galluppi 4-6v poikien vanhemmille lyömisestä

kyllä tietenkään lyömistä ei hyväksytä, ja kun minun kuten sinunkin pojillasi ne nyrkit ihan luontaisesti nousevat välillä pystyyn, ei puolustautumiseen tarvitse kehottaa.

Mutta kyllä minusta kuulostaa tosi kurjalta, jos lapsi on kiusattu ja itsetunto on huono, kun ei osaa millään sen enempää lyömällä kuin hyväksyttävämmälläkään tavalla puolustautua kuten Ap:n ja insinööriäidin pojat olivat.

Niin kyllä silloin minusta on tärkeää opettaa lapsia puolustautumaan jollain keinolla, mielummin tietysti niillä hyväksyttävillä. Ja kun molemmissa esimerkeissä lasten pärjääminen ja itsetunto on parantunut, niin siinä on myös onnistuttu.

Lyömisestä ei minusta saisi tehdä liian isoa juttua - siis varsinkaan näille pojille, jotka sitä eivät itse harrasta. Eli jos joku hiekkalaatikolla saattuu vahingossa huitaisemaan, niin yritetään se ohittaa tyyliin " oho, onneksi ei sattunut" . Jos tässä vaiheessa jo lapsille opetetaan, että siihen pitää reakoida alkamalla suureen ääneen itkemään ja sillä saa ylimääräistä huomiota äidiltä - niin jää helposti tämä käyttäytymismalli päälle ja jos 5-vuotias vielä aina vaan itkee äidin perään, joka ryntää paikalle pelastamaan, niin kyllä se varmaan muissa lapsille tarjoaa houkutusta haukkua vauvaksi etc. (mikä ei ole tietenkään hyväksyttävää).

Toivottavasti ymmärrätte mitä tarkoitan. En siis edelleenkään hyvksy lyömistä.

Noille pikkunyrkkeilijöille pitää tietysti alusta asti korostaa, että se on väärin ja pitää pyytää anteeksi ja niin ei saa tehdä missään tapauksessa. Ja omallenikin yritän kovasti edelleen opettaa sitä suullista puolustautumista siihen suulliseen väkivaltaan tai olemaan välittämättä. Harmittaa vaan pojan puolesta, kun hän on aina se syntipukki. Ja sellaiset puiston kiltit " mallipojat" , jotka eivät ole koskaan uhmanneet tai nostaneet nyrkkiä ketään vastaan, ovat 5-6 vuoden iässä oppineet tosi kieroiksi ja osaavat valita ne oikeat hetket, jolloin oma äiti tai muu aikuinen ei kuule, ja voivat kaveria sanoilla satuttaa. Ja menevät ihan hämilleen, kun huomaavat, että olenkin ollut kuulolla (kun olen tilannetta oppinut tarkkailemaan) ja huomautan asiasta.

poika täyttää kesällä 4.



aluksi oli samanlaiset ongelmat. poika oli vetäytyvä ja muut kiusasivat.



kotona me opeteltiin että jos joku tulee kiusaamaan niin pitää sanoa että ei saa kiusata. hoitajille pitää kertoa. Jos ei saa apua ja jatkuu niin sitten saa tuijottaa todella tiukasti silmiin ja karjua vihaisesti että lopeta heti. jos joku lyö niin pois alta äkkiä- ei saa lyödä.



no joo.. poika alkoi kovasti puhua että joku kiusaa häntä ja kuka kiusaa ja ketä hoidossa. äitinä olin ihan paniikissa ja heti hoitoon yhteyttä että nyt selvitetään tämä asia ja laitetaan se poikani kiusaaja tarkkailuun että mitä tekee. hoitajat olivat tarkastelleet tilannetta ja kuulmma oma poikani menee ja uhmailee näille isommille siihen pisteeseen asti että joku joskus hermostuu.



eli ilmeisesti arka äidin kulta on sitten jotenkin mennyt sellaiseen lasten maailmaan jossa pojat jo otattelevat ja kokeilevat kuka määrää ketä. itse uskon että se on ihmisen luonto. riitojen kautta oppivat ratkaisemaankin niitä uskoisin.



mutta edelleen pitää vaan pitää kotona ja hoidossa tiukka huoli siitä että kukaan ei saa lyödä ketään. ja jutella paljon siitä miten kohdellaan muita nätisti ja pyydetään leikkiin mukaan.



en nyt tiedä oliko tästä mitään iloa kenellekään, mutta minulle oli iso yllätys että meidän entinen arka poika onkin melkoinen riidanhaastaja joskus..

minun mielestäni olisi aiheellista erottaa kaksi asiaa: henkinen väkivalta ja fyysinen. sanatkin kyllä satuttavat mutta sanoilla ei voida aiheuttaa toiselle fyysistä vammaa. siksi pidän itse aika ontuvana selitystä että lyödä voi jos toinen loukkaa sanallisesti.



aikuisten maailmassa, jonne me niiträ lapsia valmennamme sitä sanallista paskaa tulee niskaan ihan varmasti. eikö olisi parempi opettaa lapselle ihan alun perin vastaamaan sanallisesti. ei aikuisenakaan ole hyväksyttävää tintata toista kun ärsyttää toisen puheet.



lapset on tietysti hyvin eritasoisia ja erilaisilla lahjakkuuksilla varustettuja. Jotkut saattavat olla todella teräväkielisiä, mutta uskon että jos lapsella on vahva itsetunto ja pohjat kunnossa niin jonkin viisastelijan suunsoitto on kuitenkin pieni murhe loppupeleissä.

juuri tuota tarkoitin !

- lasten maailmaa - toinen lyö siitä ilosta, että saa toisen itkemään äitiä, ja toinen ilkkuu, koska saa toisen lyömään ja aikuisen huomiota - eli ei mitään hyväksyttävää kumpikaan, mutta joskus näissä mammojen keskuteluissa tuntuu, ettei osata laskeutua lapsen tasolle, eikä tajuta etteivät lasten aivot vielä toimi kuten meidän kun täällä teoretisoidaan.

tuosta toisesta olen eri mieltä. Kyllä ne sanallisetkin satuttaa ja usein vielä syvemmältä kuin lyömiset, mutta ne siis ole sanonut, että se oikeuttaisi lyömään, sitä vaan, että sitä eivät aikuiset huomaa, kuten et sinäkään pojastasi tuota puolta tuntenut.

rentis:

juuri tuota tarkoitin !

- lasten maailmaa - toinen lyö siitä ilosta, että saa toisen itkemään äitiä, ja toinen ilkkuu, koska saa toisen lyömään ja aikuisen huomiota - eli ei mitään hyväksyttävää kumpikaan, mutta joskus näissä mammojen keskuteluissa tuntuu, ettei osata laskeutua lapsen tasolle, eikä tajuta etteivät lasten aivot vielä toimi kuten meidän kun täällä teoretisoidaan.

rentis:

tuosta toisesta olen eri mieltä. Kyllä ne sanallisetkin satuttaa ja usein vielä syvemmältä kuin lyömiset, mutta ne siis ole sanonut, että se oikeuttaisi lyömään, sitä vaan, että sitä eivät aikuiset huomaa, kuten et sinäkään pojastasi tuota puolta tuntenut.

Tottakai sanallinen loukkaaminen satuttaa. Ja lapsille pitää opettaa ettei ole hyväksyttävää sanoilla itkettää toista tai provosoida.

Mutta lyömisessä menee se koskemattomuuden kunnioittamisen raja.

Jos todella pitää valita että opettaako lapselle miten puolustaa itseään- lyömällä kun toinen kiusaa vai sanomalla takaisin, niin sanomalla takaisin ehdottomasti. Itsensä puolustamista pitää opettaa ja keinoja selvitä siitä.

Kaikista hienointa olisi jos se ensimmäinen kiusaaminen saataisiin kitkettyä, fyysinen tai sanallinen. Se ei varmaan ole mahdollista.

Mutta on taatusti helpompaa lohduttaa lasta jota on sanallisesti muut lapset kiusanneet kuin sellaista, jota on joukolla hakattu ja hypitty päälle. (kaipa siihen on joskus joku lapsi kuollutkin)

se riidan tuleminen näkyväksi lyömisen kauttaon varmaan totta ylityöllistyissä päiväkodeissa. Surkeaa sinänsä.



Mutta siksi varmaan olisikin hyvä että vanhemmat juttelevat lastensa kanssa miten hoidossa on mennyt ja todella kuuntelevat jos lapsi kertoo kiusatun. Ja sitten avoimet välit päiväkotiin ilman hirveetä puolustuskantaa oman lapsen suhteen. Juu, kyllä meidänkin lapsi on lapsi vaan ja opettelee sitä sosiaalista elämää. Ei siinä paljon muu auta kuin yhdessä päiväkodin kanssa miettiä keinoja ja jutella lapsen kanssa miten agressioitaan voi purkaa ja toimia tilanteissa joissa on riitaa.

tarkotin siis sen sortin henkistä kiusaamista, että päivästä toiseen yksi on se, jolle sanotaan, että sun kanssa ei leikitä tai fyysisestä ominaisuudesta haukkumista etc. tai muuta jatkuvampaa - en mitään yhden kerran ilkuntaa. Mutta ei se siis lyömiseen oikeuta.

sellaista ei siis tietenkään sinun poikasi iässä niikään harrasteta, mutta 6-vuotiaana, kuten minun poikani kyllä jo.

Tämä taitaa olla yleinen käytäntö? Eli sitä ei lueta kiusaamiseksi. Itse en tykkää tästä, mutta tämä on ammattilaisten linja.

Ihan totta! On minustakin hyvä muistaa, että lasten maailma toimii aika eri lailla kuin aikuisten. Toki me kasvattajat pyrimme opettamaan oikeudenmukaisuuden ja reiluuden ja hyvän käytöksen sääntöjä, mutta siitä ei pääse mihinkään, että lapset kohtelevat toisiaan eri tavalla kuin aikuiset esim. työpaikalla voivat käyttäytyä. Siksi kaikkea nahinaa tai poikien välistä nujakointia ei pidä ottaa niin hirveän vakavasti.



Mulle itselleni oli kova paikka kun omat pojat huitoi nyrkillä toisiaan ja vieläkin muistan sen itkunsekaisen raivon, jonka valtaan jouduin kun esikoiseni 4-vuotiaana kävi kaverinsa kimppuun tämän huitaistua häntä vahingossa kepillä. Onneksi mieheni on ollut joskus poika (:-)) ja rauhoitteli minua vakuuttamalla, että tuo kuuluu poikien elämään. Tietenkään emme sitä salli, mutta emme myöskään tehneet asiasta hirveän isoa numeroa. Pidettiin vakava keskustelu ja tehtiin selväksi että lyödä ei saa, ja that' s it. Kuopus joutui hänkin 4-vuotiaana pari kertaa tappeluun (pk-ryhmään iski jokin väkivaltabuumi, siellä kuristeltiinkin välillä toisia...) ja hänen kanssaan sovittiin lopulta, että aletaan kerätä tarroja jokaisesta rauhallisesta pk-päivästä. Molempien poikien kohdalla tämä rauhoitti tilanteen ja sen jälkeen ovat pärjänneet hienosti ilman väkivaltaa.



En siis hyväksy lyömistä, mutta tavallaan ymmärrän sen. Ja niin kuin joku sanoi, ehkä noita arkoja poikia sitten täytyy kehottaa tarvittaessa lyömään takaisin. Tuntuu vaan pahalta ajatella, että se itsetunto pitää hakea lyömisestä... Varmaan kuitenkin fiksut kasvattajat saavat sen sitten ohjattua terveemmille urille, ettei lapsi luule enää isompana, että pärjätäkseen on annettava samalla mitalla takaisin. Silti minusta tuntuu aika surulliselta, että päiväkotien tilanne on tosiaan sellainen, että hoitajat eivät saa näitä tilanteita setvittyä kasvatuksellisesti oikein. Onhan ihan eri asia puolustautua nyrkein mutta saada siitä moitteet (siinä missä mahd. kiusaajakin) kuin joutua kerta toisensa jälkeen käyttämään väkivaltaa pärjätäkseen, koska aikuisilta ei saa tukea ja turvaa.

Haluaisin pohtia asiaa toisesta nakökulmasta eli aikuisen kannalta: Sanotaanpa, etta olet kaikessa rauhassa vaikka bussipysakilla ja joku ihminen, samankokoinen, tulee ja lyö. Jos sanot " lopeta, tuo sattuu" ja " ei saa" , eika lyöja lopeta, niin seuraava vaihtoehto olisi varmaan sitten karkuun juokseminen. Mutta enta jos lyöja saakin kiinni? Eikö jokaisella ihmisella, niin aikuisella kuin lapsellakin, ole sitten kuitenkin ihan taysi oikeus uhattuna puolustautua?

Itse olen joutunut kerran, nuorena, hyökkayksen kohteeksi kun lenkkipolulla puskasta hyppasi joku hullu ja kavi kasiksi. Eipa olisi tullut mieleenikaan etten moraalisista syista saisi lyöda tai potkaista. Onneksi sain potkaistua ja paasin sen jalkeen karkuun. En halua etta pojistani tulee ihmisia, joita saa kohdella aivan miten tahansa. Ihmisella on oikeus puolustautua, ja jos ei muu auta, on pakko puolustautua fyysisesti. Parasta seka tyttöjen etta poikien kannalta on mielestani jonkun itsepuolustuslajin harrastaminen mahdollisimman pienesta asti. Siina oppii puolustautumaan tehokkaasti ja toista osapuolta satuttamatta (esim. erilaiset kasilukot jne.)

On tietysti helppo sanoa, ettei hyvaksy lyömista jos ei itse tai oma lapsi ole koskaan joutunut hyökkayksen kohteeksi...

Omat poikani ovat nyt 4 ja 2v. Toivon heidan innostuvan tuossa eskari-ian paikkeilla jostain itsepuolustuslajista, aion tarjota sita harrastukseksi molemmille koska olen vakuuttunut etta siita on hyötya elamassa.

sanoin jo aiemmassa viestissäni että itsepuolustus on ihan eri asia! Ei kai kukaan sitä halua opettaa, että seiso vaan paikoillasi vaikka toiset potkii... Ja vaikea mun on edes uskoa että kukaan niin tekisikään, kai se itsesäilytysvaisto kaikilla jossain kohtaa herää. Nyt ei kuitenkaan keskustella siitä, mitä voi tapahtua yöllä bussipysäkillä vaan siitä mitä tapahtuu joka päivä päiväkodissa.



Mun mies harrastaa vakavissaan itsepuoustuslajia, ja pojat tietysti aina ihailee, kun isi näyttää sarjoja. Me kuitenkin korostetaan koko ajan, että oikeassa elämässä ei saa ketään potkia tai lyödä niin kuin isi näyttää - paitsi jos joku hirveä roisto käy kimppuun eikä sitä pääse millään karkuun. Itsepuolustuskurssien heikkoushan on siinä, että jotkut luulee ne käytyään, että kannattaa jäädä taistelemaan hyökkääjää vastaan, kun todellisuudessa aina kannattaa ensin yrittää karkuun. Taidoista voi toki olla hyötyä itsetunnon nostattajana ja liikunnan kannalta, mutta etenkin lasten kohdalla pitää olla todella tarkkana tuon henkisen puolen osalta. Heidän kykynsä arvioida sitä, milloin voi potkaista tai vääntää toisen kättä itsepuolustukseksi on vielä hyvin vajavainen.



Lasten kohdalla harvoin on kyse siitä, että toinen hakkaisi henkihieveriin, jos ei sitä lyö takaisin. Useimmat minun näkemäni tilanteet ovat sellaisia, että toinen tuuppaa/vie hatun päästä/kiilaa jonossa - ja toisen on sitten päätettävä tuuppaako takaisin vai väistääkö. Ainakin alle kouluikäisellä pitäisi lisäksi aina olla mahdollisuus juosta aikuisen suojiin, jos se aloittaja tulee perässä. Luoja varjelkoon meitä siltä, että se toinen lapsi lähtisi hakemaan lakkiaan takaisin karatepotkuja viljellen...

xep:

Lasten kohdalla harvoin on kyse siitä, että toinen hakkaisi henkihieveriin, jos ei sitä lyö takaisin. Useimmat minun näkemäni tilanteet ovat sellaisia, että toinen tuuppaa/vie hatun päästä/kiilaa jonossa - ja toisen on sitten päätettävä tuuppaako takaisin vai väistääkö. Ainakin alle kouluikäisellä pitäisi lisäksi aina olla mahdollisuus juosta aikuisen suojiin, jos se aloittaja tulee perässä.

Tämä on varmaan se perimmäinen kysymys. Lapsen kohdalla en halunnut enää opettaa väistämään, kun tuntui että mitä enemmän väisti, sitä useammin toinen tuuppasi. Siitä syntyy helposti kierre, joka vielä pahenee. Sitten kun yksi aloittaa, niin toinen riittävän vietävissä oleva/toista ihaileva tulee mukaan jne. Tälläisistä tilanteista ne kiusaamiset alkaa. Lisäksi usein se lapsi joka tuuppaa/vie hatun päästä/kiilaa, tekee sen joka tapauksessa, jollei yhdelle, niin toiselle. Kun tälläinen lapsi löytää sopivan kohteen, niin tuntuu että kokeilee kuinka pitkälle voi mennä ja ei päästä kohdetta hyppysistään. Tälläisen kierteen katkaisuksi minä mielummin opetin että LOPETA käskyn jälkeen töni takaisin. Tämä todella on auttanut ja pojalla ei ole mitään ongelmia enää (mutta jotkut toiset vanhemmat valittavat edelleen lasten kertoneen toisten kiusaavan). Tottakai kotona puidaan aina nämä tilanteet läpi ja muistutetaan tuosta ensimmäisestä tärkeästä kiellosta käskeä toisen lopettaa. Eli ensimmäisenä keinona takaisin antaminen ei ole, mutta viimeisenä kyllä.

En minä ainakaan ole mitenkään käsittänyt että poikani mittaisi ITSETUNTOAAN tuon lyömisen kautta, niin kuin joku kirjoitti. Kyseessä on vain selviytyminen, ei minuuden mitta. Itsetunnon avaimet löytyvät kyllä ihan jostain muualta ja huomasin sen kun poikani totesi että " hän itse on paljon kivempi kaveri, kuin sellainen joka kiusaa" . Tämä oli osuvasti sanottu, mutta kiusaamisen kohteeksi joutumisen välttämiseksi ei riitä välttämättä pelkästään hyvä itsetunto- ei meilläkään pojalla ole mitään kiusaamiseen " altistavaa" (ei ulkonäössä, käytöksessä, eikä olemuksessa). Meillä ongelman aiheutti se että poikamme oli kiusaajan isoveljen paras kaveri ja vaikka olemme kannustaneet poikaa leikkimään ja olemaan paljon muidenkin kanssa, niin kummasti tämä kaveruus vain näyttää toimivan.

Ja mitä tulee jonkun kirjoitukseen että heillä lapset osaavat lyödä käskemättäkin, niin tämähän on luonnollista. Kyllä meilläkin osaisivat, mutta juuri sitä on kitketty koko tämä alkuelämä pois... Sitten kun lapsi osaa käyttäytyä, niin toinen lapsi ei osaa ja palataan tähän lyömiseen. Mutta minua se helpottaa että lapsi on jo edes tietyn ikäinen (sen ikäinen että koulujärjestelmä vaatii jo yksinään selviämistä) ja vastareaktio ei ole spontaani, vaan tietoinen ja harkittu. Tosin mietin sitä minkä mallin meillä poika saa konfliktitilanteiden ratkomiseen, jos viimeisenä keinona ja vastata väkivaltaan väkivallalla. Tosin tässä minua rauhoitti mieheni, joka kyllä poikana latasi takaisin jos joku häntä kiusasi, mutta aikuisena ei ole ainuttakaan merkkiä väkivaltaisuudesta.

Meillä pojalla on tuleva koulukaveri, joka kyllä lyö ja kunnollakin- sen lisäksi että tuuppii, etuilee jne. Hänen kohteekseen joutuvat kyllä tasaisesti kaikki ilman syytäkin (siis puolta pienemmät tytöt, kuten aikuisetkin, eivät vain samanikäiset pojat). Eli tälläisen kohdalla kyse on jo päällekäymisestä, eikä kyseessä ole pieni kiusanteko. Kyllä tälläisiäkin löytyy lasten joukosta.

Itse olen opettanut lapsille ettâ

Itse siis olen opettanut että missään tilanteessa ei lyödä. Kun poika meni kouluun vähän alle 3 v, hän oli jäädä pahasti alakynteen - muista lapsia ei oltukaan kasvatettu samoin!



Ekan syksyn jälkeen oli pakko muuttaa metodia ja sallia pojan puolustaa itseään samalla mitalla kuin muutkin.



Poikamme ei ole ujo, mutta herkkä ja itkee helposti. Edelleen hän menee ensin kertomaan opelle kiusuaksesta, mutta jos se ei auta, ottaa hän kovemmat otteet.

kyllä meilläkin alusta asti määrätietoisesti opettu, ettei ketään lyödä missään tilanteessa. Ei ole kehotettu puolustautuman lyömällä. Joka ikinen kerta on asiaan puututtu ja monta monituista kertaa on istuttu jäähypenkillä asian vuoksi etc. MUTTA ihan oikeasti toisilla lapsilla vaan on kovempi pää kuin toisilla eli ei kasvatus ja oppi mene päähän niin helposti kuin toisilla. Musta on ihan uskomatonta, että jotkut luulevat olevansa vaan niin täydellisiä kasvattajia, että ovat kasvattaneet kilttejä lapsia.... Vaikka uskon, että näistä helpoista lapsista olisi tullut kilttejä ihan vasemmallakin kädellä kasvattamalla....

Toivon tosiaan teille kaikille vielä yhtä vaativaa pikku Eemeliä että silmänne aukeaisvat :-)

Luonteesta se riippuu, kuinka on luonnostaan nyrkit pystyssä ja kuinka helposti tavasta päästään eroon. Meilläkin on 2 poikaa, joista toista on on jouduttu kasvattamaan todella jämäkällä oikealla kädellä ja toiselle on riitänyt se " vasen käsi" ja se vasemmalla kädellä kasvatettu on muiden silmissä kyllä se " kiltimpi" .



Toinen juttu johon on pakko puuttua on toi lasten käytöksen vertaaminen aikuisten käytökseen työpaikoilla etc.

Ei sillä, että joku on nyrkit pystyssä hiekkalaatikolla, ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka tämä käyttäytyy aikuisena.

Lastenpsykiatri Vappu Taipale on viisaasti jossain kirjoittanut, että ihminen on väkivaltaisiimmillaan 2-vuotiaana ja siitä se sitten vähitellen vähenee iän ja kasvatuksen myötä. Eli kyllä fyysinen kommunikointi on ihan luontaista 2-vuotiaalle (luonnekysymys on sitten kuinka vahvasti lapsi ylipäätään tuo tahtonsa esiin).

Ja epänormaalimpaa on, jos 2-vuotias osaa hiekkalaatikolla luonnostaan kauniisti pyytää, että " saisinko tuon traktorin" .

Siihen hyväkäytöksiseen kommunikointiin sitten tietysti kasvatuksella pyritään ja kyllä se aikuisikään mennessä opitaan (harvoja poikkeuksia lukuunottamatta)

Näiden lasten osalta jotka TUNNEN (teidän tapaustanne en siis tiedä) on myös kasvatuksessa sellaisia asioita, joita en voi ymmärtää. Esim. Tämä poika joka käy suoraan toisten päälle saa kotona pelata väkivaltakonsolipelejä (esim. nyrkkeilyä yms.), joka tuskin helpottaa kyseisen 7v lapsen agressiivisuutta. Sitten tämä poika joka taas oli hankala omallemme saa kulkea vapaasti ja vanhemmat eivät oikeasti tiedä mitä hän ja isoveljensä tekevät- palautetta ovat saaneet muilta vanhemmilta (kiusattuaan toisia lapsia), mutta kyllä näiden vanhempien tyyliä usein kummeksutaan.



-No nämä ovat kaksi ääriesimerkkiä ja tietenkään en tiedä heidän perheidensä sisäisistä tilanteista (paitsi mitä lapset kertovat), mutta jo nämä pari asiaa ottavat kyllä aika kovasti silmään ja ei minusta voi vedota vain siihen että nämä lapset ovat " kovapäisiä" . Vanhemmilla on varmasti sitä suurempi työ mitä kovempipäisempi lapsi on, mutta silti nuo lapset ovat vanhempien vastuulla. Ja mitä tulee tuohon 2v ja vielä alkuperäisen 4v osalta, niin kyllä vanhemman pitäisi olla puuttumassa ja vahtimassa- ei tuon ikäisiä lapsia minusta vielä saisi jättää itsekseen keskenään toimimaan ilman aikuista ohjausta. Ja eikö alkuperäinen kirjoittanutkin että hänestä vanhempi ei puutu TARPEEKSI lapsen käytökseen.



" Kovapäisten" eemelien vanhemmille: Jaksamista ja jaksamista. Ja tässä pieni sukupuoliasia, kyllä näitä eemeleitä löytyy tytöistäkin. Kyllä meidänkin perheestä löytyy " kovapäitä" (heh, olen itse yksi sellainen ja pahimmasta päästä), ehkä siksi en pidäkään sitä ominaisuutena, jota toivoisin toisille.