Puolison kuoleman toivominen

Meillä mies teki kotona itsemurhan. Itse löysin. Ero olisi ollut minulle helpompi kokemus.

Tämä onkin erittäin aiheellinen kysymys, ja kaikki j......sustelu on ihan turhaa. Kaksi esimerkkiä:

Vanhat mummoni ja vaarini. Mummo sairastui skitsofreniaan, joka eteni todella pahaksi. Vaari oli tottunut "pärjäämään" ja kasvanut piilottamaan ongelmat. Lisäksi suku (etenkin lapset, olihan sairastunut heidän äitinsä) olivat juuri sellaisia j.....sustelijoita että eihän rakasta ihmistä voi laittaa laitokseen kun tottahan toki hänestä huolehditaan itse. Vaari sitten huolehti, lapset eivät. Lopulta mummo kuoli, ja vaarilta lipsahti että se tuli hänelle syntymäpäivälahjana.

Vanhempani. Isällä on vakava sairaus, ja äiti huolehtii. Isästä on tullut sairauden myötä erittäin inhottava. Syyllistää äitiä ja vihoittelee päiväkausia jos äiti lähtee vaikka yhdeksi yöksi (max kerran vuodessa) siskonsa luokse. Takana pitkä onnellinen liitto, mutta tämä jo useita vuosia kestänyt sairaus on saanut äidin masentumaan. Isän henkinen yliote on liikaa, eikä asiaa helpota yhtään yhteiskunnan erittäin vahva paheksunta puolisonsa "hylkääviä" kohtaan. Äiti ei siis hylkää vaan hoivaa, koska moraalinsa vaatii niin.

Noissa kahdessa tapauksessa voisin sanoa, että puolison kuolema on/olisi helpotus. Ensinnäkin puolison elämä ei varmasti ole enää elämisen arvoista, ja toisekseen voisi olla vaikea elää itsensä kanssa jos sairaan puolison hoidon laiminlöisi ja pistäisi hänet vain laitokseen tai jopa lähtisi ja jättäisi kotihoidon armoille.

Kuitenkin, muistakaa että meillä kaikilla on vain yksi elämä. Oikeasti, vain yksi. Sairasta mutta mukavaa puolisoa on varmasti jopa mukavakin hoivata, mutta mitä jos vuosia joutuu katsella harhaista ja ilkeää kumppania pelkästään siksi, että se on "velvollisuus"?

Ap:lle kysymys. Miksi et itse ota eroa puolisostasi, jos hän kerran ennemminkin toivoo kuolemaasi kuin uskaltaisi erota? Ei kai tuo ole teille kummallekaan oikein?

Vierailija kirjoitti:

Meillä mies teki kotona itsemurhan. Itse löysin. Ero olisi ollut minulle helpompi kokemus.

Cool.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei toi nyt terve ajatus ole, mutta inhimillinen joskus, jossain tilanteessa. Jos se on pysyvä mielentila niin tarvitset apua, jos se tulee riidan tms tilanteen keskellä niin eroa, se on varoitusmerkki.

On ollut pysyvää ja pitkään jatkunutta, mutta "lopetti" kun aloin huomauttamaan asiasta. Oletettavasti siis kätkee ajatuksensa entistä paremmin.

Mulle on alkanut tulla itsetuhoisia ajatuksia ja saan niihin vahvistusta tuosta, kun miehenikin sitä toivoo. Toisaalta olen järkyttynyt, että miten ihmeessä voin olla ajautunut elämässäni tähän, että oma puoliso kokisi kuolemani helpotuksena ja toivoo sitä.

Yhtenä päivänä sanoin, että olen aina halunnut uskoa, että kaikki ihmiset ovat saman arvoisia, hän katkaisi puheeni ja alkoi raivota, että ei todellakaan ole! Kaikki ihmiset eivät todellakaan ole samanarvoisia vaan toiset ovat arvokkaampia.

Olin tuostakin järkyttynyt.

Okei. Kauanko olette olleet yhdessä? Onko lapsia? Mitä luulet, että auttaako vai pahentaako puolisosi pahaa oloasi tai mt-ongelmiasi? Kuulostaa siltä näin äkkisältään että sun voisi todella olla parempi ilman häntä. Itsekin olisin tuollaisista asioista järkyttynyt. Ketkä ihmiset muuten ovat hänen mielestään sitten tärkeämiä? Onkohan miehelläsi jonkinasteista empatiakyvyttömyyttä, itsekeskeisyyttä ja osaamattomuutta ymmärtää ja käsitellä tunteitaan?

Mies häpeää sairauttani ja sen myötä minua. Olen mitätön. Esim. joku aika sitten iloisena silmätloistaen kerroin hakevani yhtä työpaikkaa hän karjaisi "Ei!". Huomautin tästä hänelle ja kysyin näkeekö hän itse reagoinnissaan mitään outoa, hän kiistää kaiken (mitätöintiä on ollut niin paljon jo, etten enää puhu mitään). Nykyään jos mietin mitä vaan mihin liittyy jonkinlainen ajatus toivosta päässä alkaa jyskyttää "edes puokisoni ei usko minuun".

Jos puoliso aidosti rakastaa, ei hän häpeä vaan tukee.

Mitä sanoisit ystävällesi, jos hän kertoisi sinulle miehensä kohtelevan sinua samoin kuin oma miehesi kohtelee sinua? Sanoisitko, että hyvinhän tuo menee, ole nyt vaan siinä, kyllä se sinusta oikeasti välittää.

Nyt lähdet lipettiin niin äkkiä kuin pystyt. 

Vierailija kirjoitti:

Eroa tuollaisesta ankeuttajasta. Onko sulla ketään hyvää ystävää jolta voisit pyytää eroon ja käytännön järjestelyihin apua ja tukea? Kun tuosta pääset eroon ja elämä menee uusille uomille, voi olla että jonkun ajan päästä alkaakin helpottaa. Vaikka tottakai eroaminen on ensin raskasta. Kyllä sinä siitä selviät. Parempi elämä odottaa vielä tulevaisuudessa. Ja olet todellakin arvokas ihminen. Miehesi taitaa olla lytännyt sun itsetuntoa aikalailla. Sulla on ihan sama oikeus elää ja olla niin kuin muillakin tässä maailmassa.

Asiassa on se puoli myös, mitä en voi sivuuttaa, että olen viime vuodet yrittänyt tsempata ja rakentaa elämääni ilman miehen tukea ja onnistunut yrittämisessä (en kuitenkaan onnistunut). Olen pystynyt sulkemaan hänen asenteet pois päästäni, mut enää en pysty. Kaikki torjunta on pettänyt. Näen vain epätoivoa, toivottomuutta, väistämätöntä tuhoa, sekasortoa.

Sisarukseni suhtautuvat minuun ylimielisesti, säälien ja häpeillen. Säälijä kiusasi minua lapsena rankasti. Kiusaamisen varjossa elänyt on ylimielinen. Häpeäjä ei pysty kohtaamaan mitään mt-ongelmiin viittaavaakaan maailmassa.

Makaan usein tässä sängyllä ja suunnitrelen tästä pihanpuolen ikkunasta hyppäämistä, kun alakeeran ravintola on suljettu ja on epätodennäköisintä, että kukaan jää alle. En enää jaksa yrittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei toi nyt terve ajatus ole, mutta inhimillinen joskus, jossain tilanteessa. Jos se on pysyvä mielentila niin tarvitset apua, jos se tulee riidan tms tilanteen keskellä niin eroa, se on varoitusmerkki.

On ollut pysyvää ja pitkään jatkunutta, mutta "lopetti" kun aloin huomauttamaan asiasta. Oletettavasti siis kätkee ajatuksensa entistä paremmin.

Mulle on alkanut tulla itsetuhoisia ajatuksia ja saan niihin vahvistusta tuosta, kun miehenikin sitä toivoo. Toisaalta olen järkyttynyt, että miten ihmeessä voin olla ajautunut elämässäni tähän, että oma puoliso kokisi kuolemani helpotuksena ja toivoo sitä.

Yhtenä päivänä sanoin, että olen aina halunnut uskoa, että kaikki ihmiset ovat saman arvoisia, hän katkaisi puheeni ja alkoi raivota, että ei todellakaan ole! Kaikki ihmiset eivät todellakaan ole samanarvoisia vaan toiset ovat arvokkaampia.

Olin tuostakin järkyttynyt.

Okei. Kauanko olette olleet yhdessä? Onko lapsia? Mitä luulet, että auttaako vai pahentaako puolisosi pahaa oloasi tai mt-ongelmiasi? Kuulostaa siltä näin äkkisältään että sun voisi todella olla parempi ilman häntä. Itsekin olisin tuollaisista asioista järkyttynyt. Ketkä ihmiset muuten ovat hänen mielestään sitten tärkeämiä? Onkohan miehelläsi jonkinasteista empatiakyvyttömyyttä, itsekeskeisyyttä ja osaamattomuutta ymmärtää ja käsitellä tunteitaan?

Mies häpeää sairauttani ja sen myötä minua. Olen mitätön. Esim. joku aika sitten iloisena silmätloistaen kerroin hakevani yhtä työpaikkaa hän karjaisi "Ei!". Huomautin tästä hänelle ja kysyin näkeekö hän itse reagoinnissaan mitään outoa, hän kiistää kaiken (mitätöintiä on ollut niin paljon jo, etten enää puhu mitään). Nykyään jos mietin mitä vaan mihin liittyy jonkinlainen ajatus toivosta päässä alkaa jyskyttää "edes puokisoni ei usko minuun".

Jos puoliso aidosti rakastaa, ei hän häpeä vaan tukee.

Mitä sanoisit ystävällesi, jos hän kertoisi sinulle miehensä kohtelevan sinua samoin kuin oma miehesi kohtelee sinua? Sanoisitko, että hyvinhän tuo menee, ole nyt vaan siinä, kyllä se sinusta oikeasti välittää.

Nyt lähdet lipettiin niin äkkiä kuin pystyt. 

Sanoisin ystävälleni, että kyseinen ilmiö ei ole elämälle vieras ja uskon hänen kokemuksensa olevan aito. En voi käskeä ketään lähtemään.

Ap

Kaverini toivoi tätä, mutta onneksi lopuksi tajusi erota miehestä.

Eihän tuo ole normaalia ajattelua ollenkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä onkin erittäin aiheellinen kysymys, ja kaikki j......sustelu on ihan turhaa. Kaksi esimerkkiä:

Vanhat mummoni ja vaarini. Mummo sairastui skitsofreniaan, joka eteni todella pahaksi. Vaari oli tottunut "pärjäämään" ja kasvanut piilottamaan ongelmat. Lisäksi suku (etenkin lapset, olihan sairastunut heidän äitinsä) olivat juuri sellaisia j.....sustelijoita että eihän rakasta ihmistä voi laittaa laitokseen kun tottahan toki hänestä huolehditaan itse. Vaari sitten huolehti, lapset eivät. Lopulta mummo kuoli, ja vaarilta lipsahti että se tuli hänelle syntymäpäivälahjana.

Vanhempani. Isällä on vakava sairaus, ja äiti huolehtii. Isästä on tullut sairauden myötä erittäin inhottava. Syyllistää äitiä ja vihoittelee päiväkausia jos äiti lähtee vaikka yhdeksi yöksi (max kerran vuodessa) siskonsa luokse. Takana pitkä onnellinen liitto, mutta tämä jo useita vuosia kestänyt sairaus on saanut äidin masentumaan. Isän henkinen yliote on liikaa, eikä asiaa helpota yhtään yhteiskunnan erittäin vahva paheksunta puolisonsa "hylkääviä" kohtaan. Äiti ei siis hylkää vaan hoivaa, koska moraalinsa vaatii niin.

Noissa kahdessa tapauksessa voisin sanoa, että puolison kuolema on/olisi helpotus. Ensinnäkin puolison elämä ei varmasti ole enää elämisen arvoista, ja toisekseen voisi olla vaikea elää itsensä kanssa jos sairaan puolison hoidon laiminlöisi ja pistäisi hänet vain laitokseen tai jopa lähtisi ja jättäisi kotihoidon armoille.

Kuitenkin, muistakaa että meillä kaikilla on vain yksi elämä. Oikeasti, vain yksi. Sairasta mutta mukavaa puolisoa on varmasti jopa mukavakin hoivata, mutta mitä jos vuosia joutuu katsella harhaista ja ilkeää kumppania pelkästään siksi, että se on "velvollisuus"?

Ap:lle kysymys. Miksi et itse ota eroa puolisostasi, jos hän kerran ennemminkin toivoo kuolemaasi kuin uskaltaisi erota? Ei kai tuo ole teille kummallekaan oikein?

Kuvasit juuri klassisen marttyyritarinan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kaverini toivoi tätä, mutta onneksi lopuksi tajusi erota miehestä.

Eihän tuo ole normaalia ajattelua ollenkaan. 

Ei ole tervettä ajattelua ei. En näe miten ikinä voisin toipua tai koskaan toipuisin siitä, että olen ajautunut elämässäni näin järkyttävään tilanteeseen, missä olen?

Ei se masennus mihinkään parane jos toi sun ympäristö ei muutu terveemmäksi.

Ero.

Vierailija kirjoitti:

Ei se masennus mihinkään parane jos toi sun ympäristö ei muutu terveemmäksi.

Ero.

Tiedän, et vaihtoehdot on:

1. ero ja uusi parempi elämä

2. kuolema

3. ero ja kuolema

1/3 on todennäköisyys, et asiat menis vielä hyvin. En vaan usko siihen enää ollenkaan, koska muuta "tukea" ei ole kuin tämä aviomies.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei toi nyt terve ajatus ole, mutta inhimillinen joskus, jossain tilanteessa. Jos se on pysyvä mielentila niin tarvitset apua, jos se tulee riidan tms tilanteen keskellä niin eroa, se on varoitusmerkki.

On ollut pysyvää ja pitkään jatkunutta, mutta "lopetti" kun aloin huomauttamaan asiasta. Oletettavasti siis kätkee ajatuksensa entistä paremmin.

Mulle on alkanut tulla itsetuhoisia ajatuksia ja saan niihin vahvistusta tuosta, kun miehenikin sitä toivoo. Toisaalta olen järkyttynyt, että miten ihmeessä voin olla ajautunut elämässäni tähän, että oma puoliso kokisi kuolemani helpotuksena ja toivoo sitä.

Yhtenä päivänä sanoin, että olen aina halunnut uskoa, että kaikki ihmiset ovat saman arvoisia, hän katkaisi puheeni ja alkoi raivota, että ei todellakaan ole! Kaikki ihmiset eivät todellakaan ole samanarvoisia vaan toiset ovat arvokkaampia.

Olin tuostakin järkyttynyt.

Okei. Kauanko olette olleet yhdessä? Onko lapsia? Mitä luulet, että auttaako vai pahentaako puolisosi pahaa oloasi tai mt-ongelmiasi? Kuulostaa siltä näin äkkisältään että sun voisi todella olla parempi ilman häntä. Itsekin olisin tuollaisista asioista järkyttynyt. Ketkä ihmiset muuten ovat hänen mielestään sitten tärkeämiä? Onkohan miehelläsi jonkinasteista empatiakyvyttömyyttä, itsekeskeisyyttä ja osaamattomuutta ymmärtää ja käsitellä tunteitaan?

Mies häpeää sairauttani ja sen myötä minua. Olen mitätön. Esim. joku aika sitten iloisena silmätloistaen kerroin hakevani yhtä työpaikkaa hän karjaisi "Ei!". Huomautin tästä hänelle ja kysyin näkeekö hän itse reagoinnissaan mitään outoa, hän kiistää kaiken (mitätöintiä on ollut niin paljon jo, etten enää puhu mitään). Nykyään jos mietin mitä vaan mihin liittyy jonkinlainen ajatus toivosta päässä alkaa jyskyttää "edes puokisoni ei usko minuun".

Jos puoliso aidosti rakastaa, ei hän häpeä vaan tukee.

Mitä sanoisit ystävällesi, jos hän kertoisi sinulle miehensä kohtelevan sinua samoin kuin oma miehesi kohtelee sinua? Sanoisitko, että hyvinhän tuo menee, ole nyt vaan siinä, kyllä se sinusta oikeasti välittää.

Nyt lähdet lipettiin niin äkkiä kuin pystyt. 

Sanoisin ystävälleni, että kyseinen ilmiö ei ole elämälle vieras ja uskon hänen kokemuksensa olevan aito. En voi käskeä ketään lähtemään.

Ap

Tärkein kysymys on, että parantaako miehen läsnäolo jotenkin elämääsi? Keskustelun avauksesta voisi päätellä että ei. Ainoa neuvo on siis että LÄHDE. Mt-ongelmia voi hoitaa ja niihin saa apua ilman miestäkin.

Kiitos kaikille jotka kommentoitte, sain ensimmäistä kertaa sanottua ääneen näitä.

Olen ajkanut räjähtelemään ja se on merkki, että pitäisi hakea apua. Olen hyvin aggressiivinen (hajottelen paikkoja ja tavaroita) tai makaan lamaantuneena.

Tiedän, ettei tämä mene itsestään ohi.

Jos on vaikeuksia erota, vaikka jo pitäisi erota, 4-5 kerran keskustelu perheväkivaltaan /eroihin /irtipäästämiseen keskittyneen terapeutin kanssa voi auttaa. Myös kriisipuhelin auttaa ja kriisikeskus, mutten tiedä onko niissä erikoistunutta asiantuntijaa paikalla ellei erikseen kysy(?), mutta sekin auttaa. Jos jäät, ehkä hän ja sinä kärsitte kumpikin, olisi parempi sisustaa kummallekin omat asunnot ja ehkä hänellä on joku positiivinen sukulainen /kaveri tukemassa - jos et sinä. Hän tulee pärjäämään, niin sinäkin - kun vaan päästää irti ja tunteet tasaantuvat ajan myötä

Jos puhun tästä ulkopuolisille se tulkitaan sairauden oireeksi, vainoharhaisuudeksi tms., vaikka kaikki tietää, että tällainen ilmiö on tosi. Siksi tästä on vaikea puhua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se masennus mihinkään parane jos toi sun ympäristö ei muutu terveemmäksi.

Ero.

Tiedän, et vaihtoehdot on:

1. ero ja uusi parempi elämä

2. kuolema

3. ero ja kuolema

1/3 on todennäköisyys, et asiat menis vielä hyvin. En vaan usko siihen enää ollenkaan, koska muuta "tukea" ei ole kuin tämä aviomies.

Ap

Mutta onko tämä aviomies tukea vai ei? Kirjoituksestasi päätellen hän ei nimenomaan ole tukea, vaan pelkästään (turhien) toiveiden täyttämä ojenkorsi elämässäsi.

Itse mt-ongelmaisena voin sanoa, että yksin on oikeastaan tosi kivaa. Ei ole ketään vaikuttamassa toipumiseen. Voi kaveerata ihmisten kanssa juuri niin paljon kuin haluaa, mutta jos ei halua niin mikään pakko ei ole. Voi vaikka tuijottaa Netflixiä koko illan kenenkään keskeyttämättä tai tarvitsematta pelätä kenenkään kommentteja.

Vierailija kirjoitti:

Jos puhun tästä ulkopuolisille se tulkitaan sairauden oireeksi, vainoharhaisuudeksi tms., vaikka kaikki tietää, että tällainen ilmiö on tosi. Siksi tästä on vaikea puhua.

Ap

Sekin on ihan sama mitä muut ajattelevat. Omaan elämääsi liittyvät päätökset teet Sinä Itse. Voit vaikka olla puhumatta koko asiasta läheisillesi jos niin päätät. Pääasia että toimit niinkuin Sinulle on parhaaksi.

Vierailija kirjoitti:

Jos puhun tästä ulkopuolisille se tulkitaan sairauden oireeksi, vainoharhaisuudeksi tms., vaikka kaikki tietää, että tällainen ilmiö on tosi. Siksi tästä on vaikea puhua.

Ap

Tarkoitan että tämä on niin tabu, että varsinkaan se jonka toivotaan kuolevan, ei saa tästä puhua tai ottaa esiin. Sen ääneen sanominen on soveliaampaa näille "vaimon kuolema tuli syntymäpäivälahjana marttyyreille".

On suveneerimpaa sanoa "olihan se helpotus", kuin todeta "toivotte muuten kuolemaani".

Ap

Tsemppiä sinulle , olet arvokas ja tärkeä. Kukaan ei ole toista arvokkaampi vaan jokainen on yhtä arvokas. Tuollaiset puheet on miehesi oire jostakin, vuodesta toiseen on vaikea jatkaa. Järjestä asioitasi ja keskustelu jonkun kanssa. Varmasti selviät <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se masennus mihinkään parane jos toi sun ympäristö ei muutu terveemmäksi.

Ero.

Tiedän, et vaihtoehdot on:

1. ero ja uusi parempi elämä

2. kuolema

3. ero ja kuolema

1/3 on todennäköisyys, et asiat menis vielä hyvin. En vaan usko siihen enää ollenkaan, koska muuta "tukea" ei ole kuin tämä aviomies.

Ap

Mutta onko tämä aviomies tukea vai ei? Kirjoituksestasi päätellen hän ei nimenomaan ole tukea, vaan pelkästään (turhien) toiveiden täyttämä ojenkorsi elämässäsi.

Itse mt-ongelmaisena voin sanoa, että yksin on oikeastaan tosi kivaa. Ei ole ketään vaikuttamassa toipumiseen. Voi kaveerata ihmisten kanssa juuri niin paljon kuin haluaa, mutta jos ei halua niin mikään pakko ei ole. Voi vaikka tuijottaa Netflixiä koko illan kenenkään keskeyttämättä tai tarvitsematta pelätä kenenkään kommentteja.

Miniä ikäinen olet?

Ap