"yksinäisen Elisan, 22, elämä: Töistä kotiin ja Netflix päälle, ei ketään kelle soittaa " :(

Te jotka ette ole Elisan kaltaisessa tilanteessa niin ette voi tajuta. Toki vielä hirveämpää olisi ilman kumppania ja/tai töitä, mutta kyllä yksinäisenä voi olla parisuhteessakin.

Minäkin, ja meillä on vielä lapsi. Hän syntyi kun olin 19-vuotias ja nyt minulla on ikää 28 v. Mies tekee pitkää päivää töissä ja saattaa olla välillä viikkojakin työmatkoilla. Hänellä on paljon kavereita ja minulla ei enää yhtään. En osaa enää edes tutustuakkaan, tiedän ettei kukaan halua minusta "enempää."

On kurja kun ei ole koskaan ketään jolle soittaa, kuka kävisi leffassa kanssani tms. Jos lapsi on vaikka mummolassa, niin saattaa olla etten avaa suutani muille kuin kaupan kassalle, jos silloinkaan.

Hauskaa oli kun eräs ex-kaveri otti yhteyttä ja ehdotti että tulisi pitämään meille partylite kutsut... Ja käski pyytää kaikki kaverit sinä iltana kylään. :D kieltäydyin jonkun tekosyyn verukkeella, koska ei minulla ole ketään ketä kutsua..

Ei yksi ihminen voi olla toiselle kaikkea. Parisuhde on parisuhde, toki läheisin ihmissuhde, mutta ei se ystäviä korvaa. Ei tule uusia näkökulmia ja työpaikalla yleensä pidetään jotain etäisempää roolia, eikä jaeta sielun syvyyksiä.

Ihmeellistä, että asenne on tällainen maassamme :-(

Vierailija kirjoitti:

Te jotka ette ole Elisan kaltaisessa tilanteessa niin ette voi tajuta. Toki vielä hirveämpää olisi ilman kumppania ja/tai töitä, mutta kyllä yksinäisenä voi olla parisuhteessakin.

Minäkin, ja meillä on vielä lapsi. Hän syntyi kun olin 19-vuotias ja nyt minulla on ikää 28 v. Mies tekee pitkää päivää töissä ja saattaa olla välillä viikkojakin työmatkoilla. Hänellä on paljon kavereita ja minulla ei enää yhtään. En osaa enää edes tutustuakkaan, tiedän ettei kukaan halua minusta "enempää."

On kurja kun ei ole koskaan ketään jolle soittaa, kuka kävisi leffassa kanssani tms. Jos lapsi on vaikka mummolassa, niin saattaa olla etten avaa suutani muille kuin kaupan kassalle, jos silloinkaan.

Hauskaa oli kun eräs ex-kaveri otti yhteyttä ja ehdotti että tulisi pitämään meille partylite kutsut... Ja käski pyytää kaikki kaverit sinä iltana kylään. :D kieltäydyin jonkun tekosyyn verukkeella, koska ei minulla ole ketään ketä kutsua..

Voi kauhiaa! Mitäpä jos sinäkin ottaisit vastuuta elämästäsi. Nykyään on hienoa kun saa valittaa kaikesta, siis ihan kaikesta. Onneksi miehet sentään ei valita kuin saamattomuudesta ja nalkutuksesta. Ettekö te voisi valittamisen sijaan keskittyä ratkasuun.

No eihän tuo ole mikään yksinäinen. Meidän naapurissa asuu oikeasti yksinäinen, yli 80-v papparainen. Hänen vaimonsa on kuollut, eikä hänellä ole lapsia. Hänen ainoa veljensä on kuollut ja veljen ainoa lapsi asuu perheineen ulkomailla. Papalla on ollut hyvin pieni suku ja kaikki, ketä hän siitä tunsi ovat jo kuolleet. Elämäntyönsä hän teki maanviljelijänä, joten ei ole edes entisiä työkavereita. Myös vaimon sisarukset ovat tainneet kaikki kuolla ja harvemmin sitä nyt kuolleen puolison sisarusten lapset enää yhteyttä pitää tai edes omien. Jokaisella on ne omat vanhemmat ja appivanhemmat mielessä päällimäisenä, tottakai. 

Pappa on sen verran hyväkuntoinen, ettei saa vielä edes kotihoidon palveluja. Kaupasta hänelle tuodaan kerran viikossa ruokakassit ja kaupungin traktori auraa talvisin pihatien. Asumme siis maalla ja asutus on melko harvaa ja papan ikätoverit ovat pääasiassa mullan alla tai asuvat jossain palvelutalossa. Mieheni  koittaa silloin tällöin pistäytyä papalla, mutta kun meilläkin on omat vanhemmatkin iäkkäitä. Meidän poika käy leikkaamassa papan nurmikon ja minä vien jouluna vähän leivonnaisia. Eräs naapurirouva vie joka jouluksi kutomansa sukat. Siinäpä ne on papan virikkeet. 

Elisa on niin nuori että saattaa kaivata perheen tukea, jutussa ei puhuta mitään vanhemmista tai sisaruksista. Huono juttu kun perheet on niin hajonneita nykyään, ei pidetä yhteyttä ja toisista huolta. Monissa muissa maissa perheyhteys on paljon tiukempi, se suojelee lapsia ja nuoria.

Ikävää tietysti, mutta miksi te ihmiset ette mene mukaan jonnekin, missä voi tutustua uusiin ihmisiin? Itse käyn aamu-uinnilla viikottain ja olen siellä tutustunut moneen kivaan mummoon, itse olen siis paljon nuorempi. Yhdestä on tullut ystäväni, hän on hirveän elämänmyönteinen ja huumorintajuinen, käymme kylässä toisillamme ja joskus kahvilassa. Toisen ystävän sain joogasta. Tykästyin ihan hirveästi joogaan ja jotenkin vain jäin joogan jälkeen vähän juttusille ohjaajan kanssa ja kävi ilmi, että tulemme hyvin juttuun, nyt olemme olleet hyvät ystävät jo pari vuotta. Uusimman ystävän sain kun lähdin viime keväänä ohjatulle patikointiretkelle, siinä sen puolen päivän retken aikana tutustuin kivaan tyyppiin ja nyt olemme suorastaan sydänystäviä. 

Ei kai ne ystävät tule sinne kotiin ehdottelemaan ystävyyttä. Pitää olla itse aktiivinen, mennä mukaan ja alkaa vain puhumaan ihmisille. Minäkin olen aina ollut ujo ja hiljaisenpuoleinen ja hyvinkin introvertti ja välillä yksinäinen, vasta jokunen vuosi sitten päätin, että hankin ystäviä, onhan täällä nyt hyvänen aika paljon muitakin yksinäisiä, jotka kaipaavat ystävää. Kyllä sen huomaa, onko toinen kiinnostunut ystävyydestä vai ei. Pitää vaan pakottaa itsensä sinne oman mukavuusalueen ulkopuolelle, ei sitä voi vain odottaa, että joku toinen tekee sen omasta puolesta. Ei niitä ystäviä saa jos makaa kotona ja töllöttää ruutua. 

Jopa oli taas juttu.

Mun elämäni on käytännössä ihan samanlaista kuin Elisalla, poisluettuna ne olemassaolevat ystävät joihin hän kuitenkin pitää yhteyttä edes silloin tällöin.

Mun ainoa ystäväni, aikuisten oikeasti, on mieheni.

Joskus soittelen sisaruksilleni, joskus äidilleni, joskus kummitädeille, joskus tapaan heitä, ehkäpä hekin tietyllä tavalla ovat ystäviäni? Mutta sellaista suvun ulkopuolista ”ystävää” mulla ei ole ollut lukiovuosien jälkeen. Pari pariskuntatuttua onneksi on, joita tavataan miehen kanssa pariskuntana kerran tai pari kertaa vuodessa. Mutta muuten mennään ilman ystäviä, surullista toki mutta ei maailmanloppu.

Ihmetyttää, mikseivät Elisa ja avomies tee iltaisin yhdessä jotakin? Käy harrastamassa, teatterissa, liikkumassa, konserteissa, jne?

Silloin ei tarvitsisi tuijottaa netflixiä yksinäisyydessä, illasta toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Löysit kuitenkin helpolla tinderistä sen äijän. Yksinäinen äijä ei löytäisi vastaavassa tilanteessa sitä naista sieltä koskaan, joten moinen reppana joutaa kaulakiikkuun. Mies kun on katkera, niin se on vaan reppana luuseri.

Pointtihan oli se, että pelkkä partneri harvoin poistaa täysin yksinäisyyttä. Partneri voi helpottaa yksinäisyyttä, mutta monesti suhde kärsii muiden sosiaalisten suhteiden puutteesta ja sitten on taas helposti yksin. Tuo sinun viimeinen lause siitä, että miehet olisivat katkeria reppanoita ja luusereita on oma sisäistämäsi asia, minä en ole sitä mieltä. Ymmärrän katkeruutta, mutta toivon myös, että erilaisille yksinäisille ihmisille olisi tilaa puhua ja tukifoorumeista yms ei tulisi vertailukilpailuja siitä, kenellä menee huonoiten. Kaikkihan täällä yritämme kuitenkin hakea apua ja saada toisistamme tukea. Jos katkeruus omasta yksinäisyydestä (joka johtuu useimmiten yhteiskunnan rakenteista) kuitenkin kääntyy naisvihaksi, on ihmisellä ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä. Kaikki on vaan itsestä kiinni. Aletaan vaan kaikki miljonääreiksi ja kauniiksi ja pidetyiksi ihmisiksi. Mitäs hittoja me täällä pyöritään. 

Totta. Tilanne paranee juuri sillä, että jää kotiin murjottamaan ja valittamaan ja uhriutumaan. 

Minä olen tehnyt vaikka mitä muutakin kuin "murjottanut kotona". Kukaan ei vain kaipaa mun seuraa ja arvaa kuinka paljon jossain vaiheessa enää kiinnostaa yrittää kun ei ole aiemminkaan onnistunut ja itsetunto on mennyttä.

Ihan vaan vinkkinä totean, että kannattaa koettaa kehittäävahvempi itsetunto, joka ei pikkuasioista mene.

Itsetunnon kehittämisessä tarvitaan niitä muita ihmisiä ja nimenomaan onnistumiskokemuksia heidän kanssaan! Ethän varmaan tee kampausta ja meikkiäkään ilman peiliä? Nämä muut ihmiset ovat ikäänkuin peili, josta voit päätellä oman onnistumisesi sosiaalisessa kanssakäymisessä.  Ja se itsetunto ei ole niin, että sitä joko on, tai ei ole. Se koostuu monista osatekijöistä, voi olla hyvä ammatillinen itsetunto ja tietää osaavansa ja onnistuvansa. Sama ihminen taas voi olla sosiaalisesti kömpelö ja tuntea huonoa itsetuntoa siitä osa-alueesta. Sama ihminen voi edelleen olla todella hyvä kumppani seurustelusuhteessa jne. 

Miten ihmeessä meikkaaminen tähän liittyy? Terve itsetunto ei perustu jatkuvaan oman arvon pohtimiseen, muihin peilaamiseen tai hyväksynnän kalasteluun muilta.

Pitää kelvata itse itselleen, ei jatkuvasti hakea kelpaavuutta muilta. Kun sitten ei jatkuvasti pohdi omaa kelpaavuuttaan, pystyy keskittymään muuhunkin kun omaan napaan ja peilikuvaan, pystyy kiinnostumaan niistä muista.

Jolloin ne muutkin kiinnostuvat, ei kukaan halua ystäväkseen ihmistä jolle muut ihmiset ovat vain peilejä hänen itsensä katsomiseen, ei kukaan halua olla pelkkä peili jonkun toisen itsetunto-ongelmissa.

Se yhdistää useimpia yksinäisiä (ei siis kaikkia), että ei näe muuta kun omat tarpeensa, ei koskaan pysähdy pohtimaan että mitä ne muut saavat ystävyydestäni. Pelkkä peilin rooli ei ole kovin kiinnostava. Halutaan tukea, ja että muut soittavat ja ovat kiinnostuneita, mutta ei itse soiteta ja olla kiinnostuneita muista.

Jos se ongelma onkin tässä. Kukaan ei kiinnostu ihmisestä, joka pyörii vain oman itsetuntonsa ja omien vaikeuksien ympärillä. Yleensä ihmiset tutustuu helposti sellaisiin, joita kiinnostaa muut ihmiset ja on aidosti kiinnostunut myös heidän asioistaan. Mutta jos asenne ja elekieli on sellainen, että kun minä en voi ja kun minä en halua ja kun minä en pysty ja minun itsetuntoni, niin ehkä se juuri etäännyttää muut ihmiset

sitten kuitenkin neuvonantajien ystävät on kaikki ala-asteelta ja tuttuja joiden luona käy on lasten parhaiden kavereiden vanhemmat. haluan neuvoja niiltä joiden ystävät on saatu aikuisena

Mun kaikki ystävyys- ja kaverisuhteeni on aikuisiällä saatuja. Olen tutustunut näihin ihmisiin alunperin vapaaehtoistyössä (ovat siis toisia samaa vapaaehtoistyötä tekeviä), koiran kanssa ulkoillessani (alueen toisia koiranomistajia ja koirat ystävystyivät ensin ja sen jälkeen omistajat), yksi ystävistäni on työkaverini ja lisäksi olen saanut useita kavereita sekä yhden ystävän Facebookin harrasteryhmistä. 

Samoin. Kouluaikojen kavereista en edes tiedä, missä ovat ja kun katson luokkakuvaa, en suurimman osan nimiä edes muista.

Olen mennyt elämässä eteenpäin, enkä jäänyt kouluaikoihin kiinni. Perustanut elämäni aikana kodin monelle paikkakunnalle ja luonut ystäväpiirin jokaisessa paikassa.

Nyt olen menossa tällä viikolla lenkille lähikaupan kassan kanssa. Siinä käydessä on aina juteltu joku sana ja sovitiin, että lähdetään lenkille ja aloitetaan yhdessä kunnon kuntokuuri ja kilojen tiputus. Siitä se ystävyys alkaa.

Joo, niin varmaan olet. Varmasti olet sopinut kaupan kassan kanssa siinä ostosten maksamisen yhteydessä että alatte laihduttamaan yhdessä. :D

En epäile etteikö moni tänne kirjoittava olisikin niin sosiaalisesti lahjakas, että saa ystäviä missä tahansa. Jokin raja silti fantasioillakin. 

Usko tai ole uskomatta. Mutta tutustun ihmisiin helposti. Kyseisen kaupan kassankin kanssa juttu alkoi aikoinaan siitä, että katsoin, että onpä hänellä kauniit korvakorut. Sanoin sen ääneen. Siinä vaihdettiin pari sanaa ja hän kertoi, mistä oli saanut ne.

Joku toinen kerta, kun oli hiljaisempaa, juteltiin enemmän. Juttua tuli sitten joka kerta. Kerran ostin vihanneksia ja salaatteja ja huokaisin, että ei taho nämä läskit lähteä, että pakko alkaa kuurille. Pitäis käydä lenkillä, mutta olen niin laiska lähtemään yksin. Toinen siihen heti sanoi, että hän on miettinyt samaa, lähettäiskö joskus yhdessä. Että hän töiden jälkeen etsii minut fb.stä ja panee tarkempaa viestiä. Näin helposti se lähti eteen päin.

Helposta tutustumisesta lisää. Kävin tänään influenssarokotuksessa. Jäin istumaan sen 15 minuuttia sen jälkeen ja vastapäisen rouvan kanssa vaihdettiin jokunen sana. Kohta huomattiin, että on mennyt puoli tuntia ja juttua oli tosi paljon. Jos minulla ei olisi ollut menoa, olisimme jatkaneet juttua terveyskeskuksen kahviossa. Mutta harmi vain, että en ehtinyt.

Olen aina ja kaikkialla tutustunut helposti ihmisiin. Ja en todellakaan ole mikään ekstrovertti edes. Viihdyn erittäin hyvin yksinäni ja nautin, kun pääsen kotiini ja painan oven takanani kiinni ja saan olla itseni kanssa. Jopa puhelimen laitan joskus kiinni, että saan olla omassa rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Ikävää tietysti, mutta miksi te ihmiset ette mene mukaan jonnekin, missä voi tutustua uusiin ihmisiin? Itse käyn aamu-uinnilla viikottain ja olen siellä tutustunut moneen kivaan mummoon, itse olen siis paljon nuorempi. Yhdestä on tullut ystäväni, hän on hirveän elämänmyönteinen ja huumorintajuinen, käymme kylässä toisillamme ja joskus kahvilassa. Toisen ystävän sain joogasta. Tykästyin ihan hirveästi joogaan ja jotenkin vain jäin joogan jälkeen vähän juttusille ohjaajan kanssa ja kävi ilmi, että tulemme hyvin juttuun, nyt olemme olleet hyvät ystävät jo pari vuotta. Uusimman ystävän sain kun lähdin viime keväänä ohjatulle patikointiretkelle, siinä sen puolen päivän retken aikana tutustuin kivaan tyyppiin ja nyt olemme suorastaan sydänystäviä. 

Ei kai ne ystävät tule sinne kotiin ehdottelemaan ystävyyttä. Pitää olla itse aktiivinen, mennä mukaan ja alkaa vain puhumaan ihmisille. Minäkin olen aina ollut ujo ja hiljaisenpuoleinen ja hyvinkin introvertti ja välillä yksinäinen, vasta jokunen vuosi sitten päätin, että hankin ystäviä, onhan täällä nyt hyvänen aika paljon muitakin yksinäisiä, jotka kaipaavat ystävää. Kyllä sen huomaa, onko toinen kiinnostunut ystävyydestä vai ei. Pitää vaan pakottaa itsensä sinne oman mukavuusalueen ulkopuolelle, ei sitä voi vain odottaa, että joku toinen tekee sen omasta puolesta. Ei niitä ystäviä saa jos makaa kotona ja töllöttää ruutua. 

Olen harrastanut yli kymmentä joka alan lajia, asunut useissa maissa, ollut monissa työpaikoissa jne jne- en silti saa ystäviä. En ole luultavasti tarpeeksi hauskaa ja kiinnostavaa seuraa. Minkä minä sille voin.

Ennen ihmiset vielä elivät siten, että heillä oli lähtökohtaisesti laaja suku lähellä tai ylipäätään jonkinlainen "tribe". Oli yksinäisyydestä mitä mieltä hyvänsä, tuo on ihmisille kuitenkin luontaisempi tapa elää. Sosiaalinen media kyllä etäännyttää ihmisiä valitettavan usein ja Facebook ym hyötyvät jopa yksinäisistä käyttäjistään. En tietenkään syytä niitä yksin yksinäisyydestä, kyllä taustalla on muutakin. Mutta aika usein mietin sitäkin, että minkälaista olisi, jos kaikki eivät olisi aina noin vain tavoitettavissa, eikä netissä esitettäisi jotain täydellistä elämää pintatutuille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävää tietysti, mutta miksi te ihmiset ette mene mukaan jonnekin, missä voi tutustua uusiin ihmisiin? Itse käyn aamu-uinnilla viikottain ja olen siellä tutustunut moneen kivaan mummoon, itse olen siis paljon nuorempi. Yhdestä on tullut ystäväni, hän on hirveän elämänmyönteinen ja huumorintajuinen, käymme kylässä toisillamme ja joskus kahvilassa. Toisen ystävän sain joogasta. Tykästyin ihan hirveästi joogaan ja jotenkin vain jäin joogan jälkeen vähän juttusille ohjaajan kanssa ja kävi ilmi, että tulemme hyvin juttuun, nyt olemme olleet hyvät ystävät jo pari vuotta. Uusimman ystävän sain kun lähdin viime keväänä ohjatulle patikointiretkelle, siinä sen puolen päivän retken aikana tutustuin kivaan tyyppiin ja nyt olemme suorastaan sydänystäviä. 

Ei kai ne ystävät tule sinne kotiin ehdottelemaan ystävyyttä. Pitää olla itse aktiivinen, mennä mukaan ja alkaa vain puhumaan ihmisille. Minäkin olen aina ollut ujo ja hiljaisenpuoleinen ja hyvinkin introvertti ja välillä yksinäinen, vasta jokunen vuosi sitten päätin, että hankin ystäviä, onhan täällä nyt hyvänen aika paljon muitakin yksinäisiä, jotka kaipaavat ystävää. Kyllä sen huomaa, onko toinen kiinnostunut ystävyydestä vai ei. Pitää vaan pakottaa itsensä sinne oman mukavuusalueen ulkopuolelle, ei sitä voi vain odottaa, että joku toinen tekee sen omasta puolesta. Ei niitä ystäviä saa jos makaa kotona ja töllöttää ruutua. 

Olen harrastanut yli kymmentä joka alan lajia, asunut useissa maissa, ollut monissa työpaikoissa jne jne- en silti saa ystäviä. En ole luultavasti tarpeeksi hauskaa ja kiinnostavaa seuraa. Minkä minä sille voin.

Käytöksessäsi on jotain, mikä työntää ihmiset pois luotasi. Mieti mitä se voisi olla. Itselläni se oli ensinnäkin tietynlainen negatiivisuus, en minäkään mikään hauska ole, eikä minussa ole mitään erityisen mielenkiintoista. Teen tavallista toimistotyötä, on mies ja lapsia ja nuo edellämainitut harrastukset, lisäksi lukeminen, neulominen ja kävelylenkit. Ajattelin negatiivisesti ja usein se tuli suustakin ulos se negatiivisuus; voi kun on kylmä, hyi mikä räntäsade, kylläpä väsyttää, onpa tylsää jne. Tietoisesti lähdin muuttamaan tuota tapaani ja päinvastoin aloin aina kehua mitä vain kehumista oli. Lisäksi aloin tietoisesti kyselemään enemmän ja painoin mieleeni vastaukset, jotta kun seuraavan kerran näemme, voin kysyä, että "no mitenkäs miehesi nyt voi, onko selkäkipu jo helpottanut" ja kun oikein rohkaistuin, soitin ja kysyin, että "vieläkö olet alamaissa, auttaisko, jos mentäisiin yhdessä kävelylle tai kahville?".

Pitää olla vastavuoroinen. Niin kummalta kuin tuntuukin, me ei kaikki osata tätä luonnostaan, vaan se pitää opetella. Pitäisköhän alkaa järkkäämään kursseja ystävystymisestä..

Ajatelkaapa miten paljon yksinäisiä on tulevaisuudessa, kun nykynuoret eivät enää tee lapsia ollenkaan! Ei ole siis paitsi omia lapsia, myöskään niitä serkkuja, tätejä, setiä tai kaukaisempiakaan sukulaisia. Velat sanovat, että tutkimusten mukaan lapsettomat eivät ole sen yksinäisempiä kuin muutkaan. No eivät vielä, koska heillä on sisaruksia, sisarusten lapsia, kummilapsia ja muita sukulaisia. Ei tule enää kutsuja mihinkään sukujuhliinkaan ja vähätkin sukulaiset asuvat ympäri maata ja maailmaa. 

Minullakin on kummitäti, jolla ei ole lapsia omasta halustaan. Mutta hänellä onkin kaksi siskoa ja kolme siskonlasta sekä muutama kummilapsi ja kaikki olemme häneen yhteydessä. Myöskään sedälläni ei ole lapsia, mutta on sisko ja kolme veljeä ja heillä yhteensä yli 10 lasta ja suurin osa meistä pitää hyvinkin tiiviisti yhteyttä. Myös hänen vaimonsa suku pitää yhteyttä. Ystävät jo kuolleet tai ovat hyvin huonossa kunnossa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävää tietysti, mutta miksi te ihmiset ette mene mukaan jonnekin, missä voi tutustua uusiin ihmisiin? Itse käyn aamu-uinnilla viikottain ja olen siellä tutustunut moneen kivaan mummoon, itse olen siis paljon nuorempi. Yhdestä on tullut ystäväni, hän on hirveän elämänmyönteinen ja huumorintajuinen, käymme kylässä toisillamme ja joskus kahvilassa. Toisen ystävän sain joogasta. Tykästyin ihan hirveästi joogaan ja jotenkin vain jäin joogan jälkeen vähän juttusille ohjaajan kanssa ja kävi ilmi, että tulemme hyvin juttuun, nyt olemme olleet hyvät ystävät jo pari vuotta. Uusimman ystävän sain kun lähdin viime keväänä ohjatulle patikointiretkelle, siinä sen puolen päivän retken aikana tutustuin kivaan tyyppiin ja nyt olemme suorastaan sydänystäviä. 

Ei kai ne ystävät tule sinne kotiin ehdottelemaan ystävyyttä. Pitää olla itse aktiivinen, mennä mukaan ja alkaa vain puhumaan ihmisille. Minäkin olen aina ollut ujo ja hiljaisenpuoleinen ja hyvinkin introvertti ja välillä yksinäinen, vasta jokunen vuosi sitten päätin, että hankin ystäviä, onhan täällä nyt hyvänen aika paljon muitakin yksinäisiä, jotka kaipaavat ystävää. Kyllä sen huomaa, onko toinen kiinnostunut ystävyydestä vai ei. Pitää vaan pakottaa itsensä sinne oman mukavuusalueen ulkopuolelle, ei sitä voi vain odottaa, että joku toinen tekee sen omasta puolesta. Ei niitä ystäviä saa jos makaa kotona ja töllöttää ruutua. 

Olen harrastanut yli kymmentä joka alan lajia, asunut useissa maissa, ollut monissa työpaikoissa jne jne- en silti saa ystäviä. En ole luultavasti tarpeeksi hauskaa ja kiinnostavaa seuraa. Minkä minä sille voin.

Käytöksessäsi on jotain, mikä työntää ihmiset pois luotasi. Mieti mitä se voisi olla. Itselläni se oli ensinnäkin tietynlainen negatiivisuus, en minäkään mikään hauska ole, eikä minussa ole mitään erityisen mielenkiintoista. Teen tavallista toimistotyötä, on mies ja lapsia ja nuo edellämainitut harrastukset, lisäksi lukeminen, neulominen ja kävelylenkit. Ajattelin negatiivisesti ja usein se tuli suustakin ulos se negatiivisuus; voi kun on kylmä, hyi mikä räntäsade, kylläpä väsyttää, onpa tylsää jne. Tietoisesti lähdin muuttamaan tuota tapaani ja päinvastoin aloin aina kehua mitä vain kehumista oli. Lisäksi aloin tietoisesti kyselemään enemmän ja painoin mieleeni vastaukset, jotta kun seuraavan kerran näemme, voin kysyä, että "no mitenkäs miehesi nyt voi, onko selkäkipu jo helpottanut" ja kun oikein rohkaistuin, soitin ja kysyin, että "vieläkö olet alamaissa, auttaisko, jos mentäisiin yhdessä kävelylle tai kahville?".

Pitää olla vastavuoroinen. Niin kummalta kuin tuntuukin, me ei kaikki osata tätä luonnostaan, vaan se pitää opetella. Pitäisköhän alkaa järkkäämään kursseja ystävystymisestä..

Tämä on aika oleellinen juttu. Mulla ei ollut lapsena, ei teininä, ei nuorena aikuisena, ei keski-ikäisenä eikä nytkään yli viiskymppisenä mitään vaikeuksia tutustua, solmia kaverisuhteita ja ystävystyä. Olen miettinyt, miksi ei. Miksi sama asia on joillekin erittäin vaikeaa ja mulle erittäin helppoa. Ja olen päätynyt siihen lopputulokseen, että minä kuuntelen. Oikeasti kuuntelen enkä ole vain kuuntelevinani. Muistan, mitä joku on sanonut. Ihmiset ihan oikeasti ilahtuvat siitä, että muistat sen, mitä he 6 kk sitten sinulle sanoivat. Koska silloin he tuntevat, että eivät sittenkään olleet sulle yhdentekevä, yksi satojen muiden joukossa. Ihminen, joka on aidosti kiinnostunut muista ihmisistä, saa aika helposti uusia kavereita ja ystäviä. 

Minäkin ihmettelen aina vähän tuollaista yksinäisyyttä, jossa kuitenkin on seurustelukumppani. Kutsuisin sitä ennemmin kaverittomuudeksi.

Sen ymmärrän, jos joku jolla ei ole ketään muuta kuin esim. vanhemmat ja muita sukulaisia elämässään, sanoo olevansa yksinäinen noista läheisestä sukulaisistaan huolimatta. Yksinäisyys on olennaisesti sitä, että ei ole ketään, joka olisi kanssani ns. vapaaehtoisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävää tietysti, mutta miksi te ihmiset ette mene mukaan jonnekin, missä voi tutustua uusiin ihmisiin? Itse käyn aamu-uinnilla viikottain ja olen siellä tutustunut moneen kivaan mummoon, itse olen siis paljon nuorempi. Yhdestä on tullut ystäväni, hän on hirveän elämänmyönteinen ja huumorintajuinen, käymme kylässä toisillamme ja joskus kahvilassa. Toisen ystävän sain joogasta. Tykästyin ihan hirveästi joogaan ja jotenkin vain jäin joogan jälkeen vähän juttusille ohjaajan kanssa ja kävi ilmi, että tulemme hyvin juttuun, nyt olemme olleet hyvät ystävät jo pari vuotta. Uusimman ystävän sain kun lähdin viime keväänä ohjatulle patikointiretkelle, siinä sen puolen päivän retken aikana tutustuin kivaan tyyppiin ja nyt olemme suorastaan sydänystäviä. 

Ei kai ne ystävät tule sinne kotiin ehdottelemaan ystävyyttä. Pitää olla itse aktiivinen, mennä mukaan ja alkaa vain puhumaan ihmisille. Minäkin olen aina ollut ujo ja hiljaisenpuoleinen ja hyvinkin introvertti ja välillä yksinäinen, vasta jokunen vuosi sitten päätin, että hankin ystäviä, onhan täällä nyt hyvänen aika paljon muitakin yksinäisiä, jotka kaipaavat ystävää. Kyllä sen huomaa, onko toinen kiinnostunut ystävyydestä vai ei. Pitää vaan pakottaa itsensä sinne oman mukavuusalueen ulkopuolelle, ei sitä voi vain odottaa, että joku toinen tekee sen omasta puolesta. Ei niitä ystäviä saa jos makaa kotona ja töllöttää ruutua. 

Olen harrastanut yli kymmentä joka alan lajia, asunut useissa maissa, ollut monissa työpaikoissa jne jne- en silti saa ystäviä. En ole luultavasti tarpeeksi hauskaa ja kiinnostavaa seuraa. Minkä minä sille voin.

Käytöksessäsi on jotain, mikä työntää ihmiset pois luotasi. Mieti mitä se voisi olla. Itselläni se oli ensinnäkin tietynlainen negatiivisuus, en minäkään mikään hauska ole, eikä minussa ole mitään erityisen mielenkiintoista. Teen tavallista toimistotyötä, on mies ja lapsia ja nuo edellämainitut harrastukset, lisäksi lukeminen, neulominen ja kävelylenkit. Ajattelin negatiivisesti ja usein se tuli suustakin ulos se negatiivisuus; voi kun on kylmä, hyi mikä räntäsade, kylläpä väsyttää, onpa tylsää jne. Tietoisesti lähdin muuttamaan tuota tapaani ja päinvastoin aloin aina kehua mitä vain kehumista oli. Lisäksi aloin tietoisesti kyselemään enemmän ja painoin mieleeni vastaukset, jotta kun seuraavan kerran näemme, voin kysyä, että "no mitenkäs miehesi nyt voi, onko selkäkipu jo helpottanut" ja kun oikein rohkaistuin, soitin ja kysyin, että "vieläkö olet alamaissa, auttaisko, jos mentäisiin yhdessä kävelylle tai kahville?".

Pitää olla vastavuoroinen. Niin kummalta kuin tuntuukin, me ei kaikki osata tätä luonnostaan, vaan se pitää opetella. Pitäisköhän alkaa järkkäämään kursseja ystävystymisestä..

Tässä oli paljon hyvää asiaa. Tutustuin perhekerhossa erääseen tänne vastamuuttaneeseen naiseen. Koska olimme äitiyslomalla, oli luontevaa, että aloimme tapailla ja kaverustua. Mutta tämä toinen oli tällainen, että : voi kun olen yksinäinen täällä. Miehenkin kans menee huonosti. Mies ei sitä ja mies ei tätä. Ja tuleekohan meille kohta ero. Ja mies ei käy minun kanssa koskaan missään ja mies ei huomioi. Mitenhän minä sitten töissä pärjään, kun lastakin pitää viedä hoitoon. Ilmakin on niin huono, että en kyllä jaksa lähteä puistoon. On se tylsää olla vain kotona, kun kukaan ei soittele ja pidä yhteyttä.

Huomasin, että aina kun tapasimme, olin alakuloinen ja pahantuulinen ja väsynyt. Lopulta alkoi pelottaa se, tämä ihminen soittaa. Pitkään kamppailin sen kanssa, mitä teen tämän ihmisen kanssa, kun hänen elämä oli pelkkää huokailua ja valittamista.

Niinhän ne välit meni poikki, kun lähdin töihin. Ei ollut mitään syytä enää pitää yhteyttä, kun en jaksanut kuunnella sitä pahantuulista valitusa ja negatiivista elämänasennetta koko aikaa. Varmaan ihan kiva ihminen, mutta kun puhe alkoi aina: Taas on niin kylmää, että en kyllä halua lähteä ulos. Voi kun taas väsyttää, kun lapsi heräsi monta kertaa yössä. Mulla niin käy kateeksi, kun ukkos kans liikutte yhdessä, kun mun mies ei koskaan....

Tähän ketjuun on kirjoittanut pari erikoislahjakkuuden omaavaa henkilöä. Molemmat ovat sosiaalisesti kyvykkäitä - toinen osaa luontevasti jutella ja saada muut mukaan keskusteluun, toinen osaa kuunnella ja olla kiinnostunut. Sellainen on hienoa.

Minulla on ongelmana kai jonkinlainen ylikuormittuminen kun en jaksa kuunnella ihmisten juttuja. Kahvitauollakin päässä alkaa surista enkä muista kenen mies se Pertti olikaan vai oliko se lapsi ja kellä se olikaan anoppi sairaalassa. En siis ole tarpeeksi kiinnostunut, eikä puolituttujen asiat jää mieleen. Yritän kyllä esittää kiinnostunutta, koska siitä ihmiset pitävät. Siitä, että saavat puhua itsestään ja joku kuuntelee.

Minäkin siis tiedän sen avaimen tähän ystävystymiseen, olen vain liian laiska ja epäsosiaalinen toimimaan. Te jotka kärsitte yksinäisyydestä - lopettakaa itsenne ajattelu. Kun juttelette, kohdistakaa kaikki huomio toiseen. Kyselkää, nyökytelkää, kuunnelkaa. Ihmiset rakastavat sitä kun heistä ollaan kiinnostuneita.

Faith kirjoitti:

Minäkin ihmettelen aina vähän tuollaista yksinäisyyttä, jossa kuitenkin on seurustelukumppani. Kutsuisin sitä ennemmin kaverittomuudeksi.

Sen ymmärrän, jos joku jolla ei ole ketään muuta kuin esim. vanhemmat ja muita sukulaisia elämässään, sanoo olevansa yksinäinen noista läheisestä sukulaisistaan huolimatta. Yksinäisyys on olennaisesti sitä, että ei ole ketään, joka olisi kanssani ns. vapaaehtoisesti.

Partnerini ei voi tulla kanssani luennoille tai syömään, koska hänellä on omat työnsä. Musiikki- ja harrastusmakumme on osittain erilaista, eli niitä pitää sitten yksin harrastaa. Emme voi olla toisissamme kiinni joka päivä tai edes joka viikonloppu, koska silloin molemmilla alkaa naksumaan päässä. Käytännössä arkeni on siis sitä, että istun luennoilla yksin, menen suoraan kotiin syömään, koska en vielä ole saanut rohkeutta mennä yksin ruokalaan. Koulun jälkeen olen yksin kotona, koska partnerini asuu kauempana. Viikonloppuna olen sitten partnerin kanssa, mutta en voi omia häntä.

Yksinäisyys tulee siitä, ettei ole ketään, jonka kanssa hengailisi koulussa tai sen ulkopuolella, opiskelijabileisiin joutuisi menemään myös yksin. Melkein kukaan ei lähetä minulle tekstareita tai soittele, partneri ainoastaan välillä kaipailee, muttei ole puheliasta sorttia. Muutenkin partnerini on aika epäsosiaalinen ja vähemmän empatiakykyinen, mutta hänellä on iso kaveripiiri, eli hänen sosiaaliset tarpeensa tulevat täyteen ja hänen ei tarvitse olla kanssani yhtä paljon kuin minä, jonka kokonainen sosiaalinen piiri on pelkästään hän. Monesti yksinäisenä menen partnerini menoihin mukaan, vaikka en edes pidä tapahtumasta, mutta tarvitsen silti jotain sosiaalista kontaktia. Kaipaan isompaa ihmisverkostoa sen sijaan, että olisi pelkästään tämä yksi partneri, joka ei yksinkertaisesti voi olla koko sosiaalinen verkostoni.

Olipas tämä Elisa todella rasittavan oloinen ripustautuja. Näkee kavereitaan kuitenkin parin kuukauden välein, mikä on aikuiselle työssäkäyvälle ihan hyvä saavutus. Ja pari tuntia ei riitä, vaan kavereiden pitäisi jaksaa hengailla Elisan kanssa monta tuntia! Teini-iässä hengaillaan frendien kanssa joka pvä nukkumaanmenoon asti, aikuisiällä pitää jo osata viettää aikaa itsensä/perheensä kanssa.

Itse näen kavereitani juurikin parin kuukauden välein ja sekin on minulle ponnistus, koska töissä tapahtuva sosiaalinen vuorovaikutus uuvuttaa jo tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en oikeesti ymmärrä että mistä mää antisosiaaliset ja kaverittomat ihmiset löytää kumppanin?? Netistä???

Miten voi olla kumppani, mutta ei ystävää??

Itse kun aikoinaan olin ahdistunut ja pelkäsin suuresti sosiaalisia tilanteita, ei tullut mieleenkään lähestyä vastakkaista sukupuolta. Sellainen toisen kohtaaminen tosi läheisellä tavalla tuntui tosi vaikelta.

Ymmärrän että meitä ihmisiä on monenlaisia, mutta jos ei uskalla lähestyä ihmisiä kaverina, niin miten voi uskaltaa parisuhdemielessä???

Luulen että pohjalla on jotain että ei niin ole arvostanut toisten seuraa. On tosi introvertti, pitänyt huonosti yhteyttä ja kaverit vaan jäänyt.

Sitten yhtäkkiä huomaa että ei ole ketään kelle voisi enää soittaa.

Itse siis luulen näin, koska mulle olisi voinut käydä sama ja melkdin kävi. Tajusin etten ole arvostanut ystäviäni ollenkaan. Aloin huomioida heitä ja pitää yhteyttä. Se tuntui hyvältä minusta ja varmasti ystävistänikin, kun yhteydenpito ei ollut vain heidän kontollaan. Osoitin välittävän heistä.

Ystävyys ja kaverisuhteet kaipaa tekemistä ja yhteydenpitoa.

Ellulla oli äijiä jonoksi asti kun tinderiin

ilmoituksen laittoi. Sieltä valitsi parhaan. Helpolla pääsi ellu siinäkin.

Eihän tuossa jutussa sanottu misään, että Elisalla olisi ollut miehiä jonoksi asti Tinderissä! Mistä sitä tietää, etsikö hän kumppania kauankin. Miksi keksit omiasi?