Lue keskustelun säännöt.
"yksinäisen Elisan, 22, elämä: Töistä kotiin ja Netflix päälle, ei ketään kelle soittaa " :(
25.11.2018 |
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/b868b978-127e-49e8-bbbc-c3adb3147fdf
Olisiko tässä k-miehelle kumppani?
Kommentit (518)
Prototyyppi kirjoitti:
Saa kai sitä kaivata kaveriporukkaa, jos ei sellaista ole. Monilla kuitenkin on se lukio- tai opiskeluporukka tmv, jonka kanssa tavataan joitain kertoja vuodessa esim. ravintolaillan merkeissä.
Saa, eikä siinä ole mitään erikoista. Minä kaipaan kumppania, rahaakin, vapaa-aikaa, elämäntilanteesta riippuen. Ero taitaa olla siinä, että en valita vaan tren asioiden eteen jotakin. Minun ystäväni kaipaa auto-onnettomuudessa menehtynyttä tytärtään, mutta hänkin tietää sen, että elämä voittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Peilistä löytyy syy jos ei kukaan halua olla kaveri.
Oletpa empaattinen. Usein taustalla kipeitä kokemuksia lapsuudessa kuten kiusaamista, epävakaa koti jnr.
Hyvät tyypit saa aina kavereita. Usein niitä on liikaakin. Eivät myöskään joudu kiusatuiksi kun ovat suosittuja.
No mä oon N35 jolla ei ole ikinä ollut poikaystävää. Joitain kavereita periaatteessa joo, mutta ei he kutsu mua mihinkään. Kerran yritin pitää synttärit mutta kukaan ei tullut. Elämä on töitä ja lenkkeilyä ja musiikin kuuntelua ja lukemista. En varmaan enää osaisi olla ihmisten kanssa läheinen.
Saa tuo Elisakin silti tuntea yksinäisyyttä vaikka poikaystävä onkin.
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuntuu että olen yksinäinen. Vaimo on ja muutama kaveri, ketä näen ehkä kerran kuussa. Muuten elämäni koostuu työssäkäynnistä ja netflixin katselusta.
Tehkää muksuja niin et ole enää ikinä yksinäinen. Tulee sisältöä elämään ja oikein toivot, että joskus saat olla 2 minuuttia rauhassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hänellä on siis ainakin kaksi kaveria, mutta ei halua heille soittaa ja sopia tapaamisia? Jos minä kaipaan kavereiden seuraa niin yleensä otan heihin yhteyttä.. Mutta tämä Elisa on minua paljon nuorempi, ehkä en ikäni takia ymmärrä ongelmaa.
Mikä tässä on niin vaikea ymmärtää? Jos itse pitää aina olla pyytämässä kavereita johonkin eivätkä kaverit itse pyydä, niin kyllä siitä saa mielestäni olla surullinen. Mäkin luulin että mulla oli kavereita, kunnes tajusin että nään niitä kerran tai kaksi vuodessa, vaan sillon kun itse kutsun niitä kylään. Yhtäkkiä huomasin että kaikki kaverit ovat muuttaneet, eikä kukaan ole kutsunut minua kylään, en siis edes tiedä missä nämä kaverit nykyään asuvat. En sitten jaksanut koko ajan itse järjestää jotain ihan vaan että olisi tuntunut siltä että minulla on kavereita. Mut joo, on mullakin yksi kaveri jotain näen säännöllisesti (joka myös siis itse ottaa minuun yhteyttä) ja poikaystävä, joten en kai mäkään saa tuntea yksinäisyyttä.
Oletko koskaan miettinyt miksi he eivät ole pitäneet yhteyttä? Peilistä löytyy AINA vähintäänkin hyviä vinkkejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No mä oon N35 jolla ei ole ikinä ollut poikaystävää. Joitain kavereita periaatteessa joo, mutta ei he kutsu mua mihinkään. Kerran yritin pitää synttärit mutta kukaan ei tullut. Elämä on töitä ja lenkkeilyä ja musiikin kuuntelua ja lukemista. En varmaan enää osaisi olla ihmisten kanssa läheinen.
Saa tuo Elisakin silti tuntea yksinäisyyttä vaikka poikaystävä onkin.
Saa tunta, mutta miksi sitä pitää toitottaa? Tekisi asialle jotakin.
"Nuorena kuuluu elää täysillä, reissata kavereiden kanssa ympäri maailmaa ja bilettää aamuyön pikkutunneille saakka."
Aha. Kenen mukaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se koko sosiaalinen elämä voi muodostua yhden ihmisen varaan, oli tämä sitten kumppani, ystävä tai vaikka äiti. Tämän olen saanut itsekin oppia vaikean kautta, kun olen suhteisiin kyllä kelvannut, mutten juuri koskaan ystäväksi, ainakaan pidemmäksi aikaa. Aikanaan olin aktiivinen ihminen, mutta silti aina jotenkin ulkopuolella joka porukassa – muut kutsuttiin mutta minua ei, musta puhuttiin selän takana tai käytettiin hyväksi. Väitän, että joitain yksilöitä on vaan helpompi kohdella näin kuin muita, eikä se välttämättä liity mitenkään siihen, että olisi ilkeä tai rasittava ihminen. Aina ei siis peiliin katsominen auta, eikä ole olemassa parempaa tai huonompaa yksinäisyyttä, koska kyse on yksilön kokemuksesta ja erilaisista tarpeista.
Kumppania kuormittaa älyttömästi se, jos pitää koko ajan olla toisen tavoitettavissa ja käytettävissä. Sellaiseksi tilanne helposti muodostuu, ellei muuta sosiaalista kontaktia toisella ole. Ei ne parisuhteetkaan sillä tavoin kauaa kestä.
Itse olen aika erakkoluonne, mutta silti kaipaisin niitä muutamaa hyvää ystävää. Viime vuosina olen onneksi löytänyt itselleni ihanteellisen ratkaisun: mulla on muutama hyvä nettiystävä, jotka asuu kaukana, joten nähdään harvemmin, mutta jutellaan päivittäin. Mikä parasta, ystävyys on siinä määrin syvää ja aitoa, että ne vappu ja uusivuosikin halutaan viettää ainakin välillä porukalla, eikä kaikki muut mahdolliset menot mene meistä kenelläkään edelle. Tosin tuurista on kiinni, että edes löysin nämä ihmiset. Jonkinasteista yksinäisyyttä koen silti toisinaan, varsinkin kun ikävöin ystäviäni tai kaipaisin vaikka lenkkiseuraa, mutta nämä ystävät ja kumppani riittää mulle aika hyvin, ja voin olla ihan tyytyväinen sosiaaliseen elämääni. Symppaan ihan kaikin tavoin yksinäisiä.
Ihmettelen, miten ihmiset löytää ystäviä kun tuntuu etten löydä ketään kenen kanssa klikkaisi täydellisesti. Paitsi oma puoliso on ainut harvinaisuus, hän onkin mun paras ystävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisäksi hänellähän oli kavereita, joita tapaa kertomansa mukaan pari kertaa kuussa. Tuohan on minusta aika usein. Moniko työssä käyvä näkee useammin kavereitaan. Oli aika huono esimerkki yksinäisestä.
22-vuotiaana näin ystäviäni 2-3 kertaa viikossa. Ja kävin siis töissä. Vasta perheellisenä ystävien tapaaminen alkoi vähetä, kun lapset veivät aikaa.
Mitä ihmettä sinä noin paljon luuhasit kavereiden kanssa. Itse menin 20 v naimisiin, enkä ole sen koomin kavereita kaivannut.
Koska en halunnut vielä 20-vuotiaana keski-ikäistyä kuten sinä :D
Mitä keski-ikäistymistä se on, että haluaa keskittyä täysillä parisuhteeseensa? Ei minulla ainakaan riittänyt opiskelun työn ja miehen lisäksi aikaa muuhun. Tosin oltiin miehen kanssa silloin aktiivisia . Harrastettiin yhdessä, matkusteltiin, rempattiin kämppää yms yms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisäksi hänellähän oli kavereita, joita tapaa kertomansa mukaan pari kertaa kuussa. Tuohan on minusta aika usein. Moniko työssä käyvä näkee useammin kavereitaan. Oli aika huono esimerkki yksinäisestä.
22-vuotiaana näin ystäviäni 2-3 kertaa viikossa. Ja kävin siis töissä. Vasta perheellisenä ystävien tapaaminen alkoi vähetä, kun lapset veivät aikaa.
Mitä ihmettä sinä noin paljon luuhasit kavereiden kanssa. Itse menin 20 v naimisiin, enkä ole sen koomin kavereita kaivannut.
Koska en halunnut vielä 20-vuotiaana keski-ikäistyä kuten sinä :D
Mitä keski-ikäistymistä se on, että haluaa keskittyä täysillä parisuhteeseensa? Ei minulla ainakaan riittänyt opiskelun työn ja miehen lisäksi aikaa muuhun. Tosin oltiin miehen kanssa silloin aktiivisia . Harrastettiin yhdessä, matkusteltiin, rempattiin kämppää yms yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei se koko sosiaalinen elämä voi muodostua yhden ihmisen varaan, oli tämä sitten kumppani, ystävä tai vaikka äiti. Tämän olen saanut itsekin oppia vaikean kautta, kun olen suhteisiin kyllä kelvannut, mutten juuri koskaan ystäväksi, ainakaan pidemmäksi aikaa. Aikanaan olin aktiivinen ihminen, mutta silti aina jotenkin ulkopuolella joka porukassa – muut kutsuttiin mutta minua ei, musta puhuttiin selän takana tai käytettiin hyväksi. Väitän, että joitain yksilöitä on vaan helpompi kohdella näin kuin muita, eikä se välttämättä liity mitenkään siihen, että olisi ilkeä tai rasittava ihminen. Aina ei siis peiliin katsominen auta, eikä ole olemassa parempaa tai huonompaa yksinäisyyttä, koska kyse on yksilön kokemuksesta ja erilaisista tarpeista.
Kumppania kuormittaa älyttömästi se, jos pitää koko ajan olla toisen tavoitettavissa ja käytettävissä. Sellaiseksi tilanne helposti muodostuu, ellei muuta sosiaalista kontaktia toisella ole. Ei ne parisuhteetkaan sillä tavoin kauaa kestä.
Itse olen aika erakkoluonne, mutta silti kaipaisin niitä muutamaa hyvää ystävää. Viime vuosina olen onneksi löytänyt itselleni ihanteellisen ratkaisun: mulla on muutama hyvä nettiystävä, jotka asuu kaukana, joten nähdään harvemmin, mutta jutellaan päivittäin. Mikä parasta, ystävyys on siinä määrin syvää ja aitoa, että ne vappu ja uusivuosikin halutaan viettää ainakin välillä porukalla, eikä kaikki muut mahdolliset menot mene meistä kenelläkään edelle. Tosin tuurista on kiinni, että edes löysin nämä ihmiset. Jonkinasteista yksinäisyyttä koen silti toisinaan, varsinkin kun ikävöin ystäviäni tai kaipaisin vaikka lenkkiseuraa, mutta nämä ystävät ja kumppani riittää mulle aika hyvin, ja voin olla ihan tyytyväinen sosiaaliseen elämääni. Symppaan ihan kaikin tavoin yksinäisiä.
Etsivä löytää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hänellä on siis ainakin kaksi kaveria, mutta ei halua heille soittaa ja sopia tapaamisia? Jos minä kaipaan kavereiden seuraa niin yleensä otan heihin yhteyttä.. Mutta tämä Elisa on minua paljon nuorempi, ehkä en ikäni takia ymmärrä ongelmaa.
Mikä tässä on niin vaikea ymmärtää? Jos itse pitää aina olla pyytämässä kavereita johonkin eivätkä kaverit itse pyydä, niin kyllä siitä saa mielestäni olla surullinen. Mäkin luulin että mulla oli kavereita, kunnes tajusin että nään niitä kerran tai kaksi vuodessa, vaan sillon kun itse kutsun niitä kylään. Yhtäkkiä huomasin että kaikki kaverit ovat muuttaneet, eikä kukaan ole kutsunut minua kylään, en siis edes tiedä missä nämä kaverit nykyään asuvat. En sitten jaksanut koko ajan itse järjestää jotain ihan vaan että olisi tuntunut siltä että minulla on kavereita. Mut joo, on mullakin yksi kaveri jotain näen säännöllisesti (joka myös siis itse ottaa minuun yhteyttä) ja poikaystävä, joten en kai mäkään saa tuntea yksinäisyyttä.
Oletko koskaan miettinyt miksi he eivät ole pitäneet yhteyttä? Peilistä löytyy AINA vähintäänkin hyviä vinkkejä.
Tietysti olen miettinyt. Kaverit ovat kiireisiä eivätkä aina ehtineet toisiaankaan nähdä kovin usein. Tulivat sitten minun luokseni näkemään toisiaan ja minä innoissani leivoin ja järjestin muutenkin kaiken valmiiksi. Tietysti siis joskus aikaisemmin nähtiin useammin jossain baarissa tmv, mutta lopulta se meni siihen että vain minä kutsuin tai sitten en nähnyt heitä ollenkaan. Koen että se johtui lähinnä siitä että muut etenivät urillansa ja muutenkin elämässänsä, eikä mun elämä ollut heidän mielestään kovin kiinnostavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten ihmeessä tällaiset ihmiset jotka eivät harrasta yhtään mitään pärjäävät päivästä toiseen? Tulisin varmaan seinähulluksi jos en saisi harrastaa vaan kotiin tullessa pitäisi istua sohvalle ja toljottaa netflixiä loppuilta. Harrastuspiireistä saa aina kavereita ja tuttuja, se voi olla vaikka postimerkkien keräilyä, elokuvia, käsitöitä, urheilua, mitä ikinä. Netissä on ties kuinka paljon palstoja joissa jutella mistä tahansa.
Peliin voi aina katsoa, miksi on ympäröinyt itsensä huonoilla ystävillä, miksi ei ole ystäviä tai vaikka miksi on hyvä kaveripiiri. Aina siellä peilissä on osasyyllinen vallitsevaan tilanteeseen. Aina siellä peilissä on se ihminen ketä voi sinun elämääsi vaikuttaa. Nykyään on oletus, että raha ja ystävät jotenkin vain kuuluu elämään. Vaikka sinulla on ne ystävät, niin ne eivät siinä pysy jos et osaa ystävyyttä hoitaa. Ystävyys on ihmissuhde siinä kuin muutkin.
Ihmettelen miten terveellä ihmisellä ei ole ystäviä? Eri asia jos jotenkin vammainen tai joku mentaali tapaus, jonka jokainen terve jättää yksin. Itsellä on työ ja poikakaveri sekä harrastukset. Joka viikonloppu on illanistujaisia ja yhdessäoloa viikolla syödään duunien lomassa lounaita. Nykyään sosiaalinen media antaa helpon tavan olla yhteydessä frendeihin joten miksi ihmiset itkee? Tänäänkin bestiksen kanssa katottiin leffa syötiin irtsareita ja huomenna sitten lounaalle kolmen kaverin kanssa. Illalla jumppa ja kotiin poikaystävän kainaloon. Ensi viikonloppuna nähdään lukion tyttöjen kanssa raflassa ja nautitaan toisten seurasta. En voisi kuvitella elämääni ilman sosiaalista kanssa käymistä.
Kertokaa vinkkejä, mistä löytäisi ystäviä? Olen käynyt liikuntaryhmissä, mutta kaikki tulevat sinne ihan viime tipassa ja lähtevät heti kun tunti loppuu. Siellä ei sanota kuin moi suunnilleen. Olen miettinyt jopa koiran hankkimista, jos sen kautta tutustuisi ihmisiin ja saisi ystäviä, jos menisi jonnekin kursseille pennun kanssa. Toisaalta koira ei oikein sovi elämäntilanteeseeni, teen pitkää ja välillä tosi epäsäännöllistä työaikaa.
Suurimmalla osalla ihmisistä ystävät taitaa olla hankittuja lapsuus- ja nuoruusaikana, esim.opiskeluaikoina. Minun ongelmani on, että asun ihan eri puolella maata kuin opiskeluaikaiset kaverini ja osa heistä asuu ulkomailla. Pitkät etäisyydet ja kaikkien omat kiireet ovat johtaneet siihen, että emme enää tapaa. Vanhat nuoruudenystäväni ovat taas kaikki pienten lasten vanhempia ja minun kaltaiseni sinkut ovat tippuneet pois kavereista. Heillä menee sika perheen kanssa ja tietty ovat tutustuneet niissä kaikissa lasten jutuissa muihin äiteihin: on varmaan kivempi kutsua kahville se Maija lapsensa Kertun kanssa, kun lapset voivat leikkiä keskenään. Sinkku-Juttaa ei kutsuta. Paitsi lapsenvahdiksi hän kyllä kelpaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hänellä on siis ainakin kaksi kaveria, mutta ei halua heille soittaa ja sopia tapaamisia? Jos minä kaipaan kavereiden seuraa niin yleensä otan heihin yhteyttä.. Mutta tämä Elisa on minua paljon nuorempi, ehkä en ikäni takia ymmärrä ongelmaa.
Mikä tässä on niin vaikea ymmärtää? Jos itse pitää aina olla pyytämässä kavereita johonkin eivätkä kaverit itse pyydä, niin kyllä siitä saa mielestäni olla surullinen. Mäkin luulin että mulla oli kavereita, kunnes tajusin että nään niitä kerran tai kaksi vuodessa, vaan sillon kun itse kutsun niitä kylään. Yhtäkkiä huomasin että kaikki kaverit ovat muuttaneet, eikä kukaan ole kutsunut minua kylään, en siis edes tiedä missä nämä kaverit nykyään asuvat. En sitten jaksanut koko ajan itse järjestää jotain ihan vaan että olisi tuntunut siltä että minulla on kavereita. Mut joo, on mullakin yksi kaveri jotain näen säännöllisesti (joka myös siis itse ottaa minuun yhteyttä) ja poikaystävä, joten en kai mäkään saa tuntea yksinäisyyttä.
Oletko koskaan miettinyt miksi he eivät ole pitäneet yhteyttä? Peilistä löytyy AINA vähintäänkin hyviä vinkkejä.
Tietysti olen miettinyt. Kaverit ovat kiireisiä eivätkä aina ehtineet toisiaankaan nähdä kovin usein. Tulivat sitten minun luokseni näkemään toisiaan ja minä innoissani leivoin ja järjestin muutenkin kaiken valmiiksi. Tietysti siis joskus aikaisemmin nähtiin useammin jossain baarissa tmv, mutta lopulta se meni siihen että vain minä kutsuin tai sitten en nähnyt heitä ollenkaan. Koen että se johtui lähinnä siitä että muut etenivät urillansa ja muutenkin elämässänsä, eikä mun elämä ollut heidän mielestään kovin kiinnostavaa.
Anteeksi, mutta kuulostat enempikin katkeralta. Ei ystävyys perustu siihen kuinka kiinnostavaa elämäsi on.
Vierailija kirjoitti:
"Nuorena kuuluu elää täysillä, reissata kavereiden kanssa ympäri maailmaa ja bilettää aamuyön pikkutunneille saakka."
Miten niin kuuluu? Ärsyttää kun kaikkialla hoetaan noin. Minua ainakaan tuollainen elämä ei kiinnosta tippaakaan, vaikka nuori olenkin.
Tämä. Minä kuljin nuorena töissä ja samaan aikaan opiskelin. Ei olisi kyllä ollut rahaakaan matkustaa ja bilettää. Ja ei olisi paljon jaksanut aamuyöhön bilettää, kun töissä piti olla klo 7. Velkaa en juhlimisen takia halunnut ottaa.
Ihmettelen myös, että miten niin kuuluu. Se harva kerta,mitä kävin bilettämässä aamuyöhön, ei niin hääppöiostä ollut. Kännäämistä ja aamuyöllä kotiin hoipertelemista ja seuraavana päivänä oksentamista iltaan asti. Ei paljon kiinnostanut. Ja hyvä nuoruus minulla siti minun mielestä oli
<3