Ydinperheessä lapset etusijalla ja uusperheessä etusijalla aikuisten välinen rakkaussuhde?

Vierailija kirjoitti:

Nää uusperheet vaan ei yleensä tule kestämään kovinkaan pitkään ja puolisot vaihtuu. Kun kerran eroaa, niin kynnys madaltuu.

Riippuu ihmisistä. Omassa tuttavapiirissä ne ihmiset, joiden ensimmäinen avioliitto/parisuhde on ollut pitkä, esim. ainakin 10 vuotta, ovat seuraavaankin suhteeseen sitoutuneet ja kaikki toisen suhteen solmineet ovat yhä tässä toisessa suhteessaan - osa ollut jo yli 20 vuotta.

Ne, joiden suhteet ovat jo heti alussa olleet 1-3 vuoden mittaisia hyppivät edelleen suhteesta toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää uusperheet vaan ei yleensä tule kestämään kovinkaan pitkään ja puolisot vaihtuu. Kun kerran eroaa, niin kynnys madaltuu.

Riippuu ihmisistä. Omassa tuttavapiirissä ne ihmiset, joiden ensimmäinen avioliitto/parisuhde on ollut pitkä, esim. ainakin 10 vuotta, ovat seuraavaankin suhteeseen sitoutuneet ja kaikki toisen suhteen solmineet ovat yhä tässä toisessa suhteessaan - osa ollut jo yli 20 vuotta.

Ne, joiden suhteet ovat jo heti alussa olleet 1-3 vuoden mittaisia hyppivät edelleen suhteesta toiseen.

Olen huomannut saman.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset voivat olla yhtä onnellisia niin uusperheessä kuin ydinperheessä, mutta väittäisin, että uusperheessä sen eteen joutuu tekemään enemmän työtä. Täytyy olla tunneälykäs, että osaa järjestää uusperhe-elämän niin, että lapsilla on aidosti hyvä olo koko ajan. Siirtymävaiheille pitäisi antaa riittävästi aikaa, puolison täytyy olla kiinnostunut ja välittää toisen lapsista ja molempien pitäisi sitoutua ikään kuin muodostamaan ydinperheen toiminta uudelleen (vaikka tietenkään se ei sitä ole). Muuten lapsi ei oikeastaan tule kotiin, vaan kylään isän tai äidin uuteen parisuhteeseen, mistä lapsi kyllä kärsii, vaikka ulkoisesti näyttäisi kaikki olevan kunnossa. On hyvä muistaa, että vaikka lapset ovat sopeutumisen mestareita, itse sopeutuminen ei vielä kerro mitään sisäisistä tunteista. On varmasti paljon uusperheen lapsia, joissa aikuiset näkevät kaiken olevan hyvin, mutta lapset itse kokevat toisin. Toisaalta on olemassa runsaasti hyviä uusperheitä.

Minä kyllä luule, että etävanhempi on aina vain kyläilyä. Vanhempi kutsuu paikkaa kodikseen, mutta lapsen koti on kuitenkinnvain siellä, missä pääsääntöisesti asuu.

Vanhempi voi toimia täysin oikein ja yrittää parhaansa, mutta silti lapsi ei koe olevansa tervetullut.

Jos on viikko-viikko -systeemi käytössä, lapsen pitäisi aidosti kokea tulevansa aina kotiin. Muutenhan systeemi ei ole onnistunut.

Totta on, että joka toinen viikonloppu on varmaan lapsesta vain vierailua.

Kerroin jo, oliko tässä ketjussa vai tuossa viereisessä, että minun lapseni olivat 8 vuotta vuoroviikkoilijoita. Sanoivat isoina, etteivät koskaan kokeneet isän kotia kodikseen. Vaikka isä on ihan oikeasti ”maailman paras isä”, perhekeskeinen ja aktiivinen.

Siksi olen alkanut uskoa, että lasella voi olla vain yksi koti.

Kodin merkitys ihmiselle ei kuitenkaan ole sisäsyntyinen vaan opittu. Esi-isämme olivat kaikki nomadeja, ja edelleen osa ihmisistä elää niin. Eli lapsen koti ei ole seinissä vaan ihmissuhteissa, ja siksi teidän valintanne on ollut paras mahdollinen.

Tuo on kyllä yksi typerimmistä mantroista, joita nykyisin eroperheiden lapsista puhuttaessa toistetaan. Että lapselle koti ei muka olisi tärkeä. Ihan itse voin omien havaintojeni perusteella todeta, että kyllä koti on tärkeä jo ihan pienelle lapselle.

Kun tulimme vauvan kanssa kotiin synnytyslaitokselta, hän ei pariin ensimmäiseen päivään halunnut olla muualla kuin sylissäni. Selkeästi vaistosi, että oltiin eri paikassa kuin se ensimmäinen viikko oltiin oltu.

Kun lapsi oli 4 kk ikäinen, vietimme ensimmäisen viikon mökillä. Palattuamme kotiin hän sylissäni ensin hyvin tarkkaan katseli ympärilleen hieman jännittyneenä. Kun hän sitten ymmärsi, että olimme taas kotona, hän huokaisi helpottuneena, rentoutui ja alkoi hymyillä.

Kun jotain ikävää tapahtuu ollessamme jossain muualla, lapsen ensimmäinen reaktio on aina, että pitää päästä kotiin. Minä haluan olla kotona.

Lapsen isä lähti, kun lapsi oli vielä vauva. Edelleen lapsi puhuu, että haluaa isän luota kotiin. Asun siis edelleen lapsen synnyinkodissa.

En ole mikään kotihiiri, olemme lapsen kanssa liikkuneet tosi paljon sukulaisissa, mökillä, yöpyneet hotelleissa, jne. Lapselle silti ykköspaikka on koti. Mökki hyvänä kakkosena.

Nomaditkaan eivät nukkuneet taivasalla. Esimerkiksi Suomessa on todennäköisesti ollut metsästäjö-keräilijäaikaan yksi asumus kesäpaikassa ja toinen siellä, missä vietettiin talvi. Ei täällä ole päämäärättömästi vaelleltu sinne sun tänne kiertolaisina. Ja siirryttäessä paikasta toiseen on mukana ollut kota tms telttaa vastaava asumus. Sekin on pysynyt samana. Täysin harhaanjohtavaa selittää, että me ollaan nomadeja, ei meille paikat ole tärkeitä...

Totta kai koti on tärkeä, kun siihen on tottunut. Vauvakin tykkää tuttujen muistojen aktivoitumisesta. Mutta ihmiset ovat ihmislapselle monta kertaa tärkeämpiä. Joten jos ei ole mahdollisuutta säilyttää molempia, on läheinen suhde molempiin vanhempiin tärkeämpi kuin yksi koti. Tästä on Ruotsista ihan tutkimustietoa, vuoroviikkoasuminen on nykytiedon mukaan paras ratkaisu.

Ja ennen kuin kukaan tulee huutelemaan henkilökohtaisuuksia: omilla lapsillani on aina ollut kaksi vanhempaa ja sama koti. Mutta uskon, että he toipuisivat, vaikka joutuisimme joskus muuttamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä nyt on sanottu, mutta vielä kerran: parisuhteen tulisi aina olla aikuisille ykkönen, vaikka tietysti monesti lasten tarpeita täytyy priorisoida. Lapsi on aina lainassa, itsenäistyy ja löytää sen oman tärkeimpänsä, eli parisuhteen.

Minusta on aika vaarallista, jos ihmisen tärkein asia elämässä on parisuhde. Kun se parisuhde jossain vaiheessa päättyy, on silloin aika tyhjän päällä.

Ihmisellä pitää elämässä olla useita tärkeitä tekijöitä, jotka ovat tasavahvoja. Yleensä sanotaan, että elämä on kuin pöytä ja jotta se pysyy pystyssä, on siinä oltava neljä samanlaista jalkaa. Usein nämä ovat perhe/parisuhde, työ, ystävät/suku ja harrastukset. Jos yksi jalka menee poikki, kolme jalkaa pitää vielä pöydän jotenkuten pystyssä.

Minusta ihmisen tärkein asia ei ole parisuhde vaan oma hyvinvointi. Jos on parisuhde JA lapsia, se PERHE on tärkeä. Mutta ei niin, että parisuhde ajaa kaiken edelle. Sellainen johtaa läheisriippuvuuteen.

Minua myös ihmetyttää tämä onnellisuuden ja elämän tarkoituksen ripustaminen parisuhteeseen. Sanoisin jopa, että se on yksi syy perheiden hajoamiseen. Ei kukaan pysty olemaan vastuussa toisen onnellisuudesta vuodesta toiseen.

Itse löysin lasteni isän vasta päälle kolmekymppisenä. Enpä koe, että elämäni olisi ollut merkityksetöntä siihenkään asti.

Ei se mitään ripustautumista tarkoita, eikä sitä että ilman parisuhdetta ei ole elämää, vaan sitä, että kun yhteen mennään, ja yhdessä eletään, niin se kenen kanssa on valmis ja halukas niintiiviiseen suhteeseen, on elämässä todella korealla sijalla, ja se elämä on päätetty jakaa toisen kanssa. Kun ei ole parisuhhdetta, niin sitä elämää ei jaeta parisuhteen tavoin toisen kanssa, vaan eri tavalla. Sinkkuudessa ei siis ole mitään vikaa, ennemminkin päinvastoin! Aina hyvä kun ihminen voi tuntea olevansa kotona ja kokonainen yksin ja kaksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää uusperheet vaan ei yleensä tule kestämään kovinkaan pitkään ja puolisot vaihtuu. Kun kerran eroaa, niin kynnys madaltuu.

Riippuu ihmisistä. Omassa tuttavapiirissä ne ihmiset, joiden ensimmäinen avioliitto/parisuhde on ollut pitkä, esim. ainakin 10 vuotta, ovat seuraavaankin suhteeseen sitoutuneet ja kaikki toisen suhteen solmineet ovat yhä tässä toisessa suhteessaan - osa ollut jo yli 20 vuotta.

Ne, joiden suhteet ovat jo heti alussa olleet 1-3 vuoden mittaisia hyppivät edelleen suhteesta toiseen.

Jos sattuisin vaikkapa väkivaltaa sisältävään suhteeseen, toivoisin kyllä lähteväni siitä 1-3 enkä 10-20 vuoden päästä.

Itse vietin ikävuodet 20-30 noissa 1-3 vuoden mittaisissa suhteissa, ja opin paljon sekä itsestäni että muista. Sitten vakiinnuin, perustin perheen ja nyt takana 15 vuotta.

Tykkäyksien perusteella tuntuisi, että joku hieman "mielipidepakottaa" tätä ketjua. Kaikki jossa uusperheestä sanotaan vähänkin positiivisesti, saa automaationa muutaman alapeukun. Mukana todella fiksuja kirjoituksia.

Itse arvostan tosi pitkälle hyvin toimivia ja onnellisia ydinperheitä, mutta omani ei semmoinen ollut ja lopulta naisen jäätyä kiinni pettämisestä halkesikin ydin ja posahti sienipilvenä taivaalle.

Onhan tässä uusiokuvioissa omat vaikeutensa, mutta en voi käsittää miten lapsille voisi olla haitallista nähdä toisistaan aidosti välittävä pariskunta? Totta on, että omillakin lapsillani oli alkuun kipuilua asian suhteen, mutta juttelimme asiat napakasti läpi, koska huomasimme juurisyyn, että lapset helposti vertailivat minun uutta äitiinsä. Hyvin tajusivat, että äiti tulee heille aina olemaan äiti, eikä mitään kilpailua aiheesta tule koskaan olemaan.

Sitä en tiedä, mitä toisessa osoitteessa on sitten puhuttu. Joskus kauan sitten tulikivenkatkuisessa puhelussa huoriteltiin mun kumppani, mutta minusta tässä on ollut paljon kehitystä myös tuon osalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä nyt on sanottu, mutta vielä kerran: parisuhteen tulisi aina olla aikuisille ykkönen, vaikka tietysti monesti lasten tarpeita täytyy priorisoida. Lapsi on aina lainassa, itsenäistyy ja löytää sen oman tärkeimpänsä, eli parisuhteen.

Minusta on aika vaarallista, jos ihmisen tärkein asia elämässä on parisuhde. Kun se parisuhde jossain vaiheessa päättyy, on silloin aika tyhjän päällä.

Ihmisellä pitää elämässä olla useita tärkeitä tekijöitä, jotka ovat tasavahvoja. Yleensä sanotaan, että elämä on kuin pöytä ja jotta se pysyy pystyssä, on siinä oltava neljä samanlaista jalkaa. Usein nämä ovat perhe/parisuhde, työ, ystävät/suku ja harrastukset. Jos yksi jalka menee poikki, kolme jalkaa pitää vielä pöydän jotenkuten pystyssä.

Minusta ihmisen tärkein asia ei ole parisuhde vaan oma hyvinvointi. Jos on parisuhde JA lapsia, se PERHE on tärkeä. Mutta ei niin, että parisuhde ajaa kaiken edelle. Sellainen johtaa läheisriippuvuuteen.

Minua myös ihmetyttää tämä onnellisuuden ja elämän tarkoituksen ripustaminen parisuhteeseen. Sanoisin jopa, että se on yksi syy perheiden hajoamiseen. Ei kukaan pysty olemaan vastuussa toisen onnellisuudesta vuodesta toiseen.

Itse löysin lasteni isän vasta päälle kolmekymppisenä. Enpä koe, että elämäni olisi ollut merkityksetöntä siihenkään asti.

Ei se mitään ripustautumista tarkoita, eikä sitä että ilman parisuhdetta ei ole elämää, vaan sitä, että kun yhteen mennään, ja yhdessä eletään, niin se kenen kanssa on valmis ja halukas niintiiviiseen suhteeseen, on elämässä todella korealla sijalla, ja se elämä on päätetty jakaa toisen kanssa. Kun ei ole parisuhhdetta, niin sitä elämää ei jaeta parisuhteen tavoin toisen kanssa, vaan eri tavalla. Sinkkuudessa ei siis ole mitään vikaa, ennemminkin päinvastoin! Aina hyvä kun ihminen voi tuntea olevansa kotona ja kokonainen yksin ja kaksin.

Tuokin on aika kapeakatseinen ajatus, että täytyy olla joko sinkku tai sitoutunut loppuelämäksi. Varsinkin nuorella iällä pitäisi olla mahdollisuus yrittää ja erehtyä. Ja niin sanotut kevytsuhteetkin ovat ihan hyviä. Perheen perustaminen on sitten asia erikseen, mutta sehän tulee keskimäärin vasta kolmekymppisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset voivat olla yhtä onnellisia niin uusperheessä kuin ydinperheessä, mutta väittäisin, että uusperheessä sen eteen joutuu tekemään enemmän työtä. Täytyy olla tunneälykäs, että osaa järjestää uusperhe-elämän niin, että lapsilla on aidosti hyvä olo koko ajan. Siirtymävaiheille pitäisi antaa riittävästi aikaa, puolison täytyy olla kiinnostunut ja välittää toisen lapsista ja molempien pitäisi sitoutua ikään kuin muodostamaan ydinperheen toiminta uudelleen (vaikka tietenkään se ei sitä ole). Muuten lapsi ei oikeastaan tule kotiin, vaan kylään isän tai äidin uuteen parisuhteeseen, mistä lapsi kyllä kärsii, vaikka ulkoisesti näyttäisi kaikki olevan kunnossa. On hyvä muistaa, että vaikka lapset ovat sopeutumisen mestareita, itse sopeutuminen ei vielä kerro mitään sisäisistä tunteista. On varmasti paljon uusperheen lapsia, joissa aikuiset näkevät kaiken olevan hyvin, mutta lapset itse kokevat toisin. Toisaalta on olemassa runsaasti hyviä uusperheitä.

Minä kyllä luule, että etävanhempi on aina vain kyläilyä. Vanhempi kutsuu paikkaa kodikseen, mutta lapsen koti on kuitenkinnvain siellä, missä pääsääntöisesti asuu.

Vanhempi voi toimia täysin oikein ja yrittää parhaansa, mutta silti lapsi ei koe olevansa tervetullut.

Jos on viikko-viikko -systeemi käytössä, lapsen pitäisi aidosti kokea tulevansa aina kotiin. Muutenhan systeemi ei ole onnistunut.

Totta on, että joka toinen viikonloppu on varmaan lapsesta vain vierailua.

Kerroin jo, oliko tässä ketjussa vai tuossa viereisessä, että minun lapseni olivat 8 vuotta vuoroviikkoilijoita. Sanoivat isoina, etteivät koskaan kokeneet isän kotia kodikseen. Vaikka isä on ihan oikeasti ”maailman paras isä”, perhekeskeinen ja aktiivinen.

Siksi olen alkanut uskoa, että lasella voi olla vain yksi koti.

Kodin merkitys ihmiselle ei kuitenkaan ole sisäsyntyinen vaan opittu. Esi-isämme olivat kaikki nomadeja, ja edelleen osa ihmisistä elää niin. Eli lapsen koti ei ole seinissä vaan ihmissuhteissa, ja siksi teidän valintanne on ollut paras mahdollinen.

Tuo on kyllä yksi typerimmistä mantroista, joita nykyisin eroperheiden lapsista puhuttaessa toistetaan. Että lapselle koti ei muka olisi tärkeä. Ihan itse voin omien havaintojeni perusteella todeta, että kyllä koti on tärkeä jo ihan pienelle lapselle.

Kun tulimme vauvan kanssa kotiin synnytyslaitokselta, hän ei pariin ensimmäiseen päivään halunnut olla muualla kuin sylissäni. Selkeästi vaistosi, että oltiin eri paikassa kuin se ensimmäinen viikko oltiin oltu.

Kun lapsi oli 4 kk ikäinen, vietimme ensimmäisen viikon mökillä. Palattuamme kotiin hän sylissäni ensin hyvin tarkkaan katseli ympärilleen hieman jännittyneenä. Kun hän sitten ymmärsi, että olimme taas kotona, hän huokaisi helpottuneena, rentoutui ja alkoi hymyillä.

Kun jotain ikävää tapahtuu ollessamme jossain muualla, lapsen ensimmäinen reaktio on aina, että pitää päästä kotiin. Minä haluan olla kotona.

Lapsen isä lähti, kun lapsi oli vielä vauva. Edelleen lapsi puhuu, että haluaa isän luota kotiin. Asun siis edelleen lapsen synnyinkodissa.

En ole mikään kotihiiri, olemme lapsen kanssa liikkuneet tosi paljon sukulaisissa, mökillä, yöpyneet hotelleissa, jne. Lapselle silti ykköspaikka on koti. Mökki hyvänä kakkosena.

Nomaditkaan eivät nukkuneet taivasalla. Esimerkiksi Suomessa on todennäköisesti ollut metsästäjö-keräilijäaikaan yksi asumus kesäpaikassa ja toinen siellä, missä vietettiin talvi. Ei täällä ole päämäärättömästi vaelleltu sinne sun tänne kiertolaisina. Ja siirryttäessä paikasta toiseen on mukana ollut kota tms telttaa vastaava asumus. Sekin on pysynyt samana. Täysin harhaanjohtavaa selittää, että me ollaan nomadeja, ei meille paikat ole tärkeitä...

Totta kai koti on tärkeä, kun siihen on tottunut. Vauvakin tykkää tuttujen muistojen aktivoitumisesta. Mutta ihmiset ovat ihmislapselle monta kertaa tärkeämpiä. Joten jos ei ole mahdollisuutta säilyttää molempia, on läheinen suhde molempiin vanhempiin tärkeämpi kuin yksi koti. Tästä on Ruotsista ihan tutkimustietoa, vuoroviikkoasuminen on nykytiedon mukaan paras ratkaisu.

Ja ennen kuin kukaan tulee huutelemaan henkilökohtaisuuksia: omilla lapsillani on aina ollut kaksi vanhempaa ja sama koti. Mutta uskon, että he toipuisivat, vaikka joutuisimme joskus muuttamaan.

Toki ihmiset ovat rakennusta tärkeämmät. Mutta se, millaiseksi suhde kumpaankin vanhempaan muodostuu, on kiinni siitä vanhemmasta itsestään. Esimerkiksi oma isäni teki paljon töitä, kun olin lapsi. Meillä on ihan hyvä suhde, mutta kyllä suhteeni äitiini on läheisempi.

Viikko-viikko toimii tilanteissa, joissa vanhemmat kykenevät hyvään vuorovaikutukseen keskenään. Usein ne lapset, joiden vanhemmat eivät tähän pysty, eivät elä viikko-viikko-vuorottelussa. Se vääristää tutkimuksia. Viikko-viikko toimii tietyissä perheissä ja tilanteissa, mutta ei kaikissa. Ei voi yleistää.

Vierailija kirjoitti:

Tykkäyksien perusteella tuntuisi, että joku hieman "mielipidepakottaa" tätä ketjua. Kaikki jossa uusperheestä sanotaan vähänkin positiivisesti, saa automaationa muutaman alapeukun. Mukana todella fiksuja kirjoituksia.

Itse arvostan tosi pitkälle hyvin toimivia ja onnellisia ydinperheitä, mutta omani ei semmoinen ollut ja lopulta naisen jäätyä kiinni pettämisestä halkesikin ydin ja posahti sienipilvenä taivaalle.

Onhan tässä uusiokuvioissa omat vaikeutensa, mutta en voi käsittää miten lapsille voisi olla haitallista nähdä toisistaan aidosti välittävä pariskunta? Totta on, että omillakin lapsillani oli alkuun kipuilua asian suhteen, mutta juttelimme asiat napakasti läpi, koska huomasimme juurisyyn, että lapset helposti vertailivat minun uutta äitiinsä. Hyvin tajusivat, että äiti tulee heille aina olemaan äiti, eikä mitään kilpailua aiheesta tule koskaan olemaan.

Sitä en tiedä, mitä toisessa osoitteessa on sitten puhuttu. Joskus kauan sitten tulikivenkatkuisessa puhelussa huoriteltiin mun kumppani, mutta minusta tässä on ollut paljon kehitystä myös tuon osalta.

Kenenkään onnea ei varmastikaan ole tarkoitus alapeukuttaa, mutta sellaiset naiivit lausahdukset kuin "kun vanhemmat ovat onnellisia, on lapsikin onnellinen" herättävät ainakin itsessäni kriittisiä mietteitä. Että mitä se onnellisuus on, ja onko viisasta käyttää lasten lyhyet lapsuusvuodet onnellisuuden etsimiseen perheen ulkopuolisesta.

Vierailija kirjoitti:

Tykkäyksien perusteella tuntuisi, että joku hieman "mielipidepakottaa" tätä ketjua. Kaikki jossa uusperheestä sanotaan vähänkin positiivisesti, saa automaationa muutaman alapeukun. Mukana todella fiksuja kirjoituksia.

a.

Minä olen aina mukana kaikissa uusperhekeskusteluissa. Mukana on kaksi voimakassta ihmistyyppiä:

- itsellä lapsuudesta huonoja uusperhekokemuksia. Lyttäävät kaikki uusperheet, koskaan eilapset voi olla onnellisia. Taustalla valtava viha.

- itse eronnut, ehkä,helpostikin, katsoo ansaitsevansa parempaa ja omaa onnea, pitää itseään oikeutettuna uusperheeseen. Nämä ihmiset hyökkäävät aina niitä,vastaan, jotka pitävät eroamista pahana. Taustalla vissiin alitajuinen syyllisyys. Eivät muuten hyökkäisi.

Sitten mukana vähemmän tunteella suhtautuvia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset voivat olla yhtä onnellisia niin uusperheessä kuin ydinperheessä, mutta väittäisin, että uusperheessä sen eteen joutuu tekemään enemmän työtä. Täytyy olla tunneälykäs, että osaa järjestää uusperhe-elämän niin, että lapsilla on aidosti hyvä olo koko ajan. Siirtymävaiheille pitäisi antaa riittävästi aikaa, puolison täytyy olla kiinnostunut ja välittää toisen lapsista ja molempien pitäisi sitoutua ikään kuin muodostamaan ydinperheen toiminta uudelleen (vaikka tietenkään se ei sitä ole). Muuten lapsi ei oikeastaan tule kotiin, vaan kylään isän tai äidin uuteen parisuhteeseen, mistä lapsi kyllä kärsii, vaikka ulkoisesti näyttäisi kaikki olevan kunnossa. On hyvä muistaa, että vaikka lapset ovat sopeutumisen mestareita, itse sopeutuminen ei vielä kerro mitään sisäisistä tunteista. On varmasti paljon uusperheen lapsia, joissa aikuiset näkevät kaiken olevan hyvin, mutta lapset itse kokevat toisin. Toisaalta on olemassa runsaasti hyviä uusperheitä.

Minä kyllä luule, että etävanhempi on aina vain kyläilyä. Vanhempi kutsuu paikkaa kodikseen, mutta lapsen koti on kuitenkinnvain siellä, missä pääsääntöisesti asuu.

Vanhempi voi toimia täysin oikein ja yrittää parhaansa, mutta silti lapsi ei koe olevansa tervetullut.

Jos on viikko-viikko -systeemi käytössä, lapsen pitäisi aidosti kokea tulevansa aina kotiin. Muutenhan systeemi ei ole onnistunut.

Totta on, että joka toinen viikonloppu on varmaan lapsesta vain vierailua.

Kerroin jo, oliko tässä ketjussa vai tuossa viereisessä, että minun lapseni olivat 8 vuotta vuoroviikkoilijoita. Sanoivat isoina, etteivät koskaan kokeneet isän kotia kodikseen. Vaikka isä on ihan oikeasti ”maailman paras isä”, perhekeskeinen ja aktiivinen.

Siksi olen alkanut uskoa, että lasella voi olla vain yksi koti.

Kodin merkitys ihmiselle ei kuitenkaan ole sisäsyntyinen vaan opittu. Esi-isämme olivat kaikki nomadeja, ja edelleen osa ihmisistä elää niin. Eli lapsen koti ei ole seinissä vaan ihmissuhteissa, ja siksi teidän valintanne on ollut paras mahdollinen.

Tuo on kyllä yksi typerimmistä mantroista, joita nykyisin eroperheiden lapsista puhuttaessa toistetaan. Että lapselle koti ei muka olisi tärkeä. Ihan itse voin omien havaintojeni perusteella todeta, että kyllä koti on tärkeä jo ihan pienelle lapselle.

Kun tulimme vauvan kanssa kotiin synnytyslaitokselta, hän ei pariin ensimmäiseen päivään halunnut olla muualla kuin sylissäni. Selkeästi vaistosi, että oltiin eri paikassa kuin se ensimmäinen viikko oltiin oltu.

Kun lapsi oli 4 kk ikäinen, vietimme ensimmäisen viikon mökillä. Palattuamme kotiin hän sylissäni ensin hyvin tarkkaan katseli ympärilleen hieman jännittyneenä. Kun hän sitten ymmärsi, että olimme taas kotona, hän huokaisi helpottuneena, rentoutui ja alkoi hymyillä.

Kun jotain ikävää tapahtuu ollessamme jossain muualla, lapsen ensimmäinen reaktio on aina, että pitää päästä kotiin. Minä haluan olla kotona.

Lapsen isä lähti, kun lapsi oli vielä vauva. Edelleen lapsi puhuu, että haluaa isän luota kotiin. Asun siis edelleen lapsen synnyinkodissa.

En ole mikään kotihiiri, olemme lapsen kanssa liikkuneet tosi paljon sukulaisissa, mökillä, yöpyneet hotelleissa, jne. Lapselle silti ykköspaikka on koti. Mökki hyvänä kakkosena.

Nomaditkaan eivät nukkuneet taivasalla. Esimerkiksi Suomessa on todennäköisesti ollut metsästäjö-keräilijäaikaan yksi asumus kesäpaikassa ja toinen siellä, missä vietettiin talvi. Ei täällä ole päämäärättömästi vaelleltu sinne sun tänne kiertolaisina. Ja siirryttäessä paikasta toiseen on mukana ollut kota tms telttaa vastaava asumus. Sekin on pysynyt samana. Täysin harhaanjohtavaa selittää, että me ollaan nomadeja, ei meille paikat ole tärkeitä...

Totta kai koti on tärkeä, kun siihen on tottunut. Vauvakin tykkää tuttujen muistojen aktivoitumisesta. Mutta ihmiset ovat ihmislapselle monta kertaa tärkeämpiä. Joten jos ei ole mahdollisuutta säilyttää molempia, on läheinen suhde molempiin vanhempiin tärkeämpi kuin yksi koti. Tästä on Ruotsista ihan tutkimustietoa, vuoroviikkoasuminen on nykytiedon mukaan paras ratkaisu.

Ja ennen kuin kukaan tulee huutelemaan henkilökohtaisuuksia: omilla lapsillani on aina ollut kaksi vanhempaa ja sama koti. Mutta uskon, että he toipuisivat, vaikka joutuisimme joskus muuttamaan.

Toki ihmiset ovat rakennusta tärkeämmät. Mutta se, millaiseksi suhde kumpaankin vanhempaan muodostuu, on kiinni siitä vanhemmasta itsestään. Esimerkiksi oma isäni teki paljon töitä, kun olin lapsi. Meillä on ihan hyvä suhde, mutta kyllä suhteeni äitiini on läheisempi.

Viikko-viikko toimii tilanteissa, joissa vanhemmat kykenevät hyvään vuorovaikutukseen keskenään. Usein ne lapset, joiden vanhemmat eivät tähän pysty, eivät elä viikko-viikko-vuorottelussa. Se vääristää tutkimuksia. Viikko-viikko toimii tietyissä perheissä ja tilanteissa, mutta ei kaikissa. Ei voi yleistää.

Meillä viikkoviiko, ja huonot välit. En ole vielä tajunnut, miksi vuoroviikossa vanhemmilla pitäisi olla paremmat välit kuin muissa?

Vierailija kirjoitti:

Jos ydinperheessä panostettaisiin vanhempien rakkaussuhteen ylläpitämiseen kuten uusioperheissä, niin ydinperheet eivät hajoaisi niin usein. Se, että uusioperheissä panostetaan vanhempien rakkaussuhteeseen, on oppia siitä kun ydinperhe hajosi eikä samaa virhettä haluta tehdä uudestaan. Kun aikuisten rakkaussuhde voi hyvin, niin silloin yleensä lapsetkin voi hyvin, oli sitten kyseessä uusio- tai ydinperhe.

Voin allekirjottaa tämän. Eikä tietenkään se, että panostetaan parisuhteeseen tarkota, että lapset jäisi heitteille. Meilläkin on valitettavasti tilanne, että lapset ovat joka toinen viikko (mielummin pitäisin lapset koko ajan, kuten varmasri heidän isäkin), ja väittäisin, että vietetään lasten kanssa paljon enempi aikaa sillon kun he meillä on, kun ydinperheissä arkena. Ja aina, aina, esimerkiksi lapsen tarve tulla vanhemman syliin, menee sen edelle, että minulla olisi tarve olla miehen kainalossa. Usein vaan ollaan kantapään kautta opittu, että myös siitä suhteesta täytyy pitää huolta aktiivisesti ja arvostetaan suhdetta eritavalla kuin on ennen osattu. Tulisiko tästä tämä mielikuva, että puoliso muka menisi lasten edelle?

Vierailija kirjoitti:

Tykkäyksien perusteella tuntuisi, että joku hieman "mielipidepakottaa" tätä ketjua. Kaikki jossa uusperheestä sanotaan vähänkin positiivisesti, saa automaationa muutaman alapeukun. Mukana todella fiksuja kirjoituksia.

Itse arvostan tosi pitkälle hyvin toimivia ja onnellisia ydinperheitä, mutta omani ei semmoinen ollut ja lopulta naisen jäätyä kiinni pettämisestä halkesikin ydin ja posahti sienipilvenä taivaalle.

Onhan tässä uusiokuvioissa omat vaikeutensa, mutta en voi käsittää miten lapsille voisi olla haitallista nähdä toisistaan aidosti välittävä pariskunta? Totta on, että omillakin lapsillani oli alkuun kipuilua asian suhteen, mutta juttelimme asiat napakasti läpi, koska huomasimme juurisyyn, että lapset helposti vertailivat minun uutta äitiinsä. Hyvin tajusivat, että äiti tulee heille aina olemaan äiti, eikä mitään kilpailua aiheesta tule koskaan olemaan.

Sitä en tiedä, mitä toisessa osoitteessa on sitten puhuttu. Joskus kauan sitten tulikivenkatkuisessa puhelussa huoriteltiin mun kumppani, mutta minusta tässä on ollut paljon kehitystä myös tuon osalta.

Tätä jaksan ihmetellä, miten ihmiset eton jälkeen viitsivät vielä sen exän elämään puuttua. Minua ei ainakaan kiinnosta exän elämä ja kumppanit pätkän vertaa. Olen vaan iloinen, että ei ole enää minun riesanani. Ihan sama, onko hänellä kumppani vai ei, ei kuulu minulle. Eikä minunkaan asiat hänelle. Kumpikin elää elämäänsä eikä siitä toiselle enää tiedoteta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset voivat olla yhtä onnellisia niin uusperheessä kuin ydinperheessä, mutta väittäisin, että uusperheessä sen eteen joutuu tekemään enemmän työtä. Täytyy olla tunneälykäs, että osaa järjestää uusperhe-elämän niin, että lapsilla on aidosti hyvä olo koko ajan. Siirtymävaiheille pitäisi antaa riittävästi aikaa, puolison täytyy olla kiinnostunut ja välittää toisen lapsista ja molempien pitäisi sitoutua ikään kuin muodostamaan ydinperheen toiminta uudelleen (vaikka tietenkään se ei sitä ole). Muuten lapsi ei oikeastaan tule kotiin, vaan kylään isän tai äidin uuteen parisuhteeseen, mistä lapsi kyllä kärsii, vaikka ulkoisesti näyttäisi kaikki olevan kunnossa. On hyvä muistaa, että vaikka lapset ovat sopeutumisen mestareita, itse sopeutuminen ei vielä kerro mitään sisäisistä tunteista. On varmasti paljon uusperheen lapsia, joissa aikuiset näkevät kaiken olevan hyvin, mutta lapset itse kokevat toisin. Toisaalta on olemassa runsaasti hyviä uusperheitä.

Minä kyllä luule, että etävanhempi on aina vain kyläilyä. Vanhempi kutsuu paikkaa kodikseen, mutta lapsen koti on kuitenkinnvain siellä, missä pääsääntöisesti asuu.

Vanhempi voi toimia täysin oikein ja yrittää parhaansa, mutta silti lapsi ei koe olevansa tervetullut.

Jos on viikko-viikko -systeemi käytössä, lapsen pitäisi aidosti kokea tulevansa aina kotiin. Muutenhan systeemi ei ole onnistunut.

Totta on, että joka toinen viikonloppu on varmaan lapsesta vain vierailua.

Kerroin jo, oliko tässä ketjussa vai tuossa viereisessä, että minun lapseni olivat 8 vuotta vuoroviikkoilijoita. Sanoivat isoina, etteivät koskaan kokeneet isän kotia kodikseen. Vaikka isä on ihan oikeasti ”maailman paras isä”, perhekeskeinen ja aktiivinen.

Siksi olen alkanut uskoa, että lasella voi olla vain yksi koti.

Kodin merkitys ihmiselle ei kuitenkaan ole sisäsyntyinen vaan opittu. Esi-isämme olivat kaikki nomadeja, ja edelleen osa ihmisistä elää niin. Eli lapsen koti ei ole seinissä vaan ihmissuhteissa, ja siksi teidän valintanne on ollut paras mahdollinen.

Tuo on kyllä yksi typerimmistä mantroista, joita nykyisin eroperheiden lapsista puhuttaessa toistetaan. Että lapselle koti ei muka olisi tärkeä. Ihan itse voin omien havaintojeni perusteella todeta, että kyllä koti on tärkeä jo ihan pienelle lapselle.

Kun tulimme vauvan kanssa kotiin synnytyslaitokselta, hän ei pariin ensimmäiseen päivään halunnut olla muualla kuin sylissäni. Selkeästi vaistosi, että oltiin eri paikassa kuin se ensimmäinen viikko oltiin oltu.

Kun lapsi oli 4 kk ikäinen, vietimme ensimmäisen viikon mökillä. Palattuamme kotiin hän sylissäni ensin hyvin tarkkaan katseli ympärilleen hieman jännittyneenä. Kun hän sitten ymmärsi, että olimme taas kotona, hän huokaisi helpottuneena, rentoutui ja alkoi hymyillä.

Kun jotain ikävää tapahtuu ollessamme jossain muualla, lapsen ensimmäinen reaktio on aina, että pitää päästä kotiin. Minä haluan olla kotona.

Lapsen isä lähti, kun lapsi oli vielä vauva. Edelleen lapsi puhuu, että haluaa isän luota kotiin. Asun siis edelleen lapsen synnyinkodissa.

En ole mikään kotihiiri, olemme lapsen kanssa liikkuneet tosi paljon sukulaisissa, mökillä, yöpyneet hotelleissa, jne. Lapselle silti ykköspaikka on koti. Mökki hyvänä kakkosena.

Nomaditkaan eivät nukkuneet taivasalla. Esimerkiksi Suomessa on todennäköisesti ollut metsästäjö-keräilijäaikaan yksi asumus kesäpaikassa ja toinen siellä, missä vietettiin talvi. Ei täällä ole päämäärättömästi vaelleltu sinne sun tänne kiertolaisina. Ja siirryttäessä paikasta toiseen on mukana ollut kota tms telttaa vastaava asumus. Sekin on pysynyt samana. Täysin harhaanjohtavaa selittää, että me ollaan nomadeja, ei meille paikat ole tärkeitä...

Totta kai koti on tärkeä, kun siihen on tottunut. Vauvakin tykkää tuttujen muistojen aktivoitumisesta. Mutta ihmiset ovat ihmislapselle monta kertaa tärkeämpiä. Joten jos ei ole mahdollisuutta säilyttää molempia, on läheinen suhde molempiin vanhempiin tärkeämpi kuin yksi koti. Tästä on Ruotsista ihan tutkimustietoa, vuoroviikkoasuminen on nykytiedon mukaan paras ratkaisu.

Ja ennen kuin kukaan tulee huutelemaan henkilökohtaisuuksia: omilla lapsillani on aina ollut kaksi vanhempaa ja sama koti. Mutta uskon, että he toipuisivat, vaikka joutuisimme joskus muuttamaan.

Toki ihmiset ovat rakennusta tärkeämmät. Mutta se, millaiseksi suhde kumpaankin vanhempaan muodostuu, on kiinni siitä vanhemmasta itsestään. Esimerkiksi oma isäni teki paljon töitä, kun olin lapsi. Meillä on ihan hyvä suhde, mutta kyllä suhteeni äitiini on läheisempi.

Viikko-viikko toimii tilanteissa, joissa vanhemmat kykenevät hyvään vuorovaikutukseen keskenään. Usein ne lapset, joiden vanhemmat eivät tähän pysty, eivät elä viikko-viikko-vuorottelussa. Se vääristää tutkimuksia. Viikko-viikko toimii tietyissä perheissä ja tilanteissa, mutta ei kaikissa. Ei voi yleistää.

Meillä viikkoviiko, ja huonot välit. En ole vielä tajunnut, miksi vuoroviikossa vanhemmilla pitäisi olla paremmat välit kuin muissa?

Riippuu varmaan lasten iästäkin tuo. Meillä ei ole puhevälejä. Lastenvalvoja ei suositellut alle vuoden ikäiselle viikko-viikkoa.

Jo ydinperheessäkin pitäs tajuta, että se parisuhde on perheen moottori. Uusperheessä se vielä korostuu. Lasten hyvinvointi monesti peilautuu parisuhteen hyvinvoinnista.

Entinen ystäväni on karmea esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun laittaa oman rakkauden lasten edelle. Kaveri petti lastensa isää työkaverinsa kanssa. Sitten muutti suoraan uuden miehen kanssa yhteen ja vaati saman tien lapsia sopeutumaan sekä uuteen mieheen että tämän lapsiin. Lasten iät 2-15v. Lapsia viskotaan eksien ja nyksien välillä miten sattuu, heistä riidellään eikä oikein kukaan halua pitää heitä luonaan. Tällä hetkellä nuorimmainen on levoton ja aggressiivinen, aloitti tekemään uudelleen tarpeet housuun. 13v. ryyppää, nuuskaa, on täysin kuriton koulussa (aiemmin oli hyvä oppilas). 15v. ryyppää ja karkailee kotoa. Tämä entinen kaveri ei välitä tästä kaikesta mitään, teinit saavat tulla ja mennä miten haluavat. Hän aina puolustautuu, että hänellä on oikeus rakkauteen, onneen ja omaan aikaan uuden miehen kanssa. Lasten etu on unohtunut täysin. Kaiken huipuksi hän työskentelee itse lastensuojelualalla... Surettaa lasten puolesta todella paljon. Miten ihminen voi olla noin itsekäs ja julma omille lapsilleen??

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä uusperheparjausta. Uusperhettä ei voi olla, ellei ydinperhe ole jo epäonnistunut. Uusperhe on vaan asia, mikä usein seuraa epäonnistunutta ydinperhettä.

Eikö kysymys ennemmin ole, että miksi valtaosa ydinperheistä ei toimi ja hajoaa?

Ärsyttävää yleistystä. Toinen vanhemmista voi kuolla vakavaan sairauteen tai kuolla onnettomuudessa, väkivallan seurauksena tms.

Toki valtaosa on eronneita, mutta sekin on tosi monitahoinen juttu.

Minä luulen, että ydinperheessä se vanhempien parisuhde on jo olemassa ja usein (toivottavasti) kunnossa, kun taas uusperheessä sitä joudutaan sovittamaan. Lisäksi ydinperheessä lapsi syntyy valmiiseen perheeseen, kun taas uusperheessä se perhe rakennetaan jo olemassa olevien lasten kanssa. Uusperheessä myös suhde on tuore, uusi, mutta ne lapset on jo olleet perheessä.

Tämä on kyllä surullista! Itse olen uusperheen vanhin lapsi ja kun pikkusiskoni syntyi, olin silloin 8-vuotias, jouduin ottamaan äidin roolin, koska äidilläni ei ollut aikaa olla äiti. Oli kyllä aikaa tehdä lisää lapsia. Kyllä, olen katkera!

Meillä on ydinperhe ja perheemme on todella tiivis. Lapsi on perheessä yhtä tärkeä, ellei tärkeämpikin, kuin me aikuiset.

Kaverini lapsi huostaanotettiin, kun hän jätti lapsensa heitteille uuden miehen takia. Parisuhde päättyi eroon, mutta lasta ei saanut enää kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Minä luulen, että ydinperheessä se vanhempien parisuhde on jo olemassa ja usein (toivottavasti) kunnossa, kun taas uusperheessä sitä joudutaan sovittamaan. Lisäksi ydinperheessä lapsi syntyy valmiiseen perheeseen, kun taas uusperheessä se perhe rakennetaan jo olemassa olevien lasten kanssa. Uusperheessä myös suhde on tuore, uusi, mutta ne lapset on jo olleet perheessä.

in.

Kyllä meidän (toisella kierroksella olevien) parisuhde oli jo olemassa ennen uusperhettä. Seurustelimme vuoden ennenkuin tutustuimme toistemme lapsiin. Seurustelu oli helppoa, koska molemmilla oli vuoroviikkolapset.

Sen jälkeen aloimme viettämään lomia yhdessä.

Ja meni vielä kaksi vuotta ennen kuin muutimme yhteen.

Emme edes yritä rakentaa mitään ”perhettä”. Olemme parisuhde, jossa pyörivät satelliitteja, joita myös lapsiksi kutsutaan. Nyt nuo satelliiti ovat jo lentämässä omille kiertoradoilleen.

Meillä ei ole ollut uusperheongelmia. Kaikki ongelmat ovat sellaisia, että ne olisivat olleet myös ydinperheessä. Yksi selitys on tuo, että emme pakota meitä ”perheeksi”, toinen selitys on se, ettemme kumpikaan ole nipottajia, ja kolmas selitys se, että hankimme alusta asti asunnon, jossa kaikilla oli oma huone ja oma rauha.

Järkyttävää itsepetosta hokea mantraa että lapset voivat hyvin kun uusperheen vanhempien suhde voi hyvin. Eihän toi nyt ole lähelläkään totuutta. Äiti voi olla onnensa kukkuloilla uuden rakkaansa kanssa, mutta äidin lapset onnettomia moninaisista syistä. Esim siitä että uusi isäpuoli on epämiellyttävä syistä x, siitä että lapset kokevat ettei äiti ole heidän asioistaan enää yhtä paljon kiinnostunut, siitä että äidillä ei ole heille aikaa, siitä että uusi "sisarus" on kiusaaja, siitä että saman katon alla vieraiden ihmisten kanssa ei saa enää yksityisyyttä eikä oma koti tunnu kodilta kun se pitää jakaa vieraiden kanssa. Jne.