Lue keskustelun säännöt.
Musta tuntuu, että oon kokenut jo kaiken mitä haluankin, eikä mulla oo enää haaveita. Oon 38 v.
19.12.2018 |
Mulla on lapset, isohkojakin jo. Takana avioero ja uusi liitto, joka sekin nyt jo kestänyt yli 10 vuotta, vaikeaa tässäkin on ollut mutta nykyään menee ihan hyvin. On rauhaisaa ja tasaista.
Olen opiskellut nuorena ammatin, joka ei tuntunutkaan sitten omalta. Opiskelin uuden ammatin, siinä olen nyt tehnyt töitä 7 vuotta, työ on ihan ok.
Olen matkustellut, harrastanut paljon. Ostanut asunnon ja maksanutkin sen jo. On muutama hyvä ystävä ja lisäksi muutama kaveri, en koe olevani yksinäinen, mutta viihdyn myös itsekseni.
En enää oikein jaksa käydä missään, olin jokin aika sitten viihteellä kavereiden kanssa katsomassa ihan hyvää bändiä, mutta pienessä humalassa katselin ympärilleni ja mietin, että mitä minä täällä teen. Ihmiset humalassa räkättävät tyhmille jutuille, yksi pettää puolisoaan, känniläiset iskee typerillä jutuilla joita en jaksa kuunnella, korkokengät sattuu varpaisiin ja väsyttää.
En usko että lähden pitkään aikaan mihinkään.
Kaikki on hyvin, olen joutunut kamppailemaan myös vastoinkäymisten kanssa elämässäni joten arvostan kyllä turvallista, tasaista elämää.
Mutta samalla kaikki on jotenkin niin tasapaksua, että tunnen välillä etten ole edes kunnolla elossa. Kaikki päivät samanlaisia; töihin, kotiin, kotityöt, kuntosali, odotan että pääsen nukkumaan, ja sama seuraavana päivänä. Ja odotan vapaapäiviä, mutta vapaapäivinä odotan pääseväni töihin, koska mieli on melankolinen, koska silloin VOISIN tehdä jotain joka saisi minut tuntemaan olevani elossa, mutta en keksi mitään. Ja se on puuduttavan näivettävää. Välillä tuntuu, että olisin ihan valmis jo kuolemaankin. Kaikki on jo nähty ja koettu.
Ja ei, en ole masentunut. Koen vaan neutraalisti, ilman ahdistusta ja tuskaa, ettei ole enää intoa mihinkään, ei ole enää mitään mitä odottaa.
Joinain päivinä jaksaa tuntea iloa ja tyytyväisyyttä pienistä asioista, rakastan lapsiani, kahvi maistuu hyvältä, tv:stä tulee hauska sarja.
Mutta sitten herään taas tajuamaan tämän tylsyyden, johon en keksi mitään erilaista enää. Harrastuksia kokeiltu kymmeniä, opiskeltu uusia kieliä, käyty matkoilla, konmaritettu koti, vaihdettu alaa, erottu ja löydetty uusi puoliso... ja, niin. Tätä tämä vaan on. Ainaista arkea eikä mikään enää säväytä.
Kommentit (67)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli toi tilanne 16 vuotiaana eikä se siitä miksikään muuttunut. Siitä asti olen vain odottanut kuolemaa. Kaiikki nähty, kaikki koettu. Silloin hieman epäilytty vielä, että voiko todella näin käydä. Nyt, kun katson kymmeniä vuosia taaksepäin, niin käsitän, että oikeassa olin. Turhaan jatkoin elämääni.
Mene harrastamaan jotain kamppailulajia missä on täyskontakti
Kuten monet sanoo, keski-iän kriisiä on. Mullekin iski sama, mut oli maalla-asuminen, pitkäaikainen parisuhde ja lapset kokematta. Nyt sit on uusi elämänvaihe ja onneksi iästä huolimatta lapsikin tuli elämään.
Mutta...kriisissäni en nähnyt näitä mahdollisuuksia. Ajattelin vain että mitään uutta ei elämä mulle tuu tarjoamaan. Et kyllä jotain uutta sunkin eteesi ilmestyy. Maailmahan on oikeasti täynnä kaikkea ennenkokematonta. Se tympiintyminen on omassa päässä.
Itse olen päinvastaisessa tilanteessa. En ole kokenut mitään. En tiedä onko tämä huonompi vai parempi tilanne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epävakaa persoonallisuus. Tyhjyyden tunne vaivaa usein. Tee sukututkimusta. Tutki asuinpaikkasi historiaa. Mene kirkkoon ja koe rauha ja täyttymys sielussasi. Minulle kävi niin että katolinen kirkko antoi uutta sisältöä elämään, juuri kun olin ihan varma että mikään ei koskaan enää tunnu miltään.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen päinvastaisessa tilanteessa. En ole kokenut mitään. En tiedä onko tämä huonompi vai parempi tilanne?
Parempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen päinvastaisessa tilanteessa. En ole kokenut mitään. En tiedä onko tämä huonompi vai parempi tilanne?
Parempi.
Ai. Miksi sitten oikeastaan kukaan ei tee näin?
Samat fiilikset niin täysin. En odota niin yhtikäs mitään, en kyllä himoitse kuolemaakaan, ihan kiva olla elossa.
Mutta tyyyyyylsyys on valtava. Ehkä mun pitäis ottaa nuori mies kiertoon?
Mut tässä iässä tietää jo nyt senkin arkipäiväistyvän pian, niin miettii vaan et jaa, liekö sen väärti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen päinvastaisessa tilanteessa. En ole kokenut mitään. En tiedä onko tämä huonompi vai parempi tilanne?
Parempi.
Ai. Miksi sitten oikeastaan kukaan ei tee näin?
Ei ihmiset osaa ajatella niin pitkälle. Monilla se asioiden kokemisen palo on niin suuri nuorena.
Mulla ollut viime aikoina usein sama fiilis vaikka en olekaan yhtä tasaisessa elämänvaiheessa kuin sinä tällä hetkellä, isoja muutoksia piisannut viime aikoinakin. Olen liittänyt sen kuitenkin juuri tähän nelikymppisyyteen, aika paljon on jo koettu kaikenlaista, hyviä ja pahoja asioita. Ihan pienet kuprut eivät jaksakaan heilauttaa tasapainoa suuntaan tai toiseen enää, toisaalta ei jaksa olla niin innoissaan uusista asioista. Mutta olen kyllä ajatellut että tämä on jonkinlainen välivaihe jonka jälkeen elämä taas löytää uuden uoman. Löytyy jotain uusia kiinnostavia asioita kuitenkin. Jotain eri tavalla kiinnostavia kuin aiemmat. Ja kai tästä kertyneestä kokemuksesta on se hyötykin että pystyy nuoremmille tarjoamaan perspektiiviä asioihin. Mutta en silti voi sanoa etteikö tämä olisi yllättänyt!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heh, itse 21 ja sama fiilis. Unelmat jo toteutettu.
Opiskelin unelma-ammatin ja pääsin unelmaduuniin. Jotenkin työ ei edes ole niin hauskaa kun kuvittelin. Matkustellut olen, alkaa olla jo tylsää ja epäjännittävää sekin
Löysin parisuhteen, eipä ollut sekään niin kovin ihanaa. Aluksi joo, mutta arki tuli nopeasti vastaan. Olen muutenkin sellainen etten ihastu oikeastaan koskaan. Lapsia en halua.
Ehkä olen vaan helposti kyllästyvä arkea vihaava ihminen. Epäilen kyllä myös masennusta.
Kaipaan teini-ikään, kaikki oli uutta ja jännää. Nyt on vaan samaa paskaa edessä 50 vuotta.
Tässä tällainen vähän nörtimpi ja kepeämpi ehdotus: lue kirjoja tai ala pelaamaan tietokoneella roolipelejä. Saat tilaisuuden eläytyä toisenlaisiin elämäntilanteisiin, elämiin, maailmoihin. Koet uudenlaisia tunteita, voit turvallisesti tehdä erilaisia ratkaisuja kuin mitä olet tehnyt omassa elämässäsi ja sitä kautta opit itsestäsi paljon lisää.
Miksi elää vain yhtä elämää kun voi hankkia kymmeniä muita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Heh, itse 21 ja sama fiilis. Unelmat jo toteutettu.
Opiskelin unelma-ammatin ja pääsin unelmaduuniin. Jotenkin työ ei edes ole niin hauskaa kun kuvittelin. Matkustellut olen, alkaa olla jo tylsää ja epäjännittävää sekin
Löysin parisuhteen, eipä ollut sekään niin kovin ihanaa. Aluksi joo, mutta arki tuli nopeasti vastaan. Olen muutenkin sellainen etten ihastu oikeastaan koskaan. Lapsia en halua.
Ehkä olen vaan helposti kyllästyvä arkea vihaava ihminen. Epäilen kyllä myös masennusta.
Kaipaan teini-ikään, kaikki oli uutta ja jännää. Nyt on vaan samaa paskaa edessä 50 vuotta.
Mä olen sua 7 vuotta vanhempi ja tuntuu, etten ole saavuttanut mitään... Alaani kuulumatonta pienipalkkaista työtä teen kokopäiväisesti ja kevytyirttäjänä oman alan hommia kun niitä sattuu tippumaan... Koko amk-opiskeluaika meni köyhyydessä enkä saanut töitä. Vähävaraiset vanhemmat yrittivät sentään vähän antaa taloudellista tukea. Jo yläasteella sairastuin pahaan paniikkihäiriöön ja sinun ikäisenä sairastuin masennukseen jota sairastan yhä. Matkustin tämän vuoden syksyllä Japaniin ja edellisestä ulkomaanmatkasta oli jo 20 vuotta aikaa. Ja tätä Japanin-matkaa varten säästin 5 vuotta.
Kunpa olisin saanut elää tuollaisen nuoruuden mitä suurin osa on elänyt. Onnea, murheetonta ja hauskaa elämää. Katkeruuttaa että kuulun onnettomaan vähemmistöön, jolle ei koskaan tapahdu mitään hyvää. Tai aina kun jotain sellaista tapahtuu, matto vedetään heti jalkojen alta. Viime viikolla sain kuulla että minut irtisanotaan työstäni.
Vierailija kirjoitti:
Olet toteuttanut yleistä haavetta, et itseäsi.
Sinkkumies
Aivan naulan kantaan!
Ne omat unelmat ovat jotain muuta kuin sen opiskele-valmistu-pariudu-osta asunto-mene naimisiin-saa lapsia-käy lomalla -juttuja.
Omat unelmat ovat jotain sellaista, mitä nelikymppisenäkin odottaa kuin lapsi joulua, ei pysty nukkumaan, vatsassa on perhosia. Mutta muut eivät niitä haaveita usein ymmärrä.
Suurin löytö elämässä on tavoitella sitä, mikä on itselle arvokasta. Ei sitä, mitä ”kuuluu”.
Saatan olla välillä vanha ja väsynyt, mutta elämästäni olen edelleen innoissani.
Pääkoppa remonttiin,henkinen kasvu on ainoa joka tuohon auttaa. Pitää tehdä asioita eri tavoin kuin ennen,ennenkaikkea ajatella eri tavoin.
Olin aika pitkälle samassa ajatuksissa ap: n kanssa muutama vuosi sitten.
Huomasin että minulla oli tarve tehdä merkityksellisiä asioita sekä tuntea että minua " oikeasti" tarvitaan, jotta tuntisin itse eläväni.
Aloin tehdä vapaaehtoistyötä ja kummasti elämänlaatuni parani. Monessa seurakunnassa tai ruokajakelussa tarvitaan lisäkäsiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Heh, itse 21 ja sama fiilis. Unelmat jo toteutettu.
Opiskelin unelma-ammatin ja pääsin unelmaduuniin. Jotenkin työ ei edes ole niin hauskaa kun kuvittelin. Matkustellut olen, alkaa olla jo tylsää ja epäjännittävää sekin
Löysin parisuhteen, eipä ollut sekään niin kovin ihanaa. Aluksi joo, mutta arki tuli nopeasti vastaan. Olen muutenkin sellainen etten ihastu oikeastaan koskaan. Lapsia en halua.
Ehkä olen vaan helposti kyllästyvä arkea vihaava ihminen. Epäilen kyllä myös masennusta.
Kaipaan teini-ikään, kaikki oli uutta ja jännää. Nyt on vaan samaa paskaa edessä 50 vuotta.
Mä olen sua 7 vuotta vanhempi ja tuntuu, etten ole saavuttanut mitään... Alaani kuulumatonta pienipalkkaista työtä teen kokopäiväisesti ja kevytyirttäjänä oman alan hommia kun niitä sattuu tippumaan... Koko amk-opiskeluaika meni köyhyydessä enkä saanut töitä. Vähävaraiset vanhemmat yrittivät sentään vähän antaa taloudellista tukea. Jo yläasteella sairastuin pahaan paniikkihäiriöön ja sinun ikäisenä sairastuin masennukseen jota sairastan yhä. Matkustin tämän vuoden syksyllä Japaniin ja edellisestä ulkomaanmatkasta oli jo 20 vuotta aikaa. Ja tätä Japanin-matkaa varten säästin 5 vuotta.
Kunpa olisin saanut elää tuollaisen nuoruuden mitä suurin osa on elänyt. Onnea, murheetonta ja hauskaa elämää. Katkeruuttaa että kuulun onnettomaan vähemmistöön, jolle ei koskaan tapahdu mitään hyvää. Tai aina kun jotain sellaista tapahtuu, matto vedetään heti jalkojen alta. Viime viikolla sain kuulla että minut irtisanotaan työstäni.
Lohduttaako jos sanon että olen ihan yhtä onneton jos en onnettomampi? Ei saavutukset tunnu miltään kuin ihan hetken. Nuoruuden villit muistot vaan masentaa kun tajuan ettei tule enää koskaan olemaan mitään sellaista, kun en enää vain ole sama naiivi innostunut ihminen.
Päällisin puolin kaikki paremmin kuin hyvin, kaikki niinkuin haaveilin viisi vuotta sitten, silti olen niin kyllästynyt että pohdin itsemurhaa.
I hear you! Tosin olen kymmenisen vuotta vanhempi. Noina sun ikävuosinas muistelen eläneeni täyttä elämää tyytyväisenä, nyt kovin paljon tyhjempää. Ja odotettavissa tosiaan kai vain vaihdevuodet? Ja mullakin kaikki hyvin - draaman jälkeen. Ja olen täysiä toteuttanut omia unelmiani (jopa kirjoittanut sen kirjan, useammankin). Lievää masennusta epäilen itsekin, liikunnasta saa jotain apua. Mutta rajansa kai se on silläkin kuinka paljon voi salsaa tanssia? Ja niistä "elämän pienistä nautinnoista" nauttimisesta. Mutta alkaa käydä työstä se niiden etsiminen ja huomioiminen..
No profilointisi on amatöörimäisen ontuvaa. Olen nainen, enkä koe olevani loukussa perheeni kanssa. Perheeni on mulle kallis ja rakas, parasta. Eikä perheeni kahlitse minua mitenkään, lapsetkin jo isoja, kohta omillaan.
Ap