Uskovaiset: Mitä ajattelette ihmisestä, joka luopuu uskosta ja kääntyy ateistiksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskosta luopunutta uskovaiset eivät saa koskaan hyljätä. Ehkä jotkut tekevät niin, mutta ei sitä voi ymmärtää. Kaikki eivät kuitenkaan tee niin.

Haluat lähipiiriisi paholaisen agentteja jotka syöttävät epäilyksen siemeniä ympärillesi, rikkomaan rauhan, harmonian ja sopusoinnun? Yhteydessä ei voi olla muuten kuin sanaa viedessä ja paholaista karkoittaessa, muuten paholaisen juonittelut saattavat levitä yhä syvemmälle yhteisön sisään. Jeesus armahda ettei näin käy!

Kuka oikein olet? Ei - uskovaiset ystäväni kunniottavat uskoani.

Sinulla on oudot mielipiteet. Siis, oletko uskovainen vai et, en tajua sinua.

Vierailija kirjoitti:

Kuka oikein olet? Ei - uskovaiset ystäväni kunniottavat uskoani.

Sinulla on oudot mielipiteet. Siis, oletko uskovainen vai et, en tajua sinua.

Mielipiteitä? Ei usko Jeesukseen Vapahtajaan ole mielipide. Hän on Totuus joka uhrautui ihmisten syntien edestä. Uskonnottomat eivät kunnoita uskontoa, he halveksuvat ja rienaavat. Kylvävät epäsopua ja epäilystä heikkoihin sydämiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka oikein olet? Ei - uskovaiset ystäväni kunniottavat uskoani.

Sinulla on oudot mielipiteet. Siis, oletko uskovainen vai et, en tajua sinua.

Mielipiteitä? Ei usko Jeesukseen Vapahtajaan ole mielipide. Hän on Totuus joka uhrautui ihmisten syntien edestä. Uskonnottomat eivät kunnoita uskontoa, he halveksuvat ja rienaavat. Kylvävät epäsopua ja epäilystä heikkoihin sydämiin.

Tarkoitan sitä, jos kirjoitit nuo aiemmat kummalliset viestit, niin herättää ihmetystä.

Vierailija kirjoitti:

Uskosta luopuminen... On se kova paikka, varsinkin jos on siihenastisen elämänsä pannut aika lailla Jumalan ja uskon varaan. Itse tulin uskoon jo 10-vuotiaana, ja siitä asti elin ja hengitin uskoa ja Jumalaa. Olin helluntailainen, joten usko oli intensiivisesti osa arkea. Minulle profetoitiin monesti tulevaisuutta, että Jumala on minut erityisesti kutsunut saarnaamaan sanaa kansalle ja parantamaan sairaita. Minä odotin innolla sellaista tulevaisuutta ja tein parhaani rukoilemisen, Raamatun lukemisen ja seurakunnan kokouksissa käymisen suhteen, että olisin valmis sitten kun konkreettinen kutsu tulee. Dramaattisesti mietin että minua varmaan tullaan vainoamaan kovasti, kun tässä ajassa alan tehdä ihmeitä, joihin enemmistö ei varmasti usko, mutta aion sietää pilkan ja vainon Kristuksen tähden.

Siinä kävi sitten vähän eri tavalla. Eka uskonkriisi tuli opiskeluaikana. Silloin kyseenalaistui helluntaiseurakuntaan liittyvät monet asiat, esim. onko profetiat oikeasti Pyhästä Hengestä aina tai  koskaan, onko ihmeparantuneet oikeasti parantuneet, onko kaatumiskokouksissa kaatava voima Pyhä Henki, mikä on kielilläpuhumisen merkitys jne. Tutkin näitä asioita ja päädyin siihen, että pelottavan suuri osa (en halunnut uskoa että kaikki) ilmiöistä oli hurmostilassa olevan ihmismielen tuotantoa, ei Pyhän Hengen vaikutusta. Profetiat meni väärin, sairaat ei parantuneetkaan vaikka tunsivat kokouksessa parantuneensa jne. Tämä johti siihen että siirryin luterilaisuuteen. Ok, ihminen on siis sotkenut uskon hurmosintoiluillaan, mutta uskoin vielä Jumalaan ja Jeesukseen. Vähän vielä sitäkin toivoin että minuilla olisi erityinen kutsumus johonkin hengelliseen. 

Neljänkympin edessä tuli toinen kriisi, jossa kyseenalaistin koko Jumalan olemassaolon. Oliko Jumala muuta kuin ajatusrakennelma ihmismielissä? En löytänyt ulkoisia, enkä oikeastaan edes sisäisiä todisteita siitä että olisi. Vähitellen usko meni. Oli se hurja tunne, että oli koko elämänsä "antanut elämänsä Herran käsiin", johdatukseen, ja sitten tajusi: minun itseni olisi pitänyt olla elämän laivani kapteeni, mutta olin jättänyt elämäni ajelehtimaan koska uskoin että jossain tuolla ylhäällä joku ohjaa tätä laivaa, kunhan minä vain elän uskoen ja vailla huolta huomisesta, kuin taivaan linnut. 

Kuvailit tuossa juuri myös minun uskostaluopumisprosessin kulun. Tuo ajelehtimisen tunne on itselläkin mietityttänyt: olen jättänyt asioita liikaa ”korkeamman käsiin”, vaikka niille olisi voinut ihan itse tehdä jotain. Harmittaa. Onneksi mitään perumatonta ei ole tapahtunut. Omat lapset ihmettelee nykyään kun en enää lue iltarukouksia. Olen sanonut, ettei käydä enää kirkossa, koska ”en ole enää samaa mieltä monista asioista”. Toivon, että heidän lapsenuskonsa hiipuisi pikkuhiljaa pois kun sitä ei enää vahvisteta mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kouluttautunut yliopistossa joten kyllä, tiede on tuttua. 

Mutta älä huoli: pyrin pysymään kaltaisistasi mahdollisimman kaukana enkä halua missään nimessä käännyttää sinua. Suosittelen ihan oman mielenrauhasi vuoksi että pysytkin siellä uskonnollisissa piireissä ja -sivuilla. :)

Jumalan sanaa on levitettävä jotta mahdollisimman moni pelastuisi. Meidän on taisteltava Paholaisen juonia vastaan voimallisesti, ja kaikkialla. Rukoilkaa Jeesukselta anteeksiantoa tälle sortuneelle sielulle! 

Saattakaa tiedoksi ateistien valheet kehitysopista, ja "tieteellisen" ajattelun virheellisyydestä ja viekää lujaa, vankkumatonta uskoa luokkahuoneisiin, kirjastoihin ja julkisiin tiloihin. Saarnatkaa siskot ja veljet! Jeesuksen nimeen!

Tää nyt täytyy olla trolli, tai tyyppi on tosi sekaisin :)

Valitettavasti tällaisia henkilöitä on seurakunnissa ihan yleisesti.

Vierailija kirjoitti:

Uskovaisilla on usein käsitys, että uskostaan luopuneille on "tapahtunut jotain". Koska oma usko on vahva ja todellinen, on vaikea nähdä miksi joku haluaa "ilman syytä" kääntää selkänsä.

Totuus kuitenkin on, että aika harvoin uskosta luovuttaan jonkin trauman seurauksena. Usein pitkä pohdinta ja järkeily vain saavat aikaan sen, että seurakunnan opetukset tuntuvat valheilta.

Mulla muutos tapahtui pikkuhiljaa. Huomasin, että profetiat eivät toteudu. Seurakunnan ohjeet kristilliseen elämään olivat välillä älyttömiä ja epäloogista. Raamatun historiaan tutustuminen paljasti kuinka monien muokkaavien käsien kautta se kirja on nykymuotonsa saanut, enkä enää pystynyt uskomaan siihen totuutena. Koin moniin tilauksiin liittyvän paljon esittämistä ja valheellista hurmosta, joita en pystynyt perustelemaan itselleni. Kaikista kurjinta oli, että huomasin uskovaisten olevan oikeasti huomattavasti tasapainottomampia ja onnettomampia kuin ei-uskovaiset.

-ex-hellari

Juuri näin se monilla lapsesta saakka mukana olleilla menee.

En juuri ajattele. Nyt kun kysyttiin, tuli mieleen että "taas yksi, jolle on sietämätön ajatus että joku olisi hänen yläpuolellaan". Ajan henki on nielaissut, minä-minä-minä.

Vielä ehdit Ap tulla takaisin. Huuda Jeesusta avuksi. Hän on uskon alkaja ja täyttäjä, ei sitä uskoa saada kuin lahjaksi. Ei omin voimin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti.

Ajattelen, ettei hän ole alunperinkään sisäistänyt uskon olemusta, ja mistä/Kenestä pelastumisessa Ikuiseen Hyvään Elämään on oikeasti kyse.

Uskoahan ei voi vahingossa tai huomaamatta menettää. Uskosta luopuminen on aina ihmisen oma valinta.

Toisaalta, aina on mahdollisuus palata. Aina. Vähintään niin kauan kuin oma tietoisuus on tallella.

Se että uskosta luopuminen olisi oma valinta, on valitettavan yleinen harhakäsitys. Haluaisin kuulla, mihin uskovaiset väitteen perustavat. Nimittäin ne, joilla on omakohtaista kokemusta, ovat lähes poikkeuksetta asiasta eri mieltä. Eikö teidän uskovaisten kannattaisi kuunnella uskon menettäneitä ihmisiä? Heillähän se kokemusasiantuntijuus on, ei teillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sääliä. Oma valintahan se on

Valinta? Itselläni vaan vuosien ja vuosikymmenten jälkeen usko meni, ja surullisena katsoin kun niin kävi, mutta en voinut sille mitään. 

Tuntuu tosi pahalta. Mitä tapahtui?

Totesin etten itse ole kokenut mitään aitoa, mikä kertoisi että Jumala on olemassa ja välittää. Oli ollut vain paljon toivoa ja uskoa, ja niiden generoimaa ylioptimistista tulkintaa että Jumala puhuu tai vaikuttaa elämässäni. Lopulta päädyin siihen, että kaikki se oli vain päässäni kokoon keitettyä tarinaa, vailla mitään ulkopuolista todellista mihin se viittaa.

Koitko niin että Jumala ei johda elämääsi?

Kyllä. Hassua kyllä, olin uskoon tullessani nimenomaan sanonut Jumalalle, että annan koko elämäni sinun käsiisi, tee sillä mitä tahdot, käytä minua miten haluat. Mutta mitään ei tapahtunut ja elämä meni paljolti ohi odotellessa, koska Jumala ilmaisee jotenkin tahtonsa elämäni suhteen.

Ajattelen että hän on tehnyt liian nopean ratkaisun turhautuessaan tai joutuessaan epätoivoon tai koettelemukseen. Ja toivon että hän tulisi vielä takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Mihin asioihin menetit uskosi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sääliä. Oma valintahan se on

Valinta? Itselläni vaan vuosien ja vuosikymmenten jälkeen usko meni, ja surullisena katsoin kun niin kävi, mutta en voinut sille mitään. 

Ensin menetin uskoni siihen että Jumala vaikuttaa mitenkään yliluonnollisesti tässä ajassa. No ok, ehkäpä sellainen olikin tarpeen vain uskon alkuvaiheessa, merkiksi että oppi on totta. Uskoin kuitenkin että Jumala vaikuttaa sisäisesti ja luonnollisen kautta. Että puhuu ihmisille, johdattaa näitä, että siunaa esim. lääketieteen kehitystä niin että ihmiset saavat luonnolisen kautta avun jos ei yliluonnollisen.

Aika pian totesin että tuo luonnollisen kehityksen laittaminen Jumalan siunauksen piikkiin on tarpeeton ja mielivaltainen hypoteesi: en voi mitenkään tietää onko tarvittu mitään siunausta että maailma on kehittynyt niin kuin on kehittynyt. Sitten kyseenalaistin sen onko Jumala koskaan puhunut minulle. Olin mielestäni paljonkin puhunut sydämessäni olevan Jeesuksen kanssa, mutta tämä "Jeesus" oli usein ollut väärässä, ohjannut väärille teille, joten etteipä vaan kyseessä olisi yksi oman psyykeni sisäinen ääni jonka olin leimannut jumalaisella kunnialla? Eräänlainen aikuisen mielikuvitusystävä. Totesin, ettei Jumala ole todennäköisesti koskaan puhunut minulle. Entä muille? Jos puhuisi, niin luulisi uskovien elämässä olevan aivan erityistä rauhaa ja johdatusta, koska heidän kanssaan olisi Jumala itse. En nähnyt sellaista, joten kyseenalaistin sen puhuuko Jumala kellekään.

Silti uskoin vielä siihen että on kuitenkin Jumala hengellisenä kaiken alkulähteenä ja ylläpitäjänä, että Jumala varmasti on olemassa vaikkei ehkä ihmisten elämään ja maailmaan kovasti puutukaan tässä ajassa. Lopulta sekin usko meni. Minun Jumalani oli "aukkojen jumala" joka vain täytti tieteen aukkoja, jotka pienenivät koko ajan. Vain lohduttava ajatus, että kyllä jossain, jotenkin vieläkin on Jumala, vaikka sen vaikutusta ei missään näe. Lopulta en ovinut uskoa enää siihenkään, todisteiden puutteessa.

Tässä muuten tosi hyvä kertomus siitä miten uskon voi menettää. Jos jaksatte katsoa 1 h 20 m pitkän englanninkielisen videon. Siinä entinen himouskovainen pappiopiskelija kertoo kuinka asteittain pikkuhiljaa hänen uskonsa katosi, kun todellisuus iski silmille, ja hän alkoi vihdoin ajatella omilla aivoillaan ja kyseenalaistaa uskontonsa opit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sääliä. Oma valintahan se on

Valinta? Itselläni vaan vuosien ja vuosikymmenten jälkeen usko meni, ja surullisena katsoin kun niin kävi, mutta en voinut sille mitään. 

Tuntuu tosi pahalta. Mitä tapahtui?

Totesin etten itse ole kokenut mitään aitoa, mikä kertoisi että Jumala on olemassa ja välittää. Oli ollut vain paljon toivoa ja uskoa, ja niiden generoimaa ylioptimistista tulkintaa että Jumala puhuu tai vaikuttaa elämässäni. Lopulta päädyin siihen, että kaikki se oli vain päässäni kokoon keitettyä tarinaa, vailla mitään ulkopuolista todellista mihin se viittaa.

Koitko niin että Jumala ei johda elämääsi?

Kyllä. Hassua kyllä, olin uskoon tullessani nimenomaan sanonut Jumalalle, että annan koko elämäni sinun käsiisi, tee sillä mitä tahdot, käytä minua miten haluat. Mutta mitään ei tapahtunut ja elämä meni paljolti ohi odotellessa, koska Jumala ilmaisee jotenkin tahtonsa elämäni suhteen.

Mutta voisiko siinä ottaa vaan itse askeleen  suuntaan minkä parhaaksi uskoo? Jos se onkin "vapaat kädet"  rakkauden johdattamana ja sitten tulee taas kausi tai hetki jolloin ylhäältä alkaa kuulua?  Voi etsiä ja lähestyä Jumalaa vaikka rukoilemalla tai pyytämällä esirukousta.

Ajattelen, että hänen sydämensä alun alkujaankin oli väärä Jumalan edessä ja näin todellinen elävä yhteys elvään Pyhään Jumalaan jäi saavuttamatta, jolloin koko henkilön usko oli pelkkää oman mielikuvituksen tuotosta eli itsepetosta siis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sääliä. Oma valintahan se on

Valinta? Itselläni vaan vuosien ja vuosikymmenten jälkeen usko meni, ja surullisena katsoin kun niin kävi, mutta en voinut sille mitään. 

Tuntuu tosi pahalta. Mitä tapahtui?

Totesin etten itse ole kokenut mitään aitoa, mikä kertoisi että Jumala on olemassa ja välittää. Oli ollut vain paljon toivoa ja uskoa, ja niiden generoimaa ylioptimistista tulkintaa että Jumala puhuu tai vaikuttaa elämässäni. Lopulta päädyin siihen, että kaikki se oli vain päässäni kokoon keitettyä tarinaa, vailla mitään ulkopuolista todellista mihin se viittaa.

Koitko niin että Jumala ei johda elämääsi?

Kyllä. Hassua kyllä, olin uskoon tullessani nimenomaan sanonut Jumalalle, että annan koko elämäni sinun käsiisi, tee sillä mitä tahdot, käytä minua miten haluat. Mutta mitään ei tapahtunut ja elämä meni paljolti ohi odotellessa, koska Jumala ilmaisee jotenkin tahtonsa elämäni suhteen.

Mutta voisiko siinä ottaa vaan itse askeleen  suuntaan minkä parhaaksi uskoo? Jos se onkin "vapaat kädet"  rakkauden johdattamana ja sitten tulee taas kausi tai hetki jolloin ylhäältä alkaa kuulua?  Voi etsiä ja lähestyä Jumalaa vaikka rukoilemalla tai pyytämällä esirukousta.

Rukousta ja esirukouksen pyytämistä yritin pitkään. Mutta jossain vaiheessa jouduin toteamaan että usko oli niin kadonnut, etten enää pystynyt uskomaan että rukouksella on mitään merkitystä, koska en enää uskonut että olisi ketään joka kuulisi. 

Minulla oli ja on uskovia ystäviä, ja on joskus aika vaikeaa kun ei ole heidän hyvää tarkoittavien perustelujensa kanssa samalla kartalla. Esim. hiljattain eräs minulle sanoi, että enkö pelkää helvettiä, että jos nyt kuitenkin yrittäisin uskoa ihan sen takia että jos nyt kumminkin Jumala, helvetti ja taivas on olemassa, niin en menetä mitään jos uskon mutta jos pysyn ateismissani niin joudun helvettiin. Mutta kun minä en vaan *pysty* uskomaan noihin taivaisiin ja helvetteihin enää, sen enempää kuin jumalaankaan, joten puhe kuulosti yhtä hullulta kuin joku esittelisi jotain uutta oppia tyyliin mikset muka voi uskoa vaaleanpunaiseen spagettihirviöön, jos sillä tavalla voit välttää joutumasta kuoleman jälkeen rangaistusplaneetta epsilon-5:lle ja et menetä mitään jos lisäät mieleesi pikku uskomuksen spagettihirviöstä... En vaan pystyisi uskomaan että sellaista onkaan, ja sama koskee nykyisin Jumalaa.

Rehellisesti: Ajattelen että surullista. Lisäksi herää mielenkiinto, että mitä on taustalla tuossa, jotain ikäviä tapahtumia tms.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen että hän on tehnyt liian nopean ratkaisun turhautuessaan tai joutuessaan epätoivoon tai koettelemukseen. Ja toivon että hän tulisi vielä takaisin.

Hmm... minun uskoni hiipui pois pikku hiljaa 15 vuoden aikana. Pitkään taistelin etten uskoa menettäisi, mutta lopulta oli pakko myöntää tilanne. En sanoisi kyllä prosessia "liian nopeaksi ratkaisuksi" :(

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että hänen sydämensä alun alkujaankin oli väärä Jumalan edessä ja näin todellinen elävä yhteys elvään Pyhään Jumalaan jäi saavuttamatta, jolloin koko henkilön usko oli pelkkää oman mielikuvituksen tuotosta eli itsepetosta siis.

Tämä mahdollisuus on tosiaan olemassa. Mutta jos itse tutkiskelen itseäni niin en näe tehneeni mitään tahallista väärää, jotta olisin ansainnut tällaiseen itsepetokseen joutumisen. Mielestäni olin ihan vilpitön etsijä ja kun löysin uskon, tein sen vilpittömästi ja parhaan kykyni  mukaan. Mutta ehkäpä olin tietämättäni väärä Jumalan edessä, se on mahdollista, mutta tuntuu kauhean julmalta että osa ihmisistä päätyy sellaiseen osaan vaikka todella vilpittömästi etsii.

Entä mistä kukaan voi koskaan tietää ettei ole itsekin tuossa tilassa? Esim. minä olin uskovainen 33 vuotta ennen agnostismiin päätymistäni. Silti kukaan, en itsekään, ei noina vuosina epäillyt että olisin pelkän itsepetoksen vallassa ja valheellisesti uskossa. Jälkeenpäin vaan, kun luopuminen on tapahtunut, voidaan sanoa: "eihän se koskaan ollut oikeasti uskossa". Mutta koska kukaan muukaan ei tiedä tulevaisuuttaan, on mahdollista että jotkut muutkin ovat sellaisessa valheellisessa uskossa, joka loppuu ennen kuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen että hän on tehnyt liian nopean ratkaisun turhautuessaan tai joutuessaan epätoivoon tai koettelemukseen. Ja toivon että hän tulisi vielä takaisin.

Hmm... minun uskoni hiipui pois pikku hiljaa 15 vuoden aikana. Pitkään taistelin etten uskoa menettäisi, mutta lopulta oli pakko myöntää tilanne. En sanoisi kyllä prosessia "liian nopeaksi ratkaisuksi" :(

Mutta jos Jumala on itse sanonut " Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää" niin entä jos vain raivokkaasti pyrkii lähemmäs Jumalaa? Lukee Raamattua joka aamu vaikka, rukoilee samalla, vaikka kiittää vaan ja pyytää vahvistusta uskolleen. Käy seurakunnan tilaisuuksissa , katsoo muiden todistuksia youtubesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että hänen sydämensä alun alkujaankin oli väärä Jumalan edessä ja näin todellinen elävä yhteys elvään Pyhään Jumalaan jäi saavuttamatta, jolloin koko henkilön usko oli pelkkää oman mielikuvituksen tuotosta eli itsepetosta siis.

Tämä mahdollisuus on tosiaan olemassa. Mutta jos itse tutkiskelen itseäni niin en näe tehneeni mitään tahallista väärää, jotta olisin ansainnut tällaiseen itsepetokseen joutumisen. Mielestäni olin ihan vilpitön etsijä ja kun löysin uskon, tein sen vilpittömästi ja parhaan kykyni  mukaan. Mutta ehkäpä olin tietämättäni väärä Jumalan edessä, se on mahdollista, mutta tuntuu kauhean julmalta että osa ihmisistä päätyy sellaiseen osaan vaikka todella vilpittömästi etsii.

Entä mistä kukaan voi koskaan tietää ettei ole itsekin tuossa tilassa? Esim. minä olin uskovainen 33 vuotta ennen agnostismiin päätymistäni. Silti kukaan, en itsekään, ei noina vuosina epäillyt että olisin pelkän itsepetoksen vallassa ja valheellisesti uskossa. Jälkeenpäin vaan, kun luopuminen on tapahtunut, voidaan sanoa: "eihän se koskaan ollut oikeasti uskossa". Mutta koska kukaan muukaan ei tiedä tulevaisuuttaan, on mahdollista että jotkut muutkin ovat sellaisessa valheellisessa uskossa, joka loppuu ennen kuolemaa.

Luulin minäkin olevani uskossa useamman vuoden, mutta tuli päivä kun jouduin tunnustamaan itselleni, että uskoni ei vastannut sellaista uskoa miten Raamatussa kuvattiin ukovien vaellusta.

Mietin, että jos Raamattu ei ole totta, niin ei tässä elämässä ole mitään järkeä, sitten sydämestäni nousi sanat "Sen on pakko olla totta!"

Hylkäsin kaiken mitä minulle oli opetettu uskosta, Raamatusta, Jeesuksesta ja kaiken mitä olin oppinut koko maailmasta.

Aloin tutkia Raamattua puhtaalta pöydältä ja nopeasti tulin huomaamaan miten olin niellyt valheita vaiheiden perään, vasta tuolloin silmäni aukaistiin, vasta tuolloin olin valmis näkemään Totuuden.

Sillä jos joku tulee ja saarnaa jotakin toista Jeesusta kuin sitä, jota me olemme saarnanneet, tai jos te saatte toisen hengen, kuin minkä olette saaneet, tai toisen evankeliumin, kuin minkä olette vastaanottaneet, niin sen te hyvin kärsitte.

2. Korinttilaiskirje 11:4

Ja hyvin kärsinkin. Kristus varoitti, että pieni hapatus hapattaa koko taikinan, eli Totuus ei ole enää Totuus jos siihen lisätään ripauskin valhetta, puhdas oppi on elintärkeää pelastumisen kannalta.