"yksinäisen Elisan, 22, elämä: Töistä kotiin ja Netflix päälle, ei ketään kelle soittaa " :(

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa vinkkejä, mistä löytäisi ystäviä? Olen käynyt liikuntaryhmissä, mutta kaikki tulevat sinne ihan viime tipassa ja lähtevät heti kun tunti loppuu. Siellä ei sanota kuin moi suunnilleen. Olen miettinyt jopa koiran hankkimista, jos sen kautta tutustuisi ihmisiin ja saisi ystäviä, jos menisi jonnekin kursseille pennun kanssa. Toisaalta koira ei oikein sovi elämäntilanteeseeni, teen pitkää ja välillä tosi epäsäännöllistä työaikaa.

Suurimmalla osalla ihmisistä ystävät taitaa olla hankittuja lapsuus- ja nuoruusaikana, esim.opiskeluaikoina. Minun ongelmani on, että asun ihan eri puolella maata kuin opiskeluaikaiset kaverini ja osa heistä asuu ulkomailla. Pitkät etäisyydet ja kaikkien omat kiireet ovat johtaneet siihen, että emme enää tapaa. Vanhat nuoruudenystäväni ovat taas kaikki pienten lasten vanhempia ja minun kaltaiseni sinkut ovat tippuneet pois kavereista. Heillä menee sika perheen kanssa ja tietty ovat tutustuneet niissä kaikissa lasten jutuissa muihin äiteihin: on varmaan kivempi kutsua kahville se Maija lapsensa Kertun kanssa, kun lapset voivat leikkiä keskenään. Sinkku-Juttaa ei kutsuta. Paitsi lapsenvahdiksi hän kyllä kelpaa.

Minä voin alkaa nettiystäväksesi jos se vain kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Peilistä löytyy syy jos ei kukaan halua olla kaveri.

Näinhän se yleensä on, mutta ei sen ymmärtäminen tee yksinäisyyttä sen mukavammaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Peilistä löytyy syy jos ei kukaan halua olla kaveri.

Näinhän se yleensä on, mutta ei sen ymmärtäminen tee yksinäisyyttä sen mukavammaksi.

Ei mutta, tuhan on sama kuin alkoholisti myöntää olevansa alkoholisti ja hyväksyy tilanteen. Sitten vasta voi tehdä korjaavaa toimintaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänellä on siis ainakin kaksi kaveria, mutta ei halua heille soittaa ja sopia tapaamisia? Jos minä kaipaan kavereiden seuraa niin yleensä otan heihin yhteyttä.. Mutta tämä Elisa on minua paljon nuorempi, ehkä en ikäni takia ymmärrä ongelmaa.

Mikä tässä on niin vaikea ymmärtää? Jos itse pitää aina olla pyytämässä kavereita johonkin eivätkä kaverit itse pyydä, niin kyllä siitä saa mielestäni olla surullinen. Mäkin luulin että mulla oli kavereita, kunnes tajusin että nään niitä kerran tai kaksi vuodessa, vaan sillon kun itse kutsun niitä kylään. Yhtäkkiä huomasin että kaikki kaverit ovat muuttaneet, eikä kukaan ole kutsunut minua kylään, en siis edes tiedä missä nämä kaverit nykyään asuvat. En sitten jaksanut koko ajan itse järjestää jotain ihan vaan että olisi tuntunut siltä että minulla on kavereita. Mut joo, on mullakin yksi kaveri jotain näen säännöllisesti (joka myös siis itse ottaa minuun yhteyttä) ja poikaystävä, joten en kai mäkään saa tuntea yksinäisyyttä. 

Oletko koskaan miettinyt miksi he eivät ole pitäneet yhteyttä? Peilistä löytyy AINA vähintäänkin hyviä vinkkejä.

Tietysti olen miettinyt. Kaverit ovat kiireisiä eivätkä aina ehtineet toisiaankaan nähdä kovin usein. Tulivat sitten minun luokseni näkemään toisiaan ja minä innoissani leivoin ja järjestin muutenkin kaiken valmiiksi. Tietysti siis joskus aikaisemmin nähtiin useammin jossain baarissa tmv, mutta lopulta se meni siihen että vain minä kutsuin tai sitten en nähnyt heitä ollenkaan. Koen että se johtui lähinnä siitä että muut etenivät urillansa ja muutenkin elämässänsä, eikä mun elämä ollut heidän mielestään kovin kiinnostavaa. 

Anteeksi, mutta kuulostat enempikin katkeralta. Ei ystävyys perustu siihen kuinka kiinnostavaa elämäsi on.

No kai mä tämän asian suhteen olenkin vähän katkera, kun täällä väitetään että ihminen ei voi edes tuntea itseään yksinäiseksi jos on parisuhteessa tai jos on edes yksi kaveri. Mutta ehkä nämä ihmiset eivät olleetkaan oikeasti ystäviäni? 

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen miten terveellä ihmisellä ei ole ystäviä? Eri asia jos jotenkin vammainen tai joku mentaali tapaus, jonka jokainen terve jättää yksin. Itsellä on työ ja poikakaveri sekä harrastukset. Joka viikonloppu on illanistujaisia ja yhdessäoloa viikolla syödään duunien lomassa lounaita. Nykyään sosiaalinen media antaa helpon tavan olla yhteydessä frendeihin joten miksi ihmiset itkee? Tänäänkin bestiksen kanssa katottiin leffa syötiin irtsareita ja huomenna sitten lounaalle kolmen kaverin kanssa. Illalla jumppa ja kotiin poikaystävän kainaloon. Ensi viikonloppuna nähdään lukion tyttöjen kanssa raflassa ja nautitaan toisten seurasta. En voisi kuvitella elämääni ilman sosiaalista kanssa käymistä.

Elämäsi kuullostaa ahdistavalta. Kärsisin suuresti jos kokoajan pitäisi olla tuolla tavoin menossa. En ylipäätään nauti muiden kuin oman perheen seurasta ja joskus kaipaan rauhaa siitäkin. Mielestäni on tosi rasittavaa , että ihmiset pyytävät vaikka mihin kissanristiäisiin- netflixikin kuullostaa hauskemmalta vaihtoehdolta. Näin me ihmiset olemme erilaisia.

Mutta... mä en nyt ymmärrä. Täällä huudetaan suu vaahdossa jokaisessa somea koskevassa keskustelussa että nuorten elämä ja kaverit on somessa. Eipä näytä siltä.

Facen ja instan pitäisi laulaa ihqudaata eikä kotoa tarvitse poistua.

Onko kaikki yksinäisiä?

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen miten terveellä ihmisellä ei ole ystäviä? Eri asia jos jotenkin vammainen tai joku mentaali tapaus, jonka jokainen terve jättää yksin. Itsellä on työ ja poikakaveri sekä harrastukset. Joka viikonloppu on illanistujaisia ja yhdessäoloa viikolla syödään duunien lomassa lounaita. Nykyään sosiaalinen media antaa helpon tavan olla yhteydessä frendeihin joten miksi ihmiset itkee? Tänäänkin bestiksen kanssa katottiin leffa syötiin irtsareita ja huomenna sitten lounaalle kolmen kaverin kanssa. Illalla jumppa ja kotiin poikaystävän kainaloon. Ensi viikonloppuna nähdään lukion tyttöjen kanssa raflassa ja nautitaan toisten seurasta. En voisi kuvitella elämääni ilman sosiaalista kanssa käymistä.

:D No nyt...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänellä on siis ainakin kaksi kaveria, mutta ei halua heille soittaa ja sopia tapaamisia? Jos minä kaipaan kavereiden seuraa niin yleensä otan heihin yhteyttä.. Mutta tämä Elisa on minua paljon nuorempi, ehkä en ikäni takia ymmärrä ongelmaa.

Mikä tässä on niin vaikea ymmärtää? Jos itse pitää aina olla pyytämässä kavereita johonkin eivätkä kaverit itse pyydä, niin kyllä siitä saa mielestäni olla surullinen. Mäkin luulin että mulla oli kavereita, kunnes tajusin että nään niitä kerran tai kaksi vuodessa, vaan sillon kun itse kutsun niitä kylään. Yhtäkkiä huomasin että kaikki kaverit ovat muuttaneet, eikä kukaan ole kutsunut minua kylään, en siis edes tiedä missä nämä kaverit nykyään asuvat. En sitten jaksanut koko ajan itse järjestää jotain ihan vaan että olisi tuntunut siltä että minulla on kavereita. Mut joo, on mullakin yksi kaveri jotain näen säännöllisesti (joka myös siis itse ottaa minuun yhteyttä) ja poikaystävä, joten en kai mäkään saa tuntea yksinäisyyttä. 

Oletko koskaan miettinyt miksi he eivät ole pitäneet yhteyttä? Peilistä löytyy AINA vähintäänkin hyviä vinkkejä.

Tietysti olen miettinyt. Kaverit ovat kiireisiä eivätkä aina ehtineet toisiaankaan nähdä kovin usein. Tulivat sitten minun luokseni näkemään toisiaan ja minä innoissani leivoin ja järjestin muutenkin kaiken valmiiksi. Tietysti siis joskus aikaisemmin nähtiin useammin jossain baarissa tmv, mutta lopulta se meni siihen että vain minä kutsuin tai sitten en nähnyt heitä ollenkaan. Koen että se johtui lähinnä siitä että muut etenivät urillansa ja muutenkin elämässänsä, eikä mun elämä ollut heidän mielestään kovin kiinnostavaa. 

Anteeksi, mutta kuulostat enempikin katkeralta. Ei ystävyys perustu siihen kuinka kiinnostavaa elämäsi on.

No kai mä tämän asian suhteen olenkin vähän katkera, kun täällä väitetään että ihminen ei voi edes tuntea itseään yksinäiseksi jos on parisuhteessa tai jos on edes yksi kaveri. Mutta ehkä nämä ihmiset eivät olleetkaan oikeasti ystäviäni? 

Kyllä voi tuntea, mutta sille on itse tehtävä jotakin. Millä tavoin me muut voisimme auttaa? Minä autan jos vaan voin. Toisaalta ihminen ketä on valmiiksi negatiivisella asenteella liikkeellä ei varmastikkaan saa ystäviä. Tiedätkö yhtään yksinäistä hymyilevää ihmistä, poislukien mielisairaat?

Vierailija kirjoitti:

"Nuorena kuuluu elää täysillä, reissata kavereiden kanssa ympäri maailmaa ja bilettää aamuyön pikkutunneille saakka."

Aha. Kenen mukaan?

Tod.näk. toimittaja lainannut Elisaa itseään.

Vahvistaa käsitystäni että tämä Elisa on perustyytymätön, kypsymätön ruikku pisulissu, joka ei edes tiedä mitä haluaa. On vaan mielikuva mitä elämän muka "kuuluu" olla ja mussuttaa kun omansa ei sitä ole.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen miten terveellä ihmisellä ei ole ystäviä? Eri asia jos jotenkin vammainen tai joku mentaali tapaus, jonka jokainen terve jättää yksin. Itsellä on työ ja poikakaveri sekä harrastukset. Joka viikonloppu on illanistujaisia ja yhdessäoloa viikolla syödään duunien lomassa lounaita. Nykyään sosiaalinen media antaa helpon tavan olla yhteydessä frendeihin joten miksi ihmiset itkee? Tänäänkin bestiksen kanssa katottiin leffa syötiin irtsareita ja huomenna sitten lounaalle kolmen kaverin kanssa. Illalla jumppa ja kotiin poikaystävän kainaloon. Ensi viikonloppuna nähdään lukion tyttöjen kanssa raflassa ja nautitaan toisten seurasta. En voisi kuvitella elämääni ilman sosiaalista kanssa käymistä.

Sinun kaltaisesi täysin empatiakyvyttömät ihmiset ovat suurin syy siihen, miksi moni vaikenee yksinäisyydestään. Kuka uskaltaisi tunnustaa kaipaavansa seuraa, kun vaarana on joutua kaltaistesi henkilöiden pilkkaamaksi? Rinnastit heti kaverittomat viallisiin ja kyvyttömiin ihmisiin joihin "normaalien" ei tulisikaan tutustua.

Tästä seuraa se, että kaverittomat ihmiset pelkäävät yksinäisyytensä paljastumista -> he piilottelevat itseään maailmalta jotta välttäisivät häpeän ja nöyryyttämisen -> yksinäisyyden kierre jatkuu 

Tolkun mies kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Nuorena kuuluu elää täysillä, reissata kavereiden kanssa ympäri maailmaa ja bilettää aamuyön pikkutunneille saakka."

Aha. Kenen mukaan?

Tod.näk. toimittaja lainannut Elisaa itseään.

Vahvistaa käsitystäni että tämä Elisa on perustyytymätön, kypsymätön ruikku pisulissu, joka ei edes tiedä mitä haluaa. On vaan mielikuva mitä elämän muka "kuuluu" olla ja mussuttaa kun omansa ei sitä ole.

Asian, joka on siis täyttä asiaa, olisi voinut muotoilla paremminkin. Mitä elämän "kuuluu" olla? Minulle se tarkoittaa että sanon välillä ystävilleni haluavani olla yksin. Sitten olen yksin ja nautin elämästä. Välillä käyn moikkaamassa. Aina kun joku tarvitsee olen kuitenkin tukena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa että poikkis kuitenkin löytyy. Taas tätä klassista naisten "yksinäisyyttä".

Juu tuli kanssa mieleen, että "no voi voi". Vastaavalla miehellä ei ole mitään toiveita tyttöystävästä. 

Pettämätön logiikka. Näiden naisten poikaystävätkin ovat miehiä..

Mutta samaa mieltä että parisuhteessa olevan tai perheellisen on hieman hölmö valittaa yksinäisyyttä, vaikka yksinäisyyttä voi kokea ihmisten keskelläkin.

Kummallinen parisuhde, jos poikakaveri harrastaa ja surustelee vain omien kavereidensa kanssa. Eikö noilla jonneilla ole naisia, joihin Elisakin voisi tutustua. Niin tyypillistä, että jonne vaan keskenään ja tyttikaet omissa menoissaan, ei mitään yhteistoimintaa. Pitää olla samaa verta eli sukua, jota tutustuttaisiin. Ei tällä kuppikuntamenolla Suomesta yksinäisyys poistu.

Yksinäisyys on tunne, jonka ihminen itse kokee.

Minut voisi luokitella yksinäiseksi. Käyn töissä, missä teen töitä yksin. Tulen kotiin, missä on vain mies enää, kun lapset on maailmalla. En tapaa kavereita tai ystäviä tuskin koskaan. Käyn harrastuksissa, missä harrastan yksin. Eli lenkkeilen ja salilla ja uimassa. Ja niissä käyn yksin. Luen paljon kirjoja yksin. Katson netflixiä yksin.

Mutta silti en tunne itseäni yksinäiseksi. En ole tuntenut koskaan. Eli näin ollen ajattelen, että yksinäisyys on subjektiivinen tunne ja ihminen voi tuntea itsensä yksinäiseksi isossa porukassakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä nämä asiat on ihan liian tuttuja. Ei mene päivääkään, etten miettisi samaa. Jos olen nyt ihan rehellinen niin voin kertoa, että minulla ei ole ketään. Kaikki alkoi joskus yläkoulussa muuton jälkeen ja lopputulos oli se, että lopulta olin ihan yksin. Oli kiusaamista ja sitä, että kun yritin olla mukava ja luulin löytäneeni "ystäviä" niin taas luottamus petettiin. Sen jälkeen yritin pitkään löytää ystäviä ja joitakin onnistuin samaan. Tosin yleensä nämä jäivät vain kouluun ja mistään vapaa-ajan seurasta ei ollut toivoakaan. Lopulta muuttojen ja koulujen vaihdon jälkeen ei ollut enää ketään.

Nykyisin olen jotenkin niin epävarma jo tutustamaan muihin, koska ajattelen etten kuitenkaan kelpaa. Minulle tosin riittäisi ihan pari hyvää ystävää, enkä koskaan ole kaivannut mitään isoa porukkaa. Joku  kirjoitti, että pitää olla valmis "pistämään itsensä likoon". Tietysti tämä on totta, mutta ei se loputtomiin jaksa jos ei saa mitään vastakaikua. On pakko vähän suojellakin itseään ja toivon kyllä, ettei kukaan toivoisi toisille mitään yksinäisyyttä, koska minusta tämä on välillä niin ikävää, etten toivoisi kenenkään kokevan samaa. Lisäksi sitä jotenkin aina toivoo saavansa niitä luotettavia ja hyviä ihmissuhteita. Ja kuitenkin olen aika tavallinen ihminen, mutta ehkä en sitten tarpeeksi kiinnostava. Liian rauhallinen, ujo ja introvertti sekä aivan liian kiltti. En ole takertuja tai valittaja. Tosin tässä on nyt helppo valittaa. Nykyisin tilanne on aika paha. Surullinen olo sekä sellainen epäonnistumisen tunne. Toisaalta kyllähän jokainen voisi melkein olla samassa tilanteessa, enkä voi täysin syyttää itseäni, koska olen yrittänyt. Jotkut elävät sitä haave-elämää, itsellä ei ole suuria toiveita. Tällä hetkellä olen elossa, mutten elä. Joku voi tietysti elää yksin hyvää elämää, mutta itse en oikein enää jaksa yksin lähteä minnekään ja toisaalta taas tämäkin on huono asia. Voimia muille. Anteeksi valitus.

Mulle tuli tästä kirjoituksesta jotenkin haikea ja empaattinen vivahdus, ja tiettyihin juttuihin samaistun täysin. "Olen elossa, mutten elä." I feel you.

Kaikkea hyvää sulle. <3

Kiitos samoin. Kaikkia hyvää myös sinulle. Empaattinen olen kyllä, välillä liiankin. Ei elämä ole aina reilua ja oikeuden mukaista. Ei sitä vuosia sitten olisi pystynyt uskomaan missä nyt mennään nimenomaan ikävällä tavalla. Ja kuitenkin olen vielä nuori. 

Vierailija kirjoitti:

Kummallinen parisuhde, jos poikakaveri harrastaa ja surustelee vain omien kavereidensa kanssa. Eikö noilla jonneilla ole naisia, joihin Elisakin voisi tutustua. Niin tyypillistä, että jonne vaan keskenään ja tyttikaet omissa menoissaan, ei mitään yhteistoimintaa. Pitää olla samaa verta eli sukua, jota tutustuttaisiin. Ei tällä kuppikuntamenolla Suomesta yksinäisyys poistu.

Ymmärsinkö oikein että tämä on miesten syy? Olinpa hölmö kun en heti tajunnut.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa vinkkejä, mistä löytäisi ystäviä? Olen käynyt liikuntaryhmissä, mutta kaikki tulevat sinne ihan viime tipassa ja lähtevät heti kun tunti loppuu. Siellä ei sanota kuin moi suunnilleen. Olen miettinyt jopa koiran hankkimista, jos sen kautta tutustuisi ihmisiin ja saisi ystäviä, jos menisi jonnekin kursseille pennun kanssa. Toisaalta koira ei oikein sovi elämäntilanteeseeni, teen pitkää ja välillä tosi epäsäännöllistä työaikaa.

Suurimmalla osalla ihmisistä ystävät taitaa olla hankittuja lapsuus- ja nuoruusaikana, esim.opiskeluaikoina. Minun ongelmani on, että asun ihan eri puolella maata kuin opiskeluaikaiset kaverini ja osa heistä asuu ulkomailla. Pitkät etäisyydet ja kaikkien omat kiireet ovat johtaneet siihen, että emme enää tapaa. Vanhat nuoruudenystäväni ovat taas kaikki pienten lasten vanhempia ja minun kaltaiseni sinkut ovat tippuneet pois kavereista. Heillä menee sika perheen kanssa ja tietty ovat tutustuneet niissä kaikissa lasten jutuissa muihin äiteihin: on varmaan kivempi kutsua kahville se Maija lapsensa Kertun kanssa, kun lapset voivat leikkiä keskenään. Sinkku-Juttaa ei kutsuta. Paitsi lapsenvahdiksi hän kyllä kelpaa.

Eikö tuo nyt ole aika normia, että aerobictunnille kiirehditään juuri kun se alkaa ja siitä lähdetään ripeästi suihkuun, että ehtii noutaa lapsen ennen kuin lapsiparkki menee kiinni/ kullekkin lapselle sovittu ja maksettu paljelu puretaan.

Sellaista tutkaputkella oloahan se oli. Ja jos olisit hakenut lapsen myöhässä, niin siitä olisi huomauteltu. Jopa porttikielto lapsiparkkeihin on lanseerattu useille äideille.

No mitä sitten tekee jos yli 40v isä ei pärjää 1,5v poikansa kanssa edes tuntia. Äiti varaa 45 min spinningin ja juoksee tukkamärkänä dösään.

Sama mutta ei sitä poikaystävää.

Ja te joiden mielestä pitää riittää vain kumppani eikä saa olla yksinäinen jos sellainen löytyy: kaikki eivät ole noin introverttejä. Ei riitä vain yhden ihmisen seura mullekaan, oli se kuka tahansa.

Itse olen sosiaalinen ja aika hauska monien mielestä, tulen hyvin juttuun työkavereideni kanssa mutta kukaan ei koskaan ole kiinnostunut hengaamaan mun kanssa töiden ulkopuolella. Miksiköhän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa vinkkejä, mistä löytäisi ystäviä? Olen käynyt liikuntaryhmissä, mutta kaikki tulevat sinne ihan viime tipassa ja lähtevät heti kun tunti loppuu. Siellä ei sanota kuin moi suunnilleen. Olen miettinyt jopa koiran hankkimista, jos sen kautta tutustuisi ihmisiin ja saisi ystäviä, jos menisi jonnekin kursseille pennun kanssa. Toisaalta koira ei oikein sovi elämäntilanteeseeni, teen pitkää ja välillä tosi epäsäännöllistä työaikaa.

Suurimmalla osalla ihmisistä ystävät taitaa olla hankittuja lapsuus- ja nuoruusaikana, esim.opiskeluaikoina. Minun ongelmani on, että asun ihan eri puolella maata kuin opiskeluaikaiset kaverini ja osa heistä asuu ulkomailla. Pitkät etäisyydet ja kaikkien omat kiireet ovat johtaneet siihen, että emme enää tapaa. Vanhat nuoruudenystäväni ovat taas kaikki pienten lasten vanhempia ja minun kaltaiseni sinkut ovat tippuneet pois kavereista. Heillä menee sika perheen kanssa ja tietty ovat tutustuneet niissä kaikissa lasten jutuissa muihin äiteihin: on varmaan kivempi kutsua kahville se Maija lapsensa Kertun kanssa, kun lapset voivat leikkiä keskenään. Sinkku-Juttaa ei kutsuta. Paitsi lapsenvahdiksi hän kyllä kelpaa.

Eikö tuo nyt ole aika normia, että aerobictunnille kiirehditään juuri kun se alkaa ja siitä lähdetään ripeästi suihkuun, että ehtii noutaa lapsen ennen kuin lapsiparkki menee kiinni/ kullekkin lapselle sovittu ja maksettu paljelu puretaan.

Sellaista tutkaputkella oloahan se oli. Ja jos olisit hakenut lapsen myöhässä, niin siitä olisi huomauteltu. Jopa porttikielto lapsiparkkeihin on lanseerattu useille äideille.

No mitä sitten tekee jos yli 40v isä ei pärjää 1,5v poikansa kanssa edes tuntia. Äiti varaa 45 min spinningin ja juoksee tukkamärkänä dösään.

Kiva tarina