Ero pikkuvauvaperheessä?

Tilanne perheessämme on eskaloitunut siihen pisteeseen että en näe enää muuta ratkaisua kuin ero.
Itkettää, vihastuttaa ja tuntuu niin helvetin epäonnistuneelta samaan aikaan.
Mieheni on erittäin stressaavassa ja vastuullisessa työssä. Jo raskausaikana koin että jäin täysin yksin; mies ei pitänyt 9 kk aikana yhtäkään lomapäivää. Usein meni viikonloputkin töissä. Arkipäivät meni töissä miehellä n. 12 h päivä. Ennen raskautta oli sovittu että mies vähentää töitä, delegoi vastuuta ja osallistuu kotona enemmän. Kuitenkaan näin ei käynyt, työstä ei voinut tinkiä. Mies stressasi jatkuvasti ja purki sitä minuun kiukuttelemalla jne. Jos itse olin herkillä raskauden takia,miehen mielestä minun piti vaan kestää " ei raskaus ole mikään sairaus"- meiningillä. Hammasta purren tein kaikki kotityöt vaikka maha oli valtava ja kesähelle teki raskaana olosta entistä tukalampaa. Jos miestä pyysi osallistumaan, olin vaativa ja nalkuttava akka jolle "mikään ei kelpaa" .
Riitoja oli jatkuvasti koko raskausajan. Kun vauva syntyi, oli hetken ajan rauhallisempaa, mies teki töitä lapsen elämän ensimmäiset 2 vkoa "vain" normaalin 8 h päivässä. Isyyslomaa ei pitänyt tietenkään. Vauva on haastava. Nyt, kun hän on 4 kk ikäinen, alkaa yöt mennä jotenkuten, mutta tähän asti olen siis herännyt joka yö vähintään 2 h välein vauvan kanssa. Päivisin lapsi nukkuu huonosti, joten en itsekään pysty nukkumaan päivällä univelkoja pois. Jos pyytäisin miestä auttamaan, olisi se pois hänen unestaan ja hän olisi entistä kireämpi. Hoin itselleni vaan että pakko kestää, pakko kestää.
Eilen vauva itki koko päivän. Minulla oli orastava migreeni ja mies lähti aamulla töihin. Kun mies soitti töistä, oli migreenikohtaus tuloillaan rankasti ja lapsi huusi. Olin miehelle puhelimessa tyly, tilanne oli niin kaoottinen ja päänsärky räjähtävä. Mies tuli kotiin, pyysin että on vauvan kanssa. Vauva itkee, mies ei edes reagoi lapsen itkuun (itkee vatsavaivoja). Kuunneltuani vauvan lohdutonta itkua kun mies jätti hänet vain yksin sohvalle ja räpläsi kännykkää, kävin ottamassa vauvan syliin rauhoittaakseni häntä. Mies tiuskaisee että "eikö mun pitänyt huolehtia vauvasta". Puuskahdin että no aivan. Mies RÄJÄHTI. Paiskii tuoleja. Karjui suoraa huutoa, siis vain karjui. Hakkasi seiniä, ovia, kaappeja, paiskoi tavaroita. Pelkäsin ensimmäistä kertaa elämässäni henkeni puolesta, vaikkei mies kohdistanut raivoaan minuun tai lapseen. Hän oli niin pelottava, että oli aiheellista pelätä hänen käyvän minun päälleni.
Hetken kuluttua mies rauhoittui ja tuli "pyytämään anteeksi". Tosiasiassa mies tuli kertomaan kuinka raivokohtauksen syy oli minussa, minulle ei mikään riitä, minä vaadin kokoajan ja koko yhteinen aikamme on ollut silkkaa helvettiä minun takiani.
Hulluinta tässä on että kun minä en nimenomaan vaadi mieheltä yhtään mitään. Hän on joka viikko työmatkalla, en valita sanallakaan. Hän voi työn lisäksi harrastaa, en valita. Lasta hänen ei tarvitse hoitaa juuri koskaan eikä tehdä mitään kotitöitä. Silti mies sanoi että minä olen suurin stressinaiheuttaja hänen elämässään loputtomilla vaatimuksilla.

Tosiasiassa miehen työstressi vie hänet ennenaikaiseen hautaan ja kyse on vaatimuksista töissä. Mies ei suostu näkemään että syy on siellä, ei kotona eikä minussa.

Yritin miettiä syitä miksi jatkaa yhdessä enkä oikein keksi mitään. En hyväksy sitä että minun on sen lisäksi että mahdollistan ja sallin miehen työnarkomaniaan, on pelättävä miehen raivokohtauksia kotona. ->