Miten olette selvinneet elämänne pahimmasta kriisistä?

En ole selvinnyt. Tämä johtuu siitä, että aina heti perään on tullut uusi kriisi. En edes osaa valita, mikä on ollut pahin. Ja en nyt puhu mistään auton hajoamisesta vaan läheisten kuolemista ja omista ja läheisten sairauksista.

No jotenkin vaan on selvitty. Päivä kerrallaan.

Päivä kerrallaan. Käy kaikki tunteet läpi. Puhuu jollekin. Hengittää ilmaa. 

Kyllä se siitä. Me kaikki koetaan kriisejä, niistä on vain selvittävä.

Pidän itseni kiireisenä.

Lepäämällä.

Tekemällä parhaani. 

En pahenna oloani v********lla  toisille. En usko pahan olon levittämisen auttavan, ja säälin ihmisiä joilla on vain tämä infantiili tapa. 

Kriisejä tulee aina ja koko ajan uusia. Toisille enemmän toisille vähemmän.

Joillekin auttaa usko, toiset turvautuvat päihteisiin, toiset murehtivat liikaa toiset seliävät olankohautuksella. Kasvatuksella ja sosiaalisella verkostolla on tärkeä merkitys miten koettelemuksia jaksaa käsitellä ja hyväksyä tilanne. Yksin ja huonoin eväin on raskainta.

Keskityin lapsesta huolehtimiseen. Tein itselle päiväjärjestyksen jota noudatin liki orjallisesti. Päivät koostuivat lyhyistä toistuvista, mukavista ruutiineista. Kävelin useamman tunnin lenkkejä rattailla, ettei lapsi nähnyt jos itkseskelin sen seläntakana. Ostin valmisruokia. Hain rauhoittavaa ja unilääkettä. Jos lapsi oli mummolassa join kunnes sammuin. Ei tarvinnut ajatella. Pikkuhiljaa helpotti. Nykyään en muista kovin hyvin vaikeimpia aikoja, ilmeisesti mieli suojaa siten.

Täällä myös kriisiä läpikäyvä ihminen. Koko elämä meni laakista uusiksi. Sain tietää puolison sivusuhteesta, jota oli kestänyt jo useita kuukausia. Täällä ei valmistella joulua, vaan pakkailen tavaroitani ja olen muuttamassa yhteistä kodistamme pois.  Hyvä parisuhteemme ja onnellinen perhe-elämämme olikin vain valhetta ja petosta.

Elämäni pahin kriisi on tässä ja nyt. Puhuminen on auttanut, sekä ystäville että ammattiauttajille. Arkiset rutiinit, säännöllinen päivärytmi. Rauhoittavat ja unilääkkeet. Ulkoilu ja säännöllinen ruokailu. Keskittyminen vain tähän hetkeen ja päivään.

Mistä niistä? Väkivallan& alkon värittämästä lapsuudesta? Koulukiusaamisesta? Työpaikkakiusaamisista? Toistuvista työttömyysjaksoista? Vanhemman sairastumisesta, saattohoitamisesta, kuolemasta alle 50v iässä? Jne. En tiedä.

Ilmeisesti ookoo, koska olen elossa, kai sekin jotain on.

Läheisten tuki, asiasta puhuminen, terapia, liikunta, ulkoilu, musiikki, kirjat, vertaistuki, nukkuminen, rentoutumisharjoitukset, terveyttä edistävä ruokavalio, kirjoittaminen, valokuvaus ym. tunteiden käsittely, unelmointi, positiiviset esikuvat ja ennen kaikkea usko siihen, että selviydyn.

Olen kokenut mm. raiskauksen, masennuksen, psykoosin ja työkyvyttömyyden. Näkemäni perusteella ihan kaikesta voi selvitä, täytyy vain löytää itselle oikeat keinot joilla helpottaa omaa oloaan. Älä luovuta. ❤

Oletteko varanneet ajan tavalliselle lääkärille että olette saaneet unilääkkeitä ja rauhottavia? Tuntuu että itselläni on niin iso kynnys sanoa lääkärille että nyt tilanne on todellakin näin paha.. Enkä pysty menemään töihinkään, kun olen asiakaspalvelutyössä. Ei siitä tule mitään. Ihan mikä tahansa muu työ voisi auttaakin tähän.

Ap

Puhuisin sinuna jollekkin luotettavalle taholle. Yrittäisin myös nähdä asioissa enemmän positiivisia puolia, vaikka vaikeaahan se toki välillä on. Myönnän sen.

Ajan kuluminen ja mielialalääkitys auttoivat. Auttoi myös se että keskityin elämässä oleviin hyviin asioihin. Kaiken jälkeen usko, että mistä tahansa voi selvitä.

Yksin. Oikein hyvin, kiitos. Huomasin että se, minkä menetin, ei ollutkaan tärkeää.

Ensimmäisen odotuksen aikana jäin yksin, kun esikoisen isä sairastui. Selvisin huolehtimalla lapsesta ja tekemällä kivoja asioita yksin ja lapseni kanssa. Hemmottelin itseäni. Kuntoilin paljon. Lähdin juoksemaan ja sen jälkeen itkin.

Isäni kuoli n. vuosi sitten ja surutyö on osittain vielä kesken. Valoa on kuitenkin tunnelin päässä, tunnistan jo itseni ja ajatukseni ja nautin jälleen elämän pienistä asioista.

Koko vuosi meni opiskelupaineiden, perhehärdellin ja surutyön keskellä. En muista esim. ensimmäisestä harjoittelustani juuri mitään. Isäni kuoli vähän sen jälkeen, kun olin lopettanut harjoittelun eli jännästi pyyhkityi pois myös 1 kk ennen jo sitä kuolemaa.

Isäni kuoleman jälkeen minua ei kiinnostanut mitkään ne asiat, jotka toivat minulle iloa silloin kun toivuin esikoisen isästä. Tämä ei näkynyt ulospäin, sillä tietenkin kävin koulussa, vein lapset päiväkotiin, jumppasin kun jaksoin (pakkopullana) ja vierailun sukujuhlissa, niinkuin aiemmin.

Oikeastaan ainut asia, jota jaksoin tehdä ja, josta sain jotain pakokeinoa surusta oli katsella passiivisena Netflixiä ja puhelinta - kaikki muu oli suoritumista arjesta.

Lihoin vielä tuon isäni kuoleman jälkeen 10 kg.. nyt taas virtaa riittää, unelmat näkyvät kirkkaina mielessä, kun isäni kuoleman jälkeen mietin vaan ”onko tässä elämässä oikeastaan mitään järkeä kun me kaikki kuollaan”.. <— helpotti, kun sain puhua miehelleni näistä.

Nyt liikuntakin maistuu ja kaikki muu ihan erilaiselta.

Toinen iso kriisi oli myös se, kun sain lapsuudenkotini perinnöksi ja jouduin luopumaan siitä. Se oli tuskaa ja se ajatus, ettei isäni enää istu siellä sohvatuolissa oli kamalin ja vaivasi minua usein etenkin illalla ennen nukahtamista.

Sillä, että olen rypenyt siinä pahassa olossa, ja psyykannut itseäni, että tämäKIN menee ohi. Toivon ylläpitäminen on tärkeää. Joku päivä olen vielä onnellinen. Ja sitten pitää lakata odottamasta sitä päivää. Minä tein sen virheen, että joka päivä itkin, kun en vieläkään ole toipunut... sittrn päätin, että tsekkaan toipumiseni seursavan kerran vasta 6 kk kuluttua. Sitä ennen en odota topimista. Vasta sitten se toipuminen alkoi tapahtua kuin itsestään.

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös kriisiä läpikäyvä ihminen. Koko elämä meni laakista uusiksi. Sain tietää puolison sivusuhteesta, jota oli kestänyt jo useita kuukausia. Täällä ei valmistella joulua, vaan pakkailen tavaroitani ja olen muuttamassa yhteistä kodistamme pois.  Hyvä parisuhteemme ja onnellinen perhe-elämämme olikin vain valhetta ja petosta.

Minä olin samassa tilanteessa 8 vuotta sitten. Viimeistä lausetta minäkin pohdin. Pahin aika kesti 1,5 vuotta. Kyllä sinä selvitä, me muutkin olemme selvinneet! Halauksia sinulle!

En selvinnyt. Viimeiset 15 ovat olleet pelkkää kärsimystä. Vielä pitää odottaa ehkä 20 vuotta pääsee pois.

Mulla on ollut kolmisen vuotta kriisi päällä puolison vakavan psyykkisen sairastumisen takia, hän ei tule paranemaan koskaan tai välttämättä enää voimaankaan paremmin. ( skitsofreniatyylinen sairaus ym. haasteellista ) No, menetin lopulta myös työkykyni oman jatkuvan sairastelun päätteeksi, tästä seurasi taloudelliset vaikeudet,  sosiaaliset suhteet kuihtuneet täysin ja vain muutama ihminen on jäänyt jäljelle. 

En oikein tiedä miten toivun tästä, syön mielialalääkkeitä, joskus on psykologin kanssa keskusteluja, liikun kyllä ja syön terveellisesti, jotain yritän harrastaakin, mutta työelämä ja ne haasteet tuntuvat todella kaukaiselta. Terapiaan ei tietenkään ole varaa eikä mihinkään lomailuun, välillä sitä miettii että olisi ihan sama olla elossa tai kuollut, kunnes taas löytää jotain minkä takia haluaa olla elossa. Tämän päivän osalta mietin vielä tuota syytä....