Koskettaako sinua eläimen kuolema?

Olen itse teurastamolla töissä eli tuo homma menee rahasta. Ei liikuta pätkääkään. Eri asia jos joku kiduttaa.

Eniten luontodokumenteissa on ikinä koskettanut simpanssinpoikasen kohtalo, kun sen emo pääsi uuden alfauroksen haaremiin ja hylkäsi poikasensa sateiselle puunkannolle.

Kyllä koskettaa niin eläinten kuin ihmisten. Eilen katsoin Avaraa Luontoa ja itkin kun norsunpoikanen huusi hädissään virran viemänä emoaan ja pelkäsi kuolevansa. Onneksi pääsi takaisin rantaan emon luo.

Aina lemmikin menettäessäni olen surrut ja itkenyt.

Rakas koirani kuoli vuosia sitten, vieläkin näen unta että on kesä ja ollaan uimassa. Harvan ihmisen rakkaus on niin pyyteetöntä kuin koiralla.

Kiitos että olit olemassa❤️

Kyllä koskettaa, ihan kaikkien eläimien kuolema ja kärsimys. Äsken luin jostakin lehdestä jutun pieneläinkrematoriosta ja liikutuin täysin.

Näin äitini kuolevan 4-vuotiaana.

Toki eläimen kuolema koskettaa minua joissakin tapauksissa. Samalla tavalla kuin ihmisen kuolema koskettaa minua joissakin tapauksissa. En kyllä tunne tuskaa maailman jokaisesta kuolleesta, oli kyseessä sitten eläin tai ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Koskettaa enemmän kuin ihmisen kuolema. Ihmisiä kohtaan en tunne mitään.

Olet sairas.

Yllättävän monet eivät tunne mitään ihmisiä kohtaan? Itse itken monesti sekä eläinten että ihmisten surullisia kohtaloita, tosin vain ollessani yksin. En niinkään itke kuoleman, vaan pelon ja tuskan vuoksi. Näen myös painajaisia, joissa eläimiä kidutetaan tai olen lähi-idässä sodan keskellä ja näen ihmisten pelon. Ehkä kaikista eniten itkin kuitenkin silloin, kun eräässä dokumentissa katkeroitunut syyrialainen mies kertoi, etteivät he kaipaa länsimaalaisilta apua. En tiedä miksi tuo kosketti, ehkä siksi, miten elämä on niin epäreilua eri puolilla maailmaa.

Suren eläintäkin, onhan se surullista viedä oma lemmikkieläin lopetettavaksi, mutta psykososiopaattisempaa olisi surra eläintä enemmän kuin ihmisiä, vaikka naapurin jonnea.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä koskettaa niin eläinten kuin ihmisten. Eilen katsoin Avaraa Luontoa ja itkin kun norsunpoikanen huusi hädissään virran viemänä emoaan ja pelkäsi kuolevansa. Onneksi pääsi takaisin rantaan emon luo.

Mä kerran darrassa katsoin Avaraa Luontoa kun siinä kerrottiin pohjankiisloista. Ne pesi sellaisella jyrkällä kalliolla, jonka juurelta oli ehkä 200m merenrantaan. Niiden poikasten piti siis ensilennollaan onnistua liitämään sieltä kalliolta mereen. Ne pienet untuvapallot räpsytteli kovasti menemään ja suurin osa tipahti mereen odottavien vanhempien luo sellaisella "pläts"-tyylillä. Yksi ressukka ei kuitenkaan yltänyt, vaan liito loppui maalle ja pikku untuvapallo kimpoili maasta muutamaan otteeseen kuin pörröinen pingispallo, kunnes tipahti suoraan naalin suuhun. Mä menin siinä herkässä tilassa ihan pirstaleiksi ja itkin hysteerisesti tuota ensimmäiseen virheeseen päättynyttä elämää. Vieläkin säälittää ressukkan kohtalo, mutta minkäs teet, naalin pennut tarvii myös ruokaa. Tarinan opetus: Avara Luonto ei ole krapulaisille sopiva ohjelma.