Ydinperheessä lapset etusijalla ja uusperheessä etusijalla aikuisten välinen rakkaussuhde?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai lapset lainassa vain ja käväisevät pariskunnan elämässä muutaman vuoden.

Meidän lapset ovat 18-27 vuotiaita. Kyllä he edelleen ovat meidän lapsia ja liittyvät tiiviisti meidän elämään, kuten heidän lapsensakin. Ehkä jotkut voivat elää niin, että lapset on pois kokonaan, kun ovat täysi-ikäisiä ja sitten ollaan vain kahdestaan loppuelämä. Mutta on meitäkin, jotka ovat tiiviissä suhteessa lapsiin ja lapset eivät ole lainaa, vaan aina meidän omia lapsia. Minäkin olen edelleen äitini lapsi, vaikka äitini on jo todella vanha. Ja varsinkin, kun jäi leskeksi, niin vielä enemmän olen ollut äidin lapsi ja pitänyt äitiin yhteyttä. 

Lapset eivät ole koskaan lainaa, vaan lapsesi on sinun lapsi niin kauan, kuin sinä elät. 

Minä olen sitä mieltä, että lainaa ovat. Katson onnistuneeni tehtävässäni, kun he lähtevät eivätkä tarvitse minua.

Käyn minäkin vanhemmillani liki viikottain, mutta kyllä minulla syvempi tunneside on moneen ystävääni ja etenkin mieheeni.

Vaikka minulla ei olemitään sukuongelmia, niin en ymmärrä verisukulaisuuden merkitystä. Olisihan se kauheeta, jos oma lapsi kuolisi, mutta kauheaksi tekisi se, että tunnen heidät hyvin, ei se, että ovat lapsiani.

Mielestäni en edes ole mitenkään kylmä tai empatiakyvytönkään ihminen.

Totta. Lapsista pitää osata irrottautua ja antaa heidän tehdä omannäköisensä elämä ja omat ratkaisunsa kun aikuistuvat. Napanuora pitää katkaista puolin ja toisin.

Miten toikaan nyt liittyy siihen että lapset ovat etusijalla? Tottakai lapset aikuistuttuaan saavat elää ihan mieleistänsä elämää. Se että rakastaa lapsiaan eniten maailmassa ei todellakaan tarkoita sitä että yrittäisi kahlita heidät ikuisiksi pikkulapsiksi saman katon alle.

Minusta on erittäin outoa ajattelua että joku katsoo onnistuneensa vanhemmuudessa kun aikuistuttuaan lapset lähtevät eivätkä enää tarvitse vanhempiaan. Ihan kuin olisi jotenkin väärin ja negatiivista jos lapset haluavat säilyttää läheisen suhteen vanhempiinsa ja tietävät että tulevat aina saamaan apua sieltä suunnin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisen ketjun kommenteista tämä pongattu. Melko hyvin sanottu.

Minulla on ydinperhe ja teini-ikäiset lapset. Ei ole avioliittomme aina suurta onnea ollut, mutta en ikinä kyllä eron sattuessa uusperhettä perustaisi. Ei voisi olla ikinä lasten etu.

Avioliittomme on sellaista tasapaksua, välillä on ihanaa ja välillä aika pliisua. Kotimme on kuitenkin turvallinen ja lämmin kaikille perheenjäsenille vaikkei meidän vanhempien välillä olekaan jatkuvaa rakkauden ilotulitusta. Kyllä uusperheissä varmaan vanhemmat toisiaan rakastaa, mutta varmaan on suhde koetuksella uusperhekuvion vuoksi. Ja lapsilla kaiketi aina vähän irrallinen olo.

Njaa. Molempia olen elänyt ja sanon että tää uusperheellisen elämä voittaa kyllä sen ydinperhehelvetin mennen tullen. Olen oppinut virheestäni ja nykyinen mies, joka on ollut jo vuosia kanssani, on exäni vastakohta lähes kaikessa. Eron jälkeen on ollut selvää että lapseni ovat etusijalla ja halusin myös "sitten joskus" löytää rinnalleni miehen jolla oli oltava omia lapsia. Ja että se mies pitää lastaan myös etusijalla, en voisi olla yhdessä ihmisen kanssa joka ei välitä omastaan.

Nyt minulla ja meillä on yhteinen, turvallinen ja tasapainoinen koti jonne on kaikkien lastemme hyvä tulla. Eli miehen lapsen ja minun lasteni, yhteisiä emme ole halunneet. Vietämme paljon yhdessä aikaa, nykyään lapset ovat jo sen verran isompia että heillä alkaa olla omia viikonloppumenoja eikä meidän menot kiinnosta, mutta hyvin usein he haluavat mukana tulla ja me haluamme heidät mukaan ottaa. 

Tässä uusperhekuviossa, mikä meillä on, voin helposti sanoa että tämä uusperhekuvio on lasteni onni verrattuna mitä se olisi voinut olla jos olisi avioliittoon jäänyt.

Pitääkö mun alapeukusta käsittää että olisi vaan pitänyt olla eroamatta? Ettei vaan pyhä ydinperhe mene rikki...

En usko että olisin tässä hengissä ja kirjoittamassa, jos olisi exäni kynsiin jäänyt. Ja ei, en valinnut sellaista miestä joka käyttää väkivaltaa eri muodoissa, se alkoi vasta kun naimisissa oltiin oltu useampi vuosi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ydinperheessä panostettaisiin vanhempien rakkaussuhteen ylläpitämiseen kuten uusioperheissä, niin ydinperheet eivät hajoaisi niin usein. Se, että uusioperheissä panostetaan vanhempien rakkaussuhteeseen, on oppia siitä kun ydinperhe hajosi eikä samaa virhettä haluta tehdä uudestaan. Kun aikuisten rakkaussuhde voi hyvin, niin silloin yleensä lapsetkin voi hyvin, oli sitten kyseessä uusio- tai ydinperhe.

Uusperheet hajoavat vielä useammin kuin ydinperheet...

Taas tätä. Faktatietoa? Johan se aiemmissa viesteissä on todettu, että toiset avioliitot päättyvät pienemmällä todennäköisyydellä kuin ensimmäiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai lapset lainassa vain ja käväisevät pariskunnan elämässä muutaman vuoden.

Meidän lapset ovat 18-27 vuotiaita. Kyllä he edelleen ovat meidän lapsia ja liittyvät tiiviisti meidän elämään, kuten heidän lapsensakin. Ehkä jotkut voivat elää niin, että lapset on pois kokonaan, kun ovat täysi-ikäisiä ja sitten ollaan vain kahdestaan loppuelämä. Mutta on meitäkin, jotka ovat tiiviissä suhteessa lapsiin ja lapset eivät ole lainaa, vaan aina meidän omia lapsia. Minäkin olen edelleen äitini lapsi, vaikka äitini on jo todella vanha. Ja varsinkin, kun jäi leskeksi, niin vielä enemmän olen ollut äidin lapsi ja pitänyt äitiin yhteyttä. 

Lapset eivät ole koskaan lainaa, vaan lapsesi on sinun lapsi niin kauan, kuin sinä elät. 

Minä olen sitä mieltä, että lainaa ovat. Katson onnistuneeni tehtävässäni, kun he lähtevät eivätkä tarvitse minua.

Käyn minäkin vanhemmillani liki viikottain, mutta kyllä minulla syvempi tunneside on moneen ystävääni ja etenkin mieheeni.

Vaikka minulla ei olemitään sukuongelmia, niin en ymmärrä verisukulaisuuden merkitystä. Olisihan se kauheeta, jos oma lapsi kuolisi, mutta kauheaksi tekisi se, että tunnen heidät hyvin, ei se, että ovat lapsiani.

Mielestäni en edes ole mitenkään kylmä tai empatiakyvytönkään ihminen.

Näinhän se uusperheissä usein on, että ei se niin hetkauta, jos sieltä yksi tai kaksi kuolee, kun niihin ei ole ehditty luoda kiintymyssuhdetta, kun on parisuhteen etsiminen ja sen miehen pitäminen ollut niin tärkeää. Ankkurilapsikin pukattu heti alkuun, että se uusi mies ei pääse karkuun. Eipä se silloin yhden tai kahden lapsen kuolema paljoa liikuta.

Ilmiannoin viestisi. Hakeudu hoitoon, olet sairas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisen ketjun kommenteista tämä pongattu. Melko hyvin sanottu.

Minulla on ydinperhe ja teini-ikäiset lapset. Ei ole avioliittomme aina suurta onnea ollut, mutta en ikinä kyllä eron sattuessa uusperhettä perustaisi. Ei voisi olla ikinä lasten etu.

Avioliittomme on sellaista tasapaksua, välillä on ihanaa ja välillä aika pliisua. Kotimme on kuitenkin turvallinen ja lämmin kaikille perheenjäsenille vaikkei meidän vanhempien välillä olekaan jatkuvaa rakkauden ilotulitusta. Kyllä uusperheissä varmaan vanhemmat toisiaan rakastaa, mutta varmaan on suhde koetuksella uusperhekuvion vuoksi. Ja lapsilla kaiketi aina vähän irrallinen olo.

Njaa. Molempia olen elänyt ja sanon että tää uusperheellisen elämä voittaa kyllä sen ydinperhehelvetin mennen tullen. Olen oppinut virheestäni ja nykyinen mies, joka on ollut jo vuosia kanssani, on exäni vastakohta lähes kaikessa. Eron jälkeen on ollut selvää että lapseni ovat etusijalla ja halusin myös "sitten joskus" löytää rinnalleni miehen jolla oli oltava omia lapsia. Ja että se mies pitää lastaan myös etusijalla, en voisi olla yhdessä ihmisen kanssa joka ei välitä omastaan.

Nyt minulla ja meillä on yhteinen, turvallinen ja tasapainoinen koti jonne on kaikkien lastemme hyvä tulla. Eli miehen lapsen ja minun lasteni, yhteisiä emme ole halunneet. Vietämme paljon yhdessä aikaa, nykyään lapset ovat jo sen verran isompia että heillä alkaa olla omia viikonloppumenoja eikä meidän menot kiinnosta, mutta hyvin usein he haluavat mukana tulla ja me haluamme heidät mukaan ottaa. 

Tässä uusperhekuviossa, mikä meillä on, voin helposti sanoa että tämä uusperhekuvio on lasteni onni verrattuna mitä se olisi voinut olla jos olisi avioliittoon jäänyt.

Pitääkö mun alapeukusta käsittää että olisi vaan pitänyt olla eroamatta? Ettei vaan pyhä ydinperhe mene rikki...

En usko että olisin tässä hengissä ja kirjoittamassa, jos olisi exäni kynsiin jäänyt. Ja ei, en valinnut sellaista miestä joka käyttää väkivaltaa eri muodoissa, se alkoi vasta kun naimisissa oltiin oltu useampi vuosi. 

Löysin jo ensimmäisellä kierroksella vastaavan kuvion. Ei ole tarvinnut perhettä rikkoa ja laittaa lapsia kiertoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ydinperheessä panostettaisiin vanhempien rakkaussuhteen ylläpitämiseen kuten uusioperheissä, niin ydinperheet eivät hajoaisi niin usein. Se, että uusioperheissä panostetaan vanhempien rakkaussuhteeseen, on oppia siitä kun ydinperhe hajosi eikä samaa virhettä haluta tehdä uudestaan. Kun aikuisten rakkaussuhde voi hyvin, niin silloin yleensä lapsetkin voi hyvin, oli sitten kyseessä uusio- tai ydinperhe.

Uusperheet hajoavat vielä useammin kuin ydinperheet...

Taas tätä. Faktatietoa? Johan se aiemmissa viesteissä on todettu, että toiset avioliitot päättyvät pienemmällä todennäköisyydellä kuin ensimmäiset.

Väärin. Toiset liitot hajoavat useammin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisen ketjun kommenteista tämä pongattu. Melko hyvin sanottu.

Minulla on ydinperhe ja teini-ikäiset lapset. Ei ole avioliittomme aina suurta onnea ollut, mutta en ikinä kyllä eron sattuessa uusperhettä perustaisi. Ei voisi olla ikinä lasten etu.

Avioliittomme on sellaista tasapaksua, välillä on ihanaa ja välillä aika pliisua. Kotimme on kuitenkin turvallinen ja lämmin kaikille perheenjäsenille vaikkei meidän vanhempien välillä olekaan jatkuvaa rakkauden ilotulitusta. Kyllä uusperheissä varmaan vanhemmat toisiaan rakastaa, mutta varmaan on suhde koetuksella uusperhekuvion vuoksi. Ja lapsilla kaiketi aina vähän irrallinen olo.

Njaa. Molempia olen elänyt ja sanon että tää uusperheellisen elämä voittaa kyllä sen ydinperhehelvetin mennen tullen. Olen oppinut virheestäni ja nykyinen mies, joka on ollut jo vuosia kanssani, on exäni vastakohta lähes kaikessa. Eron jälkeen on ollut selvää että lapseni ovat etusijalla ja halusin myös "sitten joskus" löytää rinnalleni miehen jolla oli oltava omia lapsia. Ja että se mies pitää lastaan myös etusijalla, en voisi olla yhdessä ihmisen kanssa joka ei välitä omastaan.

Nyt minulla ja meillä on yhteinen, turvallinen ja tasapainoinen koti jonne on kaikkien lastemme hyvä tulla. Eli miehen lapsen ja minun lasteni, yhteisiä emme ole halunneet. Vietämme paljon yhdessä aikaa, nykyään lapset ovat jo sen verran isompia että heillä alkaa olla omia viikonloppumenoja eikä meidän menot kiinnosta, mutta hyvin usein he haluavat mukana tulla ja me haluamme heidät mukaan ottaa. 

Tässä uusperhekuviossa, mikä meillä on, voin helposti sanoa että tämä uusperhekuvio on lasteni onni verrattuna mitä se olisi voinut olla jos olisi avioliittoon jäänyt.

Olisin voinut kirjoittaa saman tarinan sanasta sanaan, sillä erotuksella että olen mies. Onnellisten lasten onnellinen isä, onnellisessa parisuhteessa. :-)

Jestas että toisilla menee tunteisiin avioerot ja uusperheet. Kannattaa pyrkiä kaikenlaisesta katkeruudesta eroon ja onnelliseksi omassa elämässään..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisen ketjun kommenteista tämä pongattu. Melko hyvin sanottu.

Minulla on ydinperhe ja teini-ikäiset lapset. Ei ole avioliittomme aina suurta onnea ollut, mutta en ikinä kyllä eron sattuessa uusperhettä perustaisi. Ei voisi olla ikinä lasten etu.

Avioliittomme on sellaista tasapaksua, välillä on ihanaa ja välillä aika pliisua. Kotimme on kuitenkin turvallinen ja lämmin kaikille perheenjäsenille vaikkei meidän vanhempien välillä olekaan jatkuvaa rakkauden ilotulitusta. Kyllä uusperheissä varmaan vanhemmat toisiaan rakastaa, mutta varmaan on suhde koetuksella uusperhekuvion vuoksi. Ja lapsilla kaiketi aina vähän irrallinen olo.

Njaa. Molempia olen elänyt ja sanon että tää uusperheellisen elämä voittaa kyllä sen ydinperhehelvetin mennen tullen. Olen oppinut virheestäni ja nykyinen mies, joka on ollut jo vuosia kanssani, on exäni vastakohta lähes kaikessa. Eron jälkeen on ollut selvää että lapseni ovat etusijalla ja halusin myös "sitten joskus" löytää rinnalleni miehen jolla oli oltava omia lapsia. Ja että se mies pitää lastaan myös etusijalla, en voisi olla yhdessä ihmisen kanssa joka ei välitä omastaan.

Nyt minulla ja meillä on yhteinen, turvallinen ja tasapainoinen koti jonne on kaikkien lastemme hyvä tulla. Eli miehen lapsen ja minun lasteni, yhteisiä emme ole halunneet. Vietämme paljon yhdessä aikaa, nykyään lapset ovat jo sen verran isompia että heillä alkaa olla omia viikonloppumenoja eikä meidän menot kiinnosta, mutta hyvin usein he haluavat mukana tulla ja me haluamme heidät mukaan ottaa. 

Tässä uusperhekuviossa, mikä meillä on, voin helposti sanoa että tämä uusperhekuvio on lasteni onni verrattuna mitä se olisi voinut olla jos olisi avioliittoon jäänyt.

Pitääkö mun alapeukusta käsittää että olisi vaan pitänyt olla eroamatta? Ettei vaan pyhä ydinperhe mene rikki...

En usko että olisin tässä hengissä ja kirjoittamassa, jos olisi exäni kynsiin jäänyt. Ja ei, en valinnut sellaista miestä joka käyttää väkivaltaa eri muodoissa, se alkoi vasta kun naimisissa oltiin oltu useampi vuosi. 

Löysin jo ensimmäisellä kierroksella vastaavan kuvion. Ei ole tarvinnut perhettä rikkoa ja laittaa lapsia kiertoon.

Olet sen tyypin ihminen, että jos miehesi löytäisi toisen naisen ja se ero tulisi (kyllä, se voi sinuakin kohdata eikä sinulta siinä kohtaa kysytä haluatko erota vai et) niin käyttäisit lapsia taisteluvälineenä ja pistäisit katkerana isän ja lasten väliin kapuloita minkä ehtisit. Siihen loppuisi tuo tekopyhä ja hurskas lasten edun ajattelu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai lapset lainassa vain ja käväisevät pariskunnan elämässä muutaman vuoden.

Meidän lapset ovat 18-27 vuotiaita. Kyllä he edelleen ovat meidän lapsia ja liittyvät tiiviisti meidän elämään, kuten heidän lapsensakin. Ehkä jotkut voivat elää niin, että lapset on pois kokonaan, kun ovat täysi-ikäisiä ja sitten ollaan vain kahdestaan loppuelämä. Mutta on meitäkin, jotka ovat tiiviissä suhteessa lapsiin ja lapset eivät ole lainaa, vaan aina meidän omia lapsia. Minäkin olen edelleen äitini lapsi, vaikka äitini on jo todella vanha. Ja varsinkin, kun jäi leskeksi, niin vielä enemmän olen ollut äidin lapsi ja pitänyt äitiin yhteyttä. 

Lapset eivät ole koskaan lainaa, vaan lapsesi on sinun lapsi niin kauan, kuin sinä elät. 

Minä olen sitä mieltä, että lainaa ovat. Katson onnistuneeni tehtävässäni, kun he lähtevät eivätkä tarvitse minua.

Käyn minäkin vanhemmillani liki viikottain, mutta kyllä minulla syvempi tunneside on moneen ystävääni ja etenkin mieheeni.

Vaikka minulla ei olemitään sukuongelmia, niin en ymmärrä verisukulaisuuden merkitystä. Olisihan se kauheeta, jos oma lapsi kuolisi, mutta kauheaksi tekisi se, että tunnen heidät hyvin, ei se, että ovat lapsiani.

Mielestäni en edes ole mitenkään kylmä tai empatiakyvytönkään ihminen.

Totta. Lapsista pitää osata irrottautua ja antaa heidän tehdä omannäköisensä elämä ja omat ratkaisunsa kun aikuistuvat. Napanuora pitää katkaista puolin ja toisin.

Miten toikaan nyt liittyy siihen että lapset ovat etusijalla? Tottakai lapset aikuistuttuaan saavat elää ihan mieleistänsä elämää. Se että rakastaa lapsiaan eniten maailmassa ei todellakaan tarkoita sitä että yrittäisi kahlita heidät ikuisiksi pikkulapsiksi saman katon alle.

Minusta on erittäin outoa ajattelua että joku katsoo onnistuneensa vanhemmuudessa kun aikuistuttuaan lapset lähtevät eivätkä enää tarvitse vanhempiaan. Ihan kuin olisi jotenkin väärin ja negatiivista jos lapset haluavat säilyttää läheisen suhteen vanhempiinsa ja tietävät että tulevat aina saamaan apua sieltä suunnin.

Täällä oli vissiin satasivuinen ketju, missä aikuiset naiset parkuivat tunnekylmiä äitejään, kun eivät saaneet tukea kotoaan ja heidät oli heivattu täysikäisiksi tultua omilleen, eikä koettu, että vanhemmat rakastaisi.

Nyt sitten huudetaan, että juu, kun omat lapset kasvaa aikuisiksi, niin ne oli lainaa ja heivataan ne pois ja ei väliä, vaikka joku niistä kupsahtaisi. Ei hetkauttaisi pätkääkään. Kunhan vain saa edes jonkun miehen pysymään luonaan heti, kun saa lapset häivytettyä huushollista ulos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisen ketjun kommenteista tämä pongattu. Melko hyvin sanottu.

Minulla on ydinperhe ja teini-ikäiset lapset. Ei ole avioliittomme aina suurta onnea ollut, mutta en ikinä kyllä eron sattuessa uusperhettä perustaisi. Ei voisi olla ikinä lasten etu.

Avioliittomme on sellaista tasapaksua, välillä on ihanaa ja välillä aika pliisua. Kotimme on kuitenkin turvallinen ja lämmin kaikille perheenjäsenille vaikkei meidän vanhempien välillä olekaan jatkuvaa rakkauden ilotulitusta. Kyllä uusperheissä varmaan vanhemmat toisiaan rakastaa, mutta varmaan on suhde koetuksella uusperhekuvion vuoksi. Ja lapsilla kaiketi aina vähän irrallinen olo.

Njaa. Molempia olen elänyt ja sanon että tää uusperheellisen elämä voittaa kyllä sen ydinperhehelvetin mennen tullen. Olen oppinut virheestäni ja nykyinen mies, joka on ollut jo vuosia kanssani, on exäni vastakohta lähes kaikessa. Eron jälkeen on ollut selvää että lapseni ovat etusijalla ja halusin myös "sitten joskus" löytää rinnalleni miehen jolla oli oltava omia lapsia. Ja että se mies pitää lastaan myös etusijalla, en voisi olla yhdessä ihmisen kanssa joka ei välitä omastaan.

Nyt minulla ja meillä on yhteinen, turvallinen ja tasapainoinen koti jonne on kaikkien lastemme hyvä tulla. Eli miehen lapsen ja minun lasteni, yhteisiä emme ole halunneet. Vietämme paljon yhdessä aikaa, nykyään lapset ovat jo sen verran isompia että heillä alkaa olla omia viikonloppumenoja eikä meidän menot kiinnosta, mutta hyvin usein he haluavat mukana tulla ja me haluamme heidät mukaan ottaa. 

Tässä uusperhekuviossa, mikä meillä on, voin helposti sanoa että tämä uusperhekuvio on lasteni onni verrattuna mitä se olisi voinut olla jos olisi avioliittoon jäänyt.

Pitääkö mun alapeukusta käsittää että olisi vaan pitänyt olla eroamatta? Ettei vaan pyhä ydinperhe mene rikki...

En usko että olisin tässä hengissä ja kirjoittamassa, jos olisi exäni kynsiin jäänyt. Ja ei, en valinnut sellaista miestä joka käyttää väkivaltaa eri muodoissa, se alkoi vasta kun naimisissa oltiin oltu useampi vuosi. 

Löysin jo ensimmäisellä kierroksella vastaavan kuvion. Ei ole tarvinnut perhettä rikkoa ja laittaa lapsia kiertoon.

Eroja ei tulisi niin paljon, jos naiset ei haaveilisi ihanista prinsessahäistä ja timanttisormuksesta ja ihkuista vauvoista ja siitä, että hei, mullapa on mies ennen kavereita. Ummistetaan silmät miehen huonoilta puolilta ja yhteensopimattomuuksilta siihen asti, että on saatu lapset tehtyä. Sitten raivotaan, kun mies ei ollutkaan sellainen, kuin he olisivat halunneet sen olevan. No ei tietenkään ollut, kun halu leikkiä kotileikkiä oli niin kova, että oltiin alussa niin mielinkielin miehelle, että se suostuis kosimaan ja suostuis lapseen ja kahteenkin.

Jos alussa jo vähän harkitsisi, kenen kanssa sitä parisuhdetta alkaa luomaan, ei eroja olisi niin paljon. Malttia nuoret naiset siinä kotileikkihaaveissanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ydinperheessä panostettaisiin vanhempien rakkaussuhteen ylläpitämiseen kuten uusioperheissä, niin ydinperheet eivät hajoaisi niin usein. Se, että uusioperheissä panostetaan vanhempien rakkaussuhteeseen, on oppia siitä kun ydinperhe hajosi eikä samaa virhettä haluta tehdä uudestaan. Kun aikuisten rakkaussuhde voi hyvin, niin silloin yleensä lapsetkin voi hyvin, oli sitten kyseessä uusio- tai ydinperhe.

Uusperheet hajoavat vielä useammin kuin ydinperheet...

Taas tätä. Faktatietoa? Johan se aiemmissa viesteissä on todettu, että toiset avioliitot päättyvät pienemmällä todennäköisyydellä kuin ensimmäiset.

Väärin. Toiset liitot hajoavat useammin.

Laitatko linkin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai lapset lainassa vain ja käväisevät pariskunnan elämässä muutaman vuoden.

Meidän lapset ovat 18-27 vuotiaita. Kyllä he edelleen ovat meidän lapsia ja liittyvät tiiviisti meidän elämään, kuten heidän lapsensakin. Ehkä jotkut voivat elää niin, että lapset on pois kokonaan, kun ovat täysi-ikäisiä ja sitten ollaan vain kahdestaan loppuelämä. Mutta on meitäkin, jotka ovat tiiviissä suhteessa lapsiin ja lapset eivät ole lainaa, vaan aina meidän omia lapsia. Minäkin olen edelleen äitini lapsi, vaikka äitini on jo todella vanha. Ja varsinkin, kun jäi leskeksi, niin vielä enemmän olen ollut äidin lapsi ja pitänyt äitiin yhteyttä. 

Lapset eivät ole koskaan lainaa, vaan lapsesi on sinun lapsi niin kauan, kuin sinä elät. 

Minä olen sitä mieltä, että lainaa ovat. Katson onnistuneeni tehtävässäni, kun he lähtevät eivätkä tarvitse minua.

Käyn minäkin vanhemmillani liki viikottain, mutta kyllä minulla syvempi tunneside on moneen ystävääni ja etenkin mieheeni.

Vaikka minulla ei olemitään sukuongelmia, niin en ymmärrä verisukulaisuuden merkitystä. Olisihan se kauheeta, jos oma lapsi kuolisi, mutta kauheaksi tekisi se, että tunnen heidät hyvin, ei se, että ovat lapsiani.

Mielestäni en edes ole mitenkään kylmä tai empatiakyvytönkään ihminen.

Totta. Lapsista pitää osata irrottautua ja antaa heidän tehdä omannäköisensä elämä ja omat ratkaisunsa kun aikuistuvat. Napanuora pitää katkaista puolin ja toisin.

Miten toikaan nyt liittyy siihen että lapset ovat etusijalla? Tottakai lapset aikuistuttuaan saavat elää ihan mieleistänsä elämää. Se että rakastaa lapsiaan eniten maailmassa ei todellakaan tarkoita sitä että yrittäisi kahlita heidät ikuisiksi pikkulapsiksi saman katon alle.

Minusta on erittäin outoa ajattelua että joku katsoo onnistuneensa vanhemmuudessa kun aikuistuttuaan lapset lähtevät eivätkä enää tarvitse vanhempiaan. Ihan kuin olisi jotenkin väärin ja negatiivista jos lapset haluavat säilyttää läheisen suhteen vanhempiinsa ja tietävät että tulevat aina saamaan apua sieltä suunnin.

Täällä oli vissiin satasivuinen ketju, missä aikuiset naiset parkuivat tunnekylmiä äitejään, kun eivät saaneet tukea kotoaan ja heidät oli heivattu täysikäisiksi tultua omilleen, eikä koettu, että vanhemmat rakastaisi.

Nyt sitten huudetaan, että juu, kun omat lapset kasvaa aikuisiksi, niin ne oli lainaa ja heivataan ne pois ja ei väliä, vaikka joku niistä kupsahtaisi. Ei hetkauttaisi pätkääkään. Kunhan vain saa edes jonkun miehen pysymään luonaan heti, kun saa lapset häivytettyä huushollista ulos.

Minuakin ihmetyttää tuo lapset ovat lainaa -ajattelu. Ihan yleisellä elämänkokemuksella olen havainnut, että vanhemmuus on elämän mittakaavassa ehkä tärkein kokemus, ja mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä tärkeämmäksi menneisyys muuttuu. Nekin mummelit, joita kukaan ei käy katsomassa, ovat hyvin tohkeissaan lastenlastensa ylioppilaslakeista sun muista.

Jokainen parisuhde päättyy joskus, eroon tai kuolemaan. Mutta vaikea kuvitella, miten ikinä kypsällä iällä saisin yhtä mielekästä suhdetta kenenkään uuden kanssa kuin tämä, jossa voimme muistella yhteisten lasten kakkavaippojen vaihtoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai lapset lainassa vain ja käväisevät pariskunnan elämässä muutaman vuoden.

Meidän lapset ovat 18-27 vuotiaita. Kyllä he edelleen ovat meidän lapsia ja liittyvät tiiviisti meidän elämään, kuten heidän lapsensakin. Ehkä jotkut voivat elää niin, että lapset on pois kokonaan, kun ovat täysi-ikäisiä ja sitten ollaan vain kahdestaan loppuelämä. Mutta on meitäkin, jotka ovat tiiviissä suhteessa lapsiin ja lapset eivät ole lainaa, vaan aina meidän omia lapsia. Minäkin olen edelleen äitini lapsi, vaikka äitini on jo todella vanha. Ja varsinkin, kun jäi leskeksi, niin vielä enemmän olen ollut äidin lapsi ja pitänyt äitiin yhteyttä. 

Lapset eivät ole koskaan lainaa, vaan lapsesi on sinun lapsi niin kauan, kuin sinä elät. 

Minä olen sitä mieltä, että lainaa ovat. Katson onnistuneeni tehtävässäni, kun he lähtevät eivätkä tarvitse minua.

Käyn minäkin vanhemmillani liki viikottain, mutta kyllä minulla syvempi tunneside on moneen ystävääni ja etenkin mieheeni.

Vaikka minulla ei olemitään sukuongelmia, niin en ymmärrä verisukulaisuuden merkitystä. Olisihan se kauheeta, jos oma lapsi kuolisi, mutta kauheaksi tekisi se, että tunnen heidät hyvin, ei se, että ovat lapsiani.

Mielestäni en edes ole mitenkään kylmä tai empatiakyvytönkään ihminen.

Totta. Lapsista pitää osata irrottautua ja antaa heidän tehdä omannäköisensä elämä ja omat ratkaisunsa kun aikuistuvat. Napanuora pitää katkaista puolin ja toisin.

Miten toikaan nyt liittyy siihen että lapset ovat etusijalla? Tottakai lapset aikuistuttuaan saavat elää ihan mieleistänsä elämää. Se että rakastaa lapsiaan eniten maailmassa ei todellakaan tarkoita sitä että yrittäisi kahlita heidät ikuisiksi pikkulapsiksi saman katon alle.

Minusta on erittäin outoa ajattelua että joku katsoo onnistuneensa vanhemmuudessa kun aikuistuttuaan lapset lähtevät eivätkä enää tarvitse vanhempiaan. Ihan kuin olisi jotenkin väärin ja negatiivista jos lapset haluavat säilyttää läheisen suhteen vanhempiinsa ja tietävät että tulevat aina saamaan apua sieltä suunnin.

Täällä oli vissiin satasivuinen ketju, missä aikuiset naiset parkuivat tunnekylmiä äitejään, kun eivät saaneet tukea kotoaan ja heidät oli heivattu täysikäisiksi tultua omilleen, eikä koettu, että vanhemmat rakastaisi.

Nyt sitten huudetaan, että juu, kun omat lapset kasvaa aikuisiksi, niin ne oli lainaa ja heivataan ne pois ja ei väliä, vaikka joku niistä kupsahtaisi. Ei hetkauttaisi pätkääkään. Kunhan vain saa edes jonkun miehen pysymään luonaan heti, kun saa lapset häivytettyä huushollista ulos.

Minuakin ihmetyttää tuo lapset ovat lainaa -ajattelu. Ihan yleisellä elämänkokemuksella olen havainnut, että vanhemmuus on elämän mittakaavassa ehkä tärkein kokemus, ja mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä tärkeämmäksi menneisyys muuttuu. Nekin mummelit, joita kukaan ei käy katsomassa, ovat hyvin tohkeissaan lastenlastensa ylioppilaslakeista sun muista.

Jokainen parisuhde päättyy joskus, eroon tai kuolemaan. Mutta vaikea kuvitella, miten ikinä kypsällä iällä saisin yhtä mielekästä suhdetta kenenkään uuden kanssa kuin tämä, jossa voimme muistella yhteisten lasten kakkavaippojen vaihtoa.

Lapset ovat siinä mielessä lainaa, että he itsenäistyvät ja aloittavat oman elämänsä. Eivät he enää tarvitse silloin vanhempiaan jokapäiväiseen elämäänsä. Silloin ollaan sen puolison kanssa jälleen kahden ja on hyvä olla muutakin puhuttavaa kuin pirkko-petterin jalistreenit tai lähestyvä vanhempainilta. Jos se pelkkä perheen pyöritys on ollut ykkössijalla viimeiset vuodet ja parisuhde unohdettu, niin aika vaikea siitä on enää saadakaan mitään rakkaussuhdetta aikaiseksi tai edes hyvää kumppanuutta.

Ilmankos uusioperheissä lapset voivat niin huonosti.

TWD kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisen ketjun kommenteista tämä pongattu. Melko hyvin sanottu.

Minulla on ydinperhe ja teini-ikäiset lapset. Ei ole avioliittomme aina suurta onnea ollut, mutta en ikinä kyllä eron sattuessa uusperhettä perustaisi. Ei voisi olla ikinä lasten etu.

Avioliittomme on sellaista tasapaksua, välillä on ihanaa ja välillä aika pliisua. Kotimme on kuitenkin turvallinen ja lämmin kaikille perheenjäsenille vaikkei meidän vanhempien välillä olekaan jatkuvaa rakkauden ilotulitusta. Kyllä uusperheissä varmaan vanhemmat toisiaan rakastaa, mutta varmaan on suhde koetuksella uusperhekuvion vuoksi. Ja lapsilla kaiketi aina vähän irrallinen olo.

Njaa. Molempia olen elänyt ja sanon että tää uusperheellisen elämä voittaa kyllä sen ydinperhehelvetin mennen tullen. Olen oppinut virheestäni ja nykyinen mies, joka on ollut jo vuosia kanssani, on exäni vastakohta lähes kaikessa. Eron jälkeen on ollut selvää että lapseni ovat etusijalla ja halusin myös "sitten joskus" löytää rinnalleni miehen jolla oli oltava omia lapsia. Ja että se mies pitää lastaan myös etusijalla, en voisi olla yhdessä ihmisen kanssa joka ei välitä omastaan.

Nyt minulla ja meillä on yhteinen, turvallinen ja tasapainoinen koti jonne on kaikkien lastemme hyvä tulla. Eli miehen lapsen ja minun lasteni, yhteisiä emme ole halunneet. Vietämme paljon yhdessä aikaa, nykyään lapset ovat jo sen verran isompia että heillä alkaa olla omia viikonloppumenoja eikä meidän menot kiinnosta, mutta hyvin usein he haluavat mukana tulla ja me haluamme heidät mukaan ottaa. 

Tässä uusperhekuviossa, mikä meillä on, voin helposti sanoa että tämä uusperhekuvio on lasteni onni verrattuna mitä se olisi voinut olla jos olisi avioliittoon jäänyt.

Olisin voinut kirjoittaa saman tarinan sanasta sanaan, sillä erotuksella että olen mies. Onnellisten lasten onnellinen isä, onnellisessa parisuhteessa. :-)

Täällä kolmas. Tämä ihana parisuhteeni ja uusperheeni on se malli, jonka haluan tyttärilleni antaa. Ydinperheessä he olisivat oppineet, että mies saa väheksyä ja halveerata vaimoaan. Nyt he näkevät rakkautta, kunnioitusta, ystävyyttä, rentoutta ja hyvää oloa.

Lapsenikin ovat sanoneet, että hyvä että erositte. Että on kivaa, kun kukaan ei huuda tai riitele. No, kyllä me miehen kanssa myös riidellään, mutta niin rakentavasti, etteivät lapseni sitä edes riitelyksi tajua. En tiennyt, että voisin vielä 15v liiton jälkeen tällaisen onnen kokea. Eikä tämä ole edes alkuhuumaa, olemme olleet yhdessä jo vuosia. Kumpikin on oppinut virheistään ja koska nyt parisuhde on etusijalla, on helppoa saada kotiin hyvä ilmapiiri, jossa lapsillakin on turvallinen ja hyvä olla.

Vierailija kirjoitti:

Toisen ketjun kommenteista tämä pongattu. Melko hyvin sanottu.

Minulla on ydinperhe ja teini-ikäiset lapset. Ei ole avioliittomme aina suurta onnea ollut, mutta en ikinä kyllä eron sattuessa uusperhettä perustaisi. Ei voisi olla ikinä lasten etu.

Avioliittomme on sellaista tasapaksua, välillä on ihanaa ja välillä aika pliisua. Kotimme on kuitenkin turvallinen ja lämmin kaikille perheenjäsenille vaikkei meidän vanhempien välillä olekaan jatkuvaa rakkauden ilotulitusta. Kyllä uusperheissä varmaan vanhemmat toisiaan rakastaa, mutta varmaan on suhde koetuksella uusperhekuvion vuoksi. Ja lapsilla kaiketi aina vähän irrallinen olo.

Kyllä mä nään tän asian täysin niin että ne ydinperheet hajoaa nimenomaan sen vuoksi että lapset ovat etusijalla. Parisuhde vaatii AINA panostamista, oli perhe millainen tahansa. Ja sanoit että sulla on teini-ikäisiä lapsia. Sun nimenomaan pitäis nyt mennä heiltä kysymään et miltä teidän perhe-elämä tuntuu eikä ajatella että "muilla on VARMAANKIN huonommin " Otat itteäs niskasta kiinni ja kysyt lapsilta suoraan. Kuulostaa nimittäin siltä että sun ajatus perustuu vaan about vauvapalstan juttuihin. Iso osa ydinperheen lapsista toivoo että vanhemmat eroaisi jotta loppuu se ainainen riitely. Ja nää vanhemmat aina ihan tosissaan sanoo että he on yhdessä lasten takia.

Lapsi on onnellinen kun ympärillä on yhdessä toimeentulevia onnellisia ja turvallisia ihmisiä, oli se perhemuoto sitten mikä tahansa. Uusperheessä vaan se riski että joukossa on yksi joka pilaa kaikkien elämän, tuplaantuu, kun mukana on niin monta vanhempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai lapset lainassa vain ja käväisevät pariskunnan elämässä muutaman vuoden.

Meidän lapset ovat 18-27 vuotiaita. Kyllä he edelleen ovat meidän lapsia ja liittyvät tiiviisti meidän elämään, kuten heidän lapsensakin. Ehkä jotkut voivat elää niin, että lapset on pois kokonaan, kun ovat täysi-ikäisiä ja sitten ollaan vain kahdestaan loppuelämä. Mutta on meitäkin, jotka ovat tiiviissä suhteessa lapsiin ja lapset eivät ole lainaa, vaan aina meidän omia lapsia. Minäkin olen edelleen äitini lapsi, vaikka äitini on jo todella vanha. Ja varsinkin, kun jäi leskeksi, niin vielä enemmän olen ollut äidin lapsi ja pitänyt äitiin yhteyttä. 

Lapset eivät ole koskaan lainaa, vaan lapsesi on sinun lapsi niin kauan, kuin sinä elät. 

Minä olen sitä mieltä, että lainaa ovat. Katson onnistuneeni tehtävässäni, kun he lähtevät eivätkä tarvitse minua.

Käyn minäkin vanhemmillani liki viikottain, mutta kyllä minulla syvempi tunneside on moneen ystävääni ja etenkin mieheeni.

Vaikka minulla ei olemitään sukuongelmia, niin en ymmärrä verisukulaisuuden merkitystä. Olisihan se kauheeta, jos oma lapsi kuolisi, mutta kauheaksi tekisi se, että tunnen heidät hyvin, ei se, että ovat lapsiani.

Mielestäni en edes ole mitenkään kylmä tai empatiakyvytönkään ihminen.

Totta. Lapsista pitää osata irrottautua ja antaa heidän tehdä omannäköisensä elämä ja omat ratkaisunsa kun aikuistuvat. Napanuora pitää katkaista puolin ja toisin.

Miten toikaan nyt liittyy siihen että lapset ovat etusijalla? Tottakai lapset aikuistuttuaan saavat elää ihan mieleistänsä elämää. Se että rakastaa lapsiaan eniten maailmassa ei todellakaan tarkoita sitä että yrittäisi kahlita heidät ikuisiksi pikkulapsiksi saman katon alle.

Minusta on erittäin outoa ajattelua että joku katsoo onnistuneensa vanhemmuudessa kun aikuistuttuaan lapset lähtevät eivätkä enää tarvitse vanhempiaan. Ihan kuin olisi jotenkin väärin ja negatiivista jos lapset haluavat säilyttää läheisen suhteen vanhempiinsa ja tietävät että tulevat aina saamaan apua sieltä suunnin.

Täällä oli vissiin satasivuinen ketju, missä aikuiset naiset parkuivat tunnekylmiä äitejään, kun eivät saaneet tukea kotoaan ja heidät oli heivattu täysikäisiksi tultua omilleen, eikä koettu, että vanhemmat rakastaisi.

Nyt sitten huudetaan, että juu, kun omat lapset kasvaa aikuisiksi, niin ne oli lainaa ja heivataan ne pois ja ei väliä, vaikka joku niistä kupsahtaisi. Ei hetkauttaisi pätkääkään. Kunhan vain saa edes jonkun miehen pysymään luonaan heti, kun saa lapset häivytettyä huushollista ulos.

Minuakin ihmetyttää tuo lapset ovat lainaa -ajattelu. Ihan yleisellä elämänkokemuksella olen havainnut, että vanhemmuus on elämän mittakaavassa ehkä tärkein kokemus, ja mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä tärkeämmäksi menneisyys muuttuu. Nekin mummelit, joita kukaan ei käy katsomassa, ovat hyvin tohkeissaan lastenlastensa ylioppilaslakeista sun muista.

Jokainen parisuhde päättyy joskus, eroon tai kuolemaan. Mutta vaikea kuvitella, miten ikinä kypsällä iällä saisin yhtä mielekästä suhdetta kenenkään uuden kanssa kuin tämä, jossa voimme muistella yhteisten lasten kakkavaippojen vaihtoa.

Lapset ovat siinä mielessä lainaa, että he itsenäistyvät ja aloittavat oman elämänsä. Eivät he enää tarvitse silloin vanhempiaan jokapäiväiseen elämäänsä. Silloin ollaan sen puolison kanssa jälleen kahden ja on hyvä olla muutakin puhuttavaa kuin pirkko-petterin jalistreenit tai lähestyvä vanhempainilta. Jos se pelkkä perheen pyöritys on ollut ykkössijalla viimeiset vuodet ja parisuhde unohdettu, niin aika vaikea siitä on enää saadakaan mitään rakkaussuhdetta aikaiseksi tai edes hyvää kumppanuutta.

Häh? Vaikka se aikuistuva lapsi muuttaisi omaan asuntoon, niin ei kai se nyt tarkoita ettei se nuori enää tarvitsisi vanhempiaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai lapset lainassa vain ja käväisevät pariskunnan elämässä muutaman vuoden.

Meidän lapset ovat 18-27 vuotiaita. Kyllä he edelleen ovat meidän lapsia ja liittyvät tiiviisti meidän elämään, kuten heidän lapsensakin. Ehkä jotkut voivat elää niin, että lapset on pois kokonaan, kun ovat täysi-ikäisiä ja sitten ollaan vain kahdestaan loppuelämä. Mutta on meitäkin, jotka ovat tiiviissä suhteessa lapsiin ja lapset eivät ole lainaa, vaan aina meidän omia lapsia. Minäkin olen edelleen äitini lapsi, vaikka äitini on jo todella vanha. Ja varsinkin, kun jäi leskeksi, niin vielä enemmän olen ollut äidin lapsi ja pitänyt äitiin yhteyttä. 

Lapset eivät ole koskaan lainaa, vaan lapsesi on sinun lapsi niin kauan, kuin sinä elät. 

Minä olen sitä mieltä, että lainaa ovat. Katson onnistuneeni tehtävässäni, kun he lähtevät eivätkä tarvitse minua.

Käyn minäkin vanhemmillani liki viikottain, mutta kyllä minulla syvempi tunneside on moneen ystävääni ja etenkin mieheeni.

Vaikka minulla ei olemitään sukuongelmia, niin en ymmärrä verisukulaisuuden merkitystä. Olisihan se kauheeta, jos oma lapsi kuolisi, mutta kauheaksi tekisi se, että tunnen heidät hyvin, ei se, että ovat lapsiani.

Mielestäni en edes ole mitenkään kylmä tai empatiakyvytönkään ihminen.

Totta. Lapsista pitää osata irrottautua ja antaa heidän tehdä omannäköisensä elämä ja omat ratkaisunsa kun aikuistuvat. Napanuora pitää katkaista puolin ja toisin.

Miten toikaan nyt liittyy siihen että lapset ovat etusijalla? Tottakai lapset aikuistuttuaan saavat elää ihan mieleistänsä elämää. Se että rakastaa lapsiaan eniten maailmassa ei todellakaan tarkoita sitä että yrittäisi kahlita heidät ikuisiksi pikkulapsiksi saman katon alle.

Minusta on erittäin outoa ajattelua että joku katsoo onnistuneensa vanhemmuudessa kun aikuistuttuaan lapset lähtevät eivätkä enää tarvitse vanhempiaan. Ihan kuin olisi jotenkin väärin ja negatiivista jos lapset haluavat säilyttää läheisen suhteen vanhempiinsa ja tietävät että tulevat aina saamaan apua sieltä suunnin.

Täällä oli vissiin satasivuinen ketju, missä aikuiset naiset parkuivat tunnekylmiä äitejään, kun eivät saaneet tukea kotoaan ja heidät oli heivattu täysikäisiksi tultua omilleen, eikä koettu, että vanhemmat rakastaisi.

Nyt sitten huudetaan, että juu, kun omat lapset kasvaa aikuisiksi, niin ne oli lainaa ja heivataan ne pois ja ei väliä, vaikka joku niistä kupsahtaisi. Ei hetkauttaisi pätkääkään. Kunhan vain saa edes jonkun miehen pysymään luonaan heti, kun saa lapset häivytettyä huushollista ulos.

Minuakin ihmetyttää tuo lapset ovat lainaa -ajattelu. Ihan yleisellä elämänkokemuksella olen havainnut, että vanhemmuus on elämän mittakaavassa ehkä tärkein kokemus, ja mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä tärkeämmäksi menneisyys muuttuu. Nekin mummelit, joita kukaan ei käy katsomassa, ovat hyvin tohkeissaan lastenlastensa ylioppilaslakeista sun muista.

Jokainen parisuhde päättyy joskus, eroon tai kuolemaan. Mutta vaikea kuvitella, miten ikinä kypsällä iällä saisin yhtä mielekästä suhdetta kenenkään uuden kanssa kuin tämä, jossa voimme muistella yhteisten lasten kakkavaippojen vaihtoa.

Lapset ovat siinä mielessä lainaa, että he itsenäistyvät ja aloittavat oman elämänsä. Eivät he enää tarvitse silloin vanhempiaan jokapäiväiseen elämäänsä. Silloin ollaan sen puolison kanssa jälleen kahden ja on hyvä olla muutakin puhuttavaa kuin pirkko-petterin jalistreenit tai lähestyvä vanhempainilta. Jos se pelkkä perheen pyöritys on ollut ykkössijalla viimeiset vuodet ja parisuhde unohdettu, niin aika vaikea siitä on enää saadakaan mitään rakkaussuhdetta aikaiseksi tai edes hyvää kumppanuutta.

Häh? Vaikka se aikuistuva lapsi muuttaisi omaan asuntoon, niin ei kai se nyt tarkoita ettei se nuori enää tarvitsisi vanhempiaan?

Tarvitsetko sinä äitiäsi jokapäiväiseen elämääsi vai onko hänellä kenties kuitenkin pääsääntöisesti ihan oma arkensa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai lapset lainassa vain ja käväisevät pariskunnan elämässä muutaman vuoden.

Meidän lapset ovat 18-27 vuotiaita. Kyllä he edelleen ovat meidän lapsia ja liittyvät tiiviisti meidän elämään, kuten heidän lapsensakin. Ehkä jotkut voivat elää niin, että lapset on pois kokonaan, kun ovat täysi-ikäisiä ja sitten ollaan vain kahdestaan loppuelämä. Mutta on meitäkin, jotka ovat tiiviissä suhteessa lapsiin ja lapset eivät ole lainaa, vaan aina meidän omia lapsia. Minäkin olen edelleen äitini lapsi, vaikka äitini on jo todella vanha. Ja varsinkin, kun jäi leskeksi, niin vielä enemmän olen ollut äidin lapsi ja pitänyt äitiin yhteyttä. 

Lapset eivät ole koskaan lainaa, vaan lapsesi on sinun lapsi niin kauan, kuin sinä elät. 

Minä olen sitä mieltä, että lainaa ovat. Katson onnistuneeni tehtävässäni, kun he lähtevät eivätkä tarvitse minua.

Käyn minäkin vanhemmillani liki viikottain, mutta kyllä minulla syvempi tunneside on moneen ystävääni ja etenkin mieheeni.

Vaikka minulla ei olemitään sukuongelmia, niin en ymmärrä verisukulaisuuden merkitystä. Olisihan se kauheeta, jos oma lapsi kuolisi, mutta kauheaksi tekisi se, että tunnen heidät hyvin, ei se, että ovat lapsiani.

Mielestäni en edes ole mitenkään kylmä tai empatiakyvytönkään ihminen.

Totta. Lapsista pitää osata irrottautua ja antaa heidän tehdä omannäköisensä elämä ja omat ratkaisunsa kun aikuistuvat. Napanuora pitää katkaista puolin ja toisin.

Miten toikaan nyt liittyy siihen että lapset ovat etusijalla? Tottakai lapset aikuistuttuaan saavat elää ihan mieleistänsä elämää. Se että rakastaa lapsiaan eniten maailmassa ei todellakaan tarkoita sitä että yrittäisi kahlita heidät ikuisiksi pikkulapsiksi saman katon alle.

Minusta on erittäin outoa ajattelua että joku katsoo onnistuneensa vanhemmuudessa kun aikuistuttuaan lapset lähtevät eivätkä enää tarvitse vanhempiaan. Ihan kuin olisi jotenkin väärin ja negatiivista jos lapset haluavat säilyttää läheisen suhteen vanhempiinsa ja tietävät että tulevat aina saamaan apua sieltä suunnin.

Täällä oli vissiin satasivuinen ketju, missä aikuiset naiset parkuivat tunnekylmiä äitejään, kun eivät saaneet tukea kotoaan ja heidät oli heivattu täysikäisiksi tultua omilleen, eikä koettu, että vanhemmat rakastaisi.

Nyt sitten huudetaan, että juu, kun omat lapset kasvaa aikuisiksi, niin ne oli lainaa ja heivataan ne pois ja ei väliä, vaikka joku niistä kupsahtaisi. Ei hetkauttaisi pätkääkään. Kunhan vain saa edes jonkun miehen pysymään luonaan heti, kun saa lapset häivytettyä huushollista ulos.

Minuakin ihmetyttää tuo lapset ovat lainaa -ajattelu. Ihan yleisellä elämänkokemuksella olen havainnut, että vanhemmuus on elämän mittakaavassa ehkä tärkein kokemus, ja mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä tärkeämmäksi menneisyys muuttuu. Nekin mummelit, joita kukaan ei käy katsomassa, ovat hyvin tohkeissaan lastenlastensa ylioppilaslakeista sun muista.

Jokainen parisuhde päättyy joskus, eroon tai kuolemaan. Mutta vaikea kuvitella, miten ikinä kypsällä iällä saisin yhtä mielekästä suhdetta kenenkään uuden kanssa kuin tämä, jossa voimme muistella yhteisten lasten kakkavaippojen vaihtoa.

Lapset ovat siinä mielessä lainaa, että he itsenäistyvät ja aloittavat oman elämänsä. Eivät he enää tarvitse silloin vanhempiaan jokapäiväiseen elämäänsä. Silloin ollaan sen puolison kanssa jälleen kahden ja on hyvä olla muutakin puhuttavaa kuin pirkko-petterin jalistreenit tai lähestyvä vanhempainilta. Jos se pelkkä perheen pyöritys on ollut ykkössijalla viimeiset vuodet ja parisuhde unohdettu, niin aika vaikea siitä on enää saadakaan mitään rakkaussuhdetta aikaiseksi tai edes hyvää kumppanuutta.

Häh? Vaikka se aikuistuva lapsi muuttaisi omaan asuntoon, niin ei kai se nyt tarkoita ettei se nuori enää tarvitsisi vanhempiaan?

Kuinka hemmetin yksinkertaisia ihmiset on..