Asia josta luovuit vaikka se tuntui pahalta. Mikä tahansa

Terveyteni. Tai yritin pitää siitä kynsin ja hampain kiinni mutta terveydenhuolto ei tahtonut auttaa minua ajoissa.

Ihastukseni. En riko avioliittoja.

Kaverini. Naisystävänsä ei hyväksynyt ystävyyttämme joten laitoin välit poikki. Tätä kadun ihan hirveästi mutta en jaksanut sitä haukkumista mitä armaansa harrasti.

Työpaikkani. Rakastin työtäni mutta terveyden menetyksen myötä en voinut jatkaa alallani.

Vierailija kirjoitti:

Kavereista jotka jaksoivat vaan jauhaa lapsistaan, lasten vaipoista, lasten p**skoista ja pissoista, lasten oksennuksista, lasten kaikista eritteistä. Lapset sitä lapset tätä.

Ainoastaan yksi noista mammakavereista sellainen että haluaisi mieluiten jutella aikuisten juttuja silloin kun on meidän muiden naisten seurassa ilman lapsiaan, edes kerran parissa kuukaudessa. Joillekin se näyttää olevan ylivoimaista kun ei ole enää sitä omaa elämää. Voisi kuvitella ettei heillä ole enää miehiäkään, kun eivät puhu miehistään sanaakaan.

t. VELa-nainen

Onhan heillä oma elämä, siihen vaan kuuluu vahvasti lapset. Ihmeellinen kommentti. Jos minun työni on elämäni tärkein ja rakkain asia ja siksi puhun siitä paljon niin eikö minulla ole enää omaa elämää? Mikä sitten hyväksytään omaksi elämäksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kavereista jotka jaksoivat vaan jauhaa lapsistaan, lasten vaipoista, lasten p**skoista ja pissoista, lasten oksennuksista, lasten kaikista eritteistä. Lapset sitä lapset tätä.

Ainoastaan yksi noista mammakavereista sellainen että haluaisi mieluiten jutella aikuisten juttuja silloin kun on meidän muiden naisten seurassa ilman lapsiaan, edes kerran parissa kuukaudessa. Joillekin se näyttää olevan ylivoimaista kun ei ole enää sitä omaa elämää. Voisi kuvitella ettei heillä ole enää miehiäkään, kun eivät puhu miehistään sanaakaan.

t. VELa-nainen

Onhan heillä oma elämä, siihen vaan kuuluu vahvasti lapset. Ihmeellinen kommentti. Jos minun työni on elämäni tärkein ja rakkain asia ja siksi puhun siitä paljon niin eikö minulla ole enää omaa elämää? Mikä sitten hyväksytään omaksi elämäksi?

Hmm, no onko sinusta sitten kivaa semmoinen keskustelu, jossa minä puhuisin koko ajan pelkästään vaikka miehestäni, mieheni eritteistä, mieheni sanomisista/tekemisistä/ajatuksista ja vaatteista? Joka kerta kun tavataan?

Luovuin kaikesta omaisuudestani, kun jätin luonnehäiriöisen miehen. Ihan kaikesta 30 vuodessa ansaitusta ja hankitusta, ja myös peritystä. Mutta pääasia että pääsin siitä ihmisestä eroon. 

Unelmien työpaikasta. Olisi pitänyt muuttaa toiselle paikkakunnalle ja juuri tapaamani mies ei olisi suostunut muuttamaan. Edelleen ollaan yhdessä, pian jo 20 vuotta täynnä, mutta jotenkin edelleen kirvelee, sillä urakehitys tällä paikkakunnalla ei ole ollut ihan sitä mitä olisin itse toivonut.

Oma haaveeni on aina ollut muuttaa ulkomaille. Nykyisen miehen kanssa ei tule tapahtumaan :(

Seksisuhteista ja tupakasta. Jälkimmäisestä luopuminen oli vaikeampaa.

Minä myös olen luopunut liiton ulkopuolisista ihastuksista. Muutama hetkellinen ja häipyvä ihastus on matkalla ollut, joiden unohtaminen onkin ollut helppoa.

Mutta on myös yksi oikein erityinen mies, josta olen luopunut jo kolmesti aiemminkin. Juuri nyt käyn jälleen taistoa siitä, että annanko tunteiden ja halun viedä vai rimpuilenko jälleen irti. Tiedän, että palaamme hänen kanssaan jälleen toistemme lähelle vielä ainaki kerran, mutta onko se sitten se viimeinen kerta, sitä ei voi tietää.

Olen luopunut mahdollisuudesta saada biologisia lapsia. Koville otti, mies ei pysty saamaan lapsia. Adotiolapsi on, enkä pois antaisi, mutta silti kaihertaa silloin tällöin.

Olen luopunut ihmissuhteista, asuinkaupungeista ja opiskeluista, mutta ehkä eniten ärsytti tai harmitti, kun jouduin luopumaan muutamista huonekaluista, laukuista ja koruista, kun rahatilanne oli huono. Tiedän - ne on vain materiaa, mutta silloin tuntui kuin olisi pohjalla, kun ei edes laukkuja voinut pitää. (kyseessä siis max 100-200e laukuista, ei mistään Vuittoneista).

Olen joutunut luopumaan melkein kaikesta: voisin väittää, että olen luopumisen mestari. Tämä on myös tehnyt minusta loistavan sopeutujan. Identiteettinikin olen luonut uudestaan muutaman kerran.

Toiveesta saada hyvä suhde vanhempaani.

Kaksi kertaa (eri) poikaystävästä, jonka kanssa oli tarkoitus sitoutua.

Luovuin alkoholista, ja pahalta tuntui, nyt vuosien jälkeen olen kuitenkin päätökseeni tyytyväinen.

Luovuin haaveestani elää ydinperhearkea, ja saada lapsi rakastamani miehen kanssa.

Olen myös luopunut haaveestani tulla jonkun luovan alan ammattilaiseksi, en enää jaksa opiskella, enkä edes kerkeäisi.

Olen myös luopunut toiveesta saada hyvä ystävä, tämän ikäisenä ei ilmeisesti ystäviä enää saa.. (olen yli 40 vee)

Toive koirasta kuitenkin elää vielä vahvasti, ja näyttää toteutuvan :)

Haaveammatista ja siihen liittyvästä harrastamisesta allergian takia.

Kpdistani ja turvallisuuden tunteesta exän takia.

1800-luvulla rakennettu puutalo, joka oli kotini. Rakkaus löytyi toiselta paikkakunnalta ja päädyin myymään taloni kun perustimme perheen. Talo on kuitenkin vain talo, vaikka oli minulle se unelmieni talo.