Ydinperheessä lapset etusijalla ja uusperheessä etusijalla aikuisten välinen rakkaussuhde?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioeroni jälkeen minulla oli kyllä pari vakavaakin parisuhdetta niinä vuosina, jotka asuin kaksin lapseni kanssa, mutta alusta asti oli selvää, että niin kauan kuin hän asuu kotona, en muuta yhteen kenenkään miehen kanssa. En ole sitä ratkaisua katunut (ja meni vielä noin 18 vuotta lapsen aikuistumisestakin ennen kuin uusi liitto tuli itselleni ajankohtaiseksi).

Mitali tulee postissa.

Ja tätä vittuilun määrää, jos joku on sitä mieltä, että lapset ovat etusijalla elämässä. Miksi, oi miksi aikuiset ihmiset kuvittelevat, että parisuhde on elämän korkein muoto, tärkein asia elämässä ja kaiken onnen lähde? Itse asiassa on myös tutkimusta, joka todistaa päinvastaista ketjun yleiseille mp:lle, lapsille on onnellisempaa perheen pysyminen kasassa, vaikka vähän kylmempänä ja väljähtäneempänäkin, kuin repäisy uuteen kuvioon, missä lapsilla ei mitään sananvaltaa, vaan yhtäkkiä pakko sopeutua uuteen kotiin, vanhempipuoleen, sisarpuoliin, mummeihin ja kummeihin.

Ihminen voi elää aivan hyvää elämää ilman parisuhdetta, monet tekevät niin. 

Mä jouduin aviomiehenä päätöksen eteen, kun vaimo oli kuolla synnytyksessä, että mitä tehdään, toinen menetetään. Valitsin vaimon. Sori.

Eikö Suomessa ole automaatio, että äiti pelastetaan, syntymätön lapsihan ei nauti samanlaisia kansalaisoikeuksia kuin jo syntynyt henkilö. Tai jos tilanne on kaoottinen ja epäselvä, lääkäri päättää mitä tehdään. 

25 vuotta sitten ainakin kysyttiin aviomieheltä, ja myös sitä vaimon tahtoa, että oliko puhunut jotain tilanteesta aiemmin.

Perheessä vanhempien välinen rakkaussuhde on aina se ykköjuttu. Kun parisuhde toimii, toimii kaikki muukin. Vanhempien rakkaus on lasten paras koti ja turvallisuuden lähde. Kun eivät nämä ole toisensa poisssulkevia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Perheessä vanhempien välinen rakkaussuhde on aina se ykköjuttu. Kun parisuhde toimii, toimii kaikki muukin. Vanhempien rakkaus on lasten paras koti ja turvallisuuden lähde. Kun eivät nämä ole toisensa poisssulkevia asioita.

Näin on. Mutta on myös muistettava, että lapsille riittää myös vanhempien ystävälliset ja lämpivät välit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos puolisot ovat onnellisia ja voivat hyvin yhdessä, niin ovat lapsetkin onnellisia. Koskee se sitten ydinperheitä tai uusperheitä. Hyvä parisuhde on tärkeä, jotta voidaan yhdessä perheenä olla hyviä vanhempia niin omille lapsille kuin lapsipuolillekin.

Itse asiassa tutkijat väittävät, että asia on just toisinpäin. Lapset vähät välittävät vanhempiensa rakkauselämästä. Päinvastoin se on yäk.

Lapsilla ei ole vielä valmiuksia miettiä mitään niin abstraktia kuin vanhempiensa onnellisuutta. Toki he kärsivät riitaisasta kodista, koska kokevat turvattomuutta ja ajattelevat riitojen olevan omaa syytään - lapsi on siinä suhteessa narsisti, että hänen on vaikea hahmottaa perheen sisäisiä suhteita, joissa hänellä ei ole osuutta. Mutta jos arki sujuu, lapsille paljon vanhempien onnea tärkeämpää on heidän oma oikeutensa arkeen molempien vanhempien kanssa.

Eli sellainen järkisopimus lasten kasvattamisesta yhdessä ei ole ollenkaan huono ratkaisu.

Riippuu näköjään tutkimuksesta. Joissain taas todetaan et lapselle on hyväksi et molemmilla vanhemmilla uus puoliso. Muuten lapsen asema perheessä vääristyy.

Tämä on muuten totta. En ole koskaan tutkimuksia asiasta lukenut, enkä ole pystynyt sanoittamaan tätä ennen kuin nyt, mutta olen usein ajatellut, että yksinhuoltajan lapsesta on nähtävissä eräs piirre.

Minun paras kaverini oli aina yksinhuoltaja ilman ainuttakaan parisuhdetta. Minä olin samalla tiiviisti ydinperheellinen. Me aina mietimme omia samanikäisiä lapsiamme. Kaverini lapset pitivät äitiään ja heitä yksikkönä. Meillä vanhemmat olivat oma yksikkönsä ja lapset oma yksikkönsä. Kaverin lapset eivät ”päästäneet” äitiään esim matkoille, koska yksikkö olisi hajonnut. Meillä lapset tajusivat, että lapset ovat eri asia kuin vanhemmat.

Sitten minulle tuli avioero lasten ollessa 10 ja 8. Olin lasten kanssa yksin monta vuotta, ja meidän dynamiikkamme liusui nopeasti samanlaiseksi kuin tuo kaverin. Me kolme olimme yhtä. Ei ollut enää vanhempi-lapsi-asetelmaa. Olin suuresti hämilläni silloin.

Lapset olivat jo isoja, kun menin naimisiin toistamiseen. Dynamiikkamme muuttui taas nopeasti. Ikäänkuin lapset olisivat heti tajunneet ”oman paikkansa”.

Miehellä oli pienehköt lapset joka toinen viikonloppu, ja huomasin heti heidän olevan yksinhuoltajan lapsia. Äiti oli se, joka oli yh, mutta se näkyi myös suhteessa isään.

Minun on vaikea tarkalleen kuvailla, miten tuo näkyy, mutta jotenkin lapsi pitää itseään osana vanhempaa, kun on yh:n lapsi, kun perheessä hän on erillisempi.

Onko kukaan nähnyt saman kuin minä? Otokseni on kyllä paljon isompi, eli olen pohtinut jo pari vuosikymmentä tätä aina aika ajoin. Toki lapsissa on eroja, ja dynamiikoissa, mutta näin stereotyyppisesti puhun.

Kiitos että puit tämän sanoiksi!

Juuri noin se on. Minäkin olin pitkään yh, ja kun lapseni oli 13, niin löysin sen pysyvän parisuhteen. Tämä oli lapselle niin vaikea asia(yhdessä muiden ongelmien kanssa) että hän halusi 15-vuotiaana muuttaa pois. Hän ei mitenkään sopeutunut enää siihen, että äidillä on elämässä muutakin tärkeää kuin hän, vaikka lapsi ei missään vaiheessa lakannut olemasta vähemmän tärkeä, eikä hän jäänyt paitsi yhtään mistään vaikka aloin seurustelemaan. Ensin lapsi oli hyvillään, mutta kun muutimme yhteen, niin lapsi alkoi oireilla. Hänen teiniangstiaan vastassa kun olikin minun lisäkseni toinen henkilö, joka otti tuolin kiinni lapsen heittäessä sillä minua, ja puuttui huooritteluun sanomalla että älä viitsi huuoritella äitiäsi, eihän sinuakaan kukaan täällä hauku. Lapsen mielestä olisi ollut oikein, että olisi ollut vain minä häntä vastaan, se, että taloudessa oli kolmas henkilö joka peesasi minua, ja osoitti osaltaan että lapsi toimii väärin, oli lapselle liikaa. Uskon että tätä kaikkea ei olisi tapahtunut, jos olisimme mieheni kanssa olleet yhdessä siitä asti kun lapsi oli pieni, tai olisin pysynyt lapsen isän kanssa yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Perheessä vanhempien välinen rakkaussuhde on aina se ykköjuttu. Kun parisuhde toimii, toimii kaikki muukin. Vanhempien rakkaus on lasten paras koti ja turvallisuuden lähde. Kun eivät nämä ole toisensa poisssulkevia asioita.

Uskon myös, että lapsille on parempi nähdä uusperheessä rakastavat ja toisiaan kunnioittavat vanhemmat kuin ydinperheessä päivittäin riitelevät vanhemmat. Meillä oli exän kanssa lapsen synnyttyä ihan hirveää. Hän oli selittämättä öitä pois, kiukkuinen, heitteli kotona tavaroita, jne. Lopulta lähti. Parempi niin kuin se ahdistava ilmapiiri, joka meillä oli "perheenä".

Aikuiset sitten jaksavat valehdella itselleen että lapsi on onnellinen kun vanhempikin on. Oma isäni jätti perheensä toisen naisen takia ja elää tämän kanssa onnellisena. Ei olla isää nähty sen koommin. Ollaankohan me lapset nyt sitten onnellisia kerta isä on onnellinen siellä jossain?

Lapset voivat olla yhtä onnellisia niin uusperheessä kuin ydinperheessä, mutta väittäisin, että uusperheessä sen eteen joutuu tekemään enemmän työtä. Täytyy olla tunneälykäs, että osaa järjestää uusperhe-elämän niin, että lapsilla on aidosti hyvä olo koko ajan. Siirtymävaiheille pitäisi antaa riittävästi aikaa, puolison täytyy olla kiinnostunut ja välittää toisen lapsista ja molempien pitäisi sitoutua ikään kuin muodostamaan ydinperheen toiminta uudelleen (vaikka tietenkään se ei sitä ole). Muuten lapsi ei oikeastaan tule kotiin, vaan kylään isän tai äidin uuteen parisuhteeseen, mistä lapsi kyllä kärsii, vaikka ulkoisesti näyttäisi kaikki olevan kunnossa. On hyvä muistaa, että vaikka lapset ovat sopeutumisen mestareita, itse sopeutuminen ei vielä kerro mitään sisäisistä tunteista. On varmasti paljon uusperheen lapsia, joissa aikuiset näkevät kaiken olevan hyvin, mutta lapset itse kokevat toisin. Toisaalta on olemassa runsaasti hyviä uusperheitä.

Vierailija kirjoitti:

Lapset voivat olla yhtä onnellisia niin uusperheessä kuin ydinperheessä, mutta väittäisin, että uusperheessä sen eteen joutuu tekemään enemmän työtä. Täytyy olla tunneälykäs, että osaa järjestää uusperhe-elämän niin, että lapsilla on aidosti hyvä olo koko ajan. Siirtymävaiheille pitäisi antaa riittävästi aikaa, puolison täytyy olla kiinnostunut ja välittää toisen lapsista ja molempien pitäisi sitoutua ikään kuin muodostamaan ydinperheen toiminta uudelleen (vaikka tietenkään se ei sitä ole). Muuten lapsi ei oikeastaan tule kotiin, vaan kylään isän tai äidin uuteen parisuhteeseen, mistä lapsi kyllä kärsii, vaikka ulkoisesti näyttäisi kaikki olevan kunnossa. On hyvä muistaa, että vaikka lapset ovat sopeutumisen mestareita, itse sopeutuminen ei vielä kerro mitään sisäisistä tunteista. On varmasti paljon uusperheen lapsia, joissa aikuiset näkevät kaiken olevan hyvin, mutta lapset itse kokevat toisin. Toisaalta on olemassa runsaasti hyviä uusperheitä.

Minä kyllä luule, että etävanhempi on aina vain kyläilyä. Vanhempi kutsuu paikkaa kodikseen, mutta lapsen koti on kuitenkinnvain siellä, missä pääsääntöisesti asuu.

Vanhempi voi toimia täysin oikein ja yrittää parhaansa, mutta silti lapsi ei koe olevansa tervetullut.

Vierailija kirjoitti:

Yhtään uusperhettä ei olisi, elleivät ne palvotut ydinperheet tuppaisi hajoamaan (poislukien leskeys).

Näettekö yhteyttä? Uusioperhe ei ole kaiken pahan alku ja juuri vaan sen seuraus, että ydinperhe on hajonnut.

Aika usein se menee niin, että kaksi ydinperheessä olevaa ihastuu toisiinsa ja perustetaan kohta yhdessä uusperhe! Tämä ihannoitu uusperhe hajotti siis kaksi ydinperhettä!

Syynä tähän ei myöskään ole aina se, että ydinperhe ei toimi vaan hetken huumassa haetaan taas rakastumisen tunnetta. Silloin ei kyllä ajatella lapsen etua laisinkaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset voivat olla yhtä onnellisia niin uusperheessä kuin ydinperheessä, mutta väittäisin, että uusperheessä sen eteen joutuu tekemään enemmän työtä. Täytyy olla tunneälykäs, että osaa järjestää uusperhe-elämän niin, että lapsilla on aidosti hyvä olo koko ajan. Siirtymävaiheille pitäisi antaa riittävästi aikaa, puolison täytyy olla kiinnostunut ja välittää toisen lapsista ja molempien pitäisi sitoutua ikään kuin muodostamaan ydinperheen toiminta uudelleen (vaikka tietenkään se ei sitä ole). Muuten lapsi ei oikeastaan tule kotiin, vaan kylään isän tai äidin uuteen parisuhteeseen, mistä lapsi kyllä kärsii, vaikka ulkoisesti näyttäisi kaikki olevan kunnossa. On hyvä muistaa, että vaikka lapset ovat sopeutumisen mestareita, itse sopeutuminen ei vielä kerro mitään sisäisistä tunteista. On varmasti paljon uusperheen lapsia, joissa aikuiset näkevät kaiken olevan hyvin, mutta lapset itse kokevat toisin. Toisaalta on olemassa runsaasti hyviä uusperheitä.

Minä kyllä luule, että etävanhempi on aina vain kyläilyä. Vanhempi kutsuu paikkaa kodikseen, mutta lapsen koti on kuitenkinnvain siellä, missä pääsääntöisesti asuu.

Vanhempi voi toimia täysin oikein ja yrittää parhaansa, mutta silti lapsi ei koe olevansa tervetullut.

Jos on viikko-viikko -systeemi käytössä, lapsen pitäisi aidosti kokea tulevansa aina kotiin. Muutenhan systeemi ei ole onnistunut.

Totta on, että joka toinen viikonloppu on varmaan lapsesta vain vierailua.

Vierailija kirjoitti:

Jos niissä ydinperheissä lapset ovat etusijalla niin miksi niistä sitten se 60pros hajoaa? Eli pitäisikö sanoa, että 40pros ydinperheistä lapset etusijalla ja suhde toimii. Loput 60pros hajoaa. Näin syntyvät uusperheet.

Tai sitten uusperheet hajoavat ja syntyy uus-uusperheitä Tunnen naisen, jolla on pentuja neljän eri miehen kanssa. Kaikkien ukkojen kanssa on ehtinyt leikkiä kotia ainakin vähän aikaa, kunnes uusi ukko on osoittautunut samanlaiseksi rentuksi kuin edellisetkin. Vanhin lapsi muutti pois kotoa 16-vuotiaana, ei jaksanut jatkuvasti vaihtuvia isäpuolia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset voivat olla yhtä onnellisia niin uusperheessä kuin ydinperheessä, mutta väittäisin, että uusperheessä sen eteen joutuu tekemään enemmän työtä. Täytyy olla tunneälykäs, että osaa järjestää uusperhe-elämän niin, että lapsilla on aidosti hyvä olo koko ajan. Siirtymävaiheille pitäisi antaa riittävästi aikaa, puolison täytyy olla kiinnostunut ja välittää toisen lapsista ja molempien pitäisi sitoutua ikään kuin muodostamaan ydinperheen toiminta uudelleen (vaikka tietenkään se ei sitä ole). Muuten lapsi ei oikeastaan tule kotiin, vaan kylään isän tai äidin uuteen parisuhteeseen, mistä lapsi kyllä kärsii, vaikka ulkoisesti näyttäisi kaikki olevan kunnossa. On hyvä muistaa, että vaikka lapset ovat sopeutumisen mestareita, itse sopeutuminen ei vielä kerro mitään sisäisistä tunteista. On varmasti paljon uusperheen lapsia, joissa aikuiset näkevät kaiken olevan hyvin, mutta lapset itse kokevat toisin. Toisaalta on olemassa runsaasti hyviä uusperheitä.

Minä kyllä luule, että etävanhempi on aina vain kyläilyä. Vanhempi kutsuu paikkaa kodikseen, mutta lapsen koti on kuitenkinnvain siellä, missä pääsääntöisesti asuu.

Vanhempi voi toimia täysin oikein ja yrittää parhaansa, mutta silti lapsi ei koe olevansa tervetullut.

Jos on viikko-viikko -systeemi käytössä, lapsen pitäisi aidosti kokea tulevansa aina kotiin. Muutenhan systeemi ei ole onnistunut.

Totta on, että joka toinen viikonloppu on varmaan lapsesta vain vierailua.

Kerroin jo, oliko tässä ketjussa vai tuossa viereisessä, että minun lapseni olivat 8 vuotta vuoroviikkoilijoita. Sanoivat isoina, etteivät koskaan kokeneet isän kotia kodikseen. Vaikka isä on ihan oikeasti ”maailman paras isä”, perhekeskeinen ja aktiivinen.

Siksi olen alkanut uskoa, että lasella voi olla vain yksi koti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioeroni jälkeen minulla oli kyllä pari vakavaakin parisuhdetta niinä vuosina, jotka asuin kaksin lapseni kanssa, mutta alusta asti oli selvää, että niin kauan kuin hän asuu kotona, en muuta yhteen kenenkään miehen kanssa. En ole sitä ratkaisua katunut (ja meni vielä noin 18 vuotta lapsen aikuistumisestakin ennen kuin uusi liitto tuli itselleni ajankohtaiseksi).

Mitali tulee postissa.

Ja tätä vittuilun määrää, jos joku on sitä mieltä, että lapset ovat etusijalla elämässä. Miksi, oi miksi aikuiset ihmiset kuvittelevat, että parisuhde on elämän korkein muoto, tärkein asia elämässä ja kaiken onnen lähde? Itse asiassa on myös tutkimusta, joka todistaa päinvastaista ketjun yleiseille mp:lle, lapsille on onnellisempaa perheen pysyminen kasassa, vaikka vähän kylmempänä ja väljähtäneempänäkin, kuin repäisy uuteen kuvioon, missä lapsilla ei mitään sananvaltaa, vaan yhtäkkiä pakko sopeutua uuteen kotiin, vanhempipuoleen, sisarpuoliin, mummeihin ja kummeihin.

Ihminen voi elää aivan hyvää elämää ilman parisuhdetta, monet tekevät niin. 

Mä jouduin aviomiehenä päätöksen eteen, kun vaimo oli kuolla synnytyksessä, että mitä tehdään, toinen menetetään. Valitsin vaimon. Sori.

Eikö Suomessa ole automaatio, että äiti pelastetaan, syntymätön lapsihan ei nauti samanlaisia kansalaisoikeuksia kuin jo syntynyt henkilö. Tai jos tilanne on kaoottinen ja epäselvä, lääkäri päättää mitä tehdään. 

25 vuotta sitten ainakin kysyttiin aviomieheltä, ja myös sitä vaimon tahtoa, että oliko puhunut jotain tilanteesta aiemmin.

Oikeasti tällaisia ei kysellä kuin urbaanilegendoissa ja huonosti kirjoitetuissa telkkusarjoissa. Kun tehohoito alkaa, ei siinä kysellä keneltäkään mitään. Olisi sitä paitsi todella epäeettistä pistää ketään valitsemaan läheisiensä väliltä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä nyt on sanottu, mutta vielä kerran: parisuhteen tulisi aina olla aikuisille ykkönen, vaikka tietysti monesti lasten tarpeita täytyy priorisoida. Lapsi on aina lainassa, itsenäistyy ja löytää sen oman tärkeimpänsä, eli parisuhteen.

Minusta on aika vaarallista, jos ihmisen tärkein asia elämässä on parisuhde. Kun se parisuhde jossain vaiheessa päättyy, on silloin aika tyhjän päällä.

Ihmisellä pitää elämässä olla useita tärkeitä tekijöitä, jotka ovat tasavahvoja. Yleensä sanotaan, että elämä on kuin pöytä ja jotta se pysyy pystyssä, on siinä oltava neljä samanlaista jalkaa. Usein nämä ovat perhe/parisuhde, työ, ystävät/suku ja harrastukset. Jos yksi jalka menee poikki, kolme jalkaa pitää vielä pöydän jotenkuten pystyssä.

Minusta ihmisen tärkein asia ei ole parisuhde vaan oma hyvinvointi. Jos on parisuhde JA lapsia, se PERHE on tärkeä. Mutta ei niin, että parisuhde ajaa kaiken edelle. Sellainen johtaa läheisriippuvuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset voivat olla yhtä onnellisia niin uusperheessä kuin ydinperheessä, mutta väittäisin, että uusperheessä sen eteen joutuu tekemään enemmän työtä. Täytyy olla tunneälykäs, että osaa järjestää uusperhe-elämän niin, että lapsilla on aidosti hyvä olo koko ajan. Siirtymävaiheille pitäisi antaa riittävästi aikaa, puolison täytyy olla kiinnostunut ja välittää toisen lapsista ja molempien pitäisi sitoutua ikään kuin muodostamaan ydinperheen toiminta uudelleen (vaikka tietenkään se ei sitä ole). Muuten lapsi ei oikeastaan tule kotiin, vaan kylään isän tai äidin uuteen parisuhteeseen, mistä lapsi kyllä kärsii, vaikka ulkoisesti näyttäisi kaikki olevan kunnossa. On hyvä muistaa, että vaikka lapset ovat sopeutumisen mestareita, itse sopeutuminen ei vielä kerro mitään sisäisistä tunteista. On varmasti paljon uusperheen lapsia, joissa aikuiset näkevät kaiken olevan hyvin, mutta lapset itse kokevat toisin. Toisaalta on olemassa runsaasti hyviä uusperheitä.

Minä kyllä luule, että etävanhempi on aina vain kyläilyä. Vanhempi kutsuu paikkaa kodikseen, mutta lapsen koti on kuitenkinnvain siellä, missä pääsääntöisesti asuu.

Vanhempi voi toimia täysin oikein ja yrittää parhaansa, mutta silti lapsi ei koe olevansa tervetullut.

Jos on viikko-viikko -systeemi käytössä, lapsen pitäisi aidosti kokea tulevansa aina kotiin. Muutenhan systeemi ei ole onnistunut.

Totta on, että joka toinen viikonloppu on varmaan lapsesta vain vierailua.

Kerroin jo, oliko tässä ketjussa vai tuossa viereisessä, että minun lapseni olivat 8 vuotta vuoroviikkoilijoita. Sanoivat isoina, etteivät koskaan kokeneet isän kotia kodikseen. Vaikka isä on ihan oikeasti ”maailman paras isä”, perhekeskeinen ja aktiivinen.

Siksi olen alkanut uskoa, että lasella voi olla vain yksi koti.

Kodin merkitys ihmiselle ei kuitenkaan ole sisäsyntyinen vaan opittu. Esi-isämme olivat kaikki nomadeja, ja edelleen osa ihmisistä elää niin. Eli lapsen koti ei ole seinissä vaan ihmissuhteissa, ja siksi teidän valintanne on ollut paras mahdollinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä nyt on sanottu, mutta vielä kerran: parisuhteen tulisi aina olla aikuisille ykkönen, vaikka tietysti monesti lasten tarpeita täytyy priorisoida. Lapsi on aina lainassa, itsenäistyy ja löytää sen oman tärkeimpänsä, eli parisuhteen.

Minusta on aika vaarallista, jos ihmisen tärkein asia elämässä on parisuhde. Kun se parisuhde jossain vaiheessa päättyy, on silloin aika tyhjän päällä.

Ihmisellä pitää elämässä olla useita tärkeitä tekijöitä, jotka ovat tasavahvoja. Yleensä sanotaan, että elämä on kuin pöytä ja jotta se pysyy pystyssä, on siinä oltava neljä samanlaista jalkaa. Usein nämä ovat perhe/parisuhde, työ, ystävät/suku ja harrastukset. Jos yksi jalka menee poikki, kolme jalkaa pitää vielä pöydän jotenkuten pystyssä.

Minusta ihmisen tärkein asia ei ole parisuhde vaan oma hyvinvointi. Jos on parisuhde JA lapsia, se PERHE on tärkeä. Mutta ei niin, että parisuhde ajaa kaiken edelle. Sellainen johtaa läheisriippuvuuteen.

Minua myös ihmetyttää tämä onnellisuuden ja elämän tarkoituksen ripustaminen parisuhteeseen. Sanoisin jopa, että se on yksi syy perheiden hajoamiseen. Ei kukaan pysty olemaan vastuussa toisen onnellisuudesta vuodesta toiseen.

Itse löysin lasteni isän vasta päälle kolmekymppisenä. Enpä koe, että elämäni olisi ollut merkityksetöntä siihenkään asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset voivat olla yhtä onnellisia niin uusperheessä kuin ydinperheessä, mutta väittäisin, että uusperheessä sen eteen joutuu tekemään enemmän työtä. Täytyy olla tunneälykäs, että osaa järjestää uusperhe-elämän niin, että lapsilla on aidosti hyvä olo koko ajan. Siirtymävaiheille pitäisi antaa riittävästi aikaa, puolison täytyy olla kiinnostunut ja välittää toisen lapsista ja molempien pitäisi sitoutua ikään kuin muodostamaan ydinperheen toiminta uudelleen (vaikka tietenkään se ei sitä ole). Muuten lapsi ei oikeastaan tule kotiin, vaan kylään isän tai äidin uuteen parisuhteeseen, mistä lapsi kyllä kärsii, vaikka ulkoisesti näyttäisi kaikki olevan kunnossa. On hyvä muistaa, että vaikka lapset ovat sopeutumisen mestareita, itse sopeutuminen ei vielä kerro mitään sisäisistä tunteista. On varmasti paljon uusperheen lapsia, joissa aikuiset näkevät kaiken olevan hyvin, mutta lapset itse kokevat toisin. Toisaalta on olemassa runsaasti hyviä uusperheitä.

Minä kyllä luule, että etävanhempi on aina vain kyläilyä. Vanhempi kutsuu paikkaa kodikseen, mutta lapsen koti on kuitenkinnvain siellä, missä pääsääntöisesti asuu.

Vanhempi voi toimia täysin oikein ja yrittää parhaansa, mutta silti lapsi ei koe olevansa tervetullut.

Jos on viikko-viikko -systeemi käytössä, lapsen pitäisi aidosti kokea tulevansa aina kotiin. Muutenhan systeemi ei ole onnistunut.

Totta on, että joka toinen viikonloppu on varmaan lapsesta vain vierailua.

Kerroin jo, oliko tässä ketjussa vai tuossa viereisessä, että minun lapseni olivat 8 vuotta vuoroviikkoilijoita. Sanoivat isoina, etteivät koskaan kokeneet isän kotia kodikseen. Vaikka isä on ihan oikeasti ”maailman paras isä”, perhekeskeinen ja aktiivinen.

Siksi olen alkanut uskoa, että lasella voi olla vain yksi koti.

Kodin merkitys ihmiselle ei kuitenkaan ole sisäsyntyinen vaan opittu. Esi-isämme olivat kaikki nomadeja, ja edelleen osa ihmisistä elää niin. Eli lapsen koti ei ole seinissä vaan ihmissuhteissa, ja siksi teidän valintanne on ollut paras mahdollinen.

Niin, minäkin ymmärsin sen vasta sen 8 vuoden jälkeen. Mutta todellakin isä oli meillä se emotyyppi, minä en ole. Meillä oli nämä roolit vähän toisinpäin. En ikinä olisi uskonut tuota, elleivät molemmat olisi sitä sanoneet.

Itse ajattelen, että tämä kotifiilis tuli siitä, että minä olin 5 vuotta kotona lasten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset voivat olla yhtä onnellisia niin uusperheessä kuin ydinperheessä, mutta väittäisin, että uusperheessä sen eteen joutuu tekemään enemmän työtä. Täytyy olla tunneälykäs, että osaa järjestää uusperhe-elämän niin, että lapsilla on aidosti hyvä olo koko ajan. Siirtymävaiheille pitäisi antaa riittävästi aikaa, puolison täytyy olla kiinnostunut ja välittää toisen lapsista ja molempien pitäisi sitoutua ikään kuin muodostamaan ydinperheen toiminta uudelleen (vaikka tietenkään se ei sitä ole). Muuten lapsi ei oikeastaan tule kotiin, vaan kylään isän tai äidin uuteen parisuhteeseen, mistä lapsi kyllä kärsii, vaikka ulkoisesti näyttäisi kaikki olevan kunnossa. On hyvä muistaa, että vaikka lapset ovat sopeutumisen mestareita, itse sopeutuminen ei vielä kerro mitään sisäisistä tunteista. On varmasti paljon uusperheen lapsia, joissa aikuiset näkevät kaiken olevan hyvin, mutta lapset itse kokevat toisin. Toisaalta on olemassa runsaasti hyviä uusperheitä.

Minä kyllä luule, että etävanhempi on aina vain kyläilyä. Vanhempi kutsuu paikkaa kodikseen, mutta lapsen koti on kuitenkinnvain siellä, missä pääsääntöisesti asuu.

Vanhempi voi toimia täysin oikein ja yrittää parhaansa, mutta silti lapsi ei koe olevansa tervetullut.

Jos on viikko-viikko -systeemi käytössä, lapsen pitäisi aidosti kokea tulevansa aina kotiin. Muutenhan systeemi ei ole onnistunut.

Totta on, että joka toinen viikonloppu on varmaan lapsesta vain vierailua.

Kerroin jo, oliko tässä ketjussa vai tuossa viereisessä, että minun lapseni olivat 8 vuotta vuoroviikkoilijoita. Sanoivat isoina, etteivät koskaan kokeneet isän kotia kodikseen. Vaikka isä on ihan oikeasti ”maailman paras isä”, perhekeskeinen ja aktiivinen.

Siksi olen alkanut uskoa, että lasella voi olla vain yksi koti.

Kodin merkitys ihmiselle ei kuitenkaan ole sisäsyntyinen vaan opittu. Esi-isämme olivat kaikki nomadeja, ja edelleen osa ihmisistä elää niin. Eli lapsen koti ei ole seinissä vaan ihmissuhteissa, ja siksi teidän valintanne on ollut paras mahdollinen.

Tuo on kyllä yksi typerimmistä mantroista, joita nykyisin eroperheiden lapsista puhuttaessa toistetaan. Että lapselle koti ei muka olisi tärkeä. Ihan itse voin omien havaintojeni perusteella todeta, että kyllä koti on tärkeä jo ihan pienelle lapselle.

Kun tulimme vauvan kanssa kotiin synnytyslaitokselta, hän ei pariin ensimmäiseen päivään halunnut olla muualla kuin sylissäni. Selkeästi vaistosi, että oltiin eri paikassa kuin se ensimmäinen viikko oltiin oltu.

Kun lapsi oli 4 kk ikäinen, vietimme ensimmäisen viikon mökillä. Palattuamme kotiin hän sylissäni ensin hyvin tarkkaan katseli ympärilleen hieman jännittyneenä. Kun hän sitten ymmärsi, että olimme taas kotona, hän huokaisi helpottuneena, rentoutui ja alkoi hymyillä.

Kun jotain ikävää tapahtuu ollessamme jossain muualla, lapsen ensimmäinen reaktio on aina, että pitää päästä kotiin. Minä haluan olla kotona.

Lapsen isä lähti, kun lapsi oli vielä vauva. Edelleen lapsi puhuu, että haluaa isän luota kotiin. Asun siis edelleen lapsen synnyinkodissa.

En ole mikään kotihiiri, olemme lapsen kanssa liikkuneet tosi paljon sukulaisissa, mökillä, yöpyneet hotelleissa, jne. Lapselle silti ykköspaikka on koti. Mökki hyvänä kakkosena.

Nomaditkaan eivät nukkuneet taivasalla. Esimerkiksi Suomessa on todennäköisesti ollut metsästäjö-keräilijäaikaan yksi asumus kesäpaikassa ja toinen siellä, missä vietettiin talvi. Ei täällä ole päämäärättömästi vaelleltu sinne sun tänne kiertolaisina. Ja siirryttäessä paikasta toiseen on mukana ollut kota tms telttaa vastaava asumus. Sekin on pysynyt samana. Täysin harhaanjohtavaa selittää, että me ollaan nomadeja, ei meille paikat ole tärkeitä...

Nää uusperheet vaan ei yleensä tule kestämään kovinkaan pitkään ja puolisot vaihtuu. Kun kerran eroaa, niin kynnys madaltuu.

Vierailija kirjoitti:

Nää uusperheet vaan ei yleensä tule kestämään kovinkaan pitkään ja puolisot vaihtuu. Kun kerran eroaa, niin kynnys madaltuu.

Onpa taas yleistys. Jokainen ihminen ja suhde on erilainen. Miksi sitä on vaikea joidenkin ymmärtää?