Lue keskustelun säännöt.
Miksi jotkut ihmiset ovat hylkiöitä, esim. minä?
02.12.2018 |
Olen aina hyväkäytöksinen ja toiset huomioon ottava, mutta vaikka kohtelen muita hyvin, niin silti minua aina hyljeksitään, jätetään ryhmän ulkopuolelle ja minulle ollaan ilkeitä. Sellaista se on aina ollut koko elämäni ajan. Se ainakin on täysi vale, kun sanotaan, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Minä huudan metsään kohteliaisuuksia ja saan vastaukseksi vain pilkkaa, ivaa ja hyljeksintää.
Kommentit (280)
Vierailija kirjoitti:
Itsekin olen ollut oikeastaan aina aika ulkopuolinen ja jonkun verran myös koulukiusattu ujouteni ja herkkyyteni takia. Nykyään viihdyn todella mielelläni yksin ja minulla on hyvin harvoin tylsää, mutta kyllä välillä edelleen tulee niitäkin hetkiä kun toivoisin että olisi enemmän sosiaalista elämää. Sosiaalisuuden ja erakkouden välillä on ollut aina hiukan hankala tasapainoitella, vaikka helpommaksi se on ajan kanssa käynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varmaankaan helpota, mutta jonkun "pitää" olla.
Ei kiusatut/syrjityt pitävät ajatuksesta, että syrjityssä pitää olla jotakin vikaa siitä syystä, että alitajunnassa kolkuttaa väistämättä ajatus siitä, että sillä syrjityn paikalla voisi olla itse.
Lauma tarvitsee jonkin yhteisen "uhan/vihollisen" toimiakseen. Syrjintää ja eriarvoista kohtelua on ihan kaveriporikoiden ja perheenkin sisällä. Ei sen ole väkisin oltava mitään erityisen räikeää, mutta aina on joku josta "vitsaillaan" tms. useammin ja rankemmin, pidetään vähän pimennossa, jolla ei ole yhtä paljoa sanavaltaa, mahdollinen uhka tiputtaa joukosta tai kohdellaan muuten vähän eriarvoisemmin jne.
Eihän tossa oo mitään järkeä.
Miksi ihmiset pelkää niin paljon?
Miksi meidän pitää olla "uhkia" toisillemme? Eihän siinä oo mitään järkeä.En tiedä, ehkä jokin biologinen alkukantainen vaisto? Kuulostaahan se järjettömälle, mutta kuinka monta yhteisöä tiedät, jossa ei esiinny lainkaan syrjintää?
Tai kuinka monta tv-ohjelmaa, jossa ei olisi vähintään yhtä vihollista tai muuten oudoksuttua- tai hieman epätasa-arvoisempaa henkilöhahmoa?
Olen itse työskennellyt alalla, jolla järjestettiin mm. Erilaisia ryhmäyttämis/tiimityöskenty/yhteisöllisyyspäiviä, joiden tarkoituksena siis nostattaa yhteishenkeä ja saada ihmiset pelaamaan ryhmänä.
Väittäisin, että aina joku jäi ulkopuolelle. Jos ryhmä oli tuttu, yhteishenkeä nostatti yhtä joukolla turpaan-mentaliteetti ja mikäli tuntematon, huomasi nopeasti että joku jäi aina ulkopuolelle, vaikka mitään järkevää ulkoistasyytä ei löytynytkään.
Ja on myös tyypillistä, että ne jotka kokevat olevansa osa porukkaa, eivät aina huomaa muihin kohdistuvaa syrjintää. Tai mahdollisesti jopa olevansa osa sitä.
Samalla tavalla kuin jotkut eivät esim. Usko-tai pitävät liioiteltuna vaikka jonkun lihavan kohtaamaa syrjintää ja perään huutelua, koska eivät itse ole todistaneet sellaisia tapauksia kuin harvoin, jos koskaan. Sen sijaan lihava on voinut olla koko ikänsä jne.
Saa vapaasti alapeukuttaa, mutta seuraavan kerran kun seuraatte jotakin draamasarjaa, jossa kuvataan työ/koulu/perheyhteisöä, kannattaa kiinnittää huomiota siihen löytyykö sarjasta jokin uhka yhteisön sisältä. Yksi aika tyypillinen juonikuvio on että joku jätetään ulkopuolelle ja sitä selitetään myöhemmin sillä, että henkilö olikin paha (syyllistyy myöhemmin johonkin anteeksiantamattomaan rikokseen), joka oikeuttaa yhteisön aiemman käytöksen. Tai draama voi pohtia myös sitä, että tekeekö yhteisön hyljeksyntä ihmisestä pahan.
Usein myös sarjoista, jotka kuvaavat "kiusattuja" löytyykin se aito hylkiö jostain aivan muualta, sellainen joka ei kelpaa edes kiusattujen joukkoon tai "kiusaajaksi" leimattu, jonka käytös on hyvinkin inhimillistä ja ymmärrettävää ainakin jos vertaa päähenkilöiden temppuihin.
Näitä piireitä löytyy ihan lastensarjoistakin vaikkapa muumien mörkö tai haisuli.
Vierailija kirjoitti:
Jotkut vaan on erilaisia. Itsekin olen. Nuorena se suretti, mutta onneksi jossain vaiheessa ymmärsin etten minä niiltä muilta mitään tarvitse. Aloin elää omaa elämääni välittämättä siitä mitä muut minusta ajattelee. Nykyään olen tyytyväinen "erakko" (lainoissa siksi, että käyn töissä ja asun kaupungissa, mutta muuten en ihmissuhteita harrasta).
Tuo ei ole mikään vastaus sellaiselle joka ei todellakaan halua olla erakko, vaan haluaa, että hänelle ollaan ystävällisiä ja pyydetään porukoihin mukaan.
En ole itse kokenut mitään ap:n mainitsemaa, mutta sekä ala-, että yläasteella luokallamme/koulussamme oli aika lailla ap:n kaltaisia oppilaita.
Eräs ala-asteella luokallamme ollut valittiin aina viimeisenä liikuntatunneilla joukkueeseen ja mielestäni se oli jo silloin nöyryyttävää häntä kohtaan ja joskus kun pääsin itse huutamaan, niin yllätinkin koko luokan huutamalla hänet jo hyvissä ajoin.
Onneksi luokallemme tuli toinenkin kolmannella toinenkin hänenlaisensa oppilas ja he löysivät hengenheimolaiset toisillensa ala-asteen ajaksi.
Luokallamme oli sporttijätkiä ja meitä ns. kilttejä koviksiakin ja koko ala-aste meni kuitenkin hyvässä yhteishengessä, eikä noita "erilaisia" oppilaita kiusattu tai nöyryytetty, paitsi liikuntatuntien huutoäänestyksissä. Heillä oli kuitenkin toisensa sielläkin.
Yläasteella sitten olimme tuon ensimmäisenä mainitun oppilaan kanssa edelleen samalla luokalla ja siellä sitten hyvin äkkiä muiden kylien ns. kovikset sitten ajattelivat, että tuon oppilaan voi poistaa istumaltaan paikalta koulun käytävällä ja mennä itse siihen istumaan tuntia odotellessa. Silloin yksi ala-asteelta lähtien luokallamme olleista ns. kilteistä koviksista otti verinäytteen penkinvaltaajan nenästä. Istumapaikka palautuikin pian oikealle käyttäjälleen.
En sitten tiedä kuinka paljon häntä yläasteen aikana kiusattiin silloin, kun en itse ollut paikalla. Toivottavasti kuitenkin meidän kaveripiirin porukkahenkisyys auttoi tuota biologianeroa edes vähän koulukokemuksen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varmaankaan helpota, mutta jonkun "pitää" olla.
Ei kiusatut/syrjityt pitävät ajatuksesta, että syrjityssä pitää olla jotakin vikaa siitä syystä, että alitajunnassa kolkuttaa väistämättä ajatus siitä, että sillä syrjityn paikalla voisi olla itse.
Lauma tarvitsee jonkin yhteisen "uhan/vihollisen" toimiakseen. Syrjintää ja eriarvoista kohtelua on ihan kaveriporikoiden ja perheenkin sisällä. Ei sen ole väkisin oltava mitään erityisen räikeää, mutta aina on joku josta "vitsaillaan" tms. useammin ja rankemmin, pidetään vähän pimennossa, jolla ei ole yhtä paljoa sanavaltaa, mahdollinen uhka tiputtaa joukosta tai kohdellaan muuten vähän eriarvoisemmin jne.
Eihän tossa oo mitään järkeä.
Miksi ihmiset pelkää niin paljon?
Miksi meidän pitää olla "uhkia" toisillemme? Eihän siinä oo mitään järkeä.En tiedä, ehkä jokin biologinen alkukantainen vaisto? Kuulostaahan se järjettömälle, mutta kuinka monta yhteisöä tiedät, jossa ei esiinny lainkaan syrjintää?
Tai kuinka monta tv-ohjelmaa, jossa ei olisi vähintään yhtä vihollista tai muuten oudoksuttua- tai hieman epätasa-arvoisempaa henkilöhahmoa?
Olen itse työskennellyt alalla, jolla järjestettiin mm. Erilaisia ryhmäyttämis/tiimityöskenty/yhteisöllisyyspäiviä, joiden tarkoituksena siis nostattaa yhteishenkeä ja saada ihmiset pelaamaan ryhmänä.
Väittäisin, että aina joku jäi ulkopuolelle. Jos ryhmä oli tuttu, yhteishenkeä nostatti yhtä joukolla turpaan-mentaliteetti ja mikäli tuntematon, huomasi nopeasti että joku jäi aina ulkopuolelle, vaikka mitään järkevää ulkoistasyytä ei löytynytkään.
Ja on myös tyypillistä, että ne jotka kokevat olevansa osa porukkaa, eivät aina huomaa muihin kohdistuvaa syrjintää. Tai mahdollisesti jopa olevansa osa sitä.
Samalla tavalla kuin jotkut eivät esim. Usko-tai pitävät liioiteltuna vaikka jonkun lihavan kohtaamaa syrjintää ja perään huutelua, koska eivät itse ole todistaneet sellaisia tapauksia kuin harvoin, jos koskaan. Sen sijaan lihava on voinut olla koko ikänsä jne.
En pitäisi jotain ryhmäytymis/yhteishengen nostatuskuraa parhainpana paikkana arvioida ihmisten välisiä kanssakäymisiä. Itseäni ainakin veetuttaa noissa muka hauskoissa tilanteissa niin rankasti, että oikein mielelläni jättäydyn ulkopuoliseksi. Onneksi nykyisessä työssä hoidellaan hommat ja that's it.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varmaankaan helpota, mutta jonkun "pitää" olla.
Ei kiusatut/syrjityt pitävät ajatuksesta, että syrjityssä pitää olla jotakin vikaa siitä syystä, että alitajunnassa kolkuttaa väistämättä ajatus siitä, että sillä syrjityn paikalla voisi olla itse.
Lauma tarvitsee jonkin yhteisen "uhan/vihollisen" toimiakseen. Syrjintää ja eriarvoista kohtelua on ihan kaveriporikoiden ja perheenkin sisällä. Ei sen ole väkisin oltava mitään erityisen räikeää, mutta aina on joku josta "vitsaillaan" tms. useammin ja rankemmin, pidetään vähän pimennossa, jolla ei ole yhtä paljoa sanavaltaa, mahdollinen uhka tiputtaa joukosta tai kohdellaan muuten vähän eriarvoisemmin jne.
Eihän tossa oo mitään järkeä.
Miksi ihmiset pelkää niin paljon?
Miksi meidän pitää olla "uhkia" toisillemme? Eihän siinä oo mitään järkeä.En tiedä, ehkä jokin biologinen alkukantainen vaisto? Kuulostaahan se järjettömälle, mutta kuinka monta yhteisöä tiedät, jossa ei esiinny lainkaan syrjintää?
Tai kuinka monta tv-ohjelmaa, jossa ei olisi vähintään yhtä vihollista tai muuten oudoksuttua- tai hieman epätasa-arvoisempaa henkilöhahmoa?
Olen itse työskennellyt alalla, jolla järjestettiin mm. Erilaisia ryhmäyttämis/tiimityöskenty/yhteisöllisyyspäiviä, joiden tarkoituksena siis nostattaa yhteishenkeä ja saada ihmiset pelaamaan ryhmänä.
Väittäisin, että aina joku jäi ulkopuolelle. Jos ryhmä oli tuttu, yhteishenkeä nostatti yhtä joukolla turpaan-mentaliteetti ja mikäli tuntematon, huomasi nopeasti että joku jäi aina ulkopuolelle, vaikka mitään järkevää ulkoistasyytä ei löytynytkään.
Ja on myös tyypillistä, että ne jotka kokevat olevansa osa porukkaa, eivät aina huomaa muihin kohdistuvaa syrjintää. Tai mahdollisesti jopa olevansa osa sitä.
Samalla tavalla kuin jotkut eivät esim. Usko-tai pitävät liioiteltuna vaikka jonkun lihavan kohtaamaa syrjintää ja perään huutelua, koska eivät itse ole todistaneet sellaisia tapauksia kuin harvoin, jos koskaan. Sen sijaan lihava on voinut olla koko ikänsä jne.
Enpä pitäisi mitään ryhmä#ytymis tai muuta yhteishenkipa#skaa parhaimpana paikkana ihmisten välisiä suhteita tarkkailla. Itseä ainakin vt#uttaa noissa tilanteissa niin rankasti, että ihan mieluusti jättäydyn ulkopuolelle. Onneksi nykyisessä työpaikassa ryhmäyty#miseksi riittää, että hoitaa oman tonttinsa ja sillä hyvä.
Voit tarkkailla asiaa missä tahansa yhteisössä tai vaikka katsomalla jotakin sarjaa.
Ryhmäytymistilanne on toki keinotekoinen, mutta ei se poikkea mistään luonnollisemmastakaan tilanteesta, joissa ryhmiä muodostuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaiset perhesuhteesi ovat? Osa kasvaa ulkopuolisuuden tunteen kanssa jo varhaisesta lapsuudestaan alkaen. Tämä kuvio sitten helposti toisinto muissakin yhteyksissä, kun oppii siihen, etteivät muut seuraasi vaikuta kaipaavan.
Ei siihen tarvita ongelmallisia perhesuhteita ja/tai hylkäämiskokemusta. Riittää, että on vain herkkä ja yksinkertaisesti erilainen vanhempiensa kanssa.
- ei ap
Jos vanhemmat esimerkiksi koko ajan hokevat herkälle lapselle, että tämän pitäisi olla reippaampi, niin kyllähän se jättää kelpaamattomuuden tunteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset ovat pohjimmiltaan petoja. Me vierastamme erilaisuutta ja pyrimme ympäröimään itsemme ihmisillä, jotka saavat meidät tuntemaan, että olemme turvassa. Etenkin lapset osaavat olla todella julmia, koska empatiakyky ei ole vielä kehittynyt (etenkään, jos vanhemmat eivät ole sitä opettaneet). Aikuiset sentään teoriassa osaavat kyseenalaistaa oman toimintansa, mutta näinä itsekkäinä aikoina harvaa kiinnostaa muuttua paremmaksi ihmiseksi. Etenkään, kun ne itsekkäät ja ahneet ovat monesti niitä, jotka pärjäävät elämässä parhaiten.
Näiden petojen keskellä kulkee ihmisjoukko, joka ei oikein kuulu porukkaan. He saattavat olla liian kilttejä, erilaisia ulkonäöltään, erilaisia taustaltaan tai he vain ovat muuten erilaisia. Tai he vain sattuvat väärään aikaan ja väärään paikkaan ja leimautuvat jonkin onnettoman tapahtuman seurauksena erilaiseksi. Siitä leimasta on vaikea päästä eroon. Ja kun sinua on syrjitty ne ensimmäiset kouluvuodet, niin eihän sitä enää vanhempanakaan osaa olla "kuten muut".
Tärkeintä on muistaa, että vika ei ole näissä erilaisissa, vaan niissä muissa, itsekkäissä **skiaisissa, jotka painavat erilaisia alaspäin, kiusaavat heitä ja jättävät heidät ulkopuolelle.
Toivon kovasti, että jokainen löytäisi edes yhden hyvän ystävän rinnalleen. Ja toivon kovasti, että jossain vaiheessa tämä kehitys lähtisi toiseen suuntaan ja erilaisuutta hyväksyttäisiin paremmin. Onhan se säälittävää, että ihmiskunta ei tähän ikään mennessä ole oppinut mitään. Käyttäydymme edelleen kuin luolamiehet.
Jos saat aina erilaisena huonoa kohtelua niin kyllä sinussa on silloin se vika, eikä kaikissa muissa ihmisissä. Ole vähemmän outo ja erilainen. Esim ap korostaa olevansa kiltti, mukava ja kohtelias-OMASTA mielestään. Jostain syystä nämä hyvät ominaisuudet eivät näy ja välity niille kanssaihmisille sellaisena kuin hän kuvittelee. Kenen syy ja kuka voi asian korjata. No ainoastaan ap itse muuttamalla käyttäytymistään ja suhtautumistaan.
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Aika raskasta se on pidemmän päälle pitää yllä käsitystä, että nuo muut ovat viallisia ja minä oikeassa.
Normaalia ja "oikein" on se, mitä suurin osa on.
Ehkäpä se pointti on siinä, ettei määrittele ketään vialliseksi.
Miksi pitäisi olla jonkulainen??
Pitää vaan hyväksyä itsensä ja toisten ihmisten pinnallisuus eikä kerjätä hyväksyntää heiltä.
En kiistä.
Raskaaksi se silti voi käydä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaiset perhesuhteesi ovat? Osa kasvaa ulkopuolisuuden tunteen kanssa jo varhaisesta lapsuudestaan alkaen. Tämä kuvio sitten helposti toisinto muissakin yhteyksissä, kun oppii siihen, etteivät muut seuraasi vaikuta kaipaavan.
Ei siihen tarvita ongelmallisia perhesuhteita ja/tai hylkäämiskokemusta. Riittää, että on vain herkkä ja yksinkertaisesti erilainen vanhempiensa kanssa.
- ei ap
Jos vanhemmat esimerkiksi koko ajan hokevat herkälle lapselle, että tämän pitäisi olla reippaampi, niin kyllähän se jättää kelpaamattomuuden tunteen.
No miksi se lapsi ei yritä enemmän. Kyllä minäkin olen tuota reippautta yrittänyt opettaa tukemalla ja kannustamalla lasta hänen sosiaalisissa vaikeuksissaan. Valitettavasti se nyt vaan on niin, että jokaisen ne sosiaaliset taidot täytyy joskus opetella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varmaankaan helpota, mutta jonkun "pitää" olla.
Ei kiusatut/syrjityt pitävät ajatuksesta, että syrjityssä pitää olla jotakin vikaa siitä syystä, että alitajunnassa kolkuttaa väistämättä ajatus siitä, että sillä syrjityn paikalla voisi olla itse.
Lauma tarvitsee jonkin yhteisen "uhan/vihollisen" toimiakseen. Syrjintää ja eriarvoista kohtelua on ihan kaveriporikoiden ja perheenkin sisällä. Ei sen ole väkisin oltava mitään erityisen räikeää, mutta aina on joku josta "vitsaillaan" tms. useammin ja rankemmin, pidetään vähän pimennossa, jolla ei ole yhtä paljoa sanavaltaa, mahdollinen uhka tiputtaa joukosta tai kohdellaan muuten vähän eriarvoisemmin jne.
Eihän tossa oo mitään järkeä.
Miksi ihmiset pelkää niin paljon?
Miksi meidän pitää olla "uhkia" toisillemme? Eihän siinä oo mitään järkeä.En tiedä, ehkä jokin biologinen alkukantainen vaisto? Kuulostaahan se järjettömälle, mutta kuinka monta yhteisöä tiedät, jossa ei esiinny lainkaan syrjintää?
Tai kuinka monta tv-ohjelmaa, jossa ei olisi vähintään yhtä vihollista tai muuten oudoksuttua- tai hieman epätasa-arvoisempaa henkilöhahmoa?
Olen itse työskennellyt alalla, jolla järjestettiin mm. Erilaisia ryhmäyttämis/tiimityöskenty/yhteisöllisyyspäiviä, joiden tarkoituksena siis nostattaa yhteishenkeä ja saada ihmiset pelaamaan ryhmänä.
Väittäisin, että aina joku jäi ulkopuolelle. Jos ryhmä oli tuttu, yhteishenkeä nostatti yhtä joukolla turpaan-mentaliteetti ja mikäli tuntematon, huomasi nopeasti että joku jäi aina ulkopuolelle, vaikka mitään järkevää ulkoistasyytä ei löytynytkään.
Ja on myös tyypillistä, että ne jotka kokevat olevansa osa porukkaa, eivät aina huomaa muihin kohdistuvaa syrjintää. Tai mahdollisesti jopa olevansa osa sitä.
Samalla tavalla kuin jotkut eivät esim. Usko-tai pitävät liioiteltuna vaikka jonkun lihavan kohtaamaa syrjintää ja perään huutelua, koska eivät itse ole todistaneet sellaisia tapauksia kuin harvoin, jos koskaan. Sen sijaan lihava on voinut olla koko ikänsä jne.
En pitäisi jotain ryhmäytymis/yhteishengen nostatuskuraa parhainpana paikkana arvioida ihmisten välisiä kanssakäymisiä. Itseäni ainakin veetuttaa noissa muka hauskoissa tilanteissa niin rankasti, että oikein mielelläni jättäydyn ulkopuoliseksi. Onneksi nykyisessä työssä hoidellaan hommat ja that's it.
Erään kohtalaisenkokoisen tietoliikennevälineitä valmistavan yhtiön r&d- osastolla työskennelleenä voin tuonkin allekirjoittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaiset perhesuhteesi ovat? Osa kasvaa ulkopuolisuuden tunteen kanssa jo varhaisesta lapsuudestaan alkaen. Tämä kuvio sitten helposti toisinto muissakin yhteyksissä, kun oppii siihen, etteivät muut seuraasi vaikuta kaipaavan.
Ei siihen tarvita ongelmallisia perhesuhteita ja/tai hylkäämiskokemusta. Riittää, että on vain herkkä ja yksinkertaisesti erilainen vanhempiensa kanssa.
- ei ap
Jos vanhemmat esimerkiksi koko ajan hokevat herkälle lapselle, että tämän pitäisi olla reippaampi, niin kyllähän se jättää kelpaamattomuuden tunteen.
No miksi se lapsi ei yritä enemmän. Kyllä minäkin olen tuota reippautta yrittänyt opettaa tukemalla ja kannustamalla lasta hänen sosiaalisissa vaikeuksissaan. Valitettavasti se nyt vaan on niin, että jokaisen ne sosiaaliset taidot täytyy joskus opetella.
Haista nyt kukkanen. Olet surkea vanhempi, jos yrität väkisin muokata toisesta jotain sinun mieliksesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varmaankaan helpota, mutta jonkun "pitää" olla.
Ei kiusatut/syrjityt pitävät ajatuksesta, että syrjityssä pitää olla jotakin vikaa siitä syystä, että alitajunnassa kolkuttaa väistämättä ajatus siitä, että sillä syrjityn paikalla voisi olla itse.
Lauma tarvitsee jonkin yhteisen "uhan/vihollisen" toimiakseen. Syrjintää ja eriarvoista kohtelua on ihan kaveriporikoiden ja perheenkin sisällä. Ei sen ole väkisin oltava mitään erityisen räikeää, mutta aina on joku josta "vitsaillaan" tms. useammin ja rankemmin, pidetään vähän pimennossa, jolla ei ole yhtä paljoa sanavaltaa, mahdollinen uhka tiputtaa joukosta tai kohdellaan muuten vähän eriarvoisemmin jne.
Eihän tossa oo mitään järkeä.
Miksi ihmiset pelkää niin paljon?
Miksi meidän pitää olla "uhkia" toisillemme? Eihän siinä oo mitään järkeä.En tiedä, ehkä jokin biologinen alkukantainen vaisto? Kuulostaahan se järjettömälle, mutta kuinka monta yhteisöä tiedät, jossa ei esiinny lainkaan syrjintää?
Tai kuinka monta tv-ohjelmaa, jossa ei olisi vähintään yhtä vihollista tai muuten oudoksuttua- tai hieman epätasa-arvoisempaa henkilöhahmoa?
Olen itse työskennellyt alalla, jolla järjestettiin mm. Erilaisia ryhmäyttämis/tiimityöskenty/yhteisöllisyyspäiviä, joiden tarkoituksena siis nostattaa yhteishenkeä ja saada ihmiset pelaamaan ryhmänä.
Väittäisin, että aina joku jäi ulkopuolelle. Jos ryhmä oli tuttu, yhteishenkeä nostatti yhtä joukolla turpaan-mentaliteetti ja mikäli tuntematon, huomasi nopeasti että joku jäi aina ulkopuolelle, vaikka mitään järkevää ulkoistasyytä ei löytynytkään.
Ja on myös tyypillistä, että ne jotka kokevat olevansa osa porukkaa, eivät aina huomaa muihin kohdistuvaa syrjintää. Tai mahdollisesti jopa olevansa osa sitä.
Samalla tavalla kuin jotkut eivät esim. Usko-tai pitävät liioiteltuna vaikka jonkun lihavan kohtaamaa syrjintää ja perään huutelua, koska eivät itse ole todistaneet sellaisia tapauksia kuin harvoin, jos koskaan. Sen sijaan lihava on voinut olla koko ikänsä jne.
Enpä pitäisi mitään ryhmä#ytymis tai muuta yhteishenkipa#skaa parhaimpana paikkana ihmisten välisiä suhteita tarkkailla. Itseä ainakin vt#uttaa noissa tilanteissa niin rankasti, että ihan mieluusti jättäydyn ulkopuolelle. Onneksi nykyisessä työpaikassa ryhmäyty#miseksi riittää, että hoitaa oman tonttinsa ja sillä hyvä.
Voit tarkkailla asiaa missä tahansa yhteisössä tai vaikka katsomalla jotakin sarjaa.
Ryhmäytymistilanne on toki keinotekoinen, mutta ei se poikkea mistään luonnollisemmastakaan tilanteesta, joissa ryhmiä muodostuu.
Ai että käsikirjoitetut sarjat ovat faktaa ihmisten käyttäytymisestä? Tässä tapauksessa neuvoisin pistämään sen telkkarin kiinni, ettei tule epärealistisiä kuvitelmia ja vaatimuksia ihmisten käyttäytymisestä.
Kyllä se ihminen itse voi valita miten käyttäytyy ja suhtautuu. Itse ainakin voin ryhmäytymistilanteissa joko jättäytyä ulkopuolelle tai muuttaa käyttäytymistäni niin, että pystyn jonkun roolin ko tilanteessa ottamaan. Enkä saa siitä sieluuni vammaa. Miksi teidän pitää tehdä kaikki niin vaikeaksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaiset perhesuhteesi ovat? Osa kasvaa ulkopuolisuuden tunteen kanssa jo varhaisesta lapsuudestaan alkaen. Tämä kuvio sitten helposti toisinto muissakin yhteyksissä, kun oppii siihen, etteivät muut seuraasi vaikuta kaipaavan.
Ei siihen tarvita ongelmallisia perhesuhteita ja/tai hylkäämiskokemusta. Riittää, että on vain herkkä ja yksinkertaisesti erilainen vanhempiensa kanssa.
- ei ap
Jos vanhemmat esimerkiksi koko ajan hokevat herkälle lapselle, että tämän pitäisi olla reippaampi, niin kyllähän se jättää kelpaamattomuuden tunteen.
No miksi se lapsi ei yritä enemmän. Kyllä minäkin olen tuota reippautta yrittänyt opettaa tukemalla ja kannustamalla lasta hänen sosiaalisissa vaikeuksissaan. Valitettavasti se nyt vaan on niin, että jokaisen ne sosiaaliset taidot täytyy joskus opetella.
Et taida edes nähdä miten paljon lapsesi näkee vaivaa kelvatakseen sinulle? Mikä vaivaa ihmistä, joka ei kykene arvostamaan omaa lastaan? Tyytymättömyys omaan itseen ja omaan elämään? Kenessäkään muussakaan ei kyetä näkemään mitään hyvää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaiset perhesuhteesi ovat? Osa kasvaa ulkopuolisuuden tunteen kanssa jo varhaisesta lapsuudestaan alkaen. Tämä kuvio sitten helposti toisinto muissakin yhteyksissä, kun oppii siihen, etteivät muut seuraasi vaikuta kaipaavan.
Ei siihen tarvita ongelmallisia perhesuhteita ja/tai hylkäämiskokemusta. Riittää, että on vain herkkä ja yksinkertaisesti erilainen vanhempiensa kanssa.
- ei ap
Jos vanhemmat esimerkiksi koko ajan hokevat herkälle lapselle, että tämän pitäisi olla reippaampi, niin kyllähän se jättää kelpaamattomuuden tunteen.
No miksi se lapsi ei yritä enemmän. Kyllä minäkin olen tuota reippautta yrittänyt opettaa tukemalla ja kannustamalla lasta hänen sosiaalisissa vaikeuksissaan. Valitettavasti se nyt vaan on niin, että jokaisen ne sosiaaliset taidot täytyy joskus opetella.
Haista nyt kukkanen. Olet surkea vanhempi, jos yrität väkisin muokata toisesta jotain sinun mieliksesi.
Tottakai lasta pitää muokata ja opettaa selviytymään. Hyvät sosiaaliset taidot auttavat tässä. En tee sitä omaksi ilokseni vaan jotta lapseni selviytyisi elämässään eteenpäin ja saisi hyvän itsetunnon. Itseni on kasvatettu hyvin tiukasti ja ankarasti ja lähes täysin ilman mitään kontaktia ikäisiini lapsiin ennen kouluikää, joten katson kyllä ,että vanhemman velvollisuus on sosiaalistaa lapsensa. Niinhän koiranpennuillekkin tehdään, että ne selviytyy yhteiselämästä ihmisten ja toisten koirien kanssa.
On vapauttava ketju kyllä, koska ihmislaumojen ja ryhmien johtajat, esim ne kaveriporukat, ovat just niitä ei ehkä oikeasti edes mukavia tyyppejä.
Mulla ei kyllä oo biologisissa tarpeissani syrjiä tai kiusata ketään, koska ei ole mitään peiteltävää tai todisteltavaa.
Jos halajaa, että soitellaan ja pyydellään porukoihin, niin onhan se ymmärrettävää jossain vaiheessa elämää, mutta kannattaa vähän varautua silti.
Vapauttavaa, koska oikeasti en jää mistään paitsi, että nautin omasta elämästäni vaimon kanssa. Viihtyisin ja olisin varmasti enemmän ihmisten kanssa, jos se käytös vaan ois oikeasti rakkaudellista ja kunnioittavaa; päinvastoin se suurimmaksi osaksi on.
Mutta se ei mun ongelma ole, onneksi
Vierailija kirjoitti:
Jostain syystä nämä hyvät ominaisuudet eivät näy ja välity niille kanssaihmisille sellaisena kuin hän kuvittelee. Kenen syy ja kuka voi asian korjata. No ainoastaan ap itse muuttamalla käyttäytymistään ja suhtautumistaan.
Olet missannut koko pointin. Ne "hyvät ominaisuudet" ovat juuri niitä, jotka johtavat sosiaaliseksi hylkiöksi tulemista. Jos ei halua olla erakko, pitää omaksua "huonoja ominaisuuksia".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varmaankaan helpota, mutta jonkun "pitää" olla.
Ei kiusatut/syrjityt pitävät ajatuksesta, että syrjityssä pitää olla jotakin vikaa siitä syystä, että alitajunnassa kolkuttaa väistämättä ajatus siitä, että sillä syrjityn paikalla voisi olla itse.
Lauma tarvitsee jonkin yhteisen "uhan/vihollisen" toimiakseen. Syrjintää ja eriarvoista kohtelua on ihan kaveriporikoiden ja perheenkin sisällä. Ei sen ole väkisin oltava mitään erityisen räikeää, mutta aina on joku josta "vitsaillaan" tms. useammin ja rankemmin, pidetään vähän pimennossa, jolla ei ole yhtä paljoa sanavaltaa, mahdollinen uhka tiputtaa joukosta tai kohdellaan muuten vähän eriarvoisemmin jne.
Eihän tossa oo mitään järkeä.
Miksi ihmiset pelkää niin paljon?
Miksi meidän pitää olla "uhkia" toisillemme? Eihän siinä oo mitään järkeä.En tiedä, ehkä jokin biologinen alkukantainen vaisto? Kuulostaahan se järjettömälle, mutta kuinka monta yhteisöä tiedät, jossa ei esiinny lainkaan syrjintää?
Tai kuinka monta tv-ohjelmaa, jossa ei olisi vähintään yhtä vihollista tai muuten oudoksuttua- tai hieman epätasa-arvoisempaa henkilöhahmoa?
Olen itse työskennellyt alalla, jolla järjestettiin mm. Erilaisia ryhmäyttämis/tiimityöskenty/yhteisöllisyyspäiviä, joiden tarkoituksena siis nostattaa yhteishenkeä ja saada ihmiset pelaamaan ryhmänä.
Väittäisin, että aina joku jäi ulkopuolelle. Jos ryhmä oli tuttu, yhteishenkeä nostatti yhtä joukolla turpaan-mentaliteetti ja mikäli tuntematon, huomasi nopeasti että joku jäi aina ulkopuolelle, vaikka mitään järkevää ulkoistasyytä ei löytynytkään.
Ja on myös tyypillistä, että ne jotka kokevat olevansa osa porukkaa, eivät aina huomaa muihin kohdistuvaa syrjintää. Tai mahdollisesti jopa olevansa osa sitä.
Samalla tavalla kuin jotkut eivät esim. Usko-tai pitävät liioiteltuna vaikka jonkun lihavan kohtaamaa syrjintää ja perään huutelua, koska eivät itse ole todistaneet sellaisia tapauksia kuin harvoin, jos koskaan. Sen sijaan lihava on voinut olla koko ikänsä jne.
Enpä pitäisi mitään ryhmä#ytymis tai muuta yhteishenkipa#skaa parhaimpana paikkana ihmisten välisiä suhteita tarkkailla. Itseä ainakin vt#uttaa noissa tilanteissa niin rankasti, että ihan mieluusti jättäydyn ulkopuolelle. Onneksi nykyisessä työpaikassa ryhmäyty#miseksi riittää, että hoitaa oman tonttinsa ja sillä hyvä.
Voit tarkkailla asiaa missä tahansa yhteisössä tai vaikka katsomalla jotakin sarjaa.
Ryhmäytymistilanne on toki keinotekoinen, mutta ei se poikkea mistään luonnollisemmastakaan tilanteesta, joissa ryhmiä muodostuu.
Ai että käsikirjoitetut sarjat ovat faktaa ihmisten käyttäytymisestä? Tässä tapauksessa neuvoisin pistämään sen telkkarin kiinni, ettei tule epärealistisiä kuvitelmia ja vaatimuksia ihmisten käyttäytymisestä.
Kyllä se ihminen itse voi valita miten käyttäytyy ja suhtautuu. Itse ainakin voin ryhmäytymistilanteissa joko jättäytyä ulkopuolelle tai muuttaa käyttäytymistäni niin, että pystyn jonkun roolin ko tilanteessa ottamaan. Enkä saa siitä sieluuni vammaa. Miksi teidän pitää tehdä kaikki niin vaikeaksi?
Draama jäljittelee todellisuutta- ja päin vastoin. Jos koet voivasi valita roolisi, johtuu se vain siitä, että on aina olemassa joku muu, joka ei pysty. Ulkopuoliseksi jättäytyminen vapaaehtoisesti taas saattaa tehdä muille helpoksi syrjityn roolin valinnan tai tehdä sen kokonaan tarpeettomaksi ja ehkä ajatus vapaaehtoisuudesta on myös jonkinlainen defensismekanismi, joka suojelee mahdolliselta pettymykseltä. Kuten itse sanoit, voi valita, mutta voit valita vain oman käytöksesi ja suhtautumisesi.
En tiedä.. psykologi heitti minulle ajatuksen että olenko miettinyt että ehkä minussa ei olekaan se vika, vaan muissa. Ihmiset on idiootteja, enkä vaan ole tainnut löytää "heimoani". Toistaiseksi siihen riittää oma perheeni, mutta olisi kiva edes yksi ystävä.
Lapsuudessa koettu kiusaaminen aiheuttaa valitettavan usein tilanteen, jossa aikuisena näkee kaikissa ihmissuhteissa kiusaamisen mahdollisuuden ja sen vuoksi suhtautuu epäluuloisesti muihin ihmisiin. Toinen ihminen on ikäänkuin oletusarvoisesti syyllinen kunnes toisin todistetaan. Harvaa ihmistä kuitenkaan kiinnostaa alkaa todistelemaan jollekin uudelle tuttavuudelle, että en ole ennakkoluulojesi mukainen syyllinen, vaan ihmiset vain ohittavat todistelua kaipaavat yksilöt.