"yksinäisen Elisan, 22, elämä: Töistä kotiin ja Netflix päälle, ei ketään kelle soittaa " :(

Elisa ei ole yksinäinen, vaan itsekäs. Kaikki on kunnossa, mutta vielä pitää valittaa, kun lisää ystäviä ei järjesty netflixiä tuijottamalla.

Vierailija kirjoitti:

Peilistä löytyy syy jos ei kukaan halua olla kaveri.

Oletpa empaattinen. Usein taustalla kipeitä kokemuksia lapsuudessa kuten kiusaamista, epävakaa koti jnr.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monesti kaverittomuus korostuukin silloin, jos tyttö- tai poikaystävällä on paljon kavereita ja itsellä ei. Jos kummallakaan ei ole, toisen seura riittää.

Mitä lähempänä on vertailukohde, sitä selvemmin ero tulee esille. Mua ei harmittanut pienipalkkaisuuteni yhtään ennenkuin paras ystäväni vaurastui merkittävästi. En ole kade hänen elintasostaan, mutta oma matala elintasoni korostuu entisestään. 

Juuri näin. Joskus asiat tulevat paljon pahemmin silmille.

Mulla yksinäisyys ei haitannut niin pahasti kun olin muutaman kuukauden työttömänä omassa Netflix-kuplassani. Yksinäisyys meni paljon pahemmaksi kun työllistyin ja tajusin kuinka säälittävää elämäni on työkavereihin verrattuna. Heillä oli aina niin siistejä viikonloppusuunnitelmia, että olin lähestulkoon kainalot märkinä hiestä kun aina perjantai-iltapäivisin juteltiin tauolla siitä mitä aikoo viikonloppuna tehdä. 

Siis tyttö käy töissä ja seurustelee..? Ei ole kyllä yksinäistä nähnytkään.

Vierailija kirjoitti:

Kävelin eilen lapsen kanssa kaupungilla. Katselin kahviloiden ikkunan läpi näkyviä iloisia naisporukoita ja mietin, että koskahan minä olen käynyt jonkun kanssa jossain. Piti oikein pinnistellä ja jep, siitä on 3 vuotta, kun kävin syömässä yhden tuttavan kanssa.

Minulla ei ole ystäviä. On työ ja perhe. En soittele kenenkään kanssa. Kukaan ei soita minulle. Jos facebookissa yritän kirjoittaa viestiä luulemilleni ystäville, saan ehkä lauseen kaksi ja "kuule jutellaan joku toinen päivä, mä vaikka soitan". Tuosta sanomisesta on monta kuukautta. Joskus kaipaan ystävää ja tunnen haikeutta ja yksinäisyyttä. Se tunne menee ohi. Kunnes taas nousee pintaan.

Yleensä, jos joku ottaa takaisin yhteyttä, niin se tarvii palvelusta. En jaksa enää edes yrittää. Tyydyn tähän.

No jos tuntee itsensä yksinäiseksi niin silloin tuntee. Mutten osaa sääliä niitä joilla on kuitenkin olemassa joku läheinen jonka kanssa on joka päivä tekemisissä. Esim. minulla on kavereita ja töissä tulen hyvin juttuun monien kanssa. Kuitenkin kun työt päättyy tai on viikonloppu tai loma olen yksin koska minulla ei ole omaa perhettä tai edes kumppania. Perheellisellä tai seurustelevalla on kotona joku odottamassa. Jos kumppanin on onnistumut saamaan niin kyllä kavereita tai hyvän päivän tuttuja saa vielä helpommin kunhan menee harrastuspiireihin ja juttelee muille. Joskus netissäkin törmää ilmoitukseen missä haetaan kavereita muista yksinäisistä samalla alueella tai kirjekavereita. Helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi hänellähän oli kavereita, joita tapaa kertomansa mukaan pari kertaa kuussa. Tuohan on minusta aika usein. Moniko työssä käyvä näkee useammin kavereitaan. Oli aika huono esimerkki yksinäisestä.

Itse ainakin luin että 2-3 kuukauden välein. Minusta se ei ole usein. 

Tunnen oloni välillä yksinäiseksi, mutta en läheskään jatkuvasti. Minulla on yksi ystävä, jota tapaan 1-2 kuukauden välein, emmekä juttele tapaamisten välillä ollenkaan. Asun yksin ja opiskelen etänä, joten en tapaa sitä kautta ihmisiä. Harrastan joukkuelajia pari kertaa viikossa, joka on oikeastaan ainut paikka jossa näen ihmisiä. Puhun 2-3 kertaa viikossa puhelimessa vanhempieni kanssa ja heitä käyn tapaamassa yleensä muutaman viikon välein (asumme eri kaupungeissa). 

En tiedä, mistä saisin tutustuttua ihmisiin. En käy baareissa, ja harrastuksen kautta tuntuu olevan vaikea ystävystyä. Nettiä en ole vielä uskaltautunut kokeilemaan. 

Miksi ei katso Netflixiä poikkiksen kanssa? Voihan poikkis mennä asioille ja Ellu sit soittaa hänelle, kun puhelimessa puhuminen on ilmeisesti hänelle tärkeää.

Vttu mulla ei ole edes poikaystävää ja yritän pärjätä silti! Olisin niin onnellinen jos edes py löytyisi.

Vierailija kirjoitti:

Mä kyllä ymmärrän tätä jutun henkilöä, varsinkin kun nykyään on tärkeetä näyttää somessa että on paljon sosiaalista elämää; ja jatkuvasti tyttöjeniltoja parhaiden kavereiden kanssa skumpan kera. Mulle ainakin tulee usein paha mieli, kun katselen vaikka jotakin instagram storyä viikonloppuna kun 80% on ystävien kanssa viettämässä iltaa ja itseä ei oo kutsuttu mihinkään viimeseen vuoteen. Musta se on ihan luonnollista kokea surua siitä että kokee itsensä yksinäiseksi. Miks pitäs olla aina työtön, sinkku ja masentunut että on oikeus tuntea itsensä yksinäiseksi.

Tämä

Samaistun kyllä.

Poikaystävä on ja ihana sellainen, mutta ei hän ole kaveri. Hänellä on omat menot ja kaveripiirin illanistujaiset ja saunaillat ja pikkujoulut yms. Joskus olen niihin mennyt mukaan mutta jään siellä niin ulkopuoliseksi ettei enää huvita. Nytkin poikaystävä pelaa jotain videopeliä luurit päässä jutellen kavereilleen kolmatta tuntia, minulle ei vielä ole sanaakaan tänään sanonut.

Ja jos on riitaa tai muuta pulmia parisuhteessa, olisi kiva että olisi joku ystävä jonka kanssa jutella siitä ja purkaa tuntojaan.

Eniten ehkä surettaa se, ettei ole matkaseuraa. Poikaystävä ei tykkää matkustella. Äidin kanssa käytiin risteilyllä vuosi sitten, mutta olisi kiva useamminnin käydä eikä äidin rahat riitä.

Ei, en siis ole kuolemassa yksinäisyyteen, mutta olen kyllä päivittäin surullinen ystävien puutteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävelin eilen lapsen kanssa kaupungilla. Katselin kahviloiden ikkunan läpi näkyviä iloisia naisporukoita ja mietin, että koskahan minä olen käynyt jonkun kanssa jossain. Piti oikein pinnistellä ja jep, siitä on 3 vuotta, kun kävin syömässä yhden tuttavan kanssa.

Minulla ei ole ystäviä. On työ ja perhe. En soittele kenenkään kanssa. Kukaan ei soita minulle. Jos facebookissa yritän kirjoittaa viestiä luulemilleni ystäville, saan ehkä lauseen kaksi ja "kuule jutellaan joku toinen päivä, mä vaikka soitan". Tuosta sanomisesta on monta kuukautta. Joskus kaipaan ystävää ja tunnen haikeutta ja yksinäisyyttä. Se tunne menee ohi. Kunnes taas nousee pintaan.

Yleensä, jos joku ottaa takaisin yhteyttä, niin se tarvii palvelusta. En jaksa enää edes yrittää. Tyydyn tähän.

No jos tuntee itsensä yksinäiseksi niin silloin tuntee. Mutten osaa sääliä niitä joilla on kuitenkin olemassa joku läheinen jonka kanssa on joka päivä tekemisissä. Esim. minulla on kavereita ja töissä tulen hyvin juttuun monien kanssa. Kuitenkin kun työt päättyy tai on viikonloppu tai loma olen yksin koska minulla ei ole omaa perhettä tai edes kumppania. Perheellisellä tai seurustelevalla on kotona joku odottamassa. Jos kumppanin on onnistumut saamaan niin kyllä kavereita tai hyvän päivän tuttuja saa vielä helpommin kunhan menee harrastuspiireihin ja juttelee muille. Joskus netissäkin törmää ilmoitukseen missä haetaan kavereita muista yksinäisistä samalla alueella tai kirjekavereita. Helppoa.

Tuskin kukaan kertoo yksinäisyyden tunteistaan hakeakseen sääliä. Olet noin ylimielisen kierittynyt omien tuntemustesi ympärille, ettet sallisi toisten tuntea yksinäisyyttä. Ihan kuin se olisi sinulta pois. Mitä sinä tiedät toisen elämästä?

Mene harrastuksiin. Sinullehan se vasta helppoa on, kun ei ole lapsia. Onko noin yksinkertaista?

Vierailija kirjoitti:

Ja yllättäen ketjuun alkaa minuuttien sisällä valua tukuttain vastauksia siitä kuinka Elisan yksinäisyys on väärää yksinäisyyttä.

Eihän Elisa saa kokea yksinäisyyden tunnetta kun palstan miehillä menee vielä huonommin! Se ei tosin yllätä yhtään ettei näillä tänne kirjoittavilla miehillä ole kysyntää. Kuka haluaisi miehen, joka päivystää nonstoppina jossain Vauva.fi-palstalla?

Jos nyt antaisit vihasi olla ja pohtisit onko tuo nyt kovin huolestuttavaa yksinäisyyttä. Minä olen noilla kriteereillä myös yksinäinen, vaikka ystäviä onkin. Onko kaikki reissuhommia tekevätkin yksinäisiä? Vapaat kotona tyttiksen kanssa suu väärinpäin kun on yksinäistä.

parikymppinen kirjoitti:

Eniten ehkä surettaa se, ettei ole matkaseuraa. Poikaystävä ei tykkää matkustella. Äidin kanssa käytiin risteilyllä vuosi sitten, mutta olisi kiva useamminnin käydä eikä äidin rahat riitä./quote]

Hyvä viesti sinulta, mutta tähän tartun sen verran, että poikaystävän ei kannata antaa muodostua esteeksi matkailulle.

Yksin matkailu on erinomainen tapa nähdä maailmaa, ja monesti yksin matkaillessa tulee jopa tutustuneeksi uusiin ihmisiin helpommin kuin kumppanin kanssa ollessa. Yksin meneminen voi kuulostaa aluksi pelottavalle, mutta ainakin omasta mielestäni se on mahtavaa kun siihen tottuu! Pidän yksin matkailusta niin paljon että olen harrastanut sitä suhteessa ollessakin. Joten suosittelen ainakin kokeilemaan jos tuntuu siltä että haluaisit matkailla enemmän, mutta poikaystävää ei nappaa. 

Elämässä on joskus yksinäistä. M54

Ihme valittaja.

Kaksoistandardit on kyllä mahtavia! On miehen vika kun syrjääntyy, mutta poikaystävän, työpaikan ja pari ystävää omaava nainen saa palstatilaa kun tuntee itsensä yksinäiseksi. Eläköön kaksoistandardit!

Vierailija kirjoitti:

Itsellä nämä asiat on ihan liian tuttuja. Ei mene päivääkään, etten miettisi samaa. Jos olen nyt ihan rehellinen niin voin kertoa, että minulla ei ole ketään. Kaikki alkoi joskus yläkoulussa muuton jälkeen ja lopputulos oli se, että lopulta olin ihan yksin. Oli kiusaamista ja sitä, että kun yritin olla mukava ja luulin löytäneeni "ystäviä" niin taas luottamus petettiin. Sen jälkeen yritin pitkään löytää ystäviä ja joitakin onnistuin samaan. Tosin yleensä nämä jäivät vain kouluun ja mistään vapaa-ajan seurasta ei ollut toivoakaan. Lopulta muuttojen ja koulujen vaihdon jälkeen ei ollut enää ketään.

Nykyisin olen jotenkin niin epävarma jo tutustamaan muihin, koska ajattelen etten kuitenkaan kelpaa. Minulle tosin riittäisi ihan pari hyvää ystävää, enkä koskaan ole kaivannut mitään isoa porukkaa. Joku  kirjoitti, että pitää olla valmis "pistämään itsensä likoon". Tietysti tämä on totta, mutta ei se loputtomiin jaksa jos ei saa mitään vastakaikua. On pakko vähän suojellakin itseään ja toivon kyllä, ettei kukaan toivoisi toisille mitään yksinäisyyttä, koska minusta tämä on välillä niin ikävää, etten toivoisi kenenkään kokevan samaa. Lisäksi sitä jotenkin aina toivoo saavansa niitä luotettavia ja hyviä ihmissuhteita. Ja kuitenkin olen aika tavallinen ihminen, mutta ehkä en sitten tarpeeksi kiinnostava. Liian rauhallinen, ujo ja introvertti sekä aivan liian kiltti. En ole takertuja tai valittaja. Tosin tässä on nyt helppo valittaa. Nykyisin tilanne on aika paha. Surullinen olo sekä sellainen epäonnistumisen tunne. Toisaalta kyllähän jokainen voisi melkein olla samassa tilanteessa, enkä voi täysin syyttää itseäni, koska olen yrittänyt. Jotkut elävät sitä haave-elämää, itsellä ei ole suuria toiveita. Tällä hetkellä olen elossa, mutten elä. Joku voi tietysti elää yksin hyvää elämää, mutta itse en oikein enää jaksa yksin lähteä minnekään ja toisaalta taas tämäkin on huono asia. Voimia muille. Anteeksi valitus.

Mulle tuli tästä kirjoituksesta jotenkin haikea ja empaattinen vivahdus, ja tiettyihin juttuihin samaistun täysin. "Olen elossa, mutten elä." I feel you.

Kaikkea hyvää sulle.

Samaistuin osittain tähän juttuun. Minäkin olen yksinäinen, minulla ei ole edes miesystävää. Olen tehnyt paljon pätkätöitä, olen tullut hyvin juttuun eri työpaikoilla työkavereiden kanssa, mutta he ovat jääneet kuitenkin vain työkavereiksi. Ei ole tullut sellaisia suhteita, että käytäisiin lenkillä, elokuvissa, ostoksilla tai teatterissa yhdessä. Nytkin usein harmittaa, kun monet kertovat töissä kahvitauolka perjantaina viikonloppureissuistaan, käyvät ravintoloissa syömässä kavereiden kanssa, konserteissa yms. No, voisin kai minäkin käydä, mutta on ravintolassa aika ankeaa syödä yksin, ainakin viikonloppuiltana. Olen joskus miettinyt, että jos löytäisin miehen ja menisimme naimisiin, säästyisin polttareilta kokonaan. Ei ole oikein ketään niitä järjestämään. Minulla ei olisi kutsuttavana häihin muita kuin vanhoja sukulaisia.

Ja joo ei löydy multakaan sympatiaa nitä kohtaan, joilta löytyy kuitenkin kumppani kotoa. Toisilla ei ole edes kumppania, perhettä tai ystäviäkään tai edes töitä, miten he pärjäävät?!

Voimia koko perheelle ja jaxuhalit Elisalle!