Kärsiikö ainoa lapsi sisarusten puutteesta?

Itse olem ainut lapsi ja koen olevani tällä tavalla myös yksinäinen.

Tosin sisaruksiaan ei voi valita ja lähipiirissä sekä hyvistä että huonoista sisarussuhteista "näyttöä".

Vanhemmiten olen ajatellut asiaa niin, että lapsuusajan sekä muut haasteet elämässä ovat syynä tähän sisarkaipuuseen. Eli olisi ollut ihanaa jos joku olisi jakamassa asioita ja joka ymmärtäisi ja jolle puhua kaikesta. Vanhempien kanssa tuskin kukaan kaikkea itsestään jakaa.

Uskon, että ulospäinsuuntautunut ja itseluottamusta omaava lapsi, jolla hyvä muttei siloiteltu lapsuus pärjää hyvin ilman sisarusta aikuisenakin eikä välttämättä kaipaakaan sellaista.

Itsekin kyllä ajoittain arvostan tätä yksinäisyyttä, kun näkee mitä pahimmillaan nuo sisarusten välit voivat olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kärsin itse ainoa lapsena, sekä lapsena että aikuisena.

Olisi mielenkiintoista tietää miten tämä kärsimys vaikuttaa elämääsi? Onko se jokapäiväistä ja uskotko että jos sinulla olisi sisarus olisit onnellinen?

Kaipaatko myös muita asioita joihin et voi vaikuttaa ja käytät aikaa niiden suremiseen? Esim. haluaisit olla pidempi, syntymärikkaampi, lapsellesi toisen sukupuolen?

En kärsi noin enkä märehdi asialla. Mutta meillä on pieni suku, minulla ei ole serkkuja, isovanhemmat kuolleet, vanhemmat jo vanhoja ja väsyneitä. Minulla on oma perhe, mies ja kolme lasta, mutta muita ei olekaan. Toki ystäviä, mutta kovin ovat kaikki perhekeskeisiä tässä iässä.

Hoidan kaikki vanhempien asiat yksin, kaipaisin tähän jonkun jakamaan edes henkistä puolta. Heillä on mm muistisairautta, mikä tekee tästä melko rankkaa. Omilla lapsilla ei ole serkkuja minun puolelta, miehen siskolla on kaksi lasta mutta selvästi nuorempia. Lapsena koin myös oloni yksinäiseksi, mutta silloin useimmiten kavereita oli. Kuitenkin vaikkapa lomamatkat olivat tylsiä aina vain aikuisten seurassa. Kerran sain kaverin mukaan ja voi sitä riemua kun oli joku, jonka kanssa leikkiä.

Ja en elättele harhakuvaa siitä, että sisarukset ovat aina parhaita ystäviä. Mutta useimmiten kuitenkin jonkinlainen tuki elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Nyt erityisesti aikuisena tuntuu pahalta,kun ei ole sisaruksia. Isä on kuollut ja äiti täysin autettava. Aika yksin sitä on, vaikka toki oma perhe on, mutta niitä koko iän mukana kulkeneita kaipaisi myös. Lapsena oli kaverit, mutta esim joulut ja vastaavat oli yksinäisiä ilman seuraa, minulla ei ole samanikäisiä serkkujakaan vaan nuorinkin on minua 13 vuotta vanhempi.

Tämä minustakin on rankkaa, kun ei ole yhtään ihmissuhteita sieltä lapsuudesta nyt, kun vanhemmat ovat jo niin vanhoja, että ovat täysin autettavia. Ja kun joku kommentoi, että kai sitä muuta sukua on, niin eipä ole. Useimmille suku merkitsee lähinnä juuri omia vanhempia, isovanhempia, sisaruksia ja heidän lapsiaan.

Mulla on yksi rakas sisarus, joka oli lapsena paras leikkikaveri, nuorena turvallinen tappelupukari ja aikuisena hyvä ystävä jonka sataprosenttiseen apuun voin luottaa vaikka olisi mennyt kuukausia edellisestä puhelinsoitosta välillämme.

Tiedän olevani onnekas. Mutta ei kukaan voi tietää millaisiksi sisarusten välinen suhde muotoutuu. Vanhemmat pystyy ohjailemaan oikeastaan vain pikkulasten leikkejä ja suhteita, sen jälkeen on parempi olla liikaa puuttumatta.

En tiedä mistä näkökulmasta ap tätä pohtii. Minusta toista lasta ei tule tehdä seuraksi tietenkään, vaan koska haluaa toisen lapsen.

Mutta asiaa täytyy myös miettiä koko elämän mittaisena. Pieni lapsi ei varmaan ihmeemmin kärsi oli sisaruksia tai ei. Kouluikäinen taas jo kaipaa muutakin seuraa kuin vanhemmat, myös silloin kun kavereita ei ole saatavilla. Ehkä kuitenkin aikuisena se korostuu, jos on hyvä tai kohtalainen sisarussuhde. Aikuisena ihmiset kääntyvät enemmän perheisiinsä taas kun nuorempana kaverit on se tuki ja turva. Mitä sitten, kun sitä vanhempaa ei enää ole.

Eli älkää miettikö vain sitä lapsuutta, vaan lapsen koko elämää. Itsellä on kaksi veljeä. Toinen tosi läheinen, toinen ei niinkään, mutta iloinen olen hänestäkin.

Vierailija kirjoitti:

Sisarus on varmasti hyvä kasvukumppani jokaiselle lapselle.

Silti jokainen lapsi ei kärsi sisaruksen puutteesta.

Miten niin "varmasti"? Minulla ei ollut.

Minä kärsin, muista en osaa sanoa. Lähipiirissäni ei ole muita ainoita lapsia eikä toisaalta myöskään riitaisia ja kaunaisia sisarussuhteita. Tästä vinkkelistä katsottuna minulle oli itsestään selvää, että haluan useamman kuin yhden lapsen.

Kyllä sisaruksen todellinen luonne paljastuu viimeistään kun perintöä aletaan jakamaan.

Silloin vedetään vuosikymmeniä sitten tapahtuneet asiat esille ja näytellään marttyyria.

Onneksi ei ole kuin yksi lapsi. Jää koko omaisuus (nyt yli 1Me) yhdelle, eikä tarvitse jakaa mitään.

Ystävät merkitsevät yhä enemmän yhä useampien ihmisten elämässä, he ovat "perhe joka valitaan", sieltä saa niitä joiden kanssa voi jakaa elämänsä ilot ja surut, ei siksi koska perhe ja velvollisuudentunto, vaan koska aito ymmärrys.

Veljeni on kovin samanlainen kuin setänsä, joka vähän päälle kaksikymppisenä otti ja katosi. Oli matkustellut ympäri maailmaa, hankkinut avovaimon ja tullut hänen kanssaan takaisin Suomeenkin ottamatta mitään yhteyttä perheeseensä. Saattoi muutaman kerran näkyä sukujuhlissa mutta muuten kyllä tuli ja meni pitämättä yhteyttä tai jättämättä minkäänlaisia keinoja ottaa yhteyttä häneen. Kuoli ulkomailla varsin nuorena. Veljeni on toki milleniaalimallin erakko eli yhteyden häneen kyllä saa somen kautta, mutta muuten ihan samanlainen. Tiedän jo nyt että vanhempiamme heidän vanhuudessaan tulen hoitamaan minä ja puolisoni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ollut. Sisaruksia mulla on kolme ja lapsuus oli yhtä riitaa ja tappelua. Emme ole olleet puheväleissä kymmeneen vuoteen.

Kuulostaa dramaattiselta, millainen riita voi johtaa puhevälien sabotoimiseen?

Höh, ootko sä aikuinen?

Uskon että lapsuus jää jotenkin tyhjäksi ilman sisaruksia. Itsellä parhaat muistot lapsuudesta siskon kanssa, perheen reissuja ja muita suunniteltiin yhdessä jne kaikki juhlat. Aina oli kaveri kotona. Ikäero ei myöskään saa olla liian iso.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kasvaa ilman sisaruksia, ei opi vaatimaan itselleen ns. lebensraumia, eli elintilaa. Koska ei tarvitse tapella huomiosta ja tavaroista joidenkin sisarusten kanssa. Toisin sanoen siitä voi olla myös haittaa myöhemmässä elämässä sellaisen tietyn "sosiaalisen kyynerpään" puuttumisena. Voi tulla "liian" kiltti ja vaatimaton lapsi...

Olen itse sellainen.

Vanhemman pitää tietty huomioida tämä ja opettaa lapselle, ettei saa jättäytyä kynnysmatoksi.

Sisarukseton kolmevuotiaani pitää hyvin puolensa. Jos esim. puistossa joku lapsi yrittää ottaa häneltä lelun kädestä, kivahtaa heti, että "et ota, se on minun".

Meille sopinee yksilapsisuus ihan pysyväksi ratkaisuksi. Rahat riittävät, saa annettua tarpeellisen huomion jne.

Niin, köyhille ja elämänhallintaongelmaisille 1 lapsi on toki paras ratkaisu. Jos riittää resursseja vain yhteen niin fiksua itse ymmärtää se. Tsemppiä!