Uskovaiset: Mitä ajattelette ihmisestä, joka luopuu uskosta ja kääntyy ateistiksi?

Uskosta luopunutta uskovaiset eivät saa koskaan hyljätä. Ehkä jotkut tekevät niin, mutta ei sitä voi ymmärtää. Kaikki eivät kuitenkaan tee niin.

Vierailija kirjoitti:

Uskosta luopunutta uskovaiset eivät saa koskaan hyljätä. Ehkä jotkut tekevät niin, mutta ei sitä voi ymmärtää. Kaikki eivät kuitenkaan tee niin.

Haluat lähipiiriisi paholaisen agentteja jotka syöttävät epäilyksen siemeniä ympärillesi, rikkomaan rauhan, harmonian ja sopusoinnun? Yhteydessä ei voi olla muuten kuin sanaa viedessä ja paholaista karkoittaessa, muuten paholaisen juonittelut saattavat levitä yhä syvemmälle yhteisön sisään. Jeesus armahda ettei näin käy!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sääliä. Oma valintahan se on

Valinta? Itselläni vaan vuosien ja vuosikymmenten jälkeen usko meni, ja surullisena katsoin kun niin kävi, mutta en voinut sille mitään. 

Tuntuu tosi pahalta. Mitä tapahtui?

Totesin etten itse ole kokenut mitään aitoa, mikä kertoisi että Jumala on olemassa ja välittää. Oli ollut vain paljon toivoa ja uskoa, ja niiden generoimaa ylioptimistista tulkintaa että Jumala puhuu tai vaikuttaa elämässäni. Lopulta päädyin siihen, että kaikki se oli vain päässäni kokoon keitettyä tarinaa, vailla mitään ulkopuolista todellista mihin se viittaa.

Vierailija kirjoitti:

Totesin etten itse ole kokenut mitään aitoa, mikä kertoisi että Jumala on olemassa ja välittää. Oli ollut vain paljon toivoa ja uskoa, ja niiden generoimaa ylioptimistista tulkintaa että Jumala puhuu tai vaikuttaa elämässäni. Lopulta päädyin siihen, että kaikki se oli vain päässäni kokoon keitettyä tarinaa, vailla mitään ulkopuolista todellista mihin se viittaa.

Nyt pitää kaivaa popcornit esiin, käännytyts voi alkaa, olkaa hyvä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskosta luopuminen... On se kova paikka, varsinkin jos on siihenastisen elämänsä pannut aika lailla Jumalan ja uskon varaan. Itse tulin uskoon jo 10-vuotiaana, ja siitä asti elin ja hengitin uskoa ja Jumalaa. Olin helluntailainen, joten usko oli intensiivisesti osa arkea. Minulle profetoitiin monesti tulevaisuutta, että Jumala on minut erityisesti kutsunut saarnaamaan sanaa kansalle ja parantamaan sairaita. Minä odotin innolla sellaista tulevaisuutta ja tein parhaani rukoilemisen, Raamatun lukemisen ja seurakunnan kokouksissa käymisen suhteen, että olisin valmis sitten kun konkreettinen kutsu tulee. Dramaattisesti mietin että minua varmaan tullaan vainoamaan kovasti, kun tässä ajassa alan tehdä ihmeitä, joihin enemmistö ei varmasti usko, mutta aion sietää pilkan ja vainon Kristuksen tähden.

Siinä kävi sitten vähän eri tavalla. Eka uskonkriisi tuli opiskeluaikana. Silloin kyseenalaistui helluntaiseurakuntaan liittyvät monet asiat, esim. onko profetiat oikeasti Pyhästä Hengestä aina tai  koskaan, onko ihmeparantuneet oikeasti parantuneet, onko kaatumiskokouksissa kaatava voima Pyhä Henki, mikä on kielilläpuhumisen merkitys jne. Tutkin näitä asioita ja päädyin siihen, että pelottavan suuri osa (en halunnut uskoa että kaikki) ilmiöistä oli hurmostilassa olevan ihmismielen tuotantoa, ei Pyhän Hengen vaikutusta. Profetiat meni väärin, sairaat ei parantuneetkaan vaikka tunsivat kokouksessa parantuneensa jne. Tämä johti siihen että siirryin luterilaisuuteen. Ok, ihminen on siis sotkenut uskon hurmosintoiluillaan, mutta uskoin vielä Jumalaan ja Jeesukseen. Vähän vielä sitäkin toivoin että minuilla olisi erityinen kutsumus johonkin hengelliseen. 

Neljänkympin edessä tuli toinen kriisi, jossa kyseenalaistin koko Jumalan olemassaolon. Oliko Jumala muuta kuin ajatusrakennelma ihmismielissä? En löytänyt ulkoisia, enkä oikeastaan edes sisäisiä todisteita siitä että olisi. Vähitellen usko meni. Oli se hurja tunne, että oli koko elämänsä "antanut elämänsä Herran käsiin", johdatukseen, ja sitten tajusi: minun itseni olisi pitänyt olla elämän laivani kapteeni, mutta olin jättänyt elämäni ajelehtimaan koska uskoin että jossain tuolla ylhäällä joku ohjaa tätä laivaa, kunhan minä vain elän uskoen ja vailla huolta huomisesta, kuin taivaan linnut. 

Tuleeko sinulle nykyään koskaan ajatuksia, että "mitä jos sittenkin Jumala on olemassa?" Kaipaatko seurakunnasta jotain? Tavallaan kysyn, että haluaisitko hengailla siellä joskus ihan muuten vain, jos se olisi muille ihan ok että sinä et usko?

Kyllä minä joskus ajattelen niin, että ehkä Jumala onkin olemassa, mutta mietin että jos näin on, niin onkohan sillä paljoakaan tekemistä minkään uskontojen käsitysten kanssa. Toivon, että olisi Jumala, hengellinen todellisuus, pelastus ihmiselle ja pahalle maailmalle. Ajattelen myös, että voi siinä jotain perääkin olla, koska niin monessa eri kulttuurissa on toisistaan riippumatta päädytty uskomaan jonkinlaiseen suurempaan voimaan, en pidä mahdottomana että joillain ihmisillä oikeasti on kyky tuntea sellaisen olemassa- ja läsnäolo. Mutta itse en sellaista tunne, ja kun taas mietitään itse uskontoja, ei minusta ole tuomariksi sanomaan mikä niistä on totta ja mikä ei tai mikä lähimpänä totuutta. Niinpä en pysty valitsemaan mitään uskomusjärjestelmää ja jään agnostismiin, jossa totean "Jumala voi olla ja toivottavasti onkin, mutta minä en tiedä yhtään millainen Hän on ja mitä meiltä haluaa jos haluaa jotain".

Seurakuntaa minulla on useinkin ikävä. Uskon menon jälkeen jäin tosi yksinäiseksi, koska aika lailla sosiaaliset kontaktini olivat liittyneet uskonnonharjoittamiseen. Olin "Jumalan valtakunnan tähden" valinnut jo nuorena etten pariudu enkä hanki lapsia vaan omistaudun rukouselämälle, joten ei ole miestä eikä lapsia. "Maallisia" ystäviä ei käytännössä ollut eikä ole ollenkaan. Mutta nyt minä olen jo tottunut elämään näin. Mutta hienoahan se kyllä olisi jos olisi sellainen seurakunnan tapainen yhteisö jossa käydä ja tuntea ykseyttä muiden ihmisten kanssa.

Toivon että löydät sellaisen yhteisön. Minä ainakin toivottaisin sinut tervetulleeksi edelleen seurakunnan ympyröihin, ja minun puolestani saisit olla siellä vapaasti vaikka et usko. Siis kunnioittaisin sinä, että et usko, mutta haluat olla mukana, koska tehdään yhteisiä kivoja juttuja. Tiedän tietysti, että ihan kaikki eivät ajattele niinkuin minä.

Vierailija kirjoitti:

Usko on Jumalan töitä, lahja. Toki ihmisen mielikin siihen vaikuttaa että mille tielle lähtee, voittaako maailman houkutukset ja usko kuolee sydämestä. Tunnen surua ja sääliä uskosta luopuvaa kohtaan. Jumalan työ saako uskon menettänyt uskon takaisin.

Muuten arkielämässä kohtelen ihan samalailla kuin ennenkin, en hylkää. Tietysti monilla uskosta luovuttaneella tulee ns kuherruskuukausi jolloin alkaa baareissa juoksut, alkoholin kanssa läträämiset yms. Voi olla että luonnollisesti ajautuu eri porukoihin eikä ole yhteisiä vapaa-ajanviettotapoja enää niinkuin ennen. Eikä uskovaisia tietenkään kutsuta semmoisiin illanviettoihin missä viina virtaa ja tanssitaan. Eli voi olla juurikin toisinpäin miten yleensä ajatellaan; uskovainen kaveri tuntee olonsa hylätyksi. Näin mulle ainakin käynyt, ei olla kiinnostuneita enää minun seurasta eikä kutsuta minnekkään saunailtoihin. Ja uskosta luopuneella on monesti erittäin jyrkkä mielipide uskovaisiin, katkeruus "menetetystä elämästä" jne.. mutta itse henk.kohtaisesti haluan olla ja käydä edelleenkin kylässä. Ja rukoilen että uskon menettänyt saisi parannuksen armon vielä

Maailman HOUKUTUKSET? Luuletko että jotenkin houkuttelee se että ymmärrät yhtäkkiä olevasi yksin huolinesi ja murheinesi, että ei ole suojelevaa isää jota voit huutaa peitoksesi pahaa vastaan. En ainakaan minä halunnut siitä turvasta luopua baareissa juoksemisen takia. En edes juo alkoholia! Minusta on ihan hirveän epäreilua etten enää usko. Ja osasyy siihen on muut uskovaiset. Osa teistä on hirveän lapsellisia ja maailmasta irtaantuneita.

Jeesus pelastaa kirjoitti:

Pakanat palavat helvetin tulessa, ikuisesti paholaisen orjina, samoin heidän lapsensa sekä koko sukunsa ja siksi kaikki yhteydet paholaisen palvojiin katkaistaan heti vaikka heidän puolestaan päivin ja öin rukoillaan jotta näkisivät Totuuden ja Jumalan Valon.

Jeesus armahda ettei niin käy lähipiirissä, pidä Paholaisen viekotukset kaukana!

Mitä uskonnollista ryhmää edustat? Tämä kuulostaa sen verran vieraalta itselle. :)

Vierailija kirjoitti:

Uskosta luopuminen... On se kova paikka, varsinkin jos on siihenastisen elämänsä pannut aika lailla Jumalan ja uskon varaan. Itse tulin uskoon jo 10-vuotiaana, ja siitä asti elin ja hengitin uskoa ja Jumalaa. Olin helluntailainen, joten usko oli intensiivisesti osa arkea. Minulle profetoitiin monesti tulevaisuutta, että Jumala on minut erityisesti kutsunut saarnaamaan sanaa kansalle ja parantamaan sairaita. Minä odotin innolla sellaista tulevaisuutta ja tein parhaani rukoilemisen, Raamatun lukemisen ja seurakunnan kokouksissa käymisen suhteen, että olisin valmis sitten kun konkreettinen kutsu tulee. Dramaattisesti mietin että minua varmaan tullaan vainoamaan kovasti, kun tässä ajassa alan tehdä ihmeitä, joihin enemmistö ei varmasti usko, mutta aion sietää pilkan ja vainon Kristuksen tähden.

Siinä kävi sitten vähän eri tavalla. Eka uskonkriisi tuli opiskeluaikana. Silloin kyseenalaistui helluntaiseurakuntaan liittyvät monet asiat, esim. onko profetiat oikeasti Pyhästä Hengestä aina tai  koskaan, onko ihmeparantuneet oikeasti parantuneet, onko kaatumiskokouksissa kaatava voima Pyhä Henki, mikä on kielilläpuhumisen merkitys jne. Tutkin näitä asioita ja päädyin siihen, että pelottavan suuri osa (en halunnut uskoa että kaikki) ilmiöistä oli hurmostilassa olevan ihmismielen tuotantoa, ei Pyhän Hengen vaikutusta. Profetiat meni väärin, sairaat ei parantuneetkaan vaikka tunsivat kokouksessa parantuneensa jne. Tämä johti siihen että siirryin luterilaisuuteen. Ok, ihminen on siis sotkenut uskon hurmosintoiluillaan, mutta uskoin vielä Jumalaan ja Jeesukseen. Vähän vielä sitäkin toivoin että minuilla olisi erityinen kutsumus johonkin hengelliseen. 

Neljänkympin edessä tuli toinen kriisi, jossa kyseenalaistin koko Jumalan olemassaolon. Oliko Jumala muuta kuin ajatusrakennelma ihmismielissä? En löytänyt ulkoisia, enkä oikeastaan edes sisäisiä todisteita siitä että olisi. Vähitellen usko meni. Oli se hurja tunne, että oli koko elämänsä "antanut elämänsä Herran käsiin", johdatukseen, ja sitten tajusi: minun itseni olisi pitänyt olla elämän laivani kapteeni, mutta olin jättänyt elämäni ajelehtimaan koska uskoin että jossain tuolla ylhäällä joku ohjaa tätä laivaa, kunhan minä vain elän uskoen ja vailla huolta huomisesta, kuin taivaan linnut. 

Puhutteleva tarina. Mainitsemasi ilmiöt ovat aina pitäneet minut kaukana helluntailaisuudesta ja muista karismaattisista liikkeistä. Myös mulle profetoitu (ja vain kävin hel.srk:ssa kaverin kans) että musta tulee evankelista. Ei ole tullut, en edes puhu uskostani vieraille.

Kunnioitan tietysti jokaista ihmistä, vaikka kääntyisi ateistiksi. Vastauksena ap:n kysymykseen. Itsestään ei kukaan saa uskoa puristettua. Se on selvä.

Itselleni suurin ristiriita liittyy seksuaalisuuteen. Olen liian "vapaamielinen" kokeakseni itseni kunnon uskovaiseksi. En tajua, miksi seksi ilman avioliittoa on väärin, jos molemmat ovat vapaita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskosta luopuminen... On se kova paikka, varsinkin jos on siihenastisen elämänsä pannut aika lailla Jumalan ja uskon varaan. Itse tulin uskoon jo 10-vuotiaana, ja siitä asti elin ja hengitin uskoa ja Jumalaa. Olin helluntailainen, joten usko oli intensiivisesti osa arkea. Minulle profetoitiin monesti tulevaisuutta, että Jumala on minut erityisesti kutsunut saarnaamaan sanaa kansalle ja parantamaan sairaita. Minä odotin innolla sellaista tulevaisuutta ja tein parhaani rukoilemisen, Raamatun lukemisen ja seurakunnan kokouksissa käymisen suhteen, että olisin valmis sitten kun konkreettinen kutsu tulee. Dramaattisesti mietin että minua varmaan tullaan vainoamaan kovasti, kun tässä ajassa alan tehdä ihmeitä, joihin enemmistö ei varmasti usko, mutta aion sietää pilkan ja vainon Kristuksen tähden.

Siinä kävi sitten vähän eri tavalla. Eka uskonkriisi tuli opiskeluaikana. Silloin kyseenalaistui helluntaiseurakuntaan liittyvät monet asiat, esim. onko profetiat oikeasti Pyhästä Hengestä aina tai  koskaan, onko ihmeparantuneet oikeasti parantuneet, onko kaatumiskokouksissa kaatava voima Pyhä Henki, mikä on kielilläpuhumisen merkitys jne. Tutkin näitä asioita ja päädyin siihen, että pelottavan suuri osa (en halunnut uskoa että kaikki) ilmiöistä oli hurmostilassa olevan ihmismielen tuotantoa, ei Pyhän Hengen vaikutusta. Profetiat meni väärin, sairaat ei parantuneetkaan vaikka tunsivat kokouksessa parantuneensa jne. Tämä johti siihen että siirryin luterilaisuuteen. Ok, ihminen on siis sotkenut uskon hurmosintoiluillaan, mutta uskoin vielä Jumalaan ja Jeesukseen. Vähän vielä sitäkin toivoin että minuilla olisi erityinen kutsumus johonkin hengelliseen. 

Neljänkympin edessä tuli toinen kriisi, jossa kyseenalaistin koko Jumalan olemassaolon. Oliko Jumala muuta kuin ajatusrakennelma ihmismielissä? En löytänyt ulkoisia, enkä oikeastaan edes sisäisiä todisteita siitä että olisi. Vähitellen usko meni. Oli se hurja tunne, että oli koko elämänsä "antanut elämänsä Herran käsiin", johdatukseen, ja sitten tajusi: minun itseni olisi pitänyt olla elämän laivani kapteeni, mutta olin jättänyt elämäni ajelehtimaan koska uskoin että jossain tuolla ylhäällä joku ohjaa tätä laivaa, kunhan minä vain elän uskoen ja vailla huolta huomisesta, kuin taivaan linnut. 

Tuleeko sinulle nykyään koskaan ajatuksia, että "mitä jos sittenkin Jumala on olemassa?" Kaipaatko seurakunnasta jotain? Tavallaan kysyn, että haluaisitko hengailla siellä joskus ihan muuten vain, jos se olisi muille ihan ok että sinä et usko?

Kyllä minä joskus ajattelen niin, että ehkä Jumala onkin olemassa, mutta mietin että jos näin on, niin onkohan sillä paljoakaan tekemistä minkään uskontojen käsitysten kanssa. Toivon, että olisi Jumala, hengellinen todellisuus, pelastus ihmiselle ja pahalle maailmalle. Ajattelen myös, että voi siinä jotain perääkin olla, koska niin monessa eri kulttuurissa on toisistaan riippumatta päädytty uskomaan jonkinlaiseen suurempaan voimaan, en pidä mahdottomana että joillain ihmisillä oikeasti on kyky tuntea sellaisen olemassa- ja läsnäolo. Mutta itse en sellaista tunne, ja kun taas mietitään itse uskontoja, ei minusta ole tuomariksi sanomaan mikä niistä on totta ja mikä ei tai mikä lähimpänä totuutta. Niinpä en pysty valitsemaan mitään uskomusjärjestelmää ja jään agnostismiin, jossa totean "Jumala voi olla ja toivottavasti onkin, mutta minä en tiedä yhtään millainen Hän on ja mitä meiltä haluaa jos haluaa jotain".

Seurakuntaa minulla on useinkin ikävä. Uskon menon jälkeen jäin tosi yksinäiseksi, koska aika lailla sosiaaliset kontaktini olivat liittyneet uskonnonharjoittamiseen. Olin "Jumalan valtakunnan tähden" valinnut jo nuorena etten pariudu enkä hanki lapsia vaan omistaudun rukouselämälle, joten ei ole miestä eikä lapsia. "Maallisia" ystäviä ei käytännössä ollut eikä ole ollenkaan. Mutta nyt minä olen jo tottunut elämään näin. Mutta hienoahan se kyllä olisi jos olisi sellainen seurakunnan tapainen yhteisö jossa käydä ja tuntea ykseyttä muiden ihmisten kanssa.

Toivon että löydät sellaisen yhteisön. Minä ainakin toivottaisin sinut tervetulleeksi edelleen seurakunnan ympyröihin, ja minun puolestani saisit olla siellä vapaasti vaikka et usko. Siis kunnioittaisin sinä, että et usko, mutta haluat olla mukana, koska tehdään yhteisiä kivoja juttuja. Tiedän tietysti, että ihan kaikki eivät ajattele niinkuin minä.

Alkuun yritinkin käydä. Sanoin suoraan että koen olevani agnostikko, vaikka en ole missään vaiheessa tietoisesti tahtonut luopua uskosta. Tässä vaiheessa hyväksyin sen, että tämä johti siihen että minulla todettiin olevan uskonkriisi, jota vastaan taisteltiin niin järkiperustein, kokemusperustein kuin rukouksinkin. Olisinhan itsekin halunnut uskoni takaisin, koska kaikesta siitä irrottautuminen oli pelottava tyhjän päälle hyppy. 

Mutta kun aikaa kuluu, se alkaa käydä väsyttäväksi että on siellä yhteisössä jatkuvasti haaste, joka pitäisi saada jotenkin käännytettyä takaisin uskoon, ja mitään ei silti tapahdu. Sitä tuli ihan surulliseksi että monet näkivät takiani vaivaa, rukoilivat paljon, ihan aidosti toivoivat että palaisin uskoon ja pelastukseen, enkä voinut tuottaa heille kuin pettymyksiä. Lisäksi minua alkoi kiinnostaa mitä muut uskonnot opettavat, mikä taas oli aika tabu siellä yhteisössä. Jo se että sanoin kokeilleeni meditaatiota, vaikka ihan ei-uskonnollisessa kontekstissa, johti kauhistumsieen siitä että avaan henkivalloille tien sisimpääni. Koraanin tai Bhagavad Gitan lukeminen nyt oli ainakin varma tie syvemmälle harhaan. Mutta minä halusin tietää, halusin tietää miten eri kansat on Jumalan kokeneet, miten sitä kuvanneet, mitä ajatelleet Jumalan tahtovan ihmiseltä.

Kaiken sen jälkeen päädyin siihen että suurilla uskonnoilla suuret linjat on yllättävän yhteneväiset, mutta mikään niistä ei erityisemmin vedonnut minuun siinä mielessä että jotenkin kokisin että tämä on nyt totta, nuo muut ei. Eniten viehätyin buddhalaisuuden metafyysisistä opetuksista, mutta sekin jäi tasoille: "voi olisipa hienoa jos tämä kaikki olisi totta", en oikeasti voinut uskoa että ne olivat totta. Tällaisia ajatuksia ei seurakunnissa parane lausua monestakin syystä: käännytys on varmaa, moni ihan oikeasti pelkää harhaan joutumista harhaoppisen takia jne, joten olen katsonut paremmaksi pysyä pois.

Vierailija kirjoitti:

Usko on Jumalan töitä, lahja. Toki ihmisen mielikin siihen vaikuttaa että mille tielle lähtee, voittaako maailman houkutukset ja usko kuolee sydämestä. Tunnen surua ja sääliä uskosta luopuvaa kohtaan. Jumalan työ saako uskon menettänyt uskon takaisin.

Muuten arkielämässä kohtelen ihan samalailla kuin ennenkin, en hylkää. Tietysti monilla uskosta luovuttaneella tulee ns kuherruskuukausi jolloin alkaa baareissa juoksut, alkoholin kanssa läträämiset yms. Voi olla että luonnollisesti ajautuu eri porukoihin eikä ole yhteisiä vapaa-ajanviettotapoja enää niinkuin ennen. Eikä uskovaisia tietenkään kutsuta semmoisiin illanviettoihin missä viina virtaa ja tanssitaan. Eli voi olla juurikin toisinpäin miten yleensä ajatellaan; uskovainen kaveri tuntee olonsa hylätyksi. Näin mulle ainakin käynyt, ei olla kiinnostuneita enää minun seurasta eikä kutsuta minnekkään saunailtoihin. Ja uskosta luopuneella on monesti erittäin jyrkkä mielipide uskovaisiin, katkeruus "menetetystä elämästä" jne.. mutta itse henk.kohtaisesti haluan olla ja käydä edelleenkin kylässä. Ja rukoilen että uskon menettänyt saisi parannuksen armon vielä

Lähdin parikymppisenä vanhoillislestadiolaisuudesta. Arvaa, kuinka paljon läträän viinalla tai läträsin silloin?

Enpä juurikaan. Ei se viina ole kuin uskovaisten propagandassa keskeinen osa niiden elämää, jotka ovat lähteneet. Harrastan lukemista, neulomista ja ulkoilua koirien kanssa. Käyn myös teatterissa ja taidetta seuraan aika aktiivisesti. Olen ihan tavallinen työssäkäyvä ihminen. 

Mutta eipä sitä voi tietenkään todesta ottaa, että ne "suruttomat" eivät vello missään synnissä 24/7. Uskovaisten yhteisö pysyy koossa osin siksi, että ulkopuolisista maalaillaan kauhukuvia ja täysin epäsuhtaisia kuvitelmia.

Vierailija kirjoitti:

Usko on Jumalan töitä, lahja. Toki ihmisen mielikin siihen vaikuttaa että mille tielle lähtee, voittaako maailman houkutukset ja usko kuolee sydämestä. Tunnen surua ja sääliä uskosta luopuvaa kohtaan. Jumalan työ saako uskon menettänyt uskon takaisin.

Muuten arkielämässä kohtelen ihan samalailla kuin ennenkin, en hylkää. Tietysti monilla uskosta luovuttaneella tulee ns kuherruskuukausi jolloin alkaa baareissa juoksut, alkoholin kanssa läträämiset yms. Voi olla että luonnollisesti ajautuu eri porukoihin eikä ole yhteisiä vapaa-ajanviettotapoja enää niinkuin ennen. Eikä uskovaisia tietenkään kutsuta semmoisiin illanviettoihin missä viina virtaa ja tanssitaan. Eli voi olla juurikin toisinpäin miten yleensä ajatellaan; uskovainen kaveri tuntee olonsa hylätyksi. Näin mulle ainakin käynyt, ei olla kiinnostuneita enää minun seurasta eikä kutsuta minnekkään saunailtoihin. Ja uskosta luopuneella on monesti erittäin jyrkkä mielipide uskovaisiin, katkeruus "menetetystä elämästä" jne.. mutta itse henk.kohtaisesti haluan olla ja käydä edelleenkin kylässä. Ja rukoilen että uskon menettänyt saisi parannuksen armon vielä

Ei mua haittaa toisten juominen, vaikka uskon. Ja voisin itsekin ottaa vähän, tosin ei kyllä juuri kiinnosta, mutta ei kiinnostanut ennen uskoontuloakaan. Ei vaan ole mun juttu juominen. Tuntuis kurjalta jos ei kaveri kutsuisi johonkin uskoni takia.

Uskovaisilla on usein käsitys, että uskostaan luopuneille on "tapahtunut jotain". Koska oma usko on vahva ja todellinen, on vaikea nähdä miksi joku haluaa "ilman syytä" kääntää selkänsä.

Totuus kuitenkin on, että aika harvoin uskosta luovuttaan jonkin trauman seurauksena. Usein pitkä pohdinta ja järkeily vain saavat aikaan sen, että seurakunnan opetukset tuntuvat valheilta.

Mulla muutos tapahtui pikkuhiljaa. Huomasin, että profetiat eivät toteudu. Seurakunnan ohjeet kristilliseen elämään olivat välillä älyttömiä ja epäloogista. Raamatun historiaan tutustuminen paljasti kuinka monien muokkaavien käsien kautta se kirja on nykymuotonsa saanut, enkä enää pystynyt uskomaan siihen totuutena. Koin moniin tilauksiin liittyvän paljon esittämistä ja valheellista hurmosta, joita en pystynyt perustelemaan itselleni. Kaikista kurjinta oli, että huomasin uskovaisten olevan oikeasti huomattavasti tasapainottomampia ja onnettomampia kuin ei-uskovaiset.

-ex-hellari

Olisiko kokenut henkistä väkivaltaa uskonyhteisössä?

Vierailija kirjoitti:

Mitä uskonnollista ryhmää edustat? Tämä kuulostaa sen verran vieraalta itselle. :)

Perinteisiä arvoja kannattava, Kristillisiä äänestävä harras kristitty. Miksi kysyt? Aiotko ryhtyä solvaamaan? Suojelkoon Jeesus meitä paholaisen juonilta!

Ajattelen että hän ei ole saanut todella tuntea Jeesusta, henkilökohtainen suhde uupuu, ihmisiin voi myös pettyä.

Mitä mieltä olette celine dionin ja israelilaisen gender neutraalin pariskunnan vaatemerkistä?

Vaatemerkin promokuvissa lapsia kuvataan pornoviittauksilla. Paidassa lukee HO! Merkkaa siis horoa ja lasten yllä on kyltti jossa lukee lets get physical. Lapsia joilla on satanistinen vuohenpää? Pikkuvauvalla pirunsarvimyssy? Lähes makikki mustaa. Tarkoittaako unisex muka mustaa vaatetta? Kaikenlaisia illuminati merkkejä, hirveet hinnat. Celion dion sanoi haastattelussa että lapsen tulisi saada päättää mikä hän on jo mahdollisimman pienenä.

Vierailija kirjoitti:

Usko on Jumalan töitä, lahja. Toki ihmisen mielikin siihen vaikuttaa että mille tielle lähtee, voittaako maailman houkutukset ja usko kuolee sydämestä. Tunnen surua ja sääliä uskosta luopuvaa kohtaan. Jumalan työ saako uskon menettänyt uskon takaisin.

Muuten arkielämässä kohtelen ihan samalailla kuin ennenkin, en hylkää. Tietysti monilla uskosta luovuttaneella tulee ns kuherruskuukausi jolloin alkaa baareissa juoksut, alkoholin kanssa läträämiset yms. Voi olla että luonnollisesti ajautuu eri porukoihin eikä ole yhteisiä vapaa-ajanviettotapoja enää niinkuin ennen. Eikä uskovaisia tietenkään kutsuta semmoisiin illanviettoihin missä viina virtaa ja tanssitaan. Eli voi olla juurikin toisinpäin miten yleensä ajatellaan; uskovainen kaveri tuntee olonsa hylätyksi. Näin mulle ainakin käynyt, ei olla kiinnostuneita enää minun seurasta eikä kutsuta minnekkään saunailtoihin. Ja uskosta luopuneella on monesti erittäin jyrkkä mielipide uskovaisiin, katkeruus "menetetystä elämästä" jne.. mutta itse henk.kohtaisesti haluan olla ja käydä edelleenkin kylässä. Ja rukoilen että uskon menettänyt saisi parannuksen armon vielä

Olen entinen vl. Muistan kun seuroissa usein peloteltiin uskon jättämisen seurauksista, elämästä pahassa maailmassa, jossa ajautuu vääjäämättä huonoon elämään, johon kuuluvat runsas alkoholin käyttö ja muut paheet. Kun sitten astuin vl-yhteisön ulkopuolelle, kohtasin maailman, joka oli aivan tavallisten ihmisten maailma. En ryhtynyt juoksemaan baareissa, en lätrännyt viinalla jne. Elämääni tuli ilo vapaudesta itse tehdä päätöksiä. Pidän kulttuurista. Aloin käydä elokuvissa, teatterissa, konserteissa, oopperassa. Kaikki tuo oli ollut kiellettyä, kun olin vl. Aivan kauheaa, kun näin jälestäpäin ajattelen. Miten paljon erilaisia elämyksiä menetin. Juuri niitä, mistä itse pidän. Viime aikoina olen ajatellut sitäkin, että vl-ihmiset menettävät välineitä oppia empatiaa toisia ihmisiä kohtaan, kun he eivät voi katsoa elokuvia, sarjoja, teatteria. Vl-ihmisiä leimaa monesti ankaruus, suuret vaatimukset, mustavalkoisuus. Osaltaan se varmaan johtuu heidän rajallisista mahdollisuuksistaan asettua toisten aivan erilaisten ihmisten asemaan. Tietysti lukemalla kaunokirjallisuutta tarjoutuu myös mahdollisuuksia eläytymiseen, mutta lukuharrastus on hiipunut vallankin nuorison keskuudessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä uskonnollista ryhmää edustat? Tämä kuulostaa sen verran vieraalta itselle. :)

Perinteisiä arvoja kannattava, Kristillisiä äänestävä harras kristitty. Miksi kysyt? Aiotko ryhtyä solvaamaan? Suojelkoon Jeesus meitä paholaisen juonilta!

Kysyin, koska kaikilla on yleensä se oma seurakuntansa ja jumalanpalveluksensa joissa käyvät ja niissä voidaan puhua näistäkin asioista vähän eri tavoin. En tunnistanut mitään tuntemaani ryhmää, ja uteliaisuus vain heräsi.

Vierailija kirjoitti:

Enpä juurikaan. Ei se viina ole kuin uskovaisten propagandassa keskeinen osa niiden elämää, jotka ovat lähteneet. Harrastan lukemista, neulomista ja ulkoilua koirien kanssa. Käyn myös teatterissa ja taidetta seuraan aika aktiivisesti. Olen ihan tavallinen työssäkäyvä ihminen. 

Mutta eipä sitä voi tietenkään todesta ottaa, että ne "suruttomat" eivät vello missään synnissä 24/7. Uskovaisten yhteisö pysyy koossa osin siksi, että ulkopuolisista maalaillaan kauhukuvia ja täysin epäsuhtaisia kuvitelmia.

Nyt tuossa puhuu oikea Paholaisen sanansaattaja. Juuri tällaista vastaan meidän kaikkien pitää taistella kaikin keinoin. Oman yhteisön ulkopuolella ei ole kuin haureutta ja saastaa, syntejä ja saamattomuutta. Ulkoilua se kaikenmaailman juottoloissa jalkojen levittelykin on kun sen sopivasti kertoo. Taidetta? Kas kun et lue tieteellisiä artikkeileitakin joissa pyritään kumoamaan Jumalan luomistyö ja mitätöimään kaikki minkä puolesta Jeesus, meidän pelastajamme on antanut henkensä?

Tämä taistelu ei ole vielä ohi, paholainen ei tule saamaan maailmaa haltuunsa vaikka kuinka yrittäisi.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen että hän ei ole saanut todella tuntea Jeesusta, henkilökohtainen suhde uupuu, ihmisiin voi myös pettyä.

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Mitä mieltä olette celine dionin ja israelilaisen gender neutraalin pariskunnan vaatemerkistä?

Vaatemerkin promokuvissa lapsia kuvataan pornoviittauksilla. Paidassa lukee HO! Merkkaa siis horoa ja lasten yllä on kyltti jossa lukee lets get physical. Lapsia joilla on satanistinen vuohenpää? Pikkuvauvalla pirunsarvimyssy? Lähes makikki mustaa. Tarkoittaako unisex muka mustaa vaatetta? Kaikenlaisia illuminati merkkejä, hirveet hinnat. Celion dion sanoi haastattelussa että lapsen tulisi saada päättää mikä hän on jo mahdollisimman pienenä.

Minä olen ateisti enkä salli lasten seksualisointia. Luuletko että ihmisellä ei ole moraalia jos hän ei ole kristitty? Mihinkään illuminaatteihisi en ota kantaa, mutta mielestäni sukupuoliroolien purku on hyvästä. Sen sijaan minusta lapselle ei saa valehdella että hän voi vaihtaa biologista sukupuoltaan.

Miksi sinä tuot nämä kysymykset keskusteluun uskosta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Enpä juurikaan. Ei se viina ole kuin uskovaisten propagandassa keskeinen osa niiden elämää, jotka ovat lähteneet. Harrastan lukemista, neulomista ja ulkoilua koirien kanssa. Käyn myös teatterissa ja taidetta seuraan aika aktiivisesti. Olen ihan tavallinen työssäkäyvä ihminen. 

Mutta eipä sitä voi tietenkään todesta ottaa, että ne "suruttomat" eivät vello missään synnissä 24/7. Uskovaisten yhteisö pysyy koossa osin siksi, että ulkopuolisista maalaillaan kauhukuvia ja täysin epäsuhtaisia kuvitelmia.

Nyt tuossa puhuu oikea Paholaisen sanansaattaja. Juuri tällaista vastaan meidän kaikkien pitää taistella kaikin keinoin. Oman yhteisön ulkopuolella ei ole kuin haureutta ja saastaa, syntejä ja saamattomuutta. Ulkoilua se kaikenmaailman juottoloissa jalkojen levittelykin on kun sen sopivasti kertoo. Taidetta? Kas kun et lue tieteellisiä artikkeileitakin joissa pyritään kumoamaan Jumalan luomistyö ja mitätöimään kaikki minkä puolesta Jeesus, meidän pelastajamme on antanut henkensä?

Tämä taistelu ei ole vielä ohi, paholainen ei tule saamaan maailmaa haltuunsa vaikka kuinka yrittäisi.

Liikuttavaa. :) Ehkä kannattaisi ihan ensin lähteä täältä av:lta, joka on varsinainen synnin mekka. Turmellut vielä.

Olen kouluttautunut yliopistossa joten kyllä, tiede on tuttua. 

Mutta älä huoli: pyrin pysymään kaltaisistasi mahdollisimman kaukana enkä halua missään nimessä käännyttää sinua. Suosittelen ihan oman mielenrauhasi vuoksi että pysytkin siellä uskonnollisissa piireissä ja -sivuilla. :)