Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ahdistushäiriöisen omaiset!
K
03.12.2018 |
Olen omainen. Aviomiehellä diagnosoitiin yleistynyt ahdistushäiriö ja pari vähäisempää ongelmaa pari vuotta sitten. Diagnoosia edelsi useiden vuosien mittainen erilaisten mysteerioireiden kavalkadi. Ongelmia oli liikunta- ja tukielimissä, ruuansulatuksessa, näkö- ja kuuloaistissa. Oli kipuja ja toimintahäiriöitä.
Aluksi oireita hoidettiin juurisyinä. Kipeitä lihaksia ja niveliä hierottiin, silmälaseja vaihdeltiin, korvia rassattiin, aloitettiin ibs-ruokavalio. Kaikki tepsi tasan niin pitkään kunnes mies ”kyllästyi” aina siihen uusimpaan villitykseen ja kehitti uuden teorian siitä mikä hänen tilanteessaan auttaisi parhaiten. Rahaa ja aikaa paloi.
Kun tuo ahdistuneisuus kaivettiin esiin, mieskin ensin näennäisesti helpottui. Aloitti ensin lääkityksen, sitten terapian heti kun aika järjestyi. On lääkettä (pregabalin) syönyt reilun vuoden, terapiassa käynyt miltei vuoden. Hoito on siis kestänyt ilmeisesti verraten lyhyen aikaa.
Voisin kirjoittaa romaanin näkyvimmistä ja omaakin elämää haittaavista oireista, mutta koska tila on rajoitettu, sanottakoon vain että niitä riittää ja ne ovat näkyviä.
Ongelmana nyt alkaa olla se, että epäilen että mies vedättää, minua, terapeuttiaan, ja ennen kaikkea itseään. Olen miehen pyynnöstä vilkaissut läpi mitä terapeutti on hänestä OmaKantaan kirjoittanut. Asiat ovat sellaisia mistä miehen kanssa on keskusteltu jo vuosikaudet. Miehen vastaukset terapeutille ovat myös ”harjoiteltuja”, sellaisia joihin mies tietää saavansa positiivista vastakaikua.
Koen siis että terapia ja lääkitys eivät tehoa. Teenkö väärin jos otan yhteyttä terapeuttiin? Olen mieheltä jo lupaa kysynyt, eikä se kuuleman häntä haittaa, mutta epäilen että myöntyy vain miellyttääkseen minua. Haluaisin siis terapeutilta kysyä missä hänen mielestään ollaan menossa, ja mitä on odotettavissa jatkossa. Lisäksi kaipaisin häneltä tietoa siitä onko jotain mitä minä voisin tehdä edistääkseni miehen tilan kohenemista. Jos mieheltä noita asioita kysyn, kaikki kulkee jonkin puppugeneraattorin läpi ja saan vain vastauksen minkä mies kuvittelee minun haluavan.
Kommentit (67)
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi vastata miehesi puolesta, mutta itse kokisin epämukavaksi, jos puoliso alkaisi kahdestaan neuvotella terapeuttini kanssa.
Samoin minä. Siksi epäröin. Toisaalta tuntuu, ettei tilanne muutoin ala selkiytyä, koskaolen täysin miehen puheiden varassa hänen voinnistaan, ja kuten sanoin, hänellä on taipumusta muokata puheitaan vastapuolta miellyttääkseen. Kuuluu ilmeisesti taudinkuvaan.
Voisitko mennä käynnille mukaan yhdessä puolisosi kanssa?
Tätäkin olen ehdottanut, mutta siihen ei miehen mukaan terapeutti olisi suostuvainen. Asia mikä tuntuu yhtä aikaa täysin järkeenkäyvältä (enhän minä se potilas ole), mutta myös todella oudolta (oon ymmärtänyt että terapiassa olisi hyväksi läheisten tuki).
Vaikea uskoa, koska ainakin minulle on aina psykiatrisella poliklinikalla sanottu että puoliso voi mielihyvin osallistua hoitoneuvotteluihin, jos vain haluaa.
Niin... Miellyttämisen halu, valehtelu ja oireiden vääristely.... Mutta onkohan odotettavissa kuinka pahasti takapakkia tämän lähes olemattoman edistymisen kanssa, jos otan yhteyttä siihen terapeuttiin tavalla tai toisella?
Mahdollisesti puolisosi saattaa reagoida lopettamalla terapian, mutta onko sillä mitään käytännön merkitystä, jollei se vaikuta tuottavan tuloksia?
Niin. Tuota olen pohtinut. Terapia ei tunnu auttavan, mutta toisaalta olen lukenut ettei sen tehoa välttämättä heti huomaa, vaan että voi mennä käsittämättömän pitkäkin aika. Sen vuoksi heitin tämän tänne, kun ajattelin josko paikalla olisi muita samassa tilanteessa olevia.
Olen kyllä kallistumassa siihen suuntaan että laitan sille terapeutille s-postilla tiedustelun kuinka hän suosittelisi tässä tilanteessa etenemään.
Hyvä ajatus. Itse olen käynyt ratkaisukeskeisessä ja psykodynaamisessa terapiassa. Kyllä molemmat eri terapiamuodot nopeasti alkoivat vaikuttaa ja tukea arjessa jaksamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voit soittaa terapeutille vain miehen luvalla ja kysyä, olisiko yhteisessä tapaamisessa mitään mieltä. Terapia ei ole kuitenkaan konkreettisesti mitattava prosessi, etenkään ensimmäisenä vuonna ei kannata odottaa merkittäviä muutoksia jos mitään. Ensimmäinen vuosi menee ihan pohjatyöhön, toisena vuonna voit ehkä havaita muutoksia.
Tuo miellyttämisenhalu viittaa hylkäämisenpelkoon ja matalaan itsetuntoon. Kysy mieluummin mieheltä itsestään suoraan, että pelkääkö hän eroa tia hylkäämistä ja siksi vastailee niinkuin hän olettaa, että sinä haluat.
Ollaan asiasta keskusteltu, ja mies on aidosti reppana. Pelkää hylkäämistä ja kokee ettei ole ikinä tarpeeksi hyvä kenellekään. Olen kaikin tavoin pyrkinyt buustaamaan hänen itsetuntoa. Olen kehunut häntä, kertonut kuinka paljon häntä rakastan ja ollaan muutenkin puhuttu paljon näistä asioista. Keskustelut päättyy aina saman kaavan mukaan. Mies myöntää minun olevan oikeassa, vaikka mitään syytä siihen ei ole. Tilanne on siis täysin lukossa. Siellä miehen pään sisällä tuntuu pyörivän levylautasella yksi ja sama kiekko, siihen yhteen uraan juuttuneena.
Niin kliseiseltä kuin kuulostaakin, sen verran asiaa on saatu avattua, että lapsuudesta ja nuoruudesta tää kaikki on lähtöisin. Ei mitään suurta yksittäistä tapahtumaa, mutta koko kotona asumisen ajan jatkunut tulehtunut perhetilanne missä miehen piti toimia välittäjänä ja erotuomarina muun perheen tapellessa ympärillä. Nyt kun ei vuosiin ole ollut sitä taakkaa kannettavana, on mieli alkanut kehittää ihan omia ongelmia pyöritettäväksi, kun ei osaa enää olla ilman.
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi vastata miehesi puolesta, mutta itse kokisin epämukavaksi, jos puoliso alkaisi kahdestaan neuvotella terapeuttini kanssa.
Samoin minä. Siksi epäröin. Toisaalta tuntuu, ettei tilanne muutoin ala selkiytyä, koskaolen täysin miehen puheiden varassa hänen voinnistaan, ja kuten sanoin, hänellä on taipumusta muokata puheitaan vastapuolta miellyttääkseen. Kuuluu ilmeisesti taudinkuvaan.
Voisitko mennä käynnille mukaan yhdessä puolisosi kanssa?
Tätäkin olen ehdottanut, mutta siihen ei miehen mukaan terapeutti olisi suostuvainen. Asia mikä tuntuu yhtä aikaa täysin järkeenkäyvältä (enhän minä se potilas ole), mutta myös todella oudolta (oon ymmärtänyt että terapiassa olisi hyväksi läheisten tuki).
Vaikea uskoa, koska ainakin minulle on aina psykiatrisella poliklinikalla sanottu että puoliso voi mielihyvin osallistua hoitoneuvotteluihin, jos vain haluaa.
Niin... Miellyttämisen halu, valehtelu ja oireiden vääristely.... Mutta onkohan odotettavissa kuinka pahasti takapakkia tämän lähes olemattoman edistymisen kanssa, jos otan yhteyttä siihen terapeuttiin tavalla tai toisella?
Mahdollisesti puolisosi saattaa reagoida lopettamalla terapian, mutta onko sillä mitään käytännön merkitystä, jollei se vaikuta tuottavan tuloksia?
Niin. Tuota olen pohtinut. Terapia ei tunnu auttavan, mutta toisaalta olen lukenut ettei sen tehoa välttämättä heti huomaa, vaan että voi mennä käsittämättömän pitkäkin aika. Sen vuoksi heitin tämän tänne, kun ajattelin josko paikalla olisi muita samassa tilanteessa olevia.
Olen kyllä kallistumassa siihen suuntaan että laitan sille terapeutille s-postilla tiedustelun kuinka hän suosittelisi tässä tilanteessa etenemään.
Hyvä ajatus. Itse olen käynyt ratkaisukeskeisessä ja psykodynaamisessa terapiassa. Kyllä molemmat eri terapiamuodot nopeasti alkoivat vaikuttaa ja tukea arjessa jaksamista.
Terapiamuodolla on suuri merkitys. Ahdistuneisuushäiriöön sopii ileisesti juuri joku ratkaisukeskeinen terapia. Psykoterapia ei välttämättä ole lainkaan paras valinta.
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voit soittaa terapeutille vain miehen luvalla ja kysyä, olisiko yhteisessä tapaamisessa mitään mieltä. Terapia ei ole kuitenkaan konkreettisesti mitattava prosessi, etenkään ensimmäisenä vuonna ei kannata odottaa merkittäviä muutoksia jos mitään. Ensimmäinen vuosi menee ihan pohjatyöhön, toisena vuonna voit ehkä havaita muutoksia.
Tuo miellyttämisenhalu viittaa hylkäämisenpelkoon ja matalaan itsetuntoon. Kysy mieluummin mieheltä itsestään suoraan, että pelkääkö hän eroa tia hylkäämistä ja siksi vastailee niinkuin hän olettaa, että sinä haluat.
Ollaan asiasta keskusteltu, ja mies on aidosti reppana. Pelkää hylkäämistä ja kokee ettei ole ikinä tarpeeksi hyvä kenellekään. Olen kaikin tavoin pyrkinyt buustaamaan hänen itsetuntoa. Olen kehunut häntä, kertonut kuinka paljon häntä rakastan ja ollaan muutenkin puhuttu paljon näistä asioista. Keskustelut päättyy aina saman kaavan mukaan. Mies myöntää minun olevan oikeassa, vaikka mitään syytä siihen ei ole. Tilanne on siis täysin lukossa. Siellä miehen pään sisällä tuntuu pyörivän levylautasella yksi ja sama kiekko, siihen yhteen uraan juuttuneena.
Niin kliseiseltä kuin kuulostaakin, sen verran asiaa on saatu avattua, että lapsuudesta ja nuoruudesta tää kaikki on lähtöisin. Ei mitään suurta yksittäistä tapahtumaa, mutta koko kotona asumisen ajan jatkunut tulehtunut perhetilanne missä miehen piti toimia välittäjänä ja erotuomarina muun perheen tapellessa ympärillä. Nyt kun ei vuosiin ole ollut sitä taakkaa kannettavana, on mieli alkanut kehittää ihan omia ongelmia pyöritettäväksi, kun ei osaa enää olla ilman.
Se Pregabalin saattaa ihan oikeasti estää sen terapian, koska terapian ideana on kehittää aivoja, mikä estyy sen lääkkeen kanssa. Uudet synapsiyhteydet ovat se tärkein juttu. Lääkettä ei kuitenkaan voi lopettaa kuin seinään, sen lopetus on melko pitkä ja vaikea prosessi.
Jokatapauksessa, ei oikein auta kuin odottaa. Se ensimmäinen vuosi menee ihan täysin pohjatyötön. Voi mennä toinenkin, kerran miehesi aivot pyörivät koko ajan sitä samaa vanhaa rataa. Hänellä puuttuu tavallaan se oma identiteetti ja oma minuus, hän on olemassa muita varten. Sen rakentamiseen menee aikaa ja ilman omia oivalluksia siellä aivoissa ja aivojen raketeen muutoksia, mitään ei tapahdu edes vuosien terapialla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi vastata miehesi puolesta, mutta itse kokisin epämukavaksi, jos puoliso alkaisi kahdestaan neuvotella terapeuttini kanssa.
Samoin minä. Siksi epäröin. Toisaalta tuntuu, ettei tilanne muutoin ala selkiytyä, koskaolen täysin miehen puheiden varassa hänen voinnistaan, ja kuten sanoin, hänellä on taipumusta muokata puheitaan vastapuolta miellyttääkseen. Kuuluu ilmeisesti taudinkuvaan.
Voisitko mennä käynnille mukaan yhdessä puolisosi kanssa?
Tätäkin olen ehdottanut, mutta siihen ei miehen mukaan terapeutti olisi suostuvainen. Asia mikä tuntuu yhtä aikaa täysin järkeenkäyvältä (enhän minä se potilas ole), mutta myös todella oudolta (oon ymmärtänyt että terapiassa olisi hyväksi läheisten tuki).
Vaikea uskoa, koska ainakin minulle on aina psykiatrisella poliklinikalla sanottu että puoliso voi mielihyvin osallistua hoitoneuvotteluihin, jos vain haluaa.
Niin... Miellyttämisen halu, valehtelu ja oireiden vääristely.... Mutta onkohan odotettavissa kuinka pahasti takapakkia tämän lähes olemattoman edistymisen kanssa, jos otan yhteyttä siihen terapeuttiin tavalla tai toisella?
Mahdollisesti puolisosi saattaa reagoida lopettamalla terapian, mutta onko sillä mitään käytännön merkitystä, jollei se vaikuta tuottavan tuloksia?
Niin. Tuota olen pohtinut. Terapia ei tunnu auttavan, mutta toisaalta olen lukenut ettei sen tehoa välttämättä heti huomaa, vaan että voi mennä käsittämättömän pitkäkin aika. Sen vuoksi heitin tämän tänne, kun ajattelin josko paikalla olisi muita samassa tilanteessa olevia.
Olen kyllä kallistumassa siihen suuntaan että laitan sille terapeutille s-postilla tiedustelun kuinka hän suosittelisi tässä tilanteessa etenemään.
Hyvä ajatus. Itse olen käynyt ratkaisukeskeisessä ja psykodynaamisessa terapiassa. Kyllä molemmat eri terapiamuodot nopeasti alkoivat vaikuttaa ja tukea arjessa jaksamista.
Terapiamuodolla on suuri merkitys. Ahdistuneisuushäiriöön sopii ileisesti juuri joku ratkaisukeskeinen terapia. Psykoterapia ei välttämättä ole lainkaan paras valinta.
Ratkaisukeskeinen terapia on psykoterapiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi vastata miehesi puolesta, mutta itse kokisin epämukavaksi, jos puoliso alkaisi kahdestaan neuvotella terapeuttini kanssa.
Samoin minä. Siksi epäröin. Toisaalta tuntuu, ettei tilanne muutoin ala selkiytyä, koskaolen täysin miehen puheiden varassa hänen voinnistaan, ja kuten sanoin, hänellä on taipumusta muokata puheitaan vastapuolta miellyttääkseen. Kuuluu ilmeisesti taudinkuvaan.
Voisitko mennä käynnille mukaan yhdessä puolisosi kanssa?
Tätäkin olen ehdottanut, mutta siihen ei miehen mukaan terapeutti olisi suostuvainen. Asia mikä tuntuu yhtä aikaa täysin järkeenkäyvältä (enhän minä se potilas ole), mutta myös todella oudolta (oon ymmärtänyt että terapiassa olisi hyväksi läheisten tuki).
Vaikea uskoa, koska ainakin minulle on aina psykiatrisella poliklinikalla sanottu että puoliso voi mielihyvin osallistua hoitoneuvotteluihin, jos vain haluaa.
Niin... Miellyttämisen halu, valehtelu ja oireiden vääristely.... Mutta onkohan odotettavissa kuinka pahasti takapakkia tämän lähes olemattoman edistymisen kanssa, jos otan yhteyttä siihen terapeuttiin tavalla tai toisella?
Mahdollisesti puolisosi saattaa reagoida lopettamalla terapian, mutta onko sillä mitään käytännön merkitystä, jollei se vaikuta tuottavan tuloksia?
Niin. Tuota olen pohtinut. Terapia ei tunnu auttavan, mutta toisaalta olen lukenut ettei sen tehoa välttämättä heti huomaa, vaan että voi mennä käsittämättömän pitkäkin aika. Sen vuoksi heitin tämän tänne, kun ajattelin josko paikalla olisi muita samassa tilanteessa olevia.
Olen kyllä kallistumassa siihen suuntaan että laitan sille terapeutille s-postilla tiedustelun kuinka hän suosittelisi tässä tilanteessa etenemään.
Hyvä ajatus. Itse olen käynyt ratkaisukeskeisessä ja psykodynaamisessa terapiassa. Kyllä molemmat eri terapiamuodot nopeasti alkoivat vaikuttaa ja tukea arjessa jaksamista.
Terapiamuodolla on suuri merkitys. Ahdistuneisuushäiriöön sopii ileisesti juuri joku ratkaisukeskeinen terapia. Psykoterapia ei välttämättä ole lainkaan paras valinta.
Käy nyt kongnitiivisessa psykoterapiassa. Tarkoitus on ilmeisesti liiskata useampi kärpänen yhdellä iskulla kun tuohon ahdistukseen liittyy myös jonkinasteinen dissosiaatiohäiriö. On siis hämärtynyttä itsen, paikan ja ajan tajua. Kokee ajoittain olevansa ulkopuolinen omasta elämästään.
Terapeuttille on tärkeää tietää mikä on todellinen tilanne kotona. On ihan hyvä että menet kertomaan hänelle millaista kotona on ja siitä miten mies ei puhu asioita niinkuin ne on vaan kertoo muuta. Sinun tehtäväsi ei ole siloitella tilannetta tai miehesi puheeita, vaan kertoa kaikki se kuinka sinä sen koet ja millaista teillä on. Jos menet yksin ja miehesi tietää siitä, niin terapeutti voi käynnistäsi jutella miehesi kanssa, mutta jos mies ei tiedä käynnistäsi, terapeutti ei voi kertoa miehellesi eikä toisinpäin. Pointti siis että terapeutti EI VOI tietää millainen kotitilanne on ellei sitä joku hänelle kerro. Sähköposti on hyvä, kerro sillä.
Tekstistäsi jotankin kuultaa läpi että haluat ikäänkuin hyväksyä tai pitää oikeana miehesi toimintaa tarvitsemalla siihen vertaistukea. Hyvähän sekin on ja tarpeen, mutta ellei miehesi tai sinä kerro hoitavalle taholle totuutta, mikään ei tule muuttumaan. Voihan olla että miehesi ei uskalla/halua kertoa koko tilannetta koska hän häpeää tai pelkää joutumista sairaalaan tms, vaan kertoo "muunneltua totuutta" että selviää yhdestä käynnistä taas.
Älä juutu liikaa miehesi solmuihin hän on aikuinen ja vastuussa omasta tilastaan. Kun hän ei kerro niin sinun pitää kertoa kuinka _sinä koet_ tilanteen. Ei sinun tarvitse ikäänkuin selittää miestäsi, vaan kerrot sen mitä hän sinulle kertoo ja millainen on, sen juuri että ei kerro totuutta vaan kaunistellun totuuden.
Ennenkaikkea pidä huolta itsestäsi, tee asioita mistä tykkäät, tapaa ystäviäsi, sillä sinä et ole vastuussa miehestäsi. Se on vähän kuin alkoholistin kanssa, ei sitä voi hyysätä ja paapoa oman elämänsä kustannuksella. Pidä oma pääsi pinnalla äläkä anna sen painua pinnan alle. En tarkoita että hylkäät, mutta joskus voi olla tilanteeen selkiyttämiseksi ja miehen herättelyksi olla tarpeen muuttaa joksikin aikaa eri osoitteisiin.
Älä mene mukaan siihen peliin mit miehesi ehkä haluaakin pelata, vaan osaa pitää siitä itsesi erillään. Hänet pitäisi saada vastuuseen omasta elämästään, asiat ei muutu niin pitkään aikaan kun hän ei suostu puhumaan totta asioistaan terapeutille. Ethän sinäkään saa lääkäristä hyvää hoitoa jos ranteesi on murtunut, mutta kerrot lääkärille vain siitä miten nilkkaasi koskee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on määrittämätön ahdistuneisuushäiriö. Kognitiivinen psykoterapia jäi kesken, koska terapeutin kanssa vuorovaikutustyylit eivät olleet yhteensopivia. Vaihdoin terapeuttia ja olen ollut tyytyväinen päätökseeni.
Vierailija kirjoitti:
Terapeuttille on tärkeää tietää mikä on todellinen tilanne kotona. On ihan hyvä että menet kertomaan hänelle millaista kotona on ja siitä miten mies ei puhu asioita niinkuin ne on vaan kertoo muuta. Sinun tehtäväsi ei ole siloitella tilannetta tai miehesi puheeita, vaan kertoa kaikki se kuinka sinä sen koet ja millaista teillä on. Jos menet yksin ja miehesi tietää siitä, niin terapeutti voi käynnistäsi jutella miehesi kanssa, mutta jos mies ei tiedä käynnistäsi, terapeutti ei voi kertoa miehellesi eikä toisinpäin. Pointti siis että terapeutti EI VOI tietää millainen kotitilanne on ellei sitä joku hänelle kerro. Sähköposti on hyvä, kerro sillä.
Tekstistäsi jotankin kuultaa läpi että haluat ikäänkuin hyväksyä tai pitää oikeana miehesi toimintaa tarvitsemalla siihen vertaistukea. Hyvähän sekin on ja tarpeen, mutta ellei miehesi tai sinä kerro hoitavalle taholle totuutta, mikään ei tule muuttumaan. Voihan olla että miehesi ei uskalla/halua kertoa koko tilannetta koska hän häpeää tai pelkää joutumista sairaalaan tms, vaan kertoo "muunneltua totuutta" että selviää yhdestä käynnistä taas.
Älä juutu liikaa miehesi solmuihin hän on aikuinen ja vastuussa omasta tilastaan. Kun hän ei kerro niin sinun pitää kertoa kuinka _sinä koet_ tilanteen. Ei sinun tarvitse ikäänkuin selittää miestäsi, vaan kerrot sen mitä hän sinulle kertoo ja millainen on, sen juuri että ei kerro totuutta vaan kaunistellun totuuden.
Ennenkaikkea pidä huolta itsestäsi, tee asioita mistä tykkäät, tapaa ystäviäsi, sillä sinä et ole vastuussa miehestäsi. Se on vähän kuin alkoholistin kanssa, ei sitä voi hyysätä ja paapoa oman elämänsä kustannuksella. Pidä oma pääsi pinnalla äläkä anna sen painua pinnan alle. En tarkoita että hylkäät, mutta joskus voi olla tilanteeen selkiyttämiseksi ja miehen herättelyksi olla tarpeen muuttaa joksikin aikaa eri osoitteisiin.
Älä mene mukaan siihen peliin mit miehesi ehkä haluaakin pelata, vaan osaa pitää siitä itsesi erillään. Hänet pitäisi saada vastuuseen omasta elämästään, asiat ei muutu niin pitkään aikaan kun hän ei suostu puhumaan totta asioistaan terapeutille. Ethän sinäkään saa lääkäristä hyvää hoitoa jos ranteesi on murtunut, mutta kerrot lääkärille vain siitä miten nilkkaasi koskee.
Mmh... En hyväksy enkä ymmärrä mieheni käytöstä muutoin kuin ilmentymänä hänen mielenterveydellisestä ongelmastaan. En myöskään pyri sitä selittelemään. Enkä ole häntä hylkäämässä kuten muutama viestittelijä täällä itsepintaisesti ehdottelee tehtäväksi.
Tuohon terapeuttiin tulen ottamaan yhteyttä, puheesi siitä ettei hän välttämättä tiedä millaista elämämme todellisuudessa on, pitää paikkansa. Onhan hän, samoin kuin minä, vain mieheni kertoman armoilla. Toisaalta koen, että myös minun näkemykseni tilanteesta on värittynyt ja paikoin kärjistynyt, osin senkin vuoksi olen tähän asti pyrkinyt vetäytymään taustalle koko prosessissa etten pilaa asioita.
Hemmetti kun elämä voi joskus olla vaikeeta. On kuitenkin hyvä että maailmassa on vielä av-palstan kaltaisia paikkoja missä voi pallotella ideoita ja ajatuksia ihan anonyymisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on määrittämätön ahdistuneisuushäiriö. Kognitiivinen psykoterapia jäi kesken, koska terapeutin kanssa vuorovaikutustyylit eivät olleet yhteensopivia. Vaihdoin terapeuttia ja olen ollut tyytyväinen päätökseeni.
Mies ei ainakaan ole moittinut terapeuttiaan. Epäily terapian toimimattomuudesta on lähtöisin minun näkemyksestäni, kuinka oireet eivät ole lieventyneet suhteessa kulutettuun aikaan lainkaan.
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voit soittaa terapeutille vain miehen luvalla ja kysyä, olisiko yhteisessä tapaamisessa mitään mieltä. Terapia ei ole kuitenkaan konkreettisesti mitattava prosessi, etenkään ensimmäisenä vuonna ei kannata odottaa merkittäviä muutoksia jos mitään. Ensimmäinen vuosi menee ihan pohjatyöhön, toisena vuonna voit ehkä havaita muutoksia.
Tuo miellyttämisenhalu viittaa hylkäämisenpelkoon ja matalaan itsetuntoon. Kysy mieluummin mieheltä itsestään suoraan, että pelkääkö hän eroa tia hylkäämistä ja siksi vastailee niinkuin hän olettaa, että sinä haluat.
Ollaan asiasta keskusteltu, ja mies on aidosti reppana. Pelkää hylkäämistä ja kokee ettei ole ikinä tarpeeksi hyvä kenellekään. Olen kaikin tavoin pyrkinyt buustaamaan hänen itsetuntoa. Olen kehunut häntä, kertonut kuinka paljon häntä rakastan ja ollaan muutenkin puhuttu paljon näistä asioista. Keskustelut päättyy aina saman kaavan mukaan. Mies myöntää minun olevan oikeassa, vaikka mitään syytä siihen ei ole. Tilanne on siis täysin lukossa. Siellä miehen pään sisällä tuntuu pyörivän levylautasella yksi ja sama kiekko, siihen yhteen uraan juuttuneena.
Niin kliseiseltä kuin kuulostaakin, sen verran asiaa on saatu avattua, että lapsuudesta ja nuoruudesta tää kaikki on lähtöisin. Ei mitään suurta yksittäistä tapahtumaa, mutta koko kotona asumisen ajan jatkunut tulehtunut perhetilanne missä miehen piti toimia välittäjänä ja erotuomarina muun perheen tapellessa ympärillä. Nyt kun ei vuosiin ole ollut sitä taakkaa kannettavana, on mieli alkanut kehittää ihan omia ongelmia pyöritettäväksi, kun ei osaa enää olla ilman.
On täysin johdonmukaista että lapsuudenkodilla on suuri merkitys aikuisuuden toimintamalleissa. Luulen, että suurin käsiteltävä möykky liittyy miehelläsi juuri tähän, niin yleensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä hyvää suhteessanne on? Et maininnut mitään myönteisiä puolia. Mikä toimii?
[/quote]
Ollaan asiasta keskusteltu, ja mies on aidosti reppana. Pelkää hylkäämistä ja kokee ettei ole ikinä tarpeeksi hyvä kenellekään. Olen kaikin tavoin pyrkinyt buustaamaan hänen itsetuntoa. Olen kehunut häntä, kertonut kuinka paljon häntä rakastan ja ollaan muutenkin puhuttu paljon näistä asioista. Keskustelut päättyy aina saman kaavan mukaan. Mies myöntää minun olevan oikeassa, vaikka mitään syytä siihen ei ole. Tilanne on siis täysin lukossa. Siellä miehen pään sisällä tuntuu pyörivän levylautasella yksi ja sama kiekko, siihen yhteen uraan juuttuneena.
Niin kliseiseltä kuin kuulostaakin, sen verran asiaa on saatu avattua, että lapsuudesta ja nuoruudesta tää kaikki on lähtöisin. Ei mitään suurta yksittäistä tapahtumaa, mutta koko kotona asumisen ajan jatkunut tulehtunut perhetilanne missä miehen piti toimia välittäjänä ja erotuomarina muun perheen tapellessa ympärillä. Nyt kun ei vuosiin ole ollut sitä taakkaa kannettavana, on mieli alkanut kehittää ihan omia ongelmia pyöritettäväksi, kun ei osaa enää olla ilman.[/quote]
Voit ottaa miehesi terapeuttiin yhteyttä ja kertoa esim. kaiken tuon minkä yllä, et tarvitse siihen miehesi lupaa!
Miehesi pitää kertoa terapeutilleen lapsuudestaan ja sen tarumoista, sinä et ole vastuussa hänen "korjaamisestaan".
Itse hän on vastuussa elämästään et sinä, puoliso on puoliso eikä mikään terapeutti. Miehesi rakennuksen "kivijalka" on mätä koska se ei ole vahvistunut oikealla tavalla niinkuin se vahvistuu rakastavassa lapsuudenkodissa ja sitä kivijalkaa sinä et pysty korjaamaan, vaan se on TERAPEUTIN työtä ja voi kestää vuosia.
En tiedä minkä ikäisiä te olette ja onko teillä lapsia, mutta ennen lapsia miehesi pitäisi ottaa siellä terapiassa täysi vastuu itsestään, koska ei hän muuten pysty olemaan oikea roolimalli isänä lapsilleen. Hän olisi ikäänkuin yksi sinun lapsistasi ja sinä olisit päävastuussa perheestäsi. Huomaatko nyt miten mahdottoman tehtävän edessä olet, sinä olet puoliso, et alan ammatti-ihminen ja terapeutti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokeeko miehesi, että odotat häneltä sellaista identiteettiä mitä hänellä ei ole koskaan ollutkaan?
Olette pariterapian tarpeessa. Roolit suhteessanne ovat hämärtyneet.
Et voi pilata asiaoita sillä jos otat yhteyttä siihen terapeuttiin ja kerrot totuudenmukaisesti miten miehesi puhuu ja millaista teillä on kotona. Kerro siitä miellyttämisenhalusta ym ja liitä tämä keskustelu vaikka siihen sähköpostiisi. Mieti myös sitä miksi haluat ikäänkuin leikkiä terapeuttia, mennä mukaan miehesi jutttuihin. Saatko siitä itsellesi jotain, haluatko päteä, olla niinkuin äiti ja emo? Voit nyt sen terapeutin kanssa tuupata tuon asian oikeille urilleen kun kerrot terapeutille miten asiat todellisuudessa ovat, mutta sen jälkeen vastuu jää miehellesi. Älä ala häntä hoitamaan ja hänen puolestaan ottamaan vastuuta, koska vastuunottaja omasta elämästään on jokainen itse!
Joku tuolla aikaisemmin jo kysyi mitä hyvää suhteessanne on, mikä teidät toi yhteen? Mitä saat siitä itsellesi että elät reppanan kanssa? Kysy se kysymys itseltäsi ja vastaa siihen rehellisesti. Vai oletatko että sinun rakkautesi voi hänet parantaa? Tylyä tekstiä, tiedän, mutta ihan sinun herättelemiseksi.
Olen joskus elänyt kuin ap. Tuollaisessa suhteessa boostia antaa se, että pääsee itse kokemaan olevansa se pärjäävämpi osapuoli, jota toinen tarvitsee yli kaiken. Terveessä ja toimivassa suhteessa ei ole tuollaista roolijakoa, vaan molemmat tukevat toisiaan vuorotellen.
"Miehen vastaukset terapeutille ovat myös ”harjoiteltuja”, sellaisia joihin mies tietää saavansa positiivista vastakaikua.". Mieti miten ahdistavalta miehestä tuntuu se, että hän on "hyvä" vain miellyttäessään muita. Missä hän on joutunut harjoittelemaan positiivisia vastauksia?
No nyt tuli niin hämärää settiä. Lähipiirissäni 3 ahdistuneisuushäiriöstä kärsivää, siksi ketjun avasinkin.
Ensinnäkin oudot oirekuvaukset miehelläsi.
Toisekseen yleensä aloitetaan masennuslääke tai SSRI/SNRI lääke ja mahdollisesti rauhoittavia alkuun. Näiden vaikutusta seurataan. Myös lähete psykiatriselle poliklinikalle jos lääkäri näkee aihetta.
Ihan ihme skenaario sinun miehelläsi kyllä.
Alue: Aihe vapaa
Voit soittaa terapeutille vain miehen luvalla ja kysyä, olisiko yhteisessä tapaamisessa mitään mieltä. Terapia ei ole kuitenkaan konkreettisesti mitattava prosessi, etenkään ensimmäisenä vuonna ei kannata odottaa merkittäviä muutoksia jos mitään. Ensimmäinen vuosi menee ihan pohjatyöhön, toisena vuonna voit ehkä havaita muutoksia.
Tuo miellyttämisenhalu viittaa hylkäämisenpelkoon ja matalaan itsetuntoon. Kysy mieluummin mieheltä itsestään suoraan, että pelkääkö hän eroa tia hylkäämistä ja siksi vastailee niinkuin hän olettaa, että sinä haluat.