Ydinperheessä lapset etusijalla ja uusperheessä etusijalla aikuisten välinen rakkaussuhde?

Vierailija kirjoitti:

Minulle lapsi on tärkein. Samoin miehelle lapsemme on tärkein. Se ei silti estä meitä rakastamasta toisiamme ja olemasta onnellisia parisuhteessa. En osaa olla kateellinen omalle lapselleni siitä että puolisolleni lapsemme on tärkein. Ja miksi pitäisikään olla.

Sama hei meilläkin oli ydinperheessä. Uusperheen kanssa tällä asialla ei oo mitään tekemistä. Ootas kun erootte ja uus mies kärrää sinne perheeseen muutaman hänen ja exänsä rakkauden hedelmän kaikkine tarpeineen ja haasteineen ja äitinsä tarpeineen ja haasteineen. On elämässä vähän eri tyyppinen idylli sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te keiden mielestä parisuhde on lapsia tärkeämpi, miten se tulee ilmi teidän perheessänne?

Siten, että vietämme parisuhdeaikaa emmekä ota lapsia kaikkialle mukaan. Lapset menevät välillä hoitoon, kun vanhemmat lähtevät kahdestaan ulos syömään, ulkomaanmatkalle tai ihan vain vietetään aikaa kotona rakastellen. Emme koe syyllisyyttä, vaikka lasta harmittaisi, että ei pääse mukaan kaikkialle. Näin toimimalla ei ole sitten ihan kuollut parisuhde ja koti tunnu mitenkään erityisen tyhjältä, kun lapset lähtevät.

Ja miten tämä poikkeaa parisuhteesta, jossa lapset ovat etusijalla?

Parisuhde, jossa lapset ovat etusijalla toimii niin, että kaikki asia tehdään koko ajan perheenä. Ajatellaan, että lapsetkin tahtovat lomalle, lapsetkin haluavat kaikkea kivaa, ja sitten heitä sen takia raahataan mukaan. Kahdenkeskistä aikaa on vain silloin, kun sitä ”vahingossa” tulee, kun joku haluaa lapset hoitoon.

Minulle lapset ovat parisuhdetta tärkeämmät eli ovat etusijalla. Silti en lainkaan toimi kuvailemallasi tavalla eikä kukaan ystävänikään toimi, vaikka tästä asiasta on puhuttu.

Viet jotenkin todella ääripäähän tuon "lapset etusijalla" -ajattelun. Samalla tavalla voisin viedä "parisuhde on tärkein" -mallin ääripäähän, jossa koko ajan ollaan puolison kanssa jne. En tee niin, koska tiedän, ettei se käytännössä mene niin.

Minulle lapset ovat ensijaisia siksi, että olen heistä vastuussa toisin kuin miehestäni. Parisuhdeaikaa perustelen myös lasten hyvinvoinnilla, en pelkästään.parisuhteen hyvinvoinnilla. Siinäkin on siis yhtenä taka-ajatuksena lasten etu. Siksi meillä tehdään toisinaan parisuhdejuttuja ilman lapsia. Nyt kun lapset on koululaisia, saatetaan ihan kieltää lasten tuleminen mukaan siksi, koska "iskällä ja äidillä on treffit".

Silti lapset ovat etusijalla ja parisuhde on ollut välillä vähän retuperällä, koska lapset ovat vaatineet enemmän voimia. En myöskään muuttaisi uuden miehen kanssa yhteen, jos katsoisin, ettei se ole lasten etu. Aikuiset joustavat, ajattelevat ensin lapsia ja huolehtivat sitten omista tarpeistaan. Joskus on jouduttu tilanteeseen, että olisimme kipeästi tarvinneet miehen kanssa yhteistä aikaa, mutta lapsille oli tarjolla hoitajaksi vaon henkilö, jota he jonkun verran pelkäävät. En vain pystynyt jättämään lapsia ja yhteinen aika siirtyi taas lähes vuodella eteenpäin.

Noin minäkin toimin, ja katson, että priorisoin parisuhteen.

Ehkä kyse on jostain muusta? Esim. Minä ajattelen, että lapset ovat minulla vain lainassa, kun he lähtevät, niin mies jää. Ajatteletko sinä toisin päin? Että mies voi vaihtua, mutta lapset ovat ikuisia.

Hyvin sanottu. Näin juuri. Lapset ovat vain lainassa, he tulevat siihen parisuhteeseen joka pysyy kaiken perustana. He eivät tule määrittelemään koko elämää uusiksi vaan osaksi sitä parisuhdetta, kunnes aikanaan lähtevät pesästä.

Totta. Aika monelle se parisuhde on perusta. Ensin yhden miehen kanssa, kenelle tehdään lapsia ja sitten se perusta vaihtuu ja tehdään sillekkin lapsi ja hups, se perusta vaihtuu kolmanteen ja hyvässä lykyssä tehdään sillekkin lapsia, kun nehän on vain lainassa, niin ei niistä niin väliä. Kun lapsethan sopeutuu aina ja on onnellisia, kun vanhemmat on onnellisia, vaikka sen perustan luomiseksi on jouduttu hommaamaan useampi isä-ja äitipuoli. Mutta perusta se olla pitää, se parisuhde. Kohde vain vaihtuu ja lapsia tulee lisää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä luulen, että ydinperheessä se vanhempien parisuhde on jo olemassa ja usein (toivottavasti) kunnossa, kun taas uusperheessä sitä joudutaan sovittamaan. Lisäksi ydinperheessä lapsi syntyy valmiiseen perheeseen, kun taas uusperheessä se perhe rakennetaan jo olemassa olevien lasten kanssa. Uusperheessä myös suhde on tuore, uusi, mutta ne lapset on jo olleet perheessä.

Tämä on kyllä surullista! Itse olen uusperheen vanhin lapsi ja kun pikkusiskoni syntyi, olin silloin 8-vuotias, jouduin ottamaan äidin roolin, koska äidilläni ei ollut aikaa olla äiti. Oli kyllä aikaa tehdä lisää lapsia. Kyllä, olen katkera!

Meillä on ydinperhe ja perheemme on todella tiivis. Lapsi on perheessä yhtä tärkeä, ellei tärkeämpikin, kuin me aikuiset.

Kaverini lapsi huostaanotettiin, kun hän jätti lapsensa heitteille uuden miehen takia. Parisuhde päättyi eroon, mutta lasta ei saanut enää kotiin.

Tässä ei ole mitään logiikkaa.

Olet jäänyt lapsen tasolle.

Mulle ja miehelle syntyy lapsi ja miehellä lapsia entisestä liitosta. Nämä lapset ovat meidän lapsen sisaruksia. Ihan samalla tavalla ne sisaruksia on kun isä on sama, yhtä lailla mieheni lapsia kaikki.

Minulle mieheni perhe ja meidän syntyvä lapsi on minun ensimmäinen perheeni.. ja yhdessä ollaan miehen ja miehen lasten ja uuden vauvan kanssa minun ja miehen perhe. Meidän perhe. Mikä siinä on niin vaikea käsittää?

Olet mustasukkainen pienemmästä sisaruksestasi ja edelleen katkera?

Eli ajattelet olevasi noille miehen lapsille enemmän perheenjäsen kuin heidän oma äitinsä?

Aika naiivi kuvitelma ja lapset mahtavat olla vielä aika pieniä.

Toki jos heidän äitinsä on kuollut ja olette olleet miehen kanssa yhdessä siitä kun he olivat aivan pieniä, olet heille varmaan perheenjäsen. Siltikin aina kuitenkin äitipuoli. Ja sisar/velipuoli.

Muutamia ajatuksia, mitä tullut mieleen. Ensimäisenä tämä. Miehelläni on pari sisaruspuolta. He ovat aina sisaruspuolia, vaikka ovatkin läheisiä. Koska heillä jokaisella on ollut ihan erilainen lapsuus ja ihan erilainen tulotaso ollut kotona. Tämän vuoksi heistä jokainen elää ihan erilaista elämää erilaisine muistoineen. Välit ovat kyllä pysyneet hyvinä, mutta heiltä puuttuu se yhteinen lapsuus ja yhteiset samanlaiset muistot.

Mieheni on se köyhin eli tehty köyhälle miehelle. Yksi on tehty rikkaalle miehelle ja onkin elänyt aivan erilaisen lapsuuden ja nyt ihan erilaista aikuisuutta elää. Yksi on tehty rikkinäiseen avioliittoon, missä oli paljon vaikeuksia. Tällä sisarpuolella on ollut todella vaikeaa välillä, mutta on sinnikkäästi mennyt yli niistä, mutta jäljet näkyvät.

Eli on ihan höpöä kuvitella, että uusperheessä sinun ja minun ja meidän yhteiset lapset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle lapsi on tärkein. Samoin miehelle lapsemme on tärkein. Se ei silti estä meitä rakastamasta toisiamme ja olemasta onnellisia parisuhteessa. En osaa olla kateellinen omalle lapselleni siitä että puolisolleni lapsemme on tärkein. Ja miksi pitäisikään olla.

Sama hei meilläkin oli ydinperheessä. Uusperheen kanssa tällä asialla ei oo mitään tekemistä. Ootas kun erootte ja uus mies kärrää sinne perheeseen muutaman hänen ja exänsä rakkauden hedelmän kaikkine tarpeineen ja haasteineen ja äitinsä tarpeineen ja haasteineen. On elämässä vähän eri tyyppinen idylli sitten.

Mikä uusi mies? Kenen? Jos eroamme puolisoni kanssa niin en tule perustamaan uusioperhettä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te keiden mielestä parisuhde on lapsia tärkeämpi, miten se tulee ilmi teidän perheessänne?

Siten, että vietämme parisuhdeaikaa emmekä ota lapsia kaikkialle mukaan. Lapset menevät välillä hoitoon, kun vanhemmat lähtevät kahdestaan ulos syömään, ulkomaanmatkalle tai ihan vain vietetään aikaa kotona rakastellen. Emme koe syyllisyyttä, vaikka lasta harmittaisi, että ei pääse mukaan kaikkialle. Näin toimimalla ei ole sitten ihan kuollut parisuhde ja koti tunnu mitenkään erityisen tyhjältä, kun lapset lähtevät.

Ja miten tämä poikkeaa parisuhteesta, jossa lapset ovat etusijalla?

Parisuhde, jossa lapset ovat etusijalla toimii niin, että kaikki asia tehdään koko ajan perheenä. Ajatellaan, että lapsetkin tahtovat lomalle, lapsetkin haluavat kaikkea kivaa, ja sitten heitä sen takia raahataan mukaan. Kahdenkeskistä aikaa on vain silloin, kun sitä ”vahingossa” tulee, kun joku haluaa lapset hoitoon.

Minulle lapset ovat parisuhdetta tärkeämmät eli ovat etusijalla. Silti en lainkaan toimi kuvailemallasi tavalla eikä kukaan ystävänikään toimi, vaikka tästä asiasta on puhuttu.

Viet jotenkin todella ääripäähän tuon "lapset etusijalla" -ajattelun. Samalla tavalla voisin viedä "parisuhde on tärkein" -mallin ääripäähän, jossa koko ajan ollaan puolison kanssa jne. En tee niin, koska tiedän, ettei se käytännössä mene niin.

Minulle lapset ovat ensijaisia siksi, että olen heistä vastuussa toisin kuin miehestäni. Parisuhdeaikaa perustelen myös lasten hyvinvoinnilla, en pelkästään.parisuhteen hyvinvoinnilla. Siinäkin on siis yhtenä taka-ajatuksena lasten etu. Siksi meillä tehdään toisinaan parisuhdejuttuja ilman lapsia. Nyt kun lapset on koululaisia, saatetaan ihan kieltää lasten tuleminen mukaan siksi, koska "iskällä ja äidillä on treffit".

Silti lapset ovat etusijalla ja parisuhde on ollut välillä vähän retuperällä, koska lapset ovat vaatineet enemmän voimia. En myöskään muuttaisi uuden miehen kanssa yhteen, jos katsoisin, ettei se ole lasten etu. Aikuiset joustavat, ajattelevat ensin lapsia ja huolehtivat sitten omista tarpeistaan. Joskus on jouduttu tilanteeseen, että olisimme kipeästi tarvinneet miehen kanssa yhteistä aikaa, mutta lapsille oli tarjolla hoitajaksi vaon henkilö, jota he jonkun verran pelkäävät. En vain pystynyt jättämään lapsia ja yhteinen aika siirtyi taas lähes vuodella eteenpäin.

Noin minäkin toimin, ja katson, että priorisoin parisuhteen.

Ehkä kyse on jostain muusta? Esim. Minä ajattelen, että lapset ovat minulla vain lainassa, kun he lähtevät, niin mies jää. Ajatteletko sinä toisin päin? Että mies voi vaihtua, mutta lapset ovat ikuisia.

Hyvin sanottu. Näin juuri. Lapset ovat vain lainassa, he tulevat siihen parisuhteeseen joka pysyy kaiken perustana. He eivät tule määrittelemään koko elämää uusiksi vaan osaksi sitä parisuhdetta, kunnes aikanaan lähtevät pesästä.

Totta. Aika monelle se parisuhde on perusta. Ensin yhden miehen kanssa, kenelle tehdään lapsia ja sitten se perusta vaihtuu ja tehdään sillekkin lapsi ja hups, se perusta vaihtuu kolmanteen ja hyvässä lykyssä tehdään sillekkin lapsia, kun nehän on vain lainassa, niin ei niistä niin väliä. Kun lapsethan sopeutuu aina ja on onnellisia, kun vanhemmat on onnellisia, vaikka sen perustan luomiseksi on jouduttu hommaamaan useampi isä-ja äitipuoli. Mutta perusta se olla pitää, se parisuhde. Kohde vain vaihtuu ja lapsia tulee lisää

Minusta näin katkeraa tekstiä kirjoittavan kannattaa hakeutua esim.terapiaan käsittelemään erosurunsa. Tai vastaavasti jos elää kulahtaneessa liitossa ja on kateellinen eronneille, toivon uskallusta muuttaa elämänsä onnellisempaan suuntaan. Jostain noin paha olo juontaa juurensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te keiden mielestä parisuhde on lapsia tärkeämpi, miten se tulee ilmi teidän perheessänne?

Siten, että vietämme parisuhdeaikaa emmekä ota lapsia kaikkialle mukaan. Lapset menevät välillä hoitoon, kun vanhemmat lähtevät kahdestaan ulos syömään, ulkomaanmatkalle tai ihan vain vietetään aikaa kotona rakastellen. Emme koe syyllisyyttä, vaikka lasta harmittaisi, että ei pääse mukaan kaikkialle. Näin toimimalla ei ole sitten ihan kuollut parisuhde ja koti tunnu mitenkään erityisen tyhjältä, kun lapset lähtevät.

Ja miten tämä poikkeaa parisuhteesta, jossa lapset ovat etusijalla?

Parisuhde, jossa lapset ovat etusijalla toimii niin, että kaikki asia tehdään koko ajan perheenä. Ajatellaan, että lapsetkin tahtovat lomalle, lapsetkin haluavat kaikkea kivaa, ja sitten heitä sen takia raahataan mukaan. Kahdenkeskistä aikaa on vain silloin, kun sitä ”vahingossa” tulee, kun joku haluaa lapset hoitoon.

Minulle lapset ovat parisuhdetta tärkeämmät eli ovat etusijalla. Silti en lainkaan toimi kuvailemallasi tavalla eikä kukaan ystävänikään toimi, vaikka tästä asiasta on puhuttu.

Viet jotenkin todella ääripäähän tuon "lapset etusijalla" -ajattelun. Samalla tavalla voisin viedä "parisuhde on tärkein" -mallin ääripäähän, jossa koko ajan ollaan puolison kanssa jne. En tee niin, koska tiedän, ettei se käytännössä mene niin.

Minulle lapset ovat ensijaisia siksi, että olen heistä vastuussa toisin kuin miehestäni. Parisuhdeaikaa perustelen myös lasten hyvinvoinnilla, en pelkästään.parisuhteen hyvinvoinnilla. Siinäkin on siis yhtenä taka-ajatuksena lasten etu. Siksi meillä tehdään toisinaan parisuhdejuttuja ilman lapsia. Nyt kun lapset on koululaisia, saatetaan ihan kieltää lasten tuleminen mukaan siksi, koska "iskällä ja äidillä on treffit".

Silti lapset ovat etusijalla ja parisuhde on ollut välillä vähän retuperällä, koska lapset ovat vaatineet enemmän voimia. En myöskään muuttaisi uuden miehen kanssa yhteen, jos katsoisin, ettei se ole lasten etu. Aikuiset joustavat, ajattelevat ensin lapsia ja huolehtivat sitten omista tarpeistaan. Joskus on jouduttu tilanteeseen, että olisimme kipeästi tarvinneet miehen kanssa yhteistä aikaa, mutta lapsille oli tarjolla hoitajaksi vaon henkilö, jota he jonkun verran pelkäävät. En vain pystynyt jättämään lapsia ja yhteinen aika siirtyi taas lähes vuodella eteenpäin.

Noin minäkin toimin, ja katson, että priorisoin parisuhteen.

Ehkä kyse on jostain muusta? Esim. Minä ajattelen, että lapset ovat minulla vain lainassa, kun he lähtevät, niin mies jää. Ajatteletko sinä toisin päin? Että mies voi vaihtua, mutta lapset ovat ikuisia.

Hyvin sanottu. Näin juuri. Lapset ovat vain lainassa, he tulevat siihen parisuhteeseen joka pysyy kaiken perustana. He eivät tule määrittelemään koko elämää uusiksi vaan osaksi sitä parisuhdetta, kunnes aikanaan lähtevät pesästä.

Totta. Aika monelle se parisuhde on perusta. Ensin yhden miehen kanssa, kenelle tehdään lapsia ja sitten se perusta vaihtuu ja tehdään sillekkin lapsi ja hups, se perusta vaihtuu kolmanteen ja hyvässä lykyssä tehdään sillekkin lapsia, kun nehän on vain lainassa, niin ei niistä niin väliä. Kun lapsethan sopeutuu aina ja on onnellisia, kun vanhemmat on onnellisia, vaikka sen perustan luomiseksi on jouduttu hommaamaan useampi isä-ja äitipuoli. Mutta perusta se olla pitää, se parisuhde. Kohde vain vaihtuu ja lapsia tulee lisää

Minusta näin katkeraa tekstiä kirjoittavan kannattaa hakeutua esim.terapiaan käsittelemään erosurunsa. Tai vastaavasti jos elää kulahtaneessa liitossa ja on kateellinen eronneille, toivon uskallusta muuttaa elämänsä onnellisempaan suuntaan. Jostain noin paha olo juontaa juurensa.

Se kumpuaa säälistä lapsia kohtaan kehittymättömän minäminä-vanhemman vuoksi. Eri

Vai lapset lainassa vain ja käväisevät pariskunnan elämässä muutaman vuoden.

Meidän lapset ovat 18-27 vuotiaita. Kyllä he edelleen ovat meidän lapsia ja liittyvät tiiviisti meidän elämään, kuten heidän lapsensakin. Ehkä jotkut voivat elää niin, että lapset on pois kokonaan, kun ovat täysi-ikäisiä ja sitten ollaan vain kahdestaan loppuelämä. Mutta on meitäkin, jotka ovat tiiviissä suhteessa lapsiin ja lapset eivät ole lainaa, vaan aina meidän omia lapsia. Minäkin olen edelleen äitini lapsi, vaikka äitini on jo todella vanha. Ja varsinkin, kun jäi leskeksi, niin vielä enemmän olen ollut äidin lapsi ja pitänyt äitiin yhteyttä. 

Lapset eivät ole koskaan lainaa, vaan lapsesi on sinun lapsi niin kauan, kuin sinä elät. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle lapsi on tärkein. Samoin miehelle lapsemme on tärkein. Se ei silti estä meitä rakastamasta toisiamme ja olemasta onnellisia parisuhteessa. En osaa olla kateellinen omalle lapselleni siitä että puolisolleni lapsemme on tärkein. Ja miksi pitäisikään olla.

Sama hei meilläkin oli ydinperheessä. Uusperheen kanssa tällä asialla ei oo mitään tekemistä. Ootas kun erootte ja uus mies kärrää sinne perheeseen muutaman hänen ja exänsä rakkauden hedelmän kaikkine tarpeineen ja haasteineen ja äitinsä tarpeineen ja haasteineen. On elämässä vähän eri tyyppinen idylli sitten.

Mikä uusi mies? Kenen? Jos eroamme puolisoni kanssa niin en tule perustamaan uusioperhettä.

Äläs sano. Et oikeesti voi tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä luulen, että ydinperheessä se vanhempien parisuhde on jo olemassa ja usein (toivottavasti) kunnossa, kun taas uusperheessä sitä joudutaan sovittamaan. Lisäksi ydinperheessä lapsi syntyy valmiiseen perheeseen, kun taas uusperheessä se perhe rakennetaan jo olemassa olevien lasten kanssa. Uusperheessä myös suhde on tuore, uusi, mutta ne lapset on jo olleet perheessä.

Tämä on kyllä surullista! Itse olen uusperheen vanhin lapsi ja kun pikkusiskoni syntyi, olin silloin 8-vuotias, jouduin ottamaan äidin roolin, koska äidilläni ei ollut aikaa olla äiti. Oli kyllä aikaa tehdä lisää lapsia. Kyllä, olen katkera!

Meillä on ydinperhe ja perheemme on todella tiivis. Lapsi on perheessä yhtä tärkeä, ellei tärkeämpikin, kuin me aikuiset.

Kaverini lapsi huostaanotettiin, kun hän jätti lapsensa heitteille uuden miehen takia. Parisuhde päättyi eroon, mutta lasta ei saanut enää kotiin.

Tässä ei ole mitään logiikkaa.

Olet jäänyt lapsen tasolle.

Mulle ja miehelle syntyy lapsi ja miehellä lapsia entisestä liitosta. Nämä lapset ovat meidän lapsen sisaruksia. Ihan samalla tavalla ne sisaruksia on kun isä on sama, yhtä lailla mieheni lapsia kaikki.

Minulle mieheni perhe ja meidän syntyvä lapsi on minun ensimmäinen perheeni.. ja yhdessä ollaan miehen ja miehen lasten ja uuden vauvan kanssa minun ja miehen perhe. Meidän perhe. Mikä siinä on niin vaikea käsittää?

Olet mustasukkainen pienemmästä sisaruksestasi ja edelleen katkera?

Eli ajattelet olevasi noille miehen lapsille enemmän perheenjäsen kuin heidän oma äitinsä?

Aika naiivi kuvitelma ja lapset mahtavat olla vielä aika pieniä.

Toki jos heidän äitinsä on kuollut ja olette olleet miehen kanssa yhdessä siitä kun he olivat aivan pieniä, olet heille varmaan perheenjäsen. Siltikin aina kuitenkin äitipuoli. Ja sisar/velipuoli.

Muutamia ajatuksia, mitä tullut mieleen. Ensimäisenä tämä. Miehelläni on pari sisaruspuolta. He ovat aina sisaruspuolia, vaikka ovatkin läheisiä. Koska heillä jokaisella on ollut ihan erilainen lapsuus ja ihan erilainen tulotaso ollut kotona. Tämän vuoksi heistä jokainen elää ihan erilaista elämää erilaisine muistoineen. Välit ovat kyllä pysyneet hyvinä, mutta heiltä puuttuu se yhteinen lapsuus ja yhteiset samanlaiset muistot.

Mieheni on se köyhin eli tehty köyhälle miehelle. Yksi on tehty rikkaalle miehelle ja onkin elänyt aivan erilaisen lapsuuden ja nyt ihan erilaista aikuisuutta elää. Yksi on tehty rikkinäiseen avioliittoon, missä oli paljon vaikeuksia. Tällä sisarpuolella on ollut todella vaikeaa välillä, mutta on sinnikkäästi mennyt yli niistä, mutta jäljet näkyvät.

Eli on ihan höpöä kuvitella, että uusperheessä sinun ja minun ja meidän yhteiset lapset

Ajatelkaa vaikka Martinan lapsia. Toisen isä persaukinen Esko, toisen rikas ja vaikutusvaltainen Stefu.

Mahtaa lapsia perinnönjaolla v*tuttaa. Tai ainakin toista....

Just tän takia en aio lapsia "hankkia". Eipähän tarvitse miettiä että mikä kaikki on väärin lasta kohtaan ja miten sitä pitäisi elää ettei vaan tee väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle lapsi on tärkein. Samoin miehelle lapsemme on tärkein. Se ei silti estä meitä rakastamasta toisiamme ja olemasta onnellisia parisuhteessa. En osaa olla kateellinen omalle lapselleni siitä että puolisolleni lapsemme on tärkein. Ja miksi pitäisikään olla.

Sama hei meilläkin oli ydinperheessä. Uusperheen kanssa tällä asialla ei oo mitään tekemistä. Ootas kun erootte ja uus mies kärrää sinne perheeseen muutaman hänen ja exänsä rakkauden hedelmän kaikkine tarpeineen ja haasteineen ja äitinsä tarpeineen ja haasteineen. On elämässä vähän eri tyyppinen idylli sitten.

Mikä uusi mies? Kenen? Jos eroamme puolisoni kanssa niin en tule perustamaan uusioperhettä.

Äläs sano. Et oikeesti voi tietää.

Tottakai voin tietää. Minä teen oman elämäni päätökset.

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä luulen, että ydinperheessä se vanhempien parisuhde on jo olemassa ja usein (toivottavasti) kunnossa, kun taas uusperheessä sitä joudutaan sovittamaan. Lisäksi ydinperheessä lapsi syntyy valmiiseen perheeseen, kun taas uusperheessä se perhe rakennetaan jo olemassa olevien lasten kanssa. Uusperheessä myös suhde on tuore, uusi, mutta ne lapset on jo olleet perheessä.

Tämä on kyllä surullista! Itse olen uusperheen vanhin lapsi ja kun pikkusiskoni syntyi, olin silloin 8-vuotias, jouduin ottamaan äidin roolin, koska äidilläni ei ollut aikaa olla äiti. Oli kyllä aikaa tehdä lisää lapsia. Kyllä, olen katkera!

Meillä on ydinperhe ja perheemme on todella tiivis. Lapsi on perheessä yhtä tärkeä, ellei tärkeämpikin, kuin me aikuiset.

Kaverini lapsi huostaanotettiin, kun hän jätti lapsensa heitteille uuden miehen takia. Parisuhde päättyi eroon, mutta lasta ei saanut enää kotiin.

Tässä ei ole mitään logiikkaa.

Olet jäänyt lapsen tasolle.

Mulle ja miehelle syntyy lapsi ja miehellä lapsia entisestä liitosta. Nämä lapset ovat meidän lapsen sisaruksia. Ihan samalla tavalla ne sisaruksia on kun isä on sama, yhtä lailla mieheni lapsia kaikki.

Minulle mieheni perhe ja meidän syntyvä lapsi on minun ensimmäinen perheeni.. ja yhdessä ollaan miehen ja miehen lasten ja uuden vauvan kanssa minun ja miehen perhe. Meidän perhe. Mikä siinä on niin vaikea käsittää?

Olet mustasukkainen pienemmästä sisaruksestasi ja edelleen katkera?

Eli ajattelet olevasi noille miehen lapsille enemmän perheenjäsen kuin heidän oma äitinsä?

Aika naiivi kuvitelma ja lapset mahtavat olla vielä aika pieniä.

Toki jos heidän äitinsä on kuollut ja olette olleet miehen kanssa yhdessä siitä kun he olivat aivan pieniä, olet heille varmaan perheenjäsen. Siltikin aina kuitenkin äitipuoli. Ja sisar/velipuoli.

Muutamia ajatuksia, mitä tullut mieleen. Ensimäisenä tämä. Miehelläni on pari sisaruspuolta. He ovat aina sisaruspuolia, vaikka ovatkin läheisiä. Koska heillä jokaisella on ollut ihan erilainen lapsuus ja ihan erilainen tulotaso ollut kotona. Tämän vuoksi heistä jokainen elää ihan erilaista elämää erilaisine muistoineen. Välit ovat kyllä pysyneet hyvinä, mutta heiltä puuttuu se yhteinen lapsuus ja yhteiset samanlaiset muistot.

Mieheni on se köyhin eli tehty köyhälle miehelle. Yksi on tehty rikkaalle miehelle ja onkin elänyt aivan erilaisen lapsuuden ja nyt ihan erilaista aikuisuutta elää. Yksi on tehty rikkinäiseen avioliittoon, missä oli paljon vaikeuksia. Tällä sisarpuolella on ollut todella vaikeaa välillä, mutta on sinnikkäästi mennyt yli niistä, mutta jäljet näkyvät.

Eli on ihan höpöä kuvitella, että uusperheessä sinun ja minun ja meidän yhteiset lapset

Ajatelkaa vaikka Martinan lapsia. Toisen isä persaukinen Esko, toisen rikas ja vaikutusvaltainen Stefu.

Mahtaa lapsia perinnönjaolla v*tuttaa. Tai ainakin toista....

No, pakko tässä mieheni tilanteessa sanoa, että v.tutusta en ole huomannut sisarusten kesken taloudesta. Miehelleni olen joskus vitsaillut, että jopas sinulla tuuri, kun persaukisen isän poikana menit naimisiin persaukisesta perheestä olevan tytön kanssa. Joten meille ei ole tulossa koskaan mitään perintöjä, vaan kaikki on työllä ansaittava. On sillä rikkaamman isän lapsellakin ollut omat ongelmansa, vaikka isot perinnöt odottavat. Me tiedämme, että on elettävä suu säkkiä myöten ja pärjäämme. Lapsemme tietävät, ettei heillekään isoja perintöjä ole tulossa, kuten serkuilleen on tulossa sitten aikanaan. Mitäpä noita kadehtimaan, kun jokainen elää omaa elämäänsä. Kellään näistä kolmesta sisarpuolesta ei elämä ole ollut helppoa aina sopeutuessa uusiin perheisiin.

Itse olen ydinperheestä ja ei se rakkaus aina vanhempieni välillä kukkinut. Mutta ei sitä lapsena ajattele vanhempiaan parisuhteena, vaan nehän ovat....vanhemmat. En kyllä edes yhtään tiedä, millainen parisuhde heillä silloin oli, kun olin lapsi. Elin lapsen elämää, enkä vanhempien parisuhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Vai lapset lainassa vain ja käväisevät pariskunnan elämässä muutaman vuoden.

Meidän lapset ovat 18-27 vuotiaita. Kyllä he edelleen ovat meidän lapsia ja liittyvät tiiviisti meidän elämään, kuten heidän lapsensakin. Ehkä jotkut voivat elää niin, että lapset on pois kokonaan, kun ovat täysi-ikäisiä ja sitten ollaan vain kahdestaan loppuelämä. Mutta on meitäkin, jotka ovat tiiviissä suhteessa lapsiin ja lapset eivät ole lainaa, vaan aina meidän omia lapsia. Minäkin olen edelleen äitini lapsi, vaikka äitini on jo todella vanha. Ja varsinkin, kun jäi leskeksi, niin vielä enemmän olen ollut äidin lapsi ja pitänyt äitiin yhteyttä. 

Lapset eivät ole koskaan lainaa, vaan lapsesi on sinun lapsi niin kauan, kuin sinä elät. 

🤢🤮

Vierailija kirjoitti:

Vai lapset lainassa vain ja käväisevät pariskunnan elämässä muutaman vuoden.

Meidän lapset ovat 18-27 vuotiaita. Kyllä he edelleen ovat meidän lapsia ja liittyvät tiiviisti meidän elämään, kuten heidän lapsensakin. Ehkä jotkut voivat elää niin, että lapset on pois kokonaan, kun ovat täysi-ikäisiä ja sitten ollaan vain kahdestaan loppuelämä. Mutta on meitäkin, jotka ovat tiiviissä suhteessa lapsiin ja lapset eivät ole lainaa, vaan aina meidän omia lapsia. Minäkin olen edelleen äitini lapsi, vaikka äitini on jo todella vanha. Ja varsinkin, kun jäi leskeksi, niin vielä enemmän olen ollut äidin lapsi ja pitänyt äitiin yhteyttä. 

Lapset eivät ole koskaan lainaa, vaan lapsesi on sinun lapsi niin kauan, kuin sinä elät. 

Minä olen sitä mieltä, että lainaa ovat. Katson onnistuneeni tehtävässäni, kun he lähtevät eivätkä tarvitse minua.

Käyn minäkin vanhemmillani liki viikottain, mutta kyllä minulla syvempi tunneside on moneen ystävääni ja etenkin mieheeni.

Vaikka minulla ei olemitään sukuongelmia, niin en ymmärrä verisukulaisuuden merkitystä. Olisihan se kauheeta, jos oma lapsi kuolisi, mutta kauheaksi tekisi se, että tunnen heidät hyvin, ei se, että ovat lapsiani.

Mielestäni en edes ole mitenkään kylmä tai empatiakyvytönkään ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai lapset lainassa vain ja käväisevät pariskunnan elämässä muutaman vuoden.

Meidän lapset ovat 18-27 vuotiaita. Kyllä he edelleen ovat meidän lapsia ja liittyvät tiiviisti meidän elämään, kuten heidän lapsensakin. Ehkä jotkut voivat elää niin, että lapset on pois kokonaan, kun ovat täysi-ikäisiä ja sitten ollaan vain kahdestaan loppuelämä. Mutta on meitäkin, jotka ovat tiiviissä suhteessa lapsiin ja lapset eivät ole lainaa, vaan aina meidän omia lapsia. Minäkin olen edelleen äitini lapsi, vaikka äitini on jo todella vanha. Ja varsinkin, kun jäi leskeksi, niin vielä enemmän olen ollut äidin lapsi ja pitänyt äitiin yhteyttä. 

Lapset eivät ole koskaan lainaa, vaan lapsesi on sinun lapsi niin kauan, kuin sinä elät. 

Minä olen sitä mieltä, että lainaa ovat. Katson onnistuneeni tehtävässäni, kun he lähtevät eivätkä tarvitse minua.

Käyn minäkin vanhemmillani liki viikottain, mutta kyllä minulla syvempi tunneside on moneen ystävääni ja etenkin mieheeni.

Vaikka minulla ei olemitään sukuongelmia, niin en ymmärrä verisukulaisuuden merkitystä. Olisihan se kauheeta, jos oma lapsi kuolisi, mutta kauheaksi tekisi se, että tunnen heidät hyvin, ei se, että ovat lapsiani.

Mielestäni en edes ole mitenkään kylmä tai empatiakyvytönkään ihminen.

Totta. Lapsista pitää osata irrottautua ja antaa heidän tehdä omannäköisensä elämä ja omat ratkaisunsa kun aikuistuvat. Napanuora pitää katkaista puolin ja toisin. Olen nähnyt ja kuullut kaikenlaista. Pahimmillaan äiti joutuu huolehtimaan aikuisista lapsistaan kuolemaansa saakka tai joutuu velkaantumaan tms kun ei ole osattu irrottautua.

Vierailija kirjoitti:

Just tän takia en aio lapsia "hankkia". Eipähän tarvitse miettiä että mikä kaikki on väärin lasta kohtaan ja miten sitä pitäisi elää ettei vaan tee väärin.

Tuohan on oikein vastuullista sinulta eikä siinä mitään. Mutta on myös täysin mahdollista hankkia lapsia ja elää niin, että lapset voivat hyvin. Ei se ole mitään rakettitiedettä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioeroni jälkeen minulla oli kyllä pari vakavaakin parisuhdetta niinä vuosina, jotka asuin kaksin lapseni kanssa, mutta alusta asti oli selvää, että niin kauan kuin hän asuu kotona, en muuta yhteen kenenkään miehen kanssa. En ole sitä ratkaisua katunut (ja meni vielä noin 18 vuotta lapsen aikuistumisestakin ennen kuin uusi liitto tuli itselleni ajankohtaiseksi).

Mitali tulee postissa.

Ja tätä vittuilun määrää, jos joku on sitä mieltä, että lapset ovat etusijalla elämässä. Miksi, oi miksi aikuiset ihmiset kuvittelevat, että parisuhde on elämän korkein muoto, tärkein asia elämässä ja kaiken onnen lähde? Itse asiassa on myös tutkimusta, joka todistaa päinvastaista ketjun yleiseille mp:lle, lapsille on onnellisempaa perheen pysyminen kasassa, vaikka vähän kylmempänä ja väljähtäneempänäkin, kuin repäisy uuteen kuvioon, missä lapsilla ei mitään sananvaltaa, vaan yhtäkkiä pakko sopeutua uuteen kotiin, vanhempipuoleen, sisarpuoliin, mummeihin ja kummeihin.

Ihminen voi elää aivan hyvää elämää ilman parisuhdetta, monet tekevät niin. 

Jos oma lapsesi jää aikanaan yksinhuoltajaksi syystä tai toisesta niin toivotko hänelle yksinäistä ja rakkaudetonta elämää, koska lapsi..?

En koe eläväni rakkaudetonta elämää, vaikken parisuhteessa olekaan, saan ja annan rakkautta lapselle, ystävilleni, sisaruksilleni ja vanhemmilleni. Miesystäväkin minulla on, en muuta kuitenkaan hänen kanssaan yhteen niin kauan kuin lapsi asuu kotona. Jos valintaa minulta edellytettäisiin, valitsen lapseni. Koska on kohtuutonta tehdä lapsen elämästä ihmissuhteiden vuoristorataa, ensin vanhempien eron käsittely, sitten uudet kumppanit ja sisarpuolet x2. Ja uudessa suhteessa jatkuva tasapainottelu kumppanin ja lapsen (näillä kummallakaan ei ole alussa tunnesidettä toisiinsa, kaksi vierasta) välillä. Elän ihan täyttä elämää, lapsi murrosikäinen, kohta nuori aikuinen, jonka jälkeen voin tehdä mitä tykkään. Oma lapseni saa tulevaisuudessa tehdä mitä haluaa, neuvoisin pistämään lapsen onnen etusijalla, pidemmällä tähtäimellä myös oma onni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai lapset lainassa vain ja käväisevät pariskunnan elämässä muutaman vuoden.

Meidän lapset ovat 18-27 vuotiaita. Kyllä he edelleen ovat meidän lapsia ja liittyvät tiiviisti meidän elämään, kuten heidän lapsensakin. Ehkä jotkut voivat elää niin, että lapset on pois kokonaan, kun ovat täysi-ikäisiä ja sitten ollaan vain kahdestaan loppuelämä. Mutta on meitäkin, jotka ovat tiiviissä suhteessa lapsiin ja lapset eivät ole lainaa, vaan aina meidän omia lapsia. Minäkin olen edelleen äitini lapsi, vaikka äitini on jo todella vanha. Ja varsinkin, kun jäi leskeksi, niin vielä enemmän olen ollut äidin lapsi ja pitänyt äitiin yhteyttä. 

Lapset eivät ole koskaan lainaa, vaan lapsesi on sinun lapsi niin kauan, kuin sinä elät. 

Minä olen sitä mieltä, että lainaa ovat. Katson onnistuneeni tehtävässäni, kun he lähtevät eivätkä tarvitse minua.

Käyn minäkin vanhemmillani liki viikottain, mutta kyllä minulla syvempi tunneside on moneen ystävääni ja etenkin mieheeni.

Vaikka minulla ei olemitään sukuongelmia, niin en ymmärrä verisukulaisuuden merkitystä. Olisihan se kauheeta, jos oma lapsi kuolisi, mutta kauheaksi tekisi se, että tunnen heidät hyvin, ei se, että ovat lapsiani.

Mielestäni en edes ole mitenkään kylmä tai empatiakyvytönkään ihminen.

Näinhän se uusperheissä usein on, että ei se niin hetkauta, jos sieltä yksi tai kaksi kuolee, kun niihin ei ole ehditty luoda kiintymyssuhdetta, kun on parisuhteen etsiminen ja sen miehen pitäminen ollut niin tärkeää. Ankkurilapsikin pukattu heti alkuun, että se uusi mies ei pääse karkuun. Eipä se silloin yhden tai kahden lapsen kuolema paljoa liikuta.

Vierailija kirjoitti:

Toisen ketjun kommenteista tämä pongattu. Melko hyvin sanottu.

Minulla on ydinperhe ja teini-ikäiset lapset. Ei ole avioliittomme aina suurta onnea ollut, mutta en ikinä kyllä eron sattuessa uusperhettä perustaisi. Ei voisi olla ikinä lasten etu.

Avioliittomme on sellaista tasapaksua, välillä on ihanaa ja välillä aika pliisua. Kotimme on kuitenkin turvallinen ja lämmin kaikille perheenjäsenille vaikkei meidän vanhempien välillä olekaan jatkuvaa rakkauden ilotulitusta. Kyllä uusperheissä varmaan vanhemmat toisiaan rakastaa, mutta varmaan on suhde koetuksella uusperhekuvion vuoksi. Ja lapsilla kaiketi aina vähän irrallinen olo.

Njaa. Molempia olen elänyt ja sanon että tää uusperheellisen elämä voittaa kyllä sen ydinperhehelvetin mennen tullen. Olen oppinut virheestäni ja nykyinen mies, joka on ollut jo vuosia kanssani, on exäni vastakohta lähes kaikessa. Eron jälkeen on ollut selvää että lapseni ovat etusijalla ja halusin myös "sitten joskus" löytää rinnalleni miehen jolla oli oltava omia lapsia. Ja että se mies pitää lastaan myös etusijalla, en voisi olla yhdessä ihmisen kanssa joka ei välitä omastaan.

Nyt minulla ja meillä on yhteinen, turvallinen ja tasapainoinen koti jonne on kaikkien lastemme hyvä tulla. Eli miehen lapsen ja minun lasteni, yhteisiä emme ole halunneet. Vietämme paljon yhdessä aikaa, nykyään lapset ovat jo sen verran isompia että heillä alkaa olla omia viikonloppumenoja eikä meidän menot kiinnosta, mutta hyvin usein he haluavat mukana tulla ja me haluamme heidät mukaan ottaa. 

Tässä uusperhekuviossa, mikä meillä on, voin helposti sanoa että tämä uusperhekuvio on lasteni onni verrattuna mitä se olisi voinut olla jos olisi avioliittoon jäänyt.

Vierailija kirjoitti:

Jos ydinperheessä panostettaisiin vanhempien rakkaussuhteen ylläpitämiseen kuten uusioperheissä, niin ydinperheet eivät hajoaisi niin usein. Se, että uusioperheissä panostetaan vanhempien rakkaussuhteeseen, on oppia siitä kun ydinperhe hajosi eikä samaa virhettä haluta tehdä uudestaan. Kun aikuisten rakkaussuhde voi hyvin, niin silloin yleensä lapsetkin voi hyvin, oli sitten kyseessä uusio- tai ydinperhe.

Uusperheet hajoavat vielä useammin kuin ydinperheet...