Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Voinko haastaa lastensuojelun työntekijät oikeuteen?
26.11.2018 |
Kasvoin perheessä, jossa äitini pahoinpiteli ja haukkui minua. Oireilin jo päiväkodissa ja myöhemmin koulussa. Tiedän, että olen ollut myös hyvin vahva persoona, eikä mun kanssa ole varmasti ollut aina helppoa, mutta se ei oikeuta siihen millaista meillä oli kotona.
Esimerkiksi, jos myöhästyin kotiintuloajasta tunnin, niin äitini kielsi minulta iltapalan. Hiivin sitten yöllä hakemaan kaapista ruokaa, koska oli niin kova nälkä, että itketti. Äitini arveli että saatan hiipiä yöllä ruokaa hakemaan, niin hän hyökkäsi kimppuuni ja hakkasi minua harjalla. En saanut iltapalaa ja sain kaikenlisäksi yllätyshyökkäyksen. Olin tuolloin muistaakseni 12- vuotias. Välillä tapeltiikin huolella.
Väkivaltaa ja huutamista koki aina, jos ei ollut ''kunnolla''.
Yritin pitkään puhua perhetyöntekijöille ja lastensuojelulle, että kotona ei ole hyvä olla. Kerroin että Äiti on sekaisin, ei ole varaa mihinkään ja väkivallalla ja ruokakieloilla uhkailtiin ja niitä myös toteutettiin. Minua ei koskaan uskottu, vaan siellä pyrittiin ihmettelemään, että miksi myöhästelen koulusta, miksi minä sanon äidille vastaan ja olen väkivaltainen. Miksi minä en tee tätä tai sitä.
Olin lastensuojelun asiakkaana yli 10 vuotta eikä mitään tulosta. Hanskat lyötiin tiskiin lopulta ja minä jouduin muuttamaan alaikäisenä pois kotoa yksin opiskelija-asuntoon.
Pärjään näennäisesti ihan hyvin (olen aina pärjännyt), mutta sisältäpäin olen aivan rikki. Lapsuuden traumat, huono-osaisuus ja yli 15- vuoden kaltoin kohtelu ja kotiolojeni vähättely on tehnyt tehtävänsä. Miksi minua ei uskottu? Miksi äitini toimia ei tarkasteltu? Kuulostaa hullulta, että mut vaan jätettiin oman onneni nojaan. Kasvatin käytännössä itse itseni lapsesta nuoreksi naiseksi.
Miten mä saan tähän apua ja oikeutta?
Kommentit (37)
Voit varmaan haastaa, mutta en usko, että se sun oloa parantaa. Ei se heidän syyttäminen saa tapahtunutta pois. Ja vaikka tt pyytäisi anteeksi tms silti lapsuutesi tapahtumat pysyvät. Terapia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samanlaista oli täälläkin. Vanhemmat hyvissä ammateissa ja lapsilla puhtaat vaatteet ja kaikki näennäisesti hyvin. Oikeasti koti täynnä väkivaltaa ja kaltoinkohtelua, sitten ihmeteltiin miksen halua olla kotona, miksen vaan voisi käyttäytyä ja olla kunnolla.
Vierailija kirjoitti:
Kuule kun se ei oo lastensuojelun vika että sä olet paska äiti!!!! Koita nyt jumalauta ryhdistäytyä, et voi selittää sun ongelmia paskalla lapsuudel vaan oot ite vastuussa sun elämäst!!!
What? En ole äiti? Ja niinhän mä olen koittanut. Olen käynyt kouluja ja olen koulussa edelleen. Olen myös töissä ja saan tehdä kakkostyönä unelmaduunia. Olen henkisesti vain aivan rikki. Olen jostain 7- vuotiaasta asti yrittänyt kertoa millaista kotona on, mutta ei mua koskaan uskottu. Kaikki oli aina vain minun syytäni. Mä toivoin vain normaalia perhe-elämää alusta asti. Turvallien kodin, jossa on lämmin tunnelma.
Kyllähän nyt tuollaiset toimet vaikuttaa ihan hemmetisti elämään. Olen ollut vahva ja olen sitä vieläkin, mutta jossain kohtaahan nuo asiat on selvitettävä, että voi päästää irti ja mennä eteenpäin. Uskoa itseensä ja muokata tulevaisuuttaan. Jos ei ole ikinä ollut sellaista aikuista elämässä, jolle kertoa asioita ja johon voi luottaa, niin eipä hirveän hyvin voi mennä mielenterveyden kannalta. Mun pitäis taustojen perusteella olla joko aivan saakelinmoinen psykopaatti-sadisti tai sitten itsesäälissä rypevä narkomaani. Onneksi olen aina ollut itsetietoinen ja täynnä luovuutta. Pieniä persoonallisuushäiriöitä mussa on, mutta osaan kontrolloida niitä. Diagnosoin nyt itse itseäni. En ole koskaan ollut mt- potilas tai diagnosoitavana.
Mutta olen oppinut kaiken itse ja mielestäni sekin on jo kova saavutus, kun katsoo millaisista olosuhteista tulen. Kukaan ei oo opettanut mulle verojutuista mitään, ei poikaystävistä, ei laskuista, ei sosiaalisista taidoista, ei mitään. Ketään ei kiinnostanut mun koulunkäynti tai numerot. Kävin ekaa kertaa ravintolassa 14- vuotiaana kaverin perheen kanssa ja kaverin äiti maksoi ruokani, koska mä en saanut rahaa. Se oli noloa minulle ja hävetti, mutta olen kiitollinen siitä kokemuksesta. Vaikeaa on ollut, mutta tässä sitä ollaan. Tiedostan vaan sen, että tarvii nyt selvittää nämä ja käydä kunnolla läpi kaikki asiat, etten huku siihen syvään mustaan aukkoon, joka ryömyää sisälläni. Mulla ei ole ketään läheistä aikuista ihmistä elämässäni.
Kannattaa aloittaa asian käsittely itsereflektiolla. Kysy itseltäsi, että mitäpä jos lastensuojelun työntekijät eivät olleetkaan väärässä. Mitäpä jos äitisi ei ollutkaan sellainen kuin muistelet? Mitäpä jos olisit voinut toimia toisin?
Avain ongelmiisi voisi olla tässä havainnossa: "Tiedän, että olen ollut myös hyvin vahva persoona, eikä mun kanssa ole varmasti ollut aina helppoa". Mitäpä jos katsoisit asiaa ja itseäsi uudesta näkökulmasta? Syventäisit tuota havaintoasi.
Lue vaikka Stephen Coveyn eniten myydyn kirjan johdanto. Siitä voisi päästä liikkeelle.
No tässä vaiheessa taitaa olla turhaa jo tai myöhäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen todella pahoillani siitä mitä olet joutunut kokemaan ja myös siitä, että sinua ei uskottu etkä saanut tarvitsemaasi apua. En kuitenkaan usko, että oikeusjuttu enää jälkikäteen hyödyttää mitään tai sinunkaan oloasi helpottaa. Suosittelisin mieluummin, että koittaisit löytää itsellesi sellaista ammattiapua, jossa pääsisit käsittelemään kaikkea kokemaasi - mukaan lukien tämän lastensuojeluun liittyvän jutun ja kaikki negatiiviset tunteet, joita se ymmärrettävästi herättää. Voimia sinulle!
Body P kirjoitti:
Kannattaa aloittaa asian käsittely itsereflektiolla. Kysy itseltäsi, että mitäpä jos lastensuojelun työntekijät eivät olleetkaan väärässä. Mitäpä jos äitisi ei ollutkaan sellainen kuin muistelet? Mitäpä jos olisit voinut toimia toisin?
Avain ongelmiisi voisi olla tässä havainnossa: "Tiedän, että olen ollut myös hyvin vahva persoona, eikä mun kanssa ole varmasti ollut aina helppoa". Mitäpä jos katsoisit asiaa ja itseäsi uudesta näkökulmasta? Syventäisit tuota havaintoasi.
Lue vaikka Stephen Coveyn eniten myydyn kirjan johdanto. Siitä voisi päästä liikkeelle.
Hmm.. olen lapsesta asti miettinyt näitä asioita ummet ja lammet. Ihan tosi. Mun äitini on edelleenkin vähän sekaisin ja vajaa. Ei osaa esimerkiksi keskustella luontevasti meidän kanssa, hermostuu pienistä asioista ja nalkuttaa hyvin herkästi. Hän kovasti uhosi, kun muutin, että kotiin tulee rauha, kun häivyn, mutta sisarukset ovat kertoneet, että meininki on ihan samaa kuin ennen. Olen sisaruksien kanssa puhunut näistä ja he muistavat hyvinkin sen millaista kotona oli lapsuudessakin. Huutoa, pelkoa ja väkivaltaa. Oli meillä kivojakin aikoja, mutta enimmäkseen paskaa.
Muistan jo lapsena, kun yritin saada sisaruksia puhumaan minun puolestani näissä tapaamisissa, mutta he eivät uskaltaneet, eivätkä halunneet sekaantua, koska tiesivät, että kotona tulee selkään.
Muistan tapauksen, jossa äitini piti minua lattiassa kiinni ja huusi pikkuveljeäni hakemaan keittiöstä puuhaarukan, jotta voisi kurittaa minua. Veljeni juoksi peloissaan keittiöön hakemaan sitä haarukkaa äidille ja äiti hakkasi minua sillä kaikkien edessä. Kukaan ei reagoinut siihen mitenkään. Sisaruksillani on myös selvästi traumoja, mutta he eivät kokeneet täysin samanlaista väkivaltaa kuin minä, koska he alistuivat äidin tyrannin alle ja sulkivat suurimmilta osin silmänsä kaikelta. Olen aina ollut voimakas persoona ja puutuin tilanteisiin, jos äiti esim. kuritti mun sisaruksia.
Mulla oli myös päiväkirja, johon purin tuntojani vuonna 2003. Olin tuolloin 7v. Jäin lopulta kiiinni päiväkirjan sisällöstä ja kun tulin koulusta kotiin, niin huomasin, että äitini oli repinyt lukollisen kirjani kaikki ne sivut, jossa käsittelin ja arvostelin hänen toimintaansa.
Terapia voisi tehdä minulle kyllä ihan hyvää.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Body P kirjoitti:
Kannattaa aloittaa asian käsittely itsereflektiolla. Kysy itseltäsi, että mitäpä jos lastensuojelun työntekijät eivät olleetkaan väärässä. Mitäpä jos äitisi ei ollutkaan sellainen kuin muistelet? Mitäpä jos olisit voinut toimia toisin?
Avain ongelmiisi voisi olla tässä havainnossa: "Tiedän, että olen ollut myös hyvin vahva persoona, eikä mun kanssa ole varmasti ollut aina helppoa". Mitäpä jos katsoisit asiaa ja itseäsi uudesta näkökulmasta? Syventäisit tuota havaintoasi.
Lue vaikka Stephen Coveyn eniten myydyn kirjan johdanto. Siitä voisi päästä liikkeelle.
Eli sinun mielestäsi ap:n kokemukset ja tulkinnat niistä ovet olleet vääriä? onko se sinusta ok jättää lapsi iman ruokaa? koska oli hankala? kaikki elämässä ei aina ole itsen vika, ei varsinkaan lapsen.
Vierailija kirjoitti:
Body P kirjoitti:
Kannattaa aloittaa asian käsittely itsereflektiolla. Kysy itseltäsi, että mitäpä jos lastensuojelun työntekijät eivät olleetkaan väärässä. Mitäpä jos äitisi ei ollutkaan sellainen kuin muistelet? Mitäpä jos olisit voinut toimia toisin?
Avain ongelmiisi voisi olla tässä havainnossa: "Tiedän, että olen ollut myös hyvin vahva persoona, eikä mun kanssa ole varmasti ollut aina helppoa". Mitäpä jos katsoisit asiaa ja itseäsi uudesta näkökulmasta? Syventäisit tuota havaintoasi.
Lue vaikka Stephen Coveyn eniten myydyn kirjan johdanto. Siitä voisi päästä liikkeelle.
Hmm.. olen lapsesta asti miettinyt näitä asioita ummet ja lammet. Ihan tosi. Mun äitini on edelleenkin vähän sekaisin ja vajaa. Ei osaa esimerkiksi keskustella luontevasti meidän kanssa, hermostuu pienistä asioista ja nalkuttaa hyvin herkästi. Hän kovasti uhosi, kun muutin, että kotiin tulee rauha, kun häivyn, mutta sisarukset ovat kertoneet, että meininki on ihan samaa kuin ennen. Olen sisaruksien kanssa puhunut näistä ja he muistavat hyvinkin sen millaista kotona oli lapsuudessakin. Huutoa, pelkoa ja väkivaltaa. Oli meillä kivojakin aikoja, mutta enimmäkseen paskaa.
Muistan jo lapsena, kun yritin saada sisaruksia puhumaan minun puolestani näissä tapaamisissa, mutta he eivät uskaltaneet, eivätkä halunneet sekaantua, koska tiesivät, että kotona tulee selkään.
Muistan tapauksen, jossa äitini piti minua lattiassa kiinni ja huusi pikkuveljeäni hakemaan keittiöstä puuhaarukan, jotta voisi kurittaa minua. Veljeni juoksi peloissaan keittiöön hakemaan sitä haarukkaa äidille ja äiti hakkasi minua sillä kaikkien edessä. Kukaan ei reagoinut siihen mitenkään. Sisaruksillani on myös selvästi traumoja, mutta he eivät kokeneet täysin samanlaista väkivaltaa kuin minä, koska he alistuivat äidin tyrannin alle ja sulkivat suurimmilta osin silmänsä kaikelta. Olen aina ollut voimakas persoona ja puutuin tilanteisiin, jos äiti esim. kuritti mun sisaruksia.Mulla oli myös päiväkirja, johon purin tuntojani vuonna 2003. Olin tuolloin 7v. Jäin lopulta kiiinni päiväkirjan sisällöstä ja kun tulin koulusta kotiin, niin huomasin, että äitini oli repinyt lukollisen kirjani kaikki ne sivut, jossa käsittelin ja arvostelin hänen toimintaansa.
Terapia voisi tehdä minulle kyllä ihan hyvää.
Ap
Huhhuh... tuo päiväkirja episodi kyllä kielii hyvin vahvasti häiriintyneestä yksilöstä. Tuossa on rikottu kaikki mahdolliset hyvän maun ja oikeuden rajat. Kuulostaa aivan kauhelta lapsuudelta anteeksi nyt vain. Psykologista ja fyysistä sotaa sekä väkivaltaa. Ei ihme, jos jättää jäljet. Kannattaa ehdottomasti hakeutua terapiaan ja selvitellä nuo asiat juurta jaksaen, boimia sinulle koko sydämeni pohjasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa kauhealta :(
Sinua varmaan voi auttaa, että joku, kuten terapeutti vihdoin uskoo sinua ja antaa tarvittavan tuen ja validaation edes jälkikäteen. Sulla vaikuttaa olevan hyvät selviämistaidot, kun et sulje silmiäsi asioilta vaikka totuus onkin satuttava.
Ai se on edelleen tuollaista. Minä sain apua vasta yläasteella, kun menin kuraattorille juttelemaan. Toki silloin tilanne oli muuttunut lapsuudesta niin, että vanhemmat erosivat, kun olin 7-vuotias. Jäin isälle asumaan vuosiksi, mutta kotona alkoholin käyttö oli edelleen runsasta ja perushoitoni oli sen takia laiminlyöty. Sukulaiset olivat vuosia tehneet lastensuojeluilmoituksia, ei mitään hyötyä. Vasta kun isäni lopetti työnteot ja se viinaralli vain kiihtyi, sain apua 13-vuotiaana.
18-vuotiaana tilasin sosiaalitoimesta kaikki paperini ja se teksti oli ihan uskomatonta. Vanhemmat humalassa ja koti likainen, siltikään lastensuojelu ei kokenut tarvetta tehdä mitään toimenpiteitä. Aina vain katsottiin tilannetta myöhemmin. Itse silloin harkitsin myös oikeustoimia, mutta ei se olisi ollut sen arvoista. Juttelemassa olen käynyt kerran, en mennyt toistamiseen, kun tyrkytettiin lääkkeitä. Olen sitten itse aktiivisesti käynyt lapsuuttani läpi ja työstänyt sitä, että vika ei ollut minussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisaalta nykyään useasti syytetään vanhempia ihan varmuuden vuoksi tai kummallisista syistä. Ap:n kohdalla toiseen suuntaan ylilyönti, selvästi olisi ollut tarve apuun.
Niin kuin jo itsekin totesit, niin sinun pitäisi tuollaisella historialla elää aika erilaista elämää. Ihmettelen suuresti miten skarpilta ja fiksulta vaikutat, varsinkin kun olet noin nuori vielä.
Olen silti sitä mieltä, että tarvitset jonkinlaista apua traumojesi käsittelyyn. Ota yhteyttä kunnan terveyspalveluusi ja sieltä ohjaavat sitten oikeanlaisen avun tarpeeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hienosti osaat kirjoittaa ajatuksistasi ja ihme että olet selvinnyt moisesta hullunmyllystä ilman suurempia vaurioita!
Kasvoin samankaltaisissa olosuhteissa ja olen käynyt läpi samantapaisia asioita kuin sinä. Minulla ne johtivat oman persoonan puuttumiseen, eli olin vain toisen ihmisen peili- miellyttämisenhaluinen, hylkäämistä pelkäävä ja takertuva.
Sain kahden suuntauksen terapiaa- itselleni parempi kuin psykodynaaminen oli ratkaisukeskeinen.
Ole rohkea ja lähde hakemaan apua- hyödyt varmasti!
Olet defient persoonallisuus. Mikään ei mene perille. Ei hyvällä ei pahalla. Lyöt päätä seinään. Et tottele äitiä et virkavaltaa ( lapsen kotiintuloajat) et sossuja. Olet narsisti. Poliisin tehtävä on tuoda lapset kotiin ulkoa yöllä.
Kantelun tekeminen olisi mielestäni perusteltua, koska sillä nostettaisiin esiin lastensuojelun ongelmia ja mahdollisesti ehkäistäisiin vastaavia asioita tapahtumasta. Mm. katolisten lastenkotien kauheuksia on avattu käsittelyyn maailmalla kymmenien vuosien jälkeen tapahtumista.
Vierailija kirjoitti:
Olet defient persoonallisuus. Mikään ei mene perille. Ei hyvällä ei pahalla. Lyöt päätä seinään. Et tottele äitiä et virkavaltaa ( lapsen kotiintuloajat) et sossuja. Olet narsisti. Poliisin tehtävä on tuoda lapset kotiin ulkoa yöllä.
Sulla vasta ihan hirvee lapsuus on ollu, jutuistas päätellen. Sun pää on niin sekaisin ettet tajua itte sitä olleskaan.
Pyydä ensi alkuun sosiaalitoimistosta sinun asiakkuuttesi aikaiset kirjaukset ja lue perhetyön ja sosiaamityöntekijöiden tekemät kirjaukset tapaamisista. Koita olla objektiivinen. Sitten ota oma näkemyksesti ja suhteuta kirjauksiin. Sitten ota sytkäri ja polta paperit ja vapauta itsesi ja ala elää.
Näin minä tein.
Minä kyllä ihmettelen, että miksi et mennyt ajoissa kotiin, kun tiesit että äitisi raivostuu kun tulee myöhässä? Yritätkö edes ymmärtää äitiäsi? Monta lasta, joille yrittää luoda yhteisiä pelisääntöjä, jotta homma toimii. Ja sitten sä teet mitä huvittaa? Väkivalta ei missään tapauksessa ole oikein, mutta äidilläsi on voinut olla muita huolia:sairauksia, masennusta, työttömyyttä, rahapulaa??? Ja siksi voimat vähissä? missä isäsi oli, eikö se ottanut tilanteeseen kantaa?
Alue: Aihe vapaa
Näin se aina menee. Lapsia ei koskaan uskota. Täytyy olla alkoholismia, rikosrekisteriä ja huumeita mukana, että lapsen hätähuudot otetaan tosissaan. Voit toki yrittää lähteä selvittämään, mutta en usko, että saat ketään vastuuseen.