemaan kasan ruusun terälehtiä, heitti ne ilman ja tanssi niiden keskellä kuin toisessa maailmassa.
Hän ei ole ns. jälkeenjäänyt vaan koulumenestys on tasolla hyvä/erittäin hyvä. Luotettava, pystyy keskittymään tarvittaessa, mutta tuo mieletön, lapsekas riemu on poikkeavaa ainakin jos vertaa samanikäisiin. Olen tähän asti nauttinut siitä koska lapsi on kuin aurinko ja ilostuttava, mutta nyt miettinyt voiko olla kuitenkin erityisyyttä...
Vauvana oli erittäin itkuinen, leikki-ikäisenä niin arka että päiväkotiin sopeutuminen vei vuoden, hän itki ja raivosi hysteerisenä kun yritin jättää sinne. Hänelle tehtiin päiväkotiajaksi tehostetun tuen päätös koska sopeutumisvaikeudet olivat suuria. Päiväkoti epäili mutismia. Sama lapsi oli kotona ja hoidossa kuin yö ja päivä, hän puhkesi puhumaan ja muuttui omaksi vilkkaaksi itsekseen heti kun päiväkodin ovet sulkeutuivat takanamme. Ei ole koskaan ollut aggressiivinen, paremminkin tosi empaattinen kaikkea elävää kohtaan. Tukitoimet purettiin kun meni eskariin ja alkoi vähitellen avautua, ja tosiaan koulussa ei mitään ongelmaa puhumisen eikä muunkaan kanssa. Tic-oiretta on ollut välillä, mutta ei häiritsevää. Onko jollain ollut samanlaista lasta, mitä hänestä tuli isompana, paljastuiko jotain erityistä?
Kommentit (37)
Normaalia,etenkin kun persoonallisuus on vaihdellut iän mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En etsi vikoja, vaan minua puhtaasti kiinnostaa onko jollain ollut samanlainen lapsi. Hän kuitenkin poikkeaa siitä mitä muut tuon ikäiset ovat, ja sen huomaa ulkopuolisetkin. ap
Kiitos tuosta linkistä. Voisitteko alapeukuttajat kertoa mikä aloituksessa häiritsee niin kovin?
Mä olen 44-vuotiaanakin kuten kuvauksesi tyttärestäsi. Eli haltioidun juuruikin yksinkertaisista pikku asioista: lumihiutaleiden kimalluksesta asfaltilla, kukkien tuoksusta, pelkästä olemassaolon ja elinvoiman tunteesta. En ole olltu lapsena mikään erityislapsi eikä minulla ole diagnooseja. Osaan kyllä eism. töissä pitää iloni omana tietonani ja olla samanlainen juro kuin muutkin. Mutta kyllä sisäisesti minulle elämä edelleen on ilman mitään ulkoista syytäkin niin ihanaa, että tekisi mieli hihkua ja pomppia tasajalkaa. Ja itsekseni ollessani niin teenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhden entisen työpaikan lounasravintolassa oli töissä ihminen, joka näytti aina älyttömän onnelliselta. Mietiskelin joskus, mikä häntä niin ilahduttaa, kun työnsä oli kuitenkin aika tylsän oloista kassaduunia. En kuitenkaan koskaan epäillyt, että hänessä olisi jotain vikaa tai "erityisyyttä". Iloisuus ei ole sairaus eikä siitä yleensä ole mitään haittaa, päinvastoin.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 44-vuotiaanakin kuten kuvauksesi tyttärestäsi. Eli haltioidun juuruikin yksinkertaisista pikku asioista: lumihiutaleiden kimalluksesta asfaltilla, kukkien tuoksusta, pelkästä olemassaolon ja elinvoiman tunteesta. En ole olltu lapsena mikään erityislapsi eikä minulla ole diagnooseja. Osaan kyllä eism. töissä pitää iloni omana tietonani ja olla samanlainen juro kuin muutkin. Mutta kyllä sisäisesti minulle elämä edelleen on ilman mitään ulkoista syytäkin niin ihanaa, että tekisi mieli hihkua ja pomppia tasajalkaa. Ja itsekseni ollessani niin teenkin.
Kiitos vastauksestasi, juuri tällaisia kokemuksia halusin kuulla! Kun en tunne ketään joka ainakaan julkisesti olisi luonteeltaan näin väkevästi elämänjanoinen. Totta, että tätä varmasti piilotellaan, lapset eivät sitä ole vielä oppineet sosiaalisen palautteen ja paineen avulla, että "pitää olla normaalimpi".
Diagnooseja ovat miettineet lähinnä päiväkodin ja myös kerhon henkilökunta, kerho unohtui alusta mainita. Sielläkin pohtivat keskenään, voisiko hänellä jotain erityisyyttä olla kun kiinnittivät huomiota "omaan maailmaan" vajoamiseen, juuri sellaiseen haltioitumiseen josta luulen, että kirjoitat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun molemmat lapset on tuollaisia. 10v poika ja 4v tyttö. Molemmat täysin normaaliälyisiä, en ole muuta kyllä epäillytkään :D Muuten he ovat eri luonteisia. Pojan oli aikanaan vaikea sopeutua päiväkotiin ja arasteli muita lapsia. Nykyään on hyvin sosiaalinen. Tyttö on aina ollut sosiaalisesti rohkea, johtajatyyppi. Mutta molemmilla on tämä taipumus "hurmioitua ilosta". Tunnistan sen myös itsessäni.
Eiköhän 9vuotias saakin vielä kokea lapsekasta riemua elämän ihmeistä. Murrosiässä kaikki voikin sitten olla mustaakin mustempaa. Älä Ap mieti liikoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 44-vuotiaanakin kuten kuvauksesi tyttärestäsi. Eli haltioidun juuruikin yksinkertaisista pikku asioista: lumihiutaleiden kimalluksesta asfaltilla, kukkien tuoksusta, pelkästä olemassaolon ja elinvoiman tunteesta. En ole olltu lapsena mikään erityislapsi eikä minulla ole diagnooseja. Osaan kyllä eism. töissä pitää iloni omana tietonani ja olla samanlainen juro kuin muutkin. Mutta kyllä sisäisesti minulle elämä edelleen on ilman mitään ulkoista syytäkin niin ihanaa, että tekisi mieli hihkua ja pomppia tasajalkaa. Ja itsekseni ollessani niin teenkin.
Kiitos vastauksestasi, juuri tällaisia kokemuksia halusin kuulla! Kun en tunne ketään joka ainakaan julkisesti olisi luonteeltaan näin väkevästi elämänjanoinen. Totta, että tätä varmasti piilotellaan, lapset eivät sitä ole vielä oppineet sosiaalisen palautteen ja paineen avulla, että "pitää olla normaalimpi".
Diagnooseja ovat miettineet lähinnä päiväkodin ja myös kerhon henkilökunta, kerho unohtui alusta mainita. Sielläkin pohtivat keskenään, voisiko hänellä jotain erityisyyttä olla kun kiinnittivät huomiota "omaan maailmaan" vajoamiseen, juuri sellaiseen haltioitumiseen josta luulen, että kirjoitat.
Päiväkoteihin ja kasvatusalalle muutenkin tuntuu oikein hakeutuvan noita erilaisuutta kummastelevia diagnoosihulluja. Ei ihme, jos tässä maassa oireilee lapsetkin mt-ongelmilla, kun kaikki omalaatuisuus halutaan nitistää hyvä ettei vaipoista lähtien. Samalla kuitenkin työelämässä viimeistään pitäisi osata brändätä itsensä ja erottua joukosta. Tyttäresi kuulostaaa ihanalta, ap, elämäniloisia ihmisiä ei täällä ole ikinä liikaa. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehelläni on 16 v tytät, joka on tuollainen. Vähän tyhjäpäinen, kriittisyys loistaa poissaolollaan, mutta aina iloinen. Oikein helppo, kun meillä käy. Äidilleen kai vaikea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun kaverin lapsi on ollut yhtä aurinkoa alusta asti, eli siten erilainen kuin tyttäresi, itkuisuutta ei juuri koskaan ole ollut. Nyt teininä edelleen on yhtä hymyä, mutta jokainen hänet tunteva tietää, ettei todellakaan ole normaali lapsi kyseessä. Hän tekee paljon ikäviä ja pahojakin asioita, hymyillen... Nykyään tutkittu enemmän, ja hymy vaikuttaa vain kuorelta, suojelee kait siis itseään.
Vauvana yli-iloisilla voi olla enkelisyndrooma
Vierailija kirjoitti:
Miehelläni on 16 v tytät, joka on tuollainen. Vähän tyhjäpäinen, kriittisyys loistaa poissaolollaan, mutta aina iloinen. Oikein helppo, kun meillä käy. Äidilleen kai vaikea.
Iloisuus ja näkyvän kriittisyyden puute ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi jotenkin "tyhjäpäinen". Voi olla hyvinkin välkky ja kykenevä muodostamaan omat näkökantansa mutta keskittyy mieluummin niihin positiivisiin ja mielihyvää tuottaviin asioihin elämässä. Liekö sitten suomalaisen kulttuurin ikuisuuspiirre, että iloinen ihminen on automaattisesti tyhmä tai ainakin kykenemätön kriittiseen ajatteluun.
Odota kun lapsi on teini, vpi muuttua aivan toisinpäin toki sen jälkeen iloisuus voi palautua vähän lievempänä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehelläni on 16 v tytät, joka on tuollainen. Vähän tyhjäpäinen, kriittisyys loistaa poissaolollaan, mutta aina iloinen. Oikein helppo, kun meillä käy. Äidilleen kai vaikea.
Iloisuus ja näkyvän kriittisyyden puute ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi jotenkin "tyhjäpäinen". Voi olla hyvinkin välkky ja kykenevä muodostamaan omat näkökantansa mutta keskittyy mieluummin niihin positiivisiin ja mielihyvää tuottaviin asioihin elämässä. Liekö sitten suomalaisen kulttuurin ikuisuuspiirre, että iloinen ihminen on automaattisesti tyhmä tai ainakin kykenemätön kriittiseen ajatteluun.
Mutta edellinen kirjoittaja tuntee tuon teinin ja kertoi, että vähän tyhjäpäinen, sun on jotenkin vaikeaa uskoa sitä, miksi?
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 44-vuotiaanakin kuten kuvauksesi tyttärestäsi. Eli haltioidun juuruikin yksinkertaisista pikku asioista: lumihiutaleiden kimalluksesta asfaltilla, kukkien tuoksusta, pelkästä olemassaolon ja elinvoiman tunteesta. En ole olltu lapsena mikään erityislapsi eikä minulla ole diagnooseja. Osaan kyllä eism. töissä pitää iloni omana tietonani ja olla samanlainen juro kuin muutkin. Mutta kyllä sisäisesti minulle elämä edelleen on ilman mitään ulkoista syytäkin niin ihanaa, että tekisi mieli hihkua ja pomppia tasajalkaa. Ja itsekseni ollessani niin teenkin.
Ihana olet! Voi kun itsekin osaisi olla noin elämäniloinen.
Alue: Aihe vapaa
Miksi vikoja aina etsimällä etsitään. Tärkeintä, että tyttäresi on terve ja onnellinen.