Asia josta luovuit vaikka se tuntui pahalta. Mikä tahansa

Jouduin luopumaan 12 askeleen toveriseurasta. Touhu alkoi mennä liian uskonnolliseksi ja mukaan astui myös selvänäkijä sekä enkeliohjaus. Toisaalta muutama tyyppi alkoi vaatimaan minulta rahaa ja työpanosta heidän omissa bisneksissään ilman palkkaa...

Vierailija kirjoitti:

Ajatuksen lapsen saannista. Miehestä ei ollut perheenisäksi, sitten avioliitto loppui ja nyt olen liian vanha. 

Mä taas tajusin liian myöhään haluavani lapsia. Vaikka periaatteessa en olekaan liian vanha niin käytännössä olen. Ei tällainen köyhtynyt työtön kelpaa enää lapsi-iässä oleville naisille.

Synnyinkoti. Lähdin laitokseen väkivaltaa pakoon. Kadun. Tuntui silloin ja tuntuu vieläkin pahalta enkä ole sitä koskaan kellekkään myöntänyt. Menetin kaiken menettämisen arvoisen, terveyden ja perheen.

Luovuin pennusta asti kasvattamastani koirasta, koska rakastuin naiseen jonka lapset olivat allergisia. No, nainen sitten myöhemmin päätti kokeilla siedätyshoitoa ja otti peräti kaksi koiraa, vaikka ajatus lemmikistä oli täysin mahdoton suhteemme alussa. Sittemmin molemmat koirat annettiin pois - ei lasten allergian takia, joka lopulta siedättyi jopa odotettua paremmin, vaan siksi, ettei jaksanut käyttää niitä lenkillä. 

Nyt nainen on alkoholistimiehen kanssa yhdessä ja minä yhdeksänvuotiaan lapsemme yksinhuoltaja. Vanhemmat lapset edellisestä liitosta asuvat myös isällään. Olen valtavan kiitollinen pojastani, mutta ikävöin koiraa edelleen. Sillä on hyvä koti ja käyn katsomassa sitä kerran vuodessa, vaikka sydämeni särkyy joka kerta. Se on jo vanha, enkä halua ottaa sitä takaisin perheeltä, joka sitä suunnattomasti on rakastanut jo kymmenen vuotta. Elämä on täynnä valintoja.

- Mies 48

Urahaaveista. Uupumukseni kanssa pärjään yksinkertaisessa rutiinityössä, mitään sen ihmeellisempää en voi saavuttaa.

Ihmissuhteista. En valitettavasti jaksa ylläpitää ihmissuhteita. Nuorempana jaksoin sillä ajatuksella, että sitten aikuisena kun kaikki asiat on kunnossa, niin minulla on enemmän jaksamista ja sitten rupean varmasti nauttimaan ihmisten seurasta. No ei käynyt niin.

Omistusasunto. Tämä ehkä kirvelee nykyään kaikista eniten. Tottakai luulin että jonain päivänä minäkin saan asua omassa kodissa, laittaa sitä mieleisekseni jne. No ei tule tapahtumaan tällä palkalla.

Joudumme juuri luopumaan jo edesmenneen ukkini kesämökistä Saimaan rannalla. Ollut tähän asti jokakesäinen retkikohde ja itselleni yksi tärkeimpiä paikkoja maailmassa. Suvussani ei vaan ole enää motivaatiota mökin pitämiseen ja omalla perheellä ei talous anna myöten. Suru tulee. Olen kuitenkin oppinut sen, että periaatteessa tietyn pisteen jälkeen elämä ei muuta olekaan kuin luopumista. Se on luopumista omistuksistaan, läheisistään, terveydestään ja lopulta oman sydämen lyönneistä.

Yliopistossa opiskelemisesta. Jo nuoresta lähtien se oli minun haaveeni ja tavoitteeni. Lopulta kävi niin etten millään löytänyt sieltä itselleni sopivaa alaa. Kävin monesti eri alojen pääsykokeissa pääsemättä läpi ja ne alat eivät tuntuneet 100% omilta.

Tapailemastani miehestä, johon olin jo ehtinyt rakastua. Asiasta oli keskusteltu, mutta puolen vuoden jälkeenkään hän ei ollut valmis sitoutumaan parisuhteeseen, joten päätin, etten pysty enää odottaa ja lopetin koko jutun.

Miehestäni, tulevan lapseni isästä. Paljon katkeria ajatuksia. Kauan yritettiin vauvaa, hetken kaikki tuntui niin täydelliseltä. Raskauteni aikana mies alkoi katoilemaan päiviksi, huomasin että valehtelee missä on ollut.

Pakko päästää irti ja selvitä yksin. Parempi kai näin, kuin valehtelevan pettäjän kanssa.

Ajatus neljännestä lapsesta. Satuttaa, mutta oli pakko päästää irti. Ei riitä aineelliset eivätkä henkiset resurssit.

Tapailuasteella olevasta suhteesta, koska itse en ollut yhtä ihastunut kuin se toinen ja tiesin, etten omalta kohdaltani koskaan tulisi olemaankaan. 

Tupakasta. Vielä vuosien jälkeen tekee toisinaan mieli.

Sinisilmäisestä luottamuksesta ihmisten hyvyyteen.

Se kyllä sattui.

Ajtuksesta että minulla koskaa tulisi olemaan parisuhde. Olen kahden lapsen kanssa kokonaan yksin ja jos tapailen se tarkoittaa että lapsetkin tapaa sen miehen melko nopeasti (huono turvaverkko). Olen muutama kerran yrittänyt lopputuloksen että lapset loukkaantuu kun tapailu loppuu ja se uusi ihminen ei enää olekaan meidän elämässä.

Eli ei enää uusia ihmissuhteita minulle n. 15 vuoteen tai pidempään niin kauan kun lapset asuu kotona.

Vierailija kirjoitti:

Ystävien vierailuista kotonani. Olen niin pahasti monikemikaliallerginen, etten voi kutsua ketään kotiini (hajuvedet, pesuaineet, eläinpöly, homepöly). Soitellaan ja viestitellään, mutta ei voida nähdä kuin ulkona.

Sama, mutta en oikeastaan edes ehtinyt hankkia niitä ystäviä. Luopumiseni koskee siten haavetta elää sosiaalista elämää.

Kavereista jotka jaksoivat vaan jauhaa lapsistaan, lasten vaipoista, lasten p**skoista ja pissoista, lasten oksennuksista, lasten kaikista eritteistä. Lapset sitä lapset tätä.

Ainoastaan yksi noista mammakavereista sellainen että haluaisi mieluiten jutella aikuisten juttuja silloin kun on meidän muiden naisten seurassa ilman lapsiaan, edes kerran parissa kuukaudessa. Joillekin se näyttää olevan ylivoimaista kun ei ole enää sitä omaa elämää. Voisi kuvitella ettei heillä ole enää miehiäkään, kun eivät puhu miehistään sanaakaan.

t. VELa-nainen

Voivoi..niin monista asioista..(

Välillä meinaa jopa toivosta luopua..

Niin paljon menettänyt

Tein samoin kuin ap entisen aviomieheni kohdalla. Tiesin,etten voi olla hänelle tarpeeksi hyvä vaimo. Syyllisyys oli valtava lähes joka päivä. Joten erosin vaikka kipeää teki.

Parisuhde, jossa kumppani päätti sittenkin haluta lapsia. Elämäni rakkaus mutta lapsiperhehelvettiin en rupea.

Parisuhde- ja perhehaaveista, koska en pysty suhteeseen kenenkään kanssa. Jotkut jankuttaa ettei tällaisen asian suhteen muka saisi luovuttaa mutta toivon ylläpitäminen on liian raskasta ja johtaa vain pettymyksiin ja pahaan oloon. Haluaisin, mutta en vain jostain syystä pysty.