Lue keskustelun säännöt.
Uskovaiset: Mitä ajattelette ihmisestä, joka luopuu uskosta ja kääntyy ateistiksi?
Kommentit (84)
No en oikeastaan yhtään mitään pääasiassa. Jos nyt oikein alan ajatella asiaa kun käsket, niin mieleen tulee että on varmaan pettynyt elämässään johonkin niin pahasti että on joko menettänyt oikeasti uskonsa tai sitten purkaa pahaa oloaan tavallaan uskontoon ja Jumalaan mesoamalla kovaan ääneen ettei enää usko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sääliä. Oma valintahan se on
Valinta? Itselläni vaan vuosien ja vuosikymmenten jälkeen usko meni, ja surullisena katsoin kun niin kävi, mutta en voinut sille mitään.
Kunnioitan niinkuin ennenkin. Ja toki mietin että miten hän on sitten sen uskon aikanaan kokenut jos on siitä kääntynyt pois.
Näillä kääntyvillä tosin monesti tulee jonkinlainen puolustusmekanismi päälle jossa he kuvittelevat, ettei uskovaiset enää pidä heistä tai halua olla heidän kanssaan, ja ikäänkuin kääntävät sen niin päin että uskovaiset hylkäsivät. Vaikka tilanne todellisuudessa menikin toisin päin.
Vierailija kirjoitti:
No en oikeastaan yhtään mitään pääasiassa. Jos nyt oikein alan ajatella asiaa kun käsket, niin mieleen tulee että on varmaan pettynyt elämässään johonkin niin pahasti että on joko menettänyt oikeasti uskonsa tai sitten purkaa pahaa oloaan tavallaan uskontoon ja Jumalaan mesoamalla kovaan ääneen ettei enää usko.
Jostain jännästä syystä ne todelliset syyt uskosta luopumiseen eivät kuitenkaan mahdu pieneen mieleesi, kun tuollaisia älyttömyyksiä kuvittelet? Vai onkohan niin, että nimenomaan tämän takia et itse ole luoput uskosta, kun et niiden syiden olemassaoloa ole edes huomannut?
Mä erosin kirkosta intis kun vitutti marssia iltahartauteen lumimyrskys. Katottii sit vaa pornoa tuvas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kunnioitan niinkuin ennenkin. Ja toki mietin että miten hän on sitten sen uskon aikanaan kokenut jos on siitä kääntynyt pois.
Näillä kääntyvillä tosin monesti tulee jonkinlainen puolustusmekanismi päälle jossa he kuvittelevat, ettei uskovaiset enää pidä heistä tai halua olla heidän kanssaan, ja ikäänkuin kääntävät sen niin päin että uskovaiset hylkäsivät. Vaikka tilanne todellisuudessa menikin toisin päin.
Se puolustusreaktio on ymmärrettävä, koska uskon kuollessa voi jäädä todella yksin (henkisesti). Kun tuntee ettei millään mahdu enää uskovaisten sosiaaliseen muottiin, on tavallaan pakko hylätä se kuvio. Lisäksi monet kyllä tuomitsevatkin lähtijän ikävällä tavalla, mikä tuntuu hylkäämiseltä. Toki onneksi on niitäkin, joiden kanssa ystävyys säilyy.
T. Itsekin ex-uskova
Vierailija kirjoitti:
No en oikeastaan yhtään mitään pääasiassa. Jos nyt oikein alan ajatella asiaa kun käsket, niin mieleen tulee että on varmaan pettynyt elämässään johonkin niin pahasti että on joko menettänyt oikeasti uskonsa tai sitten purkaa pahaa oloaan tavallaan uskontoon ja Jumalaan mesoamalla kovaan ääneen ettei enää usko.
Minä en ole koskaan mesonnut mistään, en uskosta enkä siitä luopumisestakaan. Hiljakseen vaan vuosien ajatusprosessien erosin kirkosta ja totesin itsekseni etten enää voi uskoa kristillisen kirkon jumalkäsitykseen (enkä minkään muunkaan).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No en oikeastaan yhtään mitään pääasiassa. Jos nyt oikein alan ajatella asiaa kun käsket, niin mieleen tulee että on varmaan pettynyt elämässään johonkin niin pahasti että on joko menettänyt oikeasti uskonsa tai sitten purkaa pahaa oloaan tavallaan uskontoon ja Jumalaan mesoamalla kovaan ääneen ettei enää usko.
Minä en ole koskaan mesonnut mistään, en uskosta enkä siitä luopumisestakaan. Hiljakseen vaan vuosien ajatusprosessien erosin kirkosta ja totesin itsekseni etten enää voi uskoa kristillisen kirkon jumalkäsitykseen (enkä minkään muunkaan).
Niin tässä tarkoitettiinkin niitä jotka mesoavat. Niitäkin on. En usko että omalla kohdallanikaan kovin moni edes tietää miten uskovainen olen, koska en itsekään siitä mesoa. Mutta osa mesoaa sekä uskostaan että uskonnottomuudestaan tai siitä luopumisestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelen että ihminen on ollut rehellinen itselleen tutkaillessaan mitä sydämessään uskoo.
Toki toivon, että palaa joskus takaisin.
Uskosta luopuminen... On se kova paikka, varsinkin jos on siihenastisen elämänsä pannut aika lailla Jumalan ja uskon varaan. Itse tulin uskoon jo 10-vuotiaana, ja siitä asti elin ja hengitin uskoa ja Jumalaa. Olin helluntailainen, joten usko oli intensiivisesti osa arkea. Minulle profetoitiin monesti tulevaisuutta, että Jumala on minut erityisesti kutsunut saarnaamaan sanaa kansalle ja parantamaan sairaita. Minä odotin innolla sellaista tulevaisuutta ja tein parhaani rukoilemisen, Raamatun lukemisen ja seurakunnan kokouksissa käymisen suhteen, että olisin valmis sitten kun konkreettinen kutsu tulee. Dramaattisesti mietin että minua varmaan tullaan vainoamaan kovasti, kun tässä ajassa alan tehdä ihmeitä, joihin enemmistö ei varmasti usko, mutta aion sietää pilkan ja vainon Kristuksen tähden.
Siinä kävi sitten vähän eri tavalla. Eka uskonkriisi tuli opiskeluaikana. Silloin kyseenalaistui helluntaiseurakuntaan liittyvät monet asiat, esim. onko profetiat oikeasti Pyhästä Hengestä aina tai koskaan, onko ihmeparantuneet oikeasti parantuneet, onko kaatumiskokouksissa kaatava voima Pyhä Henki, mikä on kielilläpuhumisen merkitys jne. Tutkin näitä asioita ja päädyin siihen, että pelottavan suuri osa (en halunnut uskoa että kaikki) ilmiöistä oli hurmostilassa olevan ihmismielen tuotantoa, ei Pyhän Hengen vaikutusta. Profetiat meni väärin, sairaat ei parantuneetkaan vaikka tunsivat kokouksessa parantuneensa jne. Tämä johti siihen että siirryin luterilaisuuteen. Ok, ihminen on siis sotkenut uskon hurmosintoiluillaan, mutta uskoin vielä Jumalaan ja Jeesukseen. Vähän vielä sitäkin toivoin että minuilla olisi erityinen kutsumus johonkin hengelliseen.
Neljänkympin edessä tuli toinen kriisi, jossa kyseenalaistin koko Jumalan olemassaolon. Oliko Jumala muuta kuin ajatusrakennelma ihmismielissä? En löytänyt ulkoisia, enkä oikeastaan edes sisäisiä todisteita siitä että olisi. Vähitellen usko meni. Oli se hurja tunne, että oli koko elämänsä "antanut elämänsä Herran käsiin", johdatukseen, ja sitten tajusi: minun itseni olisi pitänyt olla elämän laivani kapteeni, mutta olin jättänyt elämäni ajelehtimaan koska uskoin että jossain tuolla ylhäällä joku ohjaa tätä laivaa, kunhan minä vain elän uskoen ja vailla huolta huomisesta, kuin taivaan linnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokainen tapaus on erilainen, ja jokaisella on omat syynsä. Olen kiinnostunut kuulemaan tuon ihmisen tarinan; miten hän on päätynyt siihen, että ei enää usko. Jos henkilö on kokenut esim jotain ikävää uskovien ihmisten taholta, haluan olla myötätuntoinen häntä kohtaan. Uskoa ei voi väkisin, ja on parempi että sanoo rehellisesti että ei usko, kuin että teeskentelisi. Jos tuo henkilö olisi ystäväni, en haluaisi silti katkaista häneen ystävyyttä, ellei hän itse sitä haluaisi.
Vierailija kirjoitti:
Uskosta luopuminen... On se kova paikka, varsinkin jos on siihenastisen elämänsä pannut aika lailla Jumalan ja uskon varaan. Itse tulin uskoon jo 10-vuotiaana, ja siitä asti elin ja hengitin uskoa ja Jumalaa. Olin helluntailainen, joten usko oli intensiivisesti osa arkea. Minulle profetoitiin monesti tulevaisuutta, että Jumala on minut erityisesti kutsunut saarnaamaan sanaa kansalle ja parantamaan sairaita. Minä odotin innolla sellaista tulevaisuutta ja tein parhaani rukoilemisen, Raamatun lukemisen ja seurakunnan kokouksissa käymisen suhteen, että olisin valmis sitten kun konkreettinen kutsu tulee. Dramaattisesti mietin että minua varmaan tullaan vainoamaan kovasti, kun tässä ajassa alan tehdä ihmeitä, joihin enemmistö ei varmasti usko, mutta aion sietää pilkan ja vainon Kristuksen tähden.
Siinä kävi sitten vähän eri tavalla. Eka uskonkriisi tuli opiskeluaikana. Silloin kyseenalaistui helluntaiseurakuntaan liittyvät monet asiat, esim. onko profetiat oikeasti Pyhästä Hengestä aina tai koskaan, onko ihmeparantuneet oikeasti parantuneet, onko kaatumiskokouksissa kaatava voima Pyhä Henki, mikä on kielilläpuhumisen merkitys jne. Tutkin näitä asioita ja päädyin siihen, että pelottavan suuri osa (en halunnut uskoa että kaikki) ilmiöistä oli hurmostilassa olevan ihmismielen tuotantoa, ei Pyhän Hengen vaikutusta. Profetiat meni väärin, sairaat ei parantuneetkaan vaikka tunsivat kokouksessa parantuneensa jne. Tämä johti siihen että siirryin luterilaisuuteen. Ok, ihminen on siis sotkenut uskon hurmosintoiluillaan, mutta uskoin vielä Jumalaan ja Jeesukseen. Vähän vielä sitäkin toivoin että minuilla olisi erityinen kutsumus johonkin hengelliseen.
Neljänkympin edessä tuli toinen kriisi, jossa kyseenalaistin koko Jumalan olemassaolon. Oliko Jumala muuta kuin ajatusrakennelma ihmismielissä? En löytänyt ulkoisia, enkä oikeastaan edes sisäisiä todisteita siitä että olisi. Vähitellen usko meni. Oli se hurja tunne, että oli koko elämänsä "antanut elämänsä Herran käsiin", johdatukseen, ja sitten tajusi: minun itseni olisi pitänyt olla elämän laivani kapteeni, mutta olin jättänyt elämäni ajelehtimaan koska uskoin että jossain tuolla ylhäällä joku ohjaa tätä laivaa, kunhan minä vain elän uskoen ja vailla huolta huomisesta, kuin taivaan linnut.
Tuleeko sinulle nykyään koskaan ajatuksia, että "mitä jos sittenkin Jumala on olemassa?" Kaipaatko seurakunnasta jotain? Tavallaan kysyn, että haluaisitko hengailla siellä joskus ihan muuten vain, jos se olisi muille ihan ok että sinä et usko?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakanat palavat helvetin tulessa, ikuisesti paholaisen orjina, samoin heidän lapsensa sekä koko sukunsa ja siksi kaikki yhteydet paholaisen palvojiin katkaistaan heti vaikka heidän puolestaan päivin ja öin rukoillaan jotta näkisivät Totuuden ja Jumalan Valon.
Jeesus armahda ettei niin käy lähipiirissä, pidä Paholaisen viekotukset kaukana!
Usko on Jumalan töitä, lahja. Toki ihmisen mielikin siihen vaikuttaa että mille tielle lähtee, voittaako maailman houkutukset ja usko kuolee sydämestä. Tunnen surua ja sääliä uskosta luopuvaa kohtaan. Jumalan työ saako uskon menettänyt uskon takaisin.
Muuten arkielämässä kohtelen ihan samalailla kuin ennenkin, en hylkää. Tietysti monilla uskosta luovuttaneella tulee ns kuherruskuukausi jolloin alkaa baareissa juoksut, alkoholin kanssa läträämiset yms. Voi olla että luonnollisesti ajautuu eri porukoihin eikä ole yhteisiä vapaa-ajanviettotapoja enää niinkuin ennen. Eikä uskovaisia tietenkään kutsuta semmoisiin illanviettoihin missä viina virtaa ja tanssitaan. Eli voi olla juurikin toisinpäin miten yleensä ajatellaan; uskovainen kaveri tuntee olonsa hylätyksi. Näin mulle ainakin käynyt, ei olla kiinnostuneita enää minun seurasta eikä kutsuta minnekkään saunailtoihin. Ja uskosta luopuneella on monesti erittäin jyrkkä mielipide uskovaisiin, katkeruus "menetetystä elämästä" jne.. mutta itse henk.kohtaisesti haluan olla ja käydä edelleenkin kylässä. Ja rukoilen että uskon menettänyt saisi parannuksen armon vielä
Ihan sivumennen, ateistiksi ei käännytä. Vain uskonnosta toiseen uskontoon voi kääntyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääliä. Oma valintahan se on
Valinta? Itselläni vaan vuosien ja vuosikymmenten jälkeen usko meni, ja surullisena katsoin kun niin kävi, mutta en voinut sille mitään.
Tuntuu tosi pahalta. Mitä tapahtui?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskosta luopuminen... On se kova paikka, varsinkin jos on siihenastisen elämänsä pannut aika lailla Jumalan ja uskon varaan. Itse tulin uskoon jo 10-vuotiaana, ja siitä asti elin ja hengitin uskoa ja Jumalaa. Olin helluntailainen, joten usko oli intensiivisesti osa arkea. Minulle profetoitiin monesti tulevaisuutta, että Jumala on minut erityisesti kutsunut saarnaamaan sanaa kansalle ja parantamaan sairaita. Minä odotin innolla sellaista tulevaisuutta ja tein parhaani rukoilemisen, Raamatun lukemisen ja seurakunnan kokouksissa käymisen suhteen, että olisin valmis sitten kun konkreettinen kutsu tulee. Dramaattisesti mietin että minua varmaan tullaan vainoamaan kovasti, kun tässä ajassa alan tehdä ihmeitä, joihin enemmistö ei varmasti usko, mutta aion sietää pilkan ja vainon Kristuksen tähden.
Siinä kävi sitten vähän eri tavalla. Eka uskonkriisi tuli opiskeluaikana. Silloin kyseenalaistui helluntaiseurakuntaan liittyvät monet asiat, esim. onko profetiat oikeasti Pyhästä Hengestä aina tai koskaan, onko ihmeparantuneet oikeasti parantuneet, onko kaatumiskokouksissa kaatava voima Pyhä Henki, mikä on kielilläpuhumisen merkitys jne. Tutkin näitä asioita ja päädyin siihen, että pelottavan suuri osa (en halunnut uskoa että kaikki) ilmiöistä oli hurmostilassa olevan ihmismielen tuotantoa, ei Pyhän Hengen vaikutusta. Profetiat meni väärin, sairaat ei parantuneetkaan vaikka tunsivat kokouksessa parantuneensa jne. Tämä johti siihen että siirryin luterilaisuuteen. Ok, ihminen on siis sotkenut uskon hurmosintoiluillaan, mutta uskoin vielä Jumalaan ja Jeesukseen. Vähän vielä sitäkin toivoin että minuilla olisi erityinen kutsumus johonkin hengelliseen.
Neljänkympin edessä tuli toinen kriisi, jossa kyseenalaistin koko Jumalan olemassaolon. Oliko Jumala muuta kuin ajatusrakennelma ihmismielissä? En löytänyt ulkoisia, enkä oikeastaan edes sisäisiä todisteita siitä että olisi. Vähitellen usko meni. Oli se hurja tunne, että oli koko elämänsä "antanut elämänsä Herran käsiin", johdatukseen, ja sitten tajusi: minun itseni olisi pitänyt olla elämän laivani kapteeni, mutta olin jättänyt elämäni ajelehtimaan koska uskoin että jossain tuolla ylhäällä joku ohjaa tätä laivaa, kunhan minä vain elän uskoen ja vailla huolta huomisesta, kuin taivaan linnut.
Tuleeko sinulle nykyään koskaan ajatuksia, että "mitä jos sittenkin Jumala on olemassa?" Kaipaatko seurakunnasta jotain? Tavallaan kysyn, että haluaisitko hengailla siellä joskus ihan muuten vain, jos se olisi muille ihan ok että sinä et usko?
Kyllä minä joskus ajattelen niin, että ehkä Jumala onkin olemassa, mutta mietin että jos näin on, niin onkohan sillä paljoakaan tekemistä minkään uskontojen käsitysten kanssa. Toivon, että olisi Jumala, hengellinen todellisuus, pelastus ihmiselle ja pahalle maailmalle. Ajattelen myös, että voi siinä jotain perääkin olla, koska niin monessa eri kulttuurissa on toisistaan riippumatta päädytty uskomaan jonkinlaiseen suurempaan voimaan, en pidä mahdottomana että joillain ihmisillä oikeasti on kyky tuntea sellaisen olemassa- ja läsnäolo. Mutta itse en sellaista tunne, ja kun taas mietitään itse uskontoja, ei minusta ole tuomariksi sanomaan mikä niistä on totta ja mikä ei tai mikä lähimpänä totuutta. Niinpä en pysty valitsemaan mitään uskomusjärjestelmää ja jään agnostismiin, jossa totean "Jumala voi olla ja toivottavasti onkin, mutta minä en tiedä yhtään millainen Hän on ja mitä meiltä haluaa jos haluaa jotain".
Seurakuntaa minulla on useinkin ikävä. Uskon menon jälkeen jäin tosi yksinäiseksi, koska aika lailla sosiaaliset kontaktini olivat liittyneet uskonnonharjoittamiseen. Olin "Jumalan valtakunnan tähden" valinnut jo nuorena etten pariudu enkä hanki lapsia vaan omistaudun rukouselämälle, joten ei ole miestä eikä lapsia. "Maallisia" ystäviä ei käytännössä ollut eikä ole ollenkaan. Mutta nyt minä olen jo tottunut elämään näin. Mutta hienoahan se kyllä olisi jos olisi sellainen seurakunnan tapainen yhteisö jossa käydä ja tuntea ykseyttä muiden ihmisten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Tuleeko sinulle nykyään koskaan ajatuksia, että "mitä jos sittenkin Jumala on olemassa?" Kaipaatko seurakunnasta jotain? Tavallaan kysyn, että haluaisitko hengailla siellä joskus ihan muuten vain, jos se olisi muille ihan ok että sinä et usko?
Miksi tämä sama kunnoituksen puute pullahtaa kaikilta uskovaisilta sammakkona jossain vaiheessa? Eli siis uskovaiselle ollaan jotenkin tekemisissä vain siksi että jos nyt kuitenkin toisen saisi käännytettyä hihhuliksi? Tämä asenne näkyy läpi joka ainoa kerta kun ollaan samassa tilassa.
Sääliä. Oma valintahan se on