Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ahdistushäiriöisen omaiset!
K
03.12.2018 |
Olen omainen. Aviomiehellä diagnosoitiin yleistynyt ahdistushäiriö ja pari vähäisempää ongelmaa pari vuotta sitten. Diagnoosia edelsi useiden vuosien mittainen erilaisten mysteerioireiden kavalkadi. Ongelmia oli liikunta- ja tukielimissä, ruuansulatuksessa, näkö- ja kuuloaistissa. Oli kipuja ja toimintahäiriöitä.
Aluksi oireita hoidettiin juurisyinä. Kipeitä lihaksia ja niveliä hierottiin, silmälaseja vaihdeltiin, korvia rassattiin, aloitettiin ibs-ruokavalio. Kaikki tepsi tasan niin pitkään kunnes mies ”kyllästyi” aina siihen uusimpaan villitykseen ja kehitti uuden teorian siitä mikä hänen tilanteessaan auttaisi parhaiten. Rahaa ja aikaa paloi.
Kun tuo ahdistuneisuus kaivettiin esiin, mieskin ensin näennäisesti helpottui. Aloitti ensin lääkityksen, sitten terapian heti kun aika järjestyi. On lääkettä (pregabalin) syönyt reilun vuoden, terapiassa käynyt miltei vuoden. Hoito on siis kestänyt ilmeisesti verraten lyhyen aikaa.
Voisin kirjoittaa romaanin näkyvimmistä ja omaakin elämää haittaavista oireista, mutta koska tila on rajoitettu, sanottakoon vain että niitä riittää ja ne ovat näkyviä.
Ongelmana nyt alkaa olla se, että epäilen että mies vedättää, minua, terapeuttiaan, ja ennen kaikkea itseään. Olen miehen pyynnöstä vilkaissut läpi mitä terapeutti on hänestä OmaKantaan kirjoittanut. Asiat ovat sellaisia mistä miehen kanssa on keskusteltu jo vuosikaudet. Miehen vastaukset terapeutille ovat myös ”harjoiteltuja”, sellaisia joihin mies tietää saavansa positiivista vastakaikua.
Koen siis että terapia ja lääkitys eivät tehoa. Teenkö väärin jos otan yhteyttä terapeuttiin? Olen mieheltä jo lupaa kysynyt, eikä se kuuleman häntä haittaa, mutta epäilen että myöntyy vain miellyttääkseen minua. Haluaisin siis terapeutilta kysyä missä hänen mielestään ollaan menossa, ja mitä on odotettavissa jatkossa. Lisäksi kaipaisin häneltä tietoa siitä onko jotain mitä minä voisin tehdä edistääkseni miehen tilan kohenemista. Jos mieheltä noita asioita kysyn, kaikki kulkee jonkin puppugeneraattorin läpi ja saan vain vastauksen minkä mies kuvittelee minun haluavan.
Kommentit (67)
Vierailija kirjoitti:
"Miehen vastaukset terapeutille ovat myös ”harjoiteltuja”, sellaisia joihin mies tietää saavansa positiivista vastakaikua.". Mieti miten ahdistavalta miehestä tuntuu se, että hän on "hyvä" vain miellyttäessään muita. Missä hän on joutunut harjoittelemaan positiivisia vastauksia?
Lapsuudenkodissaan. Tai ei ihan noin suoraviivaisesti. On siis oppinut kaunistelemaan asioita, kun on niin pitkään joutunut toimimaan diplomaattina vanhempiensa, ja vanhempiensa ja sisarustensa välisissä riidoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ollaan asiasta keskusteltu, ja mies on aidosti reppana. Pelkää hylkäämistä ja kokee ettei ole ikinä tarpeeksi hyvä kenellekään. Olen kaikin tavoin pyrkinyt buustaamaan hänen itsetuntoa. Olen kehunut häntä, kertonut kuinka paljon häntä rakastan ja ollaan muutenkin puhuttu paljon näistä asioista. Keskustelut päättyy aina saman kaavan mukaan. Mies myöntää minun olevan oikeassa, vaikka mitään syytä siihen ei ole. Tilanne on siis täysin lukossa. Siellä miehen pään sisällä tuntuu pyörivän levylautasella yksi ja sama kiekko, siihen yhteen uraan juuttuneena.
Niin kliseiseltä kuin kuulostaakin, sen verran asiaa on saatu avattua, että lapsuudesta ja nuoruudesta tää kaikki on lähtöisin. Ei mitään suurta yksittäistä tapahtumaa, mutta koko kotona asumisen ajan jatkunut tulehtunut perhetilanne missä miehen piti toimia välittäjänä ja erotuomarina muun perheen tapellessa ympärillä. Nyt kun ei vuosiin ole ollut sitä taakkaa kannettavana, on mieli alkanut kehittää ihan omia ongelmia pyöritettäväksi, kun ei osaa enää olla ilman.
Voit ottaa miehesi terapeuttiin yhteyttä ja kertoa esim. kaiken tuon minkä yllä, et tarvitse siihen miehesi lupaa!
Miehesi pitää kertoa terapeutilleen lapsuudestaan ja sen tarumoista, sinä et ole vastuussa hänen "korjaamisestaan".
Itse hän on vastuussa elämästään et sinä, puoliso on puoliso eikä mikään terapeutti. Miehesi rakennuksen "kivijalka" on mätä koska se ei ole vahvistunut oikealla tavalla niinkuin se vahvistuu rakastavassa lapsuudenkodissa ja sitä kivijalkaa sinä et pysty korjaamaan, vaan se on TERAPEUTIN työtä ja voi kestää vuosia.
En tiedä minkä ikäisiä te olette ja onko teillä lapsia, mutta ennen lapsia miehesi pitäisi ottaa siellä terapiassa täysi vastuu itsestään, koska ei hän muuten pysty olemaan oikea roolimalli isänä lapsilleen. Hän olisi ikäänkuin yksi sinun lapsistasi ja sinä olisit päävastuussa perheestäsi. Huomaatko nyt miten mahdottoman tehtävän edessä olet, sinä olet puoliso, et alan ammatti-ihminen ja terapeutti.
Siksi olen pyrkinyt tähän asti pitämään vaivaan etäisyyttä koska koen ettei minulla ole valmiuksia saatika osaamista auttaa. Terapiassa mies käy että tilanne helpottaisi, että toipuminen lähtisi käyntiin.
Aikuisia ollaan, yhteistä taivalta takana 20 onnellista vaikkei täysin ongelmatonta vuotta. Lapsi kasvatettu ja se on nyt lähdössä maailmalle jatko-opintoihin.
En ole ottamassa terapeutin roolia itselleni, en sitä edes halua. Yhteydenottoa terapeuttiin mietin koska epäilen mieheni näyttämien tekstien perusteella että terapeutti ei ole ehkä saanut ihan realistista kuvaa miehen tilanteesta.
Vierailija kirjoitti:
Et voi pilata asiaoita sillä jos otat yhteyttä siihen terapeuttiin ja kerrot totuudenmukaisesti miten miehesi puhuu ja millaista teillä on kotona. Kerro siitä miellyttämisenhalusta ym ja liitä tämä keskustelu vaikka siihen sähköpostiisi. Mieti myös sitä miksi haluat ikäänkuin leikkiä terapeuttia, mennä mukaan miehesi jutttuihin. Saatko siitä itsellesi jotain, haluatko päteä, olla niinkuin äiti ja emo? Voit nyt sen terapeutin kanssa tuupata tuon asian oikeille urilleen kun kerrot terapeutille miten asiat todellisuudessa ovat, mutta sen jälkeen vastuu jää miehellesi. Älä ala häntä hoitamaan ja hänen puolestaan ottamaan vastuuta, koska vastuunottaja omasta elämästään on jokainen itse!
Joku tuolla aikaisemmin jo kysyi mitä hyvää suhteessanne on, mikä teidät toi yhteen? Mitä saat siitä itsellesi että elät reppanan kanssa? Kysy se kysymys itseltäsi ja vastaa siihen rehellisesti. Vai oletatko että sinun rakkautesi voi hänet parantaa? Tylyä tekstiä, tiedän, mutta ihan sinun herättelemiseksi.
Tekstisi ei ole tylyä, vaan realismia. Ulkopuolisen on asioita sen tarkemmin tuntematta helppo ihmetellä mikä siinä vässykässä vetää. On myös helppo vetää johtopäätöksiä siihen suuntaan, että haen jonkinlaista mielihyvää kun pääsen pätemään ja huolehtimaan. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys.
Olemme miehen kanssa kulkeneet pitkän yhteisen taipaleen. Hän on usein ollut tukenani kun elämä on heittänyt ikäviä sattumuksia polulle. Hän on huomaavainen, rakastava, hyvä isä, luotettava kumppani, kaikin puolin se mies johon aikanaan rakastuin. En silti oleta että hänet rakkaudella voisin parantaa, terapia ja lääkkeet on sitä varten.
Itse ahdistushäiriäisenä voisin valaista, että ainakin itselläni on jatkuva "selviytymisvaisto" päällä. Eli mielessäni pyörii jatkuvasti riskit, mitä voi sillä hetkellä olla. Voi liittyä omaan tai perheenjäsenten terveyteen, rahaan ja toimeentuloon, kodin tulipalo- tai vesivahinkoriskiin jne.
Olen kultakaivos vakuutusyhtiöille, koska haluan olla varma kaikesta mistä vaan voi, eli varaudun mitä erilaisimpiin riskeihin.
Taustana tähän on se, että koin todella julmaa kaltoinkohtelua lapsena, ja sen takia edelleen olen selviytymistilassa.
Raskasta ja ahdistavaa tämä on, pakko myöntää. Lisäksi haluan pitää elämän kasassa, eli pidän pitkälti asian omana tietonani, paitsi silloin kun joku uhka alkaa ahdistaa ja pelottaa todenteolla. Silloin vähän helpottaa kun puhun siitä ääneen, jotenkin silloin ymmärtää vähän sen pelon järjettömyyden.
Vierailija kirjoitti:
Itse ahdistushäiriäisenä voisin valaista, että ainakin itselläni on jatkuva "selviytymisvaisto" päällä. Eli mielessäni pyörii jatkuvasti riskit, mitä voi sillä hetkellä olla. Voi liittyä omaan tai perheenjäsenten terveyteen, rahaan ja toimeentuloon, kodin tulipalo- tai vesivahinkoriskiin jne.
Olen kultakaivos vakuutusyhtiöille, koska haluan olla varma kaikesta mistä vaan voi, eli varaudun mitä erilaisimpiin riskeihin.Taustana tähän on se, että koin todella julmaa kaltoinkohtelua lapsena, ja sen takia edelleen olen selviytymistilassa.
Raskasta ja ahdistavaa tämä on, pakko myöntää. Lisäksi haluan pitää elämän kasassa, eli pidän pitkälti asian omana tietonani, paitsi silloin kun joku uhka alkaa ahdistaa ja pelottaa todenteolla. Silloin vähän helpottaa kun puhun siitä ääneen, jotenkin silloin ymmärtää vähän sen pelon järjettömyyden.
Tuota samaa on miehellä. Sua helpottaa siitä puhuminen? Tarvitko siihen jonkun joka kuuntelee, vai riittääkö siis että vaikka tyhjässä huoneessa sanot ääneen mikä pelottaa? Anteeksi jos kysymys on typerä, mutta oon miehen käytöksestä huomannut että sille usein riittää kunhan vaan saa ääneen sanottua asian, ei aina edes halua vastakaikua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse ahdistushäiriäisenä voisin valaista, että ainakin itselläni on jatkuva "selviytymisvaisto" päällä. Eli mielessäni pyörii jatkuvasti riskit, mitä voi sillä hetkellä olla. Voi liittyä omaan tai perheenjäsenten terveyteen, rahaan ja toimeentuloon, kodin tulipalo- tai vesivahinkoriskiin jne.
Olen kultakaivos vakuutusyhtiöille, koska haluan olla varma kaikesta mistä vaan voi, eli varaudun mitä erilaisimpiin riskeihin.Taustana tähän on se, että koin todella julmaa kaltoinkohtelua lapsena, ja sen takia edelleen olen selviytymistilassa.
Raskasta ja ahdistavaa tämä on, pakko myöntää. Lisäksi haluan pitää elämän kasassa, eli pidän pitkälti asian omana tietonani, paitsi silloin kun joku uhka alkaa ahdistaa ja pelottaa todenteolla. Silloin vähän helpottaa kun puhun siitä ääneen, jotenkin silloin ymmärtää vähän sen pelon järjettömyyden.
Tuota samaa on miehellä. Sua helpottaa siitä puhuminen? Tarvitko siihen jonkun joka kuuntelee, vai riittääkö siis että vaikka tyhjässä huoneessa sanot ääneen mikä pelottaa? Anteeksi jos kysymys on typerä, mutta oon miehen käytöksestä huomannut että sille usein riittää kunhan vaan saa ääneen sanottua asian, ei aina edes halua vastakaikua.
Juurikin noin, eli ei tarvitse saada vastakaikua, vaan riittää kun saa sanottua ääneen.
Olen miehellekin sanonut, ettei tarvitse sanoa mitään/edes kovin tarkkaan kuunnella, jos pälpätän ja pohdin jotain riskiä, joka on jäänyt kalvamaan mieltä. Olen myös kertonut, että käsitän itsekin ettei nämä pelot ole ihan terveitä, mutta työstän asiaa mielessäni jatkuvasti.
Eilen tosin uskalsin sanoa itselleni, että ehkä maailmanloppu ei tule vaikken pelkäisi ja varautuisi joka hetki. No sen jälkeen alkoi soida yleishälytys 👍👍 että meni vähän "läpimurtoni" siinä 😑
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse ahdistushäiriäisenä voisin valaista, että ainakin itselläni on jatkuva "selviytymisvaisto" päällä. Eli mielessäni pyörii jatkuvasti riskit, mitä voi sillä hetkellä olla. Voi liittyä omaan tai perheenjäsenten terveyteen, rahaan ja toimeentuloon, kodin tulipalo- tai vesivahinkoriskiin jne.
Olen kultakaivos vakuutusyhtiöille, koska haluan olla varma kaikesta mistä vaan voi, eli varaudun mitä erilaisimpiin riskeihin.Taustana tähän on se, että koin todella julmaa kaltoinkohtelua lapsena, ja sen takia edelleen olen selviytymistilassa.
Raskasta ja ahdistavaa tämä on, pakko myöntää. Lisäksi haluan pitää elämän kasassa, eli pidän pitkälti asian omana tietonani, paitsi silloin kun joku uhka alkaa ahdistaa ja pelottaa todenteolla. Silloin vähän helpottaa kun puhun siitä ääneen, jotenkin silloin ymmärtää vähän sen pelon järjettömyyden.
Tuota samaa on miehellä. Sua helpottaa siitä puhuminen? Tarvitko siihen jonkun joka kuuntelee, vai riittääkö siis että vaikka tyhjässä huoneessa sanot ääneen mikä pelottaa? Anteeksi jos kysymys on typerä, mutta oon miehen käytöksestä huomannut että sille usein riittää kunhan vaan saa ääneen sanottua asian, ei aina edes halua vastakaikua.
Juurikin noin, eli ei tarvitse saada vastakaikua, vaan riittää kun saa sanottua ääneen.
Olen miehellekin sanonut, ettei tarvitse sanoa mitään/edes kovin tarkkaan kuunnella, jos pälpätän ja pohdin jotain riskiä, joka on jäänyt kalvamaan mieltä. Olen myös kertonut, että käsitän itsekin ettei nämä pelot ole ihan terveitä, mutta työstän asiaa mielessäni jatkuvasti.
Eilen tosin uskalsin sanoa itselleni, että ehkä maailmanloppu ei tule vaikken pelkäisi ja varautuisi joka hetki. No sen jälkeen alkoi soida yleishälytys 👍👍 että meni vähän "läpimurtoni" siinä 😑
Auts... Mukaviin hetkiin sattuu nuo ympäröivän maailman bugit silloin tällöin. Mutta tuo on hyvä tietää. Ei tartte siis potea huonoa omaatuntoa jos kaveri jupisee itsekseen. Monesti tullut huono olo kun ei niihin kaikkiin huolenaiheisiin aina keksi mitään järkevää, ja vaikka mies on sanonutkin ettei sen niin väliä niin on se jäänyt aina vähän kaivelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No nyt tuli niin hämärää settiä. Lähipiirissäni 3 ahdistuneisuushäiriöstä kärsivää, siksi ketjun avasinkin.
Ensinnäkin oudot oirekuvaukset miehelläsi.
Toisekseen yleensä aloitetaan masennuslääke tai SSRI/SNRI lääke ja mahdollisesti rauhoittavia alkuun. Näiden vaikutusta seurataan. Myös lähete psykiatriselle poliklinikalle jos lääkäri näkee aihetta.
Ihan ihme skenaario sinun miehelläsi kyllä.
Kiitos vastauksesta. Kaipaan nimenomaan asian aidosti kokeneita ja nähneitä keskusteluun. Samoja asioita olen paljon miettinyt kun olen tähän häiriöön netin välityksellä tutustunut.
Saanko vastata itse ahdistuneisuushäiriöisenä? Nuo luetellut asiat olen minäkin käynyt läpi. Käytössä on nyt Venlaflaxin joka on kai tuo SNRI -lääkitys ja opamoxit. Ensialkuun oli Cipralex/Escilatopram jotka on kai SSRI? Vähän niistä lueskelen aina kun uudet lääkkeet saan. Siitä ei ollut muuta apua kuin paniikkikohtausten voimakkuuden pieneneminen.
Edellinen vastaaja ei kuvaillut oireita joten minä voin kuvailla.
Olen normaali työssä käyvä mies. En ole stressaavalla alalla (työpaikka tyyliin museot/kirjastot jne, ei urajohdetta tai kamalaa pomoa eikä edes ikäviä asiakkaita paljoakaan). Yhtenä päivänä vain huomasin etten saanut nieltyä ruokaa. Tukehduin johonkin soppaan jopa. Kerran tukehduin makaroonilaatikkoon niin että jouduin menemään lattialle kontilleni ja yskimään jauhelihat kurkusta (onneksi oli kotitekoista niin tuli palana). Sillä kertaa kädet ja naama puutui ja pelästyin että on joku happivaje tullut.
Kerroin myöhemmin tästä kaverille joka on sairaanhoitaja. Hän sanoi että se pistely käsissä ja naamassa on ylihengittämisen eikä happivajeen oire. Yhdessä sille sitten naureskeltiinkin.
Sitten alkoi tapahtua. Sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Citymarketissa tietty. En ollut ikinä kuullutkaan mistään paniikkikohtauksista muuten kuin että hysteerisesti itkevät teinikaverit olivat joskus selittäneet että on paniikkikohtaus. No minä en itkenyt hysteerisesti. Tuli vain sellainen olo että joku kaataa kuumaa nestettä mahaan. Ja sitten alkoi pyörryttää. Siis oikeasti siten että maisema meni elokuvien tapaan laidasta laitaan. Ja sitten alkoi sydän hakata. Ensimmäisenä mieleen tuli sydänkohtaus ja aivohalvaus tai joku muu kamala. Enkä ole ihminen joka sellaista ensimmäiseksi ajattelee. Se ihan oikeasti tuntui siltä. Sitten kädet ja naama puutui ja muistin mitä kaveri oli sanonut ylihengittämisestä. Jotenkin sain hengitystä tietoisesti säätelemällä olon pysymään tasaisena kotiin saakka.
Viikon olin tuossa olotilassa, eli siis koko ajan pyörrytti, ketään en voinut nähdä ja koiran vein ulos takapihalle. Kunnes lääkärille uskalsin soittaa. Onneksi oli lomat.
Siellä sitten sain ne ekat lääkkeet masennukseen (en ees tiennyt et semmonen on, mit. vit.) Ja sitten rauhottavat että saan unta.
Todettu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Oireina sillä on se että jatkuvasti velloo ajatukset päässä, kroppa kramppaa, pelkää sekoavansa jne. Lisäksi diagnosoitu paniikkihäiriö eli saan paniikkikohtauksia. Ne on minulla fyysisiä, jalat kramppaa, alkaa pyörryttää, ei muista hengittää, tulee kylmiä ja kuumia tuntemuksia kropassa jne jne.
Nyt olen ollut eri terapioissa ja lääkehoidossa yhteensä 4 vuotta ja kun siellä on rehellinen niin apua saa.
Ainoa ikävä avun saannissa on se että Suomessa rauhoittava lääkitys on jotenkin tabu. Itse otan miedoimmasta mahdollisesta bentsosta puolikkaan päivässä jotta suoriudun töistäni, käyn suihkussa jne. Silti joudun ramppaamaan tohtorilla jos uusin rauhoittavan hänen mielestään "liian nopeasti". Niitä määrätään 30 pilleriä kerralla ja reseptissä lukee 1-2 tablettia päivässä. Ja uusin 2kk välein. Kiitos narkkarit ja tabukauppiaat, että joudun aina jännittämään saanko lääkkeeni.
Anteeksi, tuli purettua!
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse ahdistushäiriäisenä voisin valaista, että ainakin itselläni on jatkuva "selviytymisvaisto" päällä. Eli mielessäni pyörii jatkuvasti riskit, mitä voi sillä hetkellä olla. Voi liittyä omaan tai perheenjäsenten terveyteen, rahaan ja toimeentuloon, kodin tulipalo- tai vesivahinkoriskiin jne.
Olen kultakaivos vakuutusyhtiöille, koska haluan olla varma kaikesta mistä vaan voi, eli varaudun mitä erilaisimpiin riskeihin.Taustana tähän on se, että koin todella julmaa kaltoinkohtelua lapsena, ja sen takia edelleen olen selviytymistilassa.
Raskasta ja ahdistavaa tämä on, pakko myöntää. Lisäksi haluan pitää elämän kasassa, eli pidän pitkälti asian omana tietonani, paitsi silloin kun joku uhka alkaa ahdistaa ja pelottaa todenteolla. Silloin vähän helpottaa kun puhun siitä ääneen, jotenkin silloin ymmärtää vähän sen pelon järjettömyyden.
Tuota samaa on miehellä. Sua helpottaa siitä puhuminen? Tarvitko siihen jonkun joka kuuntelee, vai riittääkö siis että vaikka tyhjässä huoneessa sanot ääneen mikä pelottaa? Anteeksi jos kysymys on typerä, mutta oon miehen käytöksestä huomannut että sille usein riittää kunhan vaan saa ääneen sanottua asian, ei aina edes halua vastakaikua.
Juurikin noin, eli ei tarvitse saada vastakaikua, vaan riittää kun saa sanottua ääneen.
Olen miehellekin sanonut, ettei tarvitse sanoa mitään/edes kovin tarkkaan kuunnella, jos pälpätän ja pohdin jotain riskiä, joka on jäänyt kalvamaan mieltä. Olen myös kertonut, että käsitän itsekin ettei nämä pelot ole ihan terveitä, mutta työstän asiaa mielessäni jatkuvasti.
Eilen tosin uskalsin sanoa itselleni, että ehkä maailmanloppu ei tule vaikken pelkäisi ja varautuisi joka hetki. No sen jälkeen alkoi soida yleishälytys 👍👍 että meni vähän "läpimurtoni" siinä 😑
Auts... Mukaviin hetkiin sattuu nuo ympäröivän maailman bugit silloin tällöin. Mutta tuo on hyvä tietää. Ei tartte siis potea huonoa omaatuntoa jos kaveri jupisee itsekseen. Monesti tullut huono olo kun ei niihin kaikkiin huolenaiheisiin aina keksi mitään järkevää, ja vaikka mies on sanonutkin ettei sen niin väliä niin on se jäänyt aina vähän kaivelemaan.
Sanoisin tosiaan, että anna jupista. Tämä on kuitenkin vain meidän korvien välissä oleva häiriötila, josta vaan täytyy luovia eteenpäin.
Sanoisin, että opettelen tähän normaaliin elämään. Normaali elämä oli suurin haaveeni koko lapsuuden ja teini-iån.
Vanhemmillani molemmilla alkoholi-ongelma, ja toisella vielä päälle ykköstyypin kaksisuuntainen. Meno oli jatkuvaa kaaosta, katastrofia, surua, masennusta jne. Normaali perhe-elämä oli vain surullinen haave.
Että tämä normaali elämä on vähän sellainen wonderland, jossa edelleen katselen ympärilleni ihmetellen. Ja aivot yrittävät vanhasta tottumuksesta järjestää kaaosta ja tragediaa milloin mistäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No nyt tuli niin hämärää settiä. Lähipiirissäni 3 ahdistuneisuushäiriöstä kärsivää, siksi ketjun avasinkin.
Ensinnäkin oudot oirekuvaukset miehelläsi.
Toisekseen yleensä aloitetaan masennuslääke tai SSRI/SNRI lääke ja mahdollisesti rauhoittavia alkuun. Näiden vaikutusta seurataan. Myös lähete psykiatriselle poliklinikalle jos lääkäri näkee aihetta.
Ihan ihme skenaario sinun miehelläsi kyllä.
Kiitos vastauksesta. Kaipaan nimenomaan asian aidosti kokeneita ja nähneitä keskusteluun. Samoja asioita olen paljon miettinyt kun olen tähän häiriöön netin välityksellä tutustunut.
Saanko vastata itse ahdistuneisuushäiriöisenä? Nuo luetellut asiat olen minäkin käynyt läpi. Käytössä on nyt Venlaflaxin joka on kai tuo SNRI -lääkitys ja opamoxit. Ensialkuun oli Cipralex/Escilatopram jotka on kai SSRI? Vähän niistä lueskelen aina kun uudet lääkkeet saan. Siitä ei ollut muuta apua kuin paniikkikohtausten voimakkuuden pieneneminen.
Edellinen vastaaja ei kuvaillut oireita joten minä voin kuvailla.
Olen normaali työssä käyvä mies. En ole stressaavalla alalla (työpaikka tyyliin museot/kirjastot jne, ei urajohdetta tai kamalaa pomoa eikä edes ikäviä asiakkaita paljoakaan). Yhtenä päivänä vain huomasin etten saanut nieltyä ruokaa. Tukehduin johonkin soppaan jopa. Kerran tukehduin makaroonilaatikkoon niin että jouduin menemään lattialle kontilleni ja yskimään jauhelihat kurkusta (onneksi oli kotitekoista niin tuli palana). Sillä kertaa kädet ja naama puutui ja pelästyin että on joku happivaje tullut.
Kerroin myöhemmin tästä kaverille joka on sairaanhoitaja. Hän sanoi että se pistely käsissä ja naamassa on ylihengittämisen eikä happivajeen oire. Yhdessä sille sitten naureskeltiinkin.
Sitten alkoi tapahtua. Sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Citymarketissa tietty. En ollut ikinä kuullutkaan mistään paniikkikohtauksista muuten kuin että hysteerisesti itkevät teinikaverit olivat joskus selittäneet että on paniikkikohtaus. No minä en itkenyt hysteerisesti. Tuli vain sellainen olo että joku kaataa kuumaa nestettä mahaan. Ja sitten alkoi pyörryttää. Siis oikeasti siten että maisema meni elokuvien tapaan laidasta laitaan. Ja sitten alkoi sydän hakata. Ensimmäisenä mieleen tuli sydänkohtaus ja aivohalvaus tai joku muu kamala. Enkä ole ihminen joka sellaista ensimmäiseksi ajattelee. Se ihan oikeasti tuntui siltä. Sitten kädet ja naama puutui ja muistin mitä kaveri oli sanonut ylihengittämisestä. Jotenkin sain hengitystä tietoisesti säätelemällä olon pysymään tasaisena kotiin saakka.
Viikon olin tuossa olotilassa, eli siis koko ajan pyörrytti, ketään en voinut nähdä ja koiran vein ulos takapihalle. Kunnes lääkärille uskalsin soittaa. Onneksi oli lomat.
Siellä sitten sain ne ekat lääkkeet masennukseen (en ees tiennyt et semmonen on, mit. vit.) Ja sitten rauhottavat että saan unta.
Todettu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Oireina sillä on se että jatkuvasti velloo ajatukset päässä, kroppa kramppaa, pelkää sekoavansa jne. Lisäksi diagnosoitu paniikkihäiriö eli saan paniikkikohtauksia. Ne on minulla fyysisiä, jalat kramppaa, alkaa pyörryttää, ei muista hengittää, tulee kylmiä ja kuumia tuntemuksia kropassa jne jne.
Nyt olen ollut eri terapioissa ja lääkehoidossa yhteensä 4 vuotta ja kun siellä on rehellinen niin apua saa.
Ainoa ikävä avun saannissa on se että Suomessa rauhoittava lääkitys on jotenkin tabu. Itse otan miedoimmasta mahdollisesta bentsosta puolikkaan päivässä jotta suoriudun töistäni, käyn suihkussa jne. Silti joudun ramppaamaan tohtorilla jos uusin rauhoittavan hänen mielestään "liian nopeasti". Niitä määrätään 30 pilleriä kerralla ja reseptissä lukee 1-2 tablettia päivässä. Ja uusin 2kk välein. Kiitos narkkarit ja tabukauppiaat, että joudun aina jännittämään saanko lääkkeeni.
Anteeksi, tuli purettua!
Ei tarvi anteeksi pyytää. Ja noin se mieskin on oloaan kuvaillut. Ei ole rauhoittavia käytössä, pregabalinia syö. Se käsittääkseni määrättiin ensin hermosärkyyn, jota ei nyt sitten "oikeasti" olekaan, mutta lääkäri totesi että samalla mennään kun käy ahdistuksen hoitoonkin.
Kiitos vastauksesta.
Mies ei joko pysty sitoutumaan terapiaan tai sitten hänen pitää vain vaihtaa terapeuttia. Ota yhteyttä omaisena siihen tahoon ja nosta kissa pöydälle, joskin suojakäytännöt saattaa estää tietojen antamisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse ahdistushäiriäisenä voisin valaista, että ainakin itselläni on jatkuva "selviytymisvaisto" päällä. Eli mielessäni pyörii jatkuvasti riskit, mitä voi sillä hetkellä olla. Voi liittyä omaan tai perheenjäsenten terveyteen, rahaan ja toimeentuloon, kodin tulipalo- tai vesivahinkoriskiin jne.
Olen kultakaivos vakuutusyhtiöille, koska haluan olla varma kaikesta mistä vaan voi, eli varaudun mitä erilaisimpiin riskeihin.Taustana tähän on se, että koin todella julmaa kaltoinkohtelua lapsena, ja sen takia edelleen olen selviytymistilassa.
Raskasta ja ahdistavaa tämä on, pakko myöntää. Lisäksi haluan pitää elämän kasassa, eli pidän pitkälti asian omana tietonani, paitsi silloin kun joku uhka alkaa ahdistaa ja pelottaa todenteolla. Silloin vähän helpottaa kun puhun siitä ääneen, jotenkin silloin ymmärtää vähän sen pelon järjettömyyden.
Tuota samaa on miehellä. Sua helpottaa siitä puhuminen? Tarvitko siihen jonkun joka kuuntelee, vai riittääkö siis että vaikka tyhjässä huoneessa sanot ääneen mikä pelottaa? Anteeksi jos kysymys on typerä, mutta oon miehen käytöksestä huomannut että sille usein riittää kunhan vaan saa ääneen sanottua asian, ei aina edes halua vastakaikua.
Juurikin noin, eli ei tarvitse saada vastakaikua, vaan riittää kun saa sanottua ääneen.
Olen miehellekin sanonut, ettei tarvitse sanoa mitään/edes kovin tarkkaan kuunnella, jos pälpätän ja pohdin jotain riskiä, joka on jäänyt kalvamaan mieltä. Olen myös kertonut, että käsitän itsekin ettei nämä pelot ole ihan terveitä, mutta työstän asiaa mielessäni jatkuvasti.
Eilen tosin uskalsin sanoa itselleni, että ehkä maailmanloppu ei tule vaikken pelkäisi ja varautuisi joka hetki. No sen jälkeen alkoi soida yleishälytys 👍👍 että meni vähän "läpimurtoni" siinä 😑
Auts... Mukaviin hetkiin sattuu nuo ympäröivän maailman bugit silloin tällöin. Mutta tuo on hyvä tietää. Ei tartte siis potea huonoa omaatuntoa jos kaveri jupisee itsekseen. Monesti tullut huono olo kun ei niihin kaikkiin huolenaiheisiin aina keksi mitään järkevää, ja vaikka mies on sanonutkin ettei sen niin väliä niin on se jäänyt aina vähän kaivelemaan.
Sanoisin tosiaan, että anna jupista. Tämä on kuitenkin vain meidän korvien välissä oleva häiriötila, josta vaan täytyy luovia eteenpäin.
Sanoisin, että opettelen tähän normaaliin elämään. Normaali elämä oli suurin haaveeni koko lapsuuden ja teini-iån.
Vanhemmillani molemmilla alkoholi-ongelma, ja toisella vielä päälle ykköstyypin kaksisuuntainen. Meno oli jatkuvaa kaaosta, katastrofia, surua, masennusta jne. Normaali perhe-elämä oli vain surullinen haave.Että tämä normaali elämä on vähän sellainen wonderland, jossa edelleen katselen ympärilleni ihmetellen. Ja aivot yrittävät vanhasta tottumuksesta järjestää kaaosta ja tragediaa milloin mistäkin.
Tuttua huttua. Miehen perheessä oli ratkaisemattomia asioita jotka periytyi jo useamman sukupolven ajalta, ja ilmeisesti miehen sisaruksilla on myös jo lapsuudessaan ollut jonkin asteisia mielenterveyden ongelmia joita ei ikinä lähdetty hoitamaan. Mies on omien sanojensa mukaan minut tavattuaan opetellut "normaalia" elämää. Se ei vain tahdo onnistua kun milloin mikäkin tapahtuma vetaisee huonot muistot pintaan ja paniikin päälle.
Kiitos että vastasit.
Vierailija kirjoitti:
Mies ei joko pysty sitoutumaan terapiaan tai sitten hänen pitää vain vaihtaa terapeuttia. Ota yhteyttä omaisena siihen tahoon ja nosta kissa pöydälle, joskin suojakäytännöt saattaa estää tietojen antamisen.
Näin se on varmaan pakko tehdä. Menee kyllä terapiaan mielellään, ja kotiin tullessaan kehuu kuinka on hyvä olla, mutta ei tarvita kuin yksi pieni vastoinkäyminen (kaupasta unohtuu ottaa maito, lyö varpaansa sohvanjalkaan tms.) ja taas on elämä ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omaisena sanoisin, että siirrä vastuu terapeutille ja muulle asiantuntevalle hoitohenkilökunnalle. Jos ap pystyisi miehensä parantamaan, niin eiköhän hän olisi sen jo tehnyt. Jopa estänyt sairastumasta. Siinä on riskinä sairastua itsekin, jos liikaa elää potilaan tunteissa ja tekemisissä.
Tällaista vielä mietin... Kun yksi osa koko tätä sirkusta ovat näkyvät fyysiset oireet (irvistely, vartalon ja kasvojen jatkuva koskettelu, käsien ja jalkojen vääntely yms.), ja pyrkii todellisia tai kuviteltuja lihasjumejaan helpottamaan käymällä hierojalla, ja jatkuvasti pitäisi olla ostamassa milloin mitäkin jumppamattoa, hierontapalloa yms. jotka kuitenkin hylkää jo muutaman päivän kuluttua "kun ei ne toimi" -mentaliteetilla... Kumpi on parempi? Annan jatkaa ja jopa autan ostamalla näitä härpäkkeitä/hierontoja, vaiko sanon että nyt riittää, ei enää.
Kyökkipsykologian puolellehan tää palsta kallistuu, mutta elän toivossa että täällä on tosiaan joku jolla on myös kokemusta näistä asioista.
Ap sanoit että olette olleet naimisissa 20 vuotta ja kerroit myös että miehesi lapsuus oli traumaattinen. Miten hän on selvinnyt vanhemmuudestaan omaan lapseensa? Miten hän yleensä on selvinnyt työssä, arjessa, perheessä - kaikessa nämä vuodet?
Minulle tulee mieleeni että se hänen traumaattinen lapsuus ja suhteet vanhempiinsa ja sisaruksiinsa ja sukupolvien ristiriidat on ollut jossain taka-alalle painettuna vuosia ja vuosikymmeniä ja nyt se on jostain syystä alkanut oireilla... jotenkin niin että kun mieli ei enää jaksa kantaa niitä pahoja asioita, ne tulevat jossain vaiheessa esille ja nyt ne pitää käsitellä, että saa sen tuolla aiemmin mainitun kivijalan vahvaksi.
Vähän empatiaa, Ap. Toinen kärsii ne vaivat ja sä vähättelet ja väität valheiksi. Luuletko tosiaan, että kärsiminen on hauskaa ja oma valinta?
Vierailija kirjoitti:
Ap sanoit että olette olleet naimisissa 20 vuotta ja kerroit myös että miehesi lapsuus oli traumaattinen. Miten hän on selvinnyt vanhemmuudestaan omaan lapseensa? Miten hän yleensä on selvinnyt työssä, arjessa, perheessä - kaikessa nämä vuodet?
Minulle tulee mieleeni että se hänen traumaattinen lapsuus ja suhteet vanhempiinsa ja sisaruksiinsa ja sukupolvien ristiriidat on ollut jossain taka-alalle painettuna vuosia ja vuosikymmeniä ja nyt se on jostain syystä alkanut oireilla... jotenkin niin että kun mieli ei enää jaksa kantaa niitä pahoja asioita, ne tulevat jossain vaiheessa esille ja nyt ne pitää käsitellä, että saa sen tuolla aiemmin mainitun kivijalan vahvaksi.
Noin se on pitkälti mennyt. Tietysti näin jälkiviisaana voi sanoa että viitteitä tuohon ahdistukseen oli jo kun tapasin miehen. Kodista, perhe-elämästä, työstä, lapsenhoidosta, siis perusarjesta on aina selvinnyt pääosin hyvin. Ongelmat alkoivat asteittain nousta pintaan kun äitinsä kuoli. Miehen lapsuuden perheen elämä rauhoittui monelta osin tuon jälkeen, ja jäi ilmeisesti tyhjä olo ja "liiallista luppoaikaa" mielelle kehitellä kauhuskenaarioita entisten harmin aiheiden tilalle. Meidän yhteisen perheen (siis minä, mies ja lapsi) elämä alkoi pikkuhiljaa muuttua miehelle asiaksi mitä pitää vaalia ja suojella ettei se katoa. Nyt siis ollaan siinä pisteessä kuin olen viesteissäni kuvaillut.
Vierailija kirjoitti:
K kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No nyt tuli niin hämärää settiä. Lähipiirissäni 3 ahdistuneisuushäiriöstä kärsivää, siksi ketjun avasinkin.
Ensinnäkin oudot oirekuvaukset miehelläsi.
Toisekseen yleensä aloitetaan masennuslääke tai SSRI/SNRI lääke ja mahdollisesti rauhoittavia alkuun. Näiden vaikutusta seurataan. Myös lähete psykiatriselle poliklinikalle jos lääkäri näkee aihetta.
Ihan ihme skenaario sinun miehelläsi kyllä.
Kiitos vastauksesta. Kaipaan nimenomaan asian aidosti kokeneita ja nähneitä keskusteluun. Samoja asioita olen paljon miettinyt kun olen tähän häiriöön netin välityksellä tutustunut.
Saanko vastata itse ahdistuneisuushäiriöisenä? Nuo luetellut asiat olen minäkin käynyt läpi. Käytössä on nyt Venlaflaxin joka on kai tuo SNRI -lääkitys ja opamoxit. Ensialkuun oli Cipralex/Escilatopram jotka on kai SSRI? Vähän niistä lueskelen aina kun uudet lääkkeet saan. Siitä ei ollut muuta apua kuin paniikkikohtausten voimakkuuden pieneneminen.
Edellinen vastaaja ei kuvaillut oireita joten minä voin kuvailla.
Olen normaali työssä käyvä mies. En ole stressaavalla alalla (työpaikka tyyliin museot/kirjastot jne, ei urajohdetta tai kamalaa pomoa eikä edes ikäviä asiakkaita paljoakaan). Yhtenä päivänä vain huomasin etten saanut nieltyä ruokaa. Tukehduin johonkin soppaan jopa. Kerran tukehduin makaroonilaatikkoon niin että jouduin menemään lattialle kontilleni ja yskimään jauhelihat kurkusta (onneksi oli kotitekoista niin tuli palana). Sillä kertaa kädet ja naama puutui ja pelästyin että on joku happivaje tullut.
Kerroin myöhemmin tästä kaverille joka on sairaanhoitaja. Hän sanoi että se pistely käsissä ja naamassa on ylihengittämisen eikä happivajeen oire. Yhdessä sille sitten naureskeltiinkin.
Sitten alkoi tapahtua. Sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Citymarketissa tietty. En ollut ikinä kuullutkaan mistään paniikkikohtauksista muuten kuin että hysteerisesti itkevät teinikaverit olivat joskus selittäneet että on paniikkikohtaus. No minä en itkenyt hysteerisesti. Tuli vain sellainen olo että joku kaataa kuumaa nestettä mahaan. Ja sitten alkoi pyörryttää. Siis oikeasti siten että maisema meni elokuvien tapaan laidasta laitaan. Ja sitten alkoi sydän hakata. Ensimmäisenä mieleen tuli sydänkohtaus ja aivohalvaus tai joku muu kamala. Enkä ole ihminen joka sellaista ensimmäiseksi ajattelee. Se ihan oikeasti tuntui siltä. Sitten kädet ja naama puutui ja muistin mitä kaveri oli sanonut ylihengittämisestä. Jotenkin sain hengitystä tietoisesti säätelemällä olon pysymään tasaisena kotiin saakka.
Viikon olin tuossa olotilassa, eli siis koko ajan pyörrytti, ketään en voinut nähdä ja koiran vein ulos takapihalle. Kunnes lääkärille uskalsin soittaa. Onneksi oli lomat.
Siellä sitten sain ne ekat lääkkeet masennukseen (en ees tiennyt et semmonen on, mit. vit.) Ja sitten rauhottavat että saan unta.
Todettu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Oireina sillä on se että jatkuvasti velloo ajatukset päässä, kroppa kramppaa, pelkää sekoavansa jne. Lisäksi diagnosoitu paniikkihäiriö eli saan paniikkikohtauksia. Ne on minulla fyysisiä, jalat kramppaa, alkaa pyörryttää, ei muista hengittää, tulee kylmiä ja kuumia tuntemuksia kropassa jne jne.
Nyt olen ollut eri terapioissa ja lääkehoidossa yhteensä 4 vuotta ja kun siellä on rehellinen niin apua saa.
Ainoa ikävä avun saannissa on se että Suomessa rauhoittava lääkitys on jotenkin tabu. Itse otan miedoimmasta mahdollisesta bentsosta puolikkaan päivässä jotta suoriudun töistäni, käyn suihkussa jne. Silti joudun ramppaamaan tohtorilla jos uusin rauhoittavan hänen mielestään "liian nopeasti". Niitä määrätään 30 pilleriä kerralla ja reseptissä lukee 1-2 tablettia päivässä. Ja uusin 2kk välein. Kiitos narkkarit ja tabukauppiaat, että joudun aina jännittämään saanko lääkkeeni.
Anteeksi, tuli purettua!
Niin, aina se jännittää vaikka niitä lääkkeitä ois joutunu jo vuosia käyttämään, ei pitäis kun ne on sairauden hoitoon määrätty ja elintärkeitä.
Alue: Aihe vapaa
Kiitos vastauksesta. Kaipaan nimenomaan asian aidosti kokeneita ja nähneitä keskusteluun. Samoja asioita olen paljon miettinyt kun olen tähän häiriöön netin välityksellä tutustunut.