"yksinäisen Elisan, 22, elämä: Töistä kotiin ja Netflix päälle, ei ketään kelle soittaa " :(

Saa kai sitä kaivata kaveriporukkaa, jos ei sellaista ole. Monilla kuitenkin on se lukio- tai opiskeluporukka tmv, jonka kanssa tavataan joitain kertoja vuodessa esim. ravintolaillan merkeissä.

Vierailija kirjoitti:

No mitä Elisa haluaa ratkaisuksi? Ärsyttää ihmiset, joilla on joku ongelma, eivätkä itse ole valmiita laittamaan itseään kunnolla likoon. Itketään lehdissä ja odotetaan ratkaisua taivaasta.

Jos näihin keskusteluihin ehdotat niitä tavanomaisia( hanki harrastus, keskustelupalsta, yritä tutustua kaverin kavereihin/ puolison kavereiden naisiin) niin aina kaikki ehdotukset tyrmätään.

Ole sitten yksin.

Tämä. Ei niitä ystäviä netflixiä katsomalla tule. Ylipäätään kun liikkuu ihmisten ilmoilla ja saa suunsa auki esim. Harrastuksissa, kirjastossa tai missä tahansa näkee samoja ihmisiä niin saa tuttavia ja niistä jostakin voi kehittyä ystävyyksiäkin.. Turpa tuttuja tekee.

Minusta tuntuu että olen yksinäinen. Vaimo on ja muutama kaveri, ketä näen ehkä kerran kuussa. Muuten elämäni koostuu työssäkäynnistä ja netflixin katselusta.

Itselle tosi tuttua. Vikaa on itsessäkin, mutta toisaalta elämä vaan mennyt jo nuorena siihen suuntaan, että tämä yksinäisyys ei ole lopputuloksena mikään yllätys. Siinä mielessä on pakko antaa itselle anteeksi, kun on päätynyt näin surkeaan tilanteeseen. Joillakin on jotenkin "helppo" nuoruus ja jää niitä kavereita sitten aikuisuuteen asti. Samaten nämä onnistumisen kokemukset antavat sitten pohjaa tutustua uusiin ihmisiin. Monet vanhoista luokkatovereista ovat saaneet kaveripiiriin pohjan jo alakoulusta ja pitävät vieläkin yhteyttä. Vaikeaa aikuisena enää saada mitään ainakaan sellaista syvällistä ystävyyttä. Tuntuu, että monilla on niin paljon kavereita jo ennestään tai sitten eivät edes kaipaa uusia. Sitten on tietysti ne yksinäiset, jotka ovat kuin "piilossa" niin kuin minäkin, koska kuka nyt viitsisi edes tunnustaa olevansa yksin. Häpeää, epäonnistumisen ja epätodellisuuden tunnetta. Monesti tuntuu ihan, että on vaikeaa uskoa, että itselle on käynyt näin, vaikka melko tavallinen ihminen olen ja omasta mielestä en ansaitsisi tätä ja monilla ilkeillä ihmisilläkin tuntuu olevan iso kaveriporukka. Itse ajattelen jotenkin, että ihminen on "olemassa" vain muiden keskellä. Ei ole mukavaa olla se erillinen ja se jonka katoamista kukaan ei edes huomaisi.

Jos minulla olisi edes tavallinen elämä ( eli pari ystävää) niin olisin varmaan onnellinen. Parisuhdetta välillä toivoo, mutta toisaalta en halua siirtää ongelmiani kenellekään. Pitäisi ehkä jotenkin saada elämää parempaan kuntoon, vaikka välillä meinaa keinot loppua. Jotkut eivät varmaan osaa arvostaa sitä tavallista hyvää elämäänsä, joka olisi jo monen unelma. Tietysti sitä myös pitäisi itse yrittää, mutta toisaalta ei se, että vieressäni on ihmisiä välttämättä poista yksinäisyyttä vaan niiden ihmisten pitäisi olla "samanhenkisiä". Pelkäänkin sitä, että jos pääsen askeleen eteenpäin ( eli minulla pari kaveria) olen edelleen yksin jos ystävyys vain jotain pinnallista. Onhan tämä ihan surkea tilanne ja häpeän paljon itseäni ja elämääni. Tuskin kukaan ainakaan onnellinen olisi tässä tilanteessa. Toisaalta en voisi silti enää olla sellaisessa seurassa, joka saa vain minut surulliseksi. Yksinkin on parempi olla kuin kestää ilkeyttä. Huumori auttaa jaksamaa. En voi edes kertoa mitä kaikkia keinoja minulla on selvitä taas eteenpäin, kun tuntuu ettei enää kestä,  olisi muilla liian hauskaa. Toisaalta surullistahan tämä on. Ja olen itsekin nuori ja vielä nainen. 

Nyyh :'(

Surullista luettavaa.

Mikä on kun mikään ei riitä?

Minullakin on vain yksi kaveri poikaystävän lisäksi. Lisäksi toinen kaveri, jonka kanssa ei juurikaan nähdä mutta kirjoitellaan whatsappissa. Ennen oli vain tämä kirjoittelukaveri miehen lisäksi. Pakko sanoa, että kyllä oli yksinäistä. Ei ketään kuka tulisi kylään, tai ketään joka lähtisi lenkille... Tai kaupungille jne. Miehellä omat harrastukset ja kaverit, ei hän ehdi aina kanssani pyöriä. No, onneksi löysin edes yhden kaverin, kenen kanssa voin tehdä nätä juttuja. :)

Minulla ei ole edes sitä netflixiä, töistä tai kumppanista puhumattakaan

oon liian kiltti

Hänellä on siis ainakin kaksi kaveria, mutta ei halua heille soittaa ja sopia tapaamisia? Jos minä kaipaan kavereiden seuraa niin yleensä otan heihin yhteyttä.. Mutta tämä Elisa on minua paljon nuorempi, ehkä en ikäni takia ymmärrä ongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi hänellähän oli kavereita, joita tapaa kertomansa mukaan pari kertaa kuussa. Tuohan on minusta aika usein. Moniko työssä käyvä näkee useammin kavereitaan. Oli aika huono esimerkki yksinäisestä.

22-vuotiaana näin ystäviäni 2-3 kertaa viikossa. Ja kävin siis töissä. Vasta perheellisenä ystävien tapaaminen alkoi vähetä, kun lapset veivät aikaa. 

Mitä ihmettä sinä noin paljon luuhasit kavereiden kanssa. Itse menin 20 v naimisiin, enkä ole sen koomin kavereita kaivannut.

Vierailija kirjoitti:

Peilistä löytyy syy jos ei kukaan halua olla kaveri.

Ei, kun muiden ihmisten syy. Muut ihmiset ovat niin kylmiä ja ikäviä, etteivät ole ystäviä. Yksinäisessä ei ole mitään vikaa.

Muiden ihmisten se pitää muuttua, eikä yksinäisen

Joillekin ihmisille ei vain ole kavereita. Itse olen yksi niistä. Kukaan ei koskaan oma-aloitteisesti tule juttelemaan, enkä itsekään ole kovin aloitteellinen. Joten yksin mennään. Sellaista se on, ei sille mitään voi, koska ei ketään voi pakottaakaan tykkäämään kenenkään seurasta.

"Nuorena kuuluu elää täysillä, reissata kavereiden kanssa ympäri maailmaa ja bilettää aamuyön pikkutunneille saakka."

Miten niin kuuluu? Ärsyttää kun kaikkialla hoetaan noin. Minua ainakaan tuollainen elämä ei kiinnosta tippaakaan, vaikka nuori olenkin.

Vierailija kirjoitti:

Itselle tosi tuttua. Vikaa on itsessäkin, mutta toisaalta elämä vaan mennyt jo nuorena siihen suuntaan, että tämä yksinäisyys ei ole lopputuloksena mikään yllätys. Siinä mielessä on pakko antaa itselle anteeksi, kun on päätynyt näin surkeaan tilanteeseen. Joillakin on jotenkin "helppo" nuoruus ja jää niitä kavereita sitten aikuisuuteen asti. Samaten nämä onnistumisen kokemukset antavat sitten pohjaa tutustua uusiin ihmisiin. Monet vanhoista luokkatovereista ovat saaneet kaveripiiriin pohjan jo alakoulusta ja pitävät vieläkin yhteyttä. Vaikeaa aikuisena enää saada mitään ainakaan sellaista syvällistä ystävyyttä. Tuntuu, että monilla on niin paljon kavereita jo ennestään tai sitten eivät edes kaipaa uusia. Sitten on tietysti ne yksinäiset, jotka ovat kuin "piilossa" niin kuin minäkin, koska kuka nyt viitsisi edes tunnustaa olevansa yksin. Häpeää, epäonnistumisen ja epätodellisuuden tunnetta. Monesti tuntuu ihan, että on vaikeaa uskoa, että itselle on käynyt näin, vaikka melko tavallinen ihminen olen ja omasta mielestä en ansaitsisi tätä ja monilla ilkeillä ihmisilläkin tuntuu olevan iso kaveriporukka. Itse ajattelen jotenkin, että ihminen on "olemassa" vain muiden keskellä. Ei ole mukavaa olla se erillinen ja se jonka katoamista kukaan ei edes huomaisi.

Jos minulla olisi edes tavallinen elämä ( eli pari ystävää) niin olisin varmaan onnellinen. Parisuhdetta välillä toivoo, mutta toisaalta en halua siirtää ongelmiani kenellekään. Pitäisi ehkä jotenkin saada elämää parempaan kuntoon, vaikka välillä meinaa keinot loppua. Jotkut eivät varmaan osaa arvostaa sitä tavallista hyvää elämäänsä, joka olisi jo monen unelma. Tietysti sitä myös pitäisi itse yrittää, mutta toisaalta ei se, että vieressäni on ihmisiä välttämättä poista yksinäisyyttä vaan niiden ihmisten pitäisi olla "samanhenkisiä". Pelkäänkin sitä, että jos pääsen askeleen eteenpäin ( eli minulla pari kaveria) olen edelleen yksin jos ystävyys vain jotain pinnallista. Onhan tämä ihan surkea tilanne ja häpeän paljon itseäni ja elämääni. Tuskin kukaan ainakaan onnellinen olisi tässä tilanteessa. Toisaalta en voisi silti enää olla sellaisessa seurassa, joka saa vain minut surulliseksi. Yksinkin on parempi olla kuin kestää ilkeyttä. Huumori auttaa jaksamaa. En voi edes kertoa mitä kaikkia keinoja minulla on selvitä taas eteenpäin, kun tuntuu ettei enää kestä,  olisi muilla liian hauskaa. Toisaalta surullistahan tämä on. Ja olen itsekin nuori ja vielä nainen. 

olen pähoillani että tunnet noin, mutta sinun on itse otettava elämästäsi vastuu. Ei yhteiskunnan velvollisuus ole sinulle mukavaa elämää taata, vaan sinun itsesi. Millä tavoin yhteiskunta voisi sinua auttaa?

Luuleeko se että kavereita saa sohvalla istumalla? Pitää lähteä ulos, harrastaa, jotain. Ei vaan odottaa että tulispa kavereita.

Nyt kun tässäkin ketjussa on yksinäisiä, miksi ette pyri toistenne ystäviksi? Se on paljon pienempi vaiva kuin märehtiä omaa elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi hänellähän oli kavereita, joita tapaa kertomansa mukaan pari kertaa kuussa. Tuohan on minusta aika usein. Moniko työssä käyvä näkee useammin kavereitaan. Oli aika huono esimerkki yksinäisestä.

22-vuotiaana näin ystäviäni 2-3 kertaa viikossa. Ja kävin siis töissä. Vasta perheellisenä ystävien tapaaminen alkoi vähetä, kun lapset veivät aikaa. 

Mitä ihmettä sinä noin paljon luuhasit kavereiden kanssa. Itse menin 20 v naimisiin, enkä ole sen koomin kavereita kaivannut.

Koska en halunnut vielä 20-vuotiaana keski-ikäistyä kuten sinä :D

Vierailija kirjoitti:

Hänellä on siis ainakin kaksi kaveria, mutta ei halua heille soittaa ja sopia tapaamisia? Jos minä kaipaan kavereiden seuraa niin yleensä otan heihin yhteyttä.. Mutta tämä Elisa on minua paljon nuorempi, ehkä en ikäni takia ymmärrä ongelmaa.

Mikä tässä on niin vaikea ymmärtää? Jos itse pitää aina olla pyytämässä kavereita johonkin eivätkä kaverit itse pyydä, niin kyllä siitä saa mielestäni olla surullinen. Mäkin luulin että mulla oli kavereita, kunnes tajusin että nään niitä kerran tai kaksi vuodessa, vaan sillon kun itse kutsun niitä kylään. Yhtäkkiä huomasin että kaikki kaverit ovat muuttaneet, eikä kukaan ole kutsunut minua kylään, en siis edes tiedä missä nämä kaverit nykyään asuvat. En sitten jaksanut koko ajan itse järjestää jotain ihan vaan että olisi tuntunut siltä että minulla on kavereita. Mut joo, on mullakin yksi kaveri jotain näen säännöllisesti (joka myös siis itse ottaa minuun yhteyttä) ja poikaystävä, joten en kai mäkään saa tuntea yksinäisyyttä. 

Hyvin ymmärtää miksei yksinäisyydestä puhuta kun lukee näitä kommentteja, harvalta sitä ymmärystä ja empatiaa löytyy.

Jotenkin Elisa vaikuttaa pinnalliselta naiselta. Haluaa kavereita kun niitä "kuuluu" olla ja muillakin on.