"yksinäisen Elisan, 22, elämä: Töistä kotiin ja Netflix päälle, ei ketään kelle soittaa " :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä muakin vituttaa että poikaystävä on ainut kaveri. Oon muuttanut työn perässä pois kotipaikkakunnalta ja sinne jäi kaverit, mies sentään lähti mukaan. Olen pudonnut kelkasta muiden kamujen elämästä, koska he näkevät päivittäin ja minä asun muualla.

Oon aloittanut uusia harrastuksia, yrittänyt pyytää työkavereita kahville, tavannut ihmisiä facen kautta, mutta en vain saa kavereita. Kelpaan vain moikkaustutuksi, en muuhun. Ketään ei kiinnosta nähdä toista kertaa. Poikaystävä luuhaa kaikki illat omissa harrasteissaan, ja sen kavereiden kanssa mulla ei ole mitään yhteistä. Olen kaikki päivät töiden jälkeen yksin.

Jotkut nyt vaan kaipaisi enemmän seuraa ja kun sitä ei saa, niin se alkaa masentaa. Hyvät niille jotka pärjää ilman kavereita ja ilman kumppaniakin masentumatta, mulla ottaa tämäkin tilanne psyyken päälle.

Sori nyt vaan jos joku tästä loukkaantuu, kun hänellä on vielä huonommin asiat. Tiedoksi kuitenkin, että jossain päin maailmaa on aina joku, jolla on huonommin asiat kuin sulla. Että muista sitten itsekin olla valittamatta.

Kyllä muistan! En ymmärrä tätä valituksen kulttuuria mikä nykyään on valloillaan. Oletko tietoinen että voit paremmin jos ajattelet positiivisia asioita ja huonommin jos negatiivisia. Oletko tietoinen että voit itse ratkaisevasti vaikuttaa omaan ajatusmaailmaasi ja sitä kautta siihen kuinka koet elämän. Vaikeuksia tulee kaikille, mutta jotkut kuuluttavat niitä uudestaan ja uudestaan. Kysyn tämän vielä kerran: oletko koskaan nähnyt positiivisesti elämään suhtautuvaa yksinäistä ihmistä?

Mä olin erittäin positiivinen ihminen kun muutin tänne uuteen kaupunkiin. Ajattelin että uusia kavereita saa tuosta vaan ja vanhatkin pysyy, vaikkei usein näkisikään. Jaksoin aloittaa uusia harrastuksia, kursseja, töissä menin vapaaehtoisesti mukaan pikkujoulujen järjestämiseen ym. Mutta kun kolmen vuoden aikana en silti ole saanut yhtään ystävää ja vanhatkin ovat hylänneet, niin kyllä tässä on enää vaikeaa suhtautua positiivisesti mihinkään. Kai mä olen vain liian tylsä kenenkään kaveriksi ja on aika hyväksyä se, ettei ketään kiinnosta.

-sama

Jossain on sitten kehitettävää jos olet ystävällinen ja toiset huomioon ottava ja positiivinenkin. Jossain mättää.

Ellu pieras tinderistä poikkiksen.

Itse olen ollut jo kauan yksin ja se ei todellakaan ole ulkonäkökysymys. Loin ihan itse itselleni yksinäisyyteni,kun en silloin aikaisemmin jaksanut vastata puheluihin. Nykyään asia on toisaalta helpompi käsitellä,koska olen samalla myös ymmärtänyt valheellisuuden,mikä niin usein vaan sisältyy 'kaveruuteen'. 

Sun kirjotus oli varmaan paras,mutta en pystyny ees alottamaan lukemista,koska näytti vähän turhan pitkältä tarinalta..:ehdotan sulle vaan kirjailijan uraa,suoraan ja ilman näitä välietappeja. Sitten kun aloitat sen kirjan kirjoittamisen,niin pidä huolta,ettei lukija heti väsy,ennenkuin ehtii edes alkua pidemmälle. 

Minulla on muuten sama tilanne, mutta poikaystävää ei ole ja vanhemmat ovat kuolleet, toinen äskettäin ja toinen vuosia sitten. Käyn töissä, opiskelen, menen kotiin ja luen kirjoja. Minulla tosin oli lukion alussa ystäviä ja iso kaveriporukka, mutta muiden valmistuessa ja minun opintojen venyessä yhteydenpito jäi. Tällä porukalla tapaamme edelleen noin kerran vuodessa niin että minäkin olen mukana, mutta ei muuten. Silloin olen täysin ulkopuolinen. Muut tapaavat ja pitävät yhteyttä sen yhden tapaamisen ulkopuolella, mutta minä olen jotenkin unohtunut sinne laitamille. Ei kukaan vastaa, jos otan yhteyttä, vuoden välein tavatessa pahoitellaan sitä, että puhelin meni rikki tai on ollut kiire. Olen valtavan sosiaalinen ihminen ja viihtyisin juuri isossa porukassa, mutta olen hyväksynyt sen, että se tuskin tulee olemaan todellisuutta minulle. Eniten sattuu silloin, kun haluaisi jakaa jonkin ison asian jonkun kanssa, mutta ei ole ketään. Vihdoin valmistun tänä jouluna, muttei ole ketään kenen kanssa juhlia sitä. Sain jokin aika sitten uuden työpaikan josta olen innoissani, muttei ketään kiinnosta. Someen ilmestyy vanhojen kavereiden päivityksiä syntymäpäivien juhlimisesta, yhteisista leffakäynneistä ja kahvilassa käymisestä. Teen paljon asioita yksin, mutta sosiaaliselle ihmiselle se on vähän kuin kävisi leffassa josta lähtee puolessa välissä tai tilaa kahvilassa jotain, jonka vain jättää syömättä. Se tärkein osa puuttuu.

Eikä tästä voi puhua. Oletus on, että minussa on jotain todella pahasti pielessä ja olen kamala ihminen, koska kaikillahan nyt on joku jos haluaa niin. Oma valinta, oma syy, varmaan mielenterveysongelmia joilla kuormittaa läheisiään. Eniten kaipaan elämässä sitä, että joku kaipaisi minua. Etten voisi yhtäkkiä kadota ilman, että kukaan huomaisi mitään vuoteen. Olisin todella hyvä murhattava tai siepattava.

Eikä ihmisiä vain tapaa sattumalta ja sitten päätetä, että ollaanpa ystäviä. Siihen tarvitsee jonkin yhteisen asian jonka merkeissä tavataan, mutta ollapa tilanteessa jossa niin kävisi. Etäopinnotkin tarkoittavat sitä, että käyn koululla tekemässä kokeita, siinä se. Töissä kaikilla on jo ne omat kuviot eikä minullakaan ole töissä aikaa millekään muulle, kuin sille työlle.

Kai se on outoa, ettei ole poikaystävääkään. En vain tiedä, että missä niitä miehiäkään tapaisi, kun ei muutenkaan tapaa ketään. Mihinkään deittisovelluksiin en ole lähtenyt, koska en halua yhdenillanjuttuja tai seksisuhdetta. Niitä kyllä olisi tarjolla, mutta ei sitä tuikitavallista arjen jakamista ja kumppanuutta. Siispä jatkan yksineloani ja yritän tehdä mahdollisimman paljon töitä siksi, ettei olisi aikaa ajatella yksinäisyyttä. Saapahan rahaa säästöön, kun ei ole mitään mihin sitä rahaa käyttäisi.

Minkä takia pitää kuormittaa ja stressata itseään jollain asialla? Oli se sitten aitoa tai feikkiä yksinäisyyttä.

Ei me tälle mitään voida, että eletään pikkasen vinksahtaneessa maailmassa itsekkäiden ja eläimellisten ihmisten keskellä.

Miksei voi vapauttaa itseään kärsimyksestä vaan hyväksymällä, että elämä nyt vain tapahtuu ja minä elän sen? Vaan siihen pitää alkaa lisäämään kaikkia asioita mitä tarvitsee ja jos niitä ei ole, niin sitten koko elämä on kurjaa hautaan saakka.

Ei elämää voi kovin vakavasti ottaa; liian pitkä sairas vitsi tää muutenkin on.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on muuten sama tilanne, mutta poikaystävää ei ole ja vanhemmat ovat kuolleet, toinen äskettäin ja toinen vuosia sitten. Käyn töissä, opiskelen, menen kotiin ja luen kirjoja. Minulla tosin oli lukion alussa ystäviä ja iso kaveriporukka, mutta muiden valmistuessa ja minun opintojen venyessä yhteydenpito jäi. Tällä porukalla tapaamme edelleen noin kerran vuodessa niin että minäkin olen mukana, mutta ei muuten. Silloin olen täysin ulkopuolinen. Muut tapaavat ja pitävät yhteyttä sen yhden tapaamisen ulkopuolella, mutta minä olen jotenkin unohtunut sinne laitamille. Ei kukaan vastaa, jos otan yhteyttä, vuoden välein tavatessa pahoitellaan sitä, että puhelin meni rikki tai on ollut kiire. Olen valtavan sosiaalinen ihminen ja viihtyisin juuri isossa porukassa, mutta olen hyväksynyt sen, että se tuskin tulee olemaan todellisuutta minulle. Eniten sattuu silloin, kun haluaisi jakaa jonkin ison asian jonkun kanssa, mutta ei ole ketään. Vihdoin valmistun tänä jouluna, muttei ole ketään kenen kanssa juhlia sitä. Sain jokin aika sitten uuden työpaikan josta olen innoissani, muttei ketään kiinnosta. Someen ilmestyy vanhojen kavereiden päivityksiä syntymäpäivien juhlimisesta, yhteisista leffakäynneistä ja kahvilassa käymisestä. Teen paljon asioita yksin, mutta sosiaaliselle ihmiselle se on vähän kuin kävisi leffassa josta lähtee puolessa välissä tai tilaa kahvilassa jotain, jonka vain jättää syömättä. Se tärkein osa puuttuu.

Eikä tästä voi puhua. Oletus on, että minussa on jotain todella pahasti pielessä ja olen kamala ihminen, koska kaikillahan nyt on joku jos haluaa niin. Oma valinta, oma syy, varmaan mielenterveysongelmia joilla kuormittaa läheisiään. Eniten kaipaan elämässä sitä, että joku kaipaisi minua. Etten voisi yhtäkkiä kadota ilman, että kukaan huomaisi mitään vuoteen. Olisin todella hyvä murhattava tai siepattava.

Eikä ihmisiä vain tapaa sattumalta ja sitten päätetä, että ollaanpa ystäviä. Siihen tarvitsee jonkin yhteisen asian jonka merkeissä tavataan, mutta ollapa tilanteessa jossa niin kävisi. Etäopinnotkin tarkoittavat sitä, että käyn koululla tekemässä kokeita, siinä se. Töissä kaikilla on jo ne omat kuviot eikä minullakaan ole töissä aikaa millekään muulle, kuin sille työlle.

Kai se on outoa, ettei ole poikaystävääkään. En vain tiedä, että missä niitä miehiäkään tapaisi, kun ei muutenkaan tapaa ketään. Mihinkään deittisovelluksiin en ole lähtenyt, koska en halua yhdenillanjuttuja tai seksisuhdetta. Niitä kyllä olisi tarjolla, mutta ei sitä tuikitavallista arjen jakamista ja kumppanuutta. Siispä jatkan yksineloani ja yritän tehdä mahdollisimman paljon töitä siksi, ettei olisi aikaa ajatella yksinäisyyttä. Saapahan rahaa säästöön, kun ei ole mitään mihin sitä rahaa käyttäisi.

Vaikka olisi yksinäinen, niin miksi se sitte tarkoittaa sitä, että ei ole mitään mihin rahaa käyttäisi?

Eikö ihmiset osaa elää ja tehdä asioita niillä resursseilla mitä on?

Tuntuu olevan yleinen asenne : "kun minä nyt olen yksinäinen, niin en minä, ei minulle, en en..."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsestä tuo on kiinni, kuten minen moni muukin asia mistä kaikki valittaa.

Osittain onkin. On silti mielenkiintoista, että yleisesti ottaen täällä on täysin ok sanoa yksinäiselle, että asia on oma vikasi, ota itseäsi niskasta kiinni ja hoida homma kuntoon.

Sitten taas jos sanoo näille palstan "sinkkumiehille" että heidän naisen puutteensa on ihan heidän oma vikansa, niin  vastauksena on hirveä kitinä.

Sama reaktio tulisi jos sanoisi pienituloisille että köyhyytenne on oma vikanne, olisitte vaan rikkaampia.

Yksinäisiä on kuitenkin ihan ok syyllistää ja dissata. 

Suoraan sanoen ottaa päähän nuo "itsestä kiinni, sinäkin voit vapaasti mennä ulos" -kommentit. Kun syitä yksinäisyyteen voi olla niin monia: masennus, huonommuudentunne, ahdistus, hylätyksi tuleminen, epäluottamus... Ihan vaikka sekin ettei ole varaa harrastaa mitään missä voisi tavata ihmisiä tai ei asu paikassa jossa olisi ilmaisjuttuja voivat vaikeuttaa asioita.

Tekosyitä on helppo keksiä. Esim. Yhdistystouminta on ilmaista ja pienimmälläkin paikkakunnalla on kymmeniä yhdistyksiä, joihin kaivataan aktiivisia ihmisiä. Helppohan se on mutkutella toimimisen sijaan.

Ei mun paikkakunnalla tietääkseni ole. Eräässä ilmaisharrastuksessa kävin, siellä oli vain keski-ikäisiä ja olen itse parikymppinen, ei oikein irronnut kavereita.

Taatusti jokaisella paikkakunnalla toimii spr, martat , maa-ja kotitalousnaiset, naisvoimistelijat, urheiluseuroja, luononsuojeluseuroja, erilaisia kulttuuriseuroja kirjoittajille, maalareille, valokuvaajille , vpkssa on naisjaosto jos ei sammutusosasto kiinnosta lionsit ja ladyt, rotaryt ja jne jne. Itse toki tarvitsee viitsiä ottaa niistä selvää. Oman paikkakunnan faceryhmässä voi varmaan kysellä ja pienemmillä paikkakunnilla yleensä seurat ilmoittelee toiminnastaan paikallislehden meno-osastolla.

Erinomaisia ohjeita parikymppiselle.

Martat, Spr, vpk...

Ei millään pahalla, mutta aika monen sinänsä ystävälliset vinkit ovat ns. "out of touch" todellisuuden kanssa. Maailma on muuttunut tosi paljon, eikä uusia ihmisiä ole mitenkään helppo tavata tuolla kylillä vuonna 2018, kun yhteydenpito hoidetaan lähinnä WhatsAppin ja Messengerin kautta. 

No martoissa voi toimia ihan parikymppisetkin esim helsingissä toimii opiskelevat martat. Itseasiassa yhdistyksen voi perustaa itsekkin ja silloin toiminnan saa järjestää miten haluaa. Itselläsi on luutuneita ennakkokäsityksiä yhdistystoiminnasta. Monien yhdistysten säännöissä myös on pykälä, jpka pakottaa kokoontumisista ilmoittamaan julkisesti. Monilla yhdistyksillä on nettisivut, facesivut jne jossa annetaan yhteyshenkilöiden tiedot joihin voi ottaa yhteyttä ja toiminnasta kysellä. Miten esim kulttuurijutut tai luontoasiat olisi parikymppisille täysin mahdottomia? Jokaisella toki on omat kiinnostuksen kohteensa, mutta turha sanoa ettei mitään ole tarjolla.

Niin, Helsingissä. Minä olen omassa asuinkunnassa käynyt maa- ja kotitalousnaisten kokoontumisissa, ollut paikallisten maitotalousyrittäjien yhdistyksen vapaaehtoinen kokousten käytännönjärjestelyissä auttamiseen, sen lisäksi täältä löytyy eläkeläisten liitto (en ole 19-vuotiaana osallistunut sen toimintaan) sekä lapsille seurakunnan kerho. Olen osallistunut jopa seurakunnan ja jehovan todistajien toimintaan, mutta niiden suhteen oli pakko luovuttaa, koska en usko mihinkään jumalaan. Kävin vuoden jehovan todistajien kokoontumisissa uskomatta sanaakaan, esittäen että uskon hartaasti jotta saisin ystäviä. Olisin saanut, mutten pystynyt esittämään enää ja usko oli ehdoton ehto ystävyydelle. Minulla oli maa- ja kotitalousnaisista kaksi ystävää, mutta toinen heistä kuoli jokin aika sitten ja toinen ei dementian vuoksi tunnista minua enää lainkaan. Käyn kyllä silti hänen luonaan. Ehkä saisin ystäviä jos olisi taloudellisesti mahdollista muuttaa vaikka sitten Helsinkiin, mutta ei ole. Koulussa olen ollut aina ulkopuolinen, koska olen sieltä huonosta kylästä kotoisin. Nykyisin juuri yhdistystoiminnasta kuittaillaan jatkuvasti, olen nolo mummo. Onneksi on varma ja pitkäaikainen työpaikka täällä, vaikka teenkin töitä yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on muuten sama tilanne, mutta poikaystävää ei ole ja vanhemmat ovat kuolleet, toinen äskettäin ja toinen vuosia sitten. Käyn töissä, opiskelen, menen kotiin ja luen kirjoja. Minulla tosin oli lukion alussa ystäviä ja iso kaveriporukka, mutta muiden valmistuessa ja minun opintojen venyessä yhteydenpito jäi. Tällä porukalla tapaamme edelleen noin kerran vuodessa niin että minäkin olen mukana, mutta ei muuten. Silloin olen täysin ulkopuolinen. Muut tapaavat ja pitävät yhteyttä sen yhden tapaamisen ulkopuolella, mutta minä olen jotenkin unohtunut sinne laitamille. Ei kukaan vastaa, jos otan yhteyttä, vuoden välein tavatessa pahoitellaan sitä, että puhelin meni rikki tai on ollut kiire. Olen valtavan sosiaalinen ihminen ja viihtyisin juuri isossa porukassa, mutta olen hyväksynyt sen, että se tuskin tulee olemaan todellisuutta minulle. Eniten sattuu silloin, kun haluaisi jakaa jonkin ison asian jonkun kanssa, mutta ei ole ketään. Vihdoin valmistun tänä jouluna, muttei ole ketään kenen kanssa juhlia sitä. Sain jokin aika sitten uuden työpaikan josta olen innoissani, muttei ketään kiinnosta. Someen ilmestyy vanhojen kavereiden päivityksiä syntymäpäivien juhlimisesta, yhteisista leffakäynneistä ja kahvilassa käymisestä. Teen paljon asioita yksin, mutta sosiaaliselle ihmiselle se on vähän kuin kävisi leffassa josta lähtee puolessa välissä tai tilaa kahvilassa jotain, jonka vain jättää syömättä. Se tärkein osa puuttuu.

Eikä tästä voi puhua. Oletus on, että minussa on jotain todella pahasti pielessä ja olen kamala ihminen, koska kaikillahan nyt on joku jos haluaa niin. Oma valinta, oma syy, varmaan mielenterveysongelmia joilla kuormittaa läheisiään. Eniten kaipaan elämässä sitä, että joku kaipaisi minua. Etten voisi yhtäkkiä kadota ilman, että kukaan huomaisi mitään vuoteen. Olisin todella hyvä murhattava tai siepattava.

Eikä ihmisiä vain tapaa sattumalta ja sitten päätetä, että ollaanpa ystäviä. Siihen tarvitsee jonkin yhteisen asian jonka merkeissä tavataan, mutta ollapa tilanteessa jossa niin kävisi. Etäopinnotkin tarkoittavat sitä, että käyn koululla tekemässä kokeita, siinä se. Töissä kaikilla on jo ne omat kuviot eikä minullakaan ole töissä aikaa millekään muulle, kuin sille työlle.

Kai se on outoa, ettei ole poikaystävääkään. En vain tiedä, että missä niitä miehiäkään tapaisi, kun ei muutenkaan tapaa ketään. Mihinkään deittisovelluksiin en ole lähtenyt, koska en halua yhdenillanjuttuja tai seksisuhdetta. Niitä kyllä olisi tarjolla, mutta ei sitä tuikitavallista arjen jakamista ja kumppanuutta. Siispä jatkan yksineloani ja yritän tehdä mahdollisimman paljon töitä siksi, ettei olisi aikaa ajatella yksinäisyyttä. Saapahan rahaa säästöön, kun ei ole mitään mihin sitä rahaa käyttäisi.

Vaikka olisi yksinäinen, niin miksi se sitte tarkoittaa sitä, että ei ole mitään mihin rahaa käyttäisi?

Eikö ihmiset osaa elää ja tehdä asioita niillä resursseilla mitä on?

Tuntuu olevan yleinen asenne : "kun minä nyt olen yksinäinen, niin en minä, ei minulle, en en..."

Mihin minä sitä rahaa ihan oikeasti käyttäisin? Ostaisin tarpeetonta tavaraa toivoen, että se pitäisi minulle seuraa? Kävisin vielä useammin yksin elokuvissa, ravintoloissa ja kahviloissa, vaikken nauti siitä yhtään? Alkaisin juomaan pullon päivässä, koska siihen saa rahaa menemään? Ostaisin uuden auton, koska minä nyt vain haluan sellaisen, vaikken oikeastaan halua tai tarvitse? Minulla on materiaa kaikki mitä tarvitsen, kaikki maksulliset palvelut joita haluan käyttää, kampaajallakaan en halua käydä useammin kuin kerran kahden kuukauden välein. Mihin minun pitäisi sitä rahaa syytää ja miksi? Mitä minä saan siitä, että ostan lentoliput jonnekin kauas ilman, että nautin siitä yksin tai omistan kymmenittäin merkkilaukkuja? En yhtään mitään.

En edelleenkään ymmärrä, miksei elämää voi hyväksyä sellaisena kun se on?

Miksi pitää juosta ja roikkua ihmisten perässä vuodesta toiseen ja surkutella vaan elämäänsä?

Hyödyttääkö se jotain, ihan tosissaan? Vaikka tilanne olisi mikä, niin ei se tuo lisää onnellisuutta tippaakaan.

Ymmärrättekö pointin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsestä tuo on kiinni, kuten minen moni muukin asia mistä kaikki valittaa.

Osittain onkin. On silti mielenkiintoista, että yleisesti ottaen täällä on täysin ok sanoa yksinäiselle, että asia on oma vikasi, ota itseäsi niskasta kiinni ja hoida homma kuntoon.

Sitten taas jos sanoo näille palstan "sinkkumiehille" että heidän naisen puutteensa on ihan heidän oma vikansa, niin  vastauksena on hirveä kitinä.

Sama reaktio tulisi jos sanoisi pienituloisille että köyhyytenne on oma vikanne, olisitte vaan rikkaampia.

Yksinäisiä on kuitenkin ihan ok syyllistää ja dissata. 

Suoraan sanoen ottaa päähän nuo "itsestä kiinni, sinäkin voit vapaasti mennä ulos" -kommentit. Kun syitä yksinäisyyteen voi olla niin monia: masennus, huonommuudentunne, ahdistus, hylätyksi tuleminen, epäluottamus... Ihan vaikka sekin ettei ole varaa harrastaa mitään missä voisi tavata ihmisiä tai ei asu paikassa jossa olisi ilmaisjuttuja voivat vaikeuttaa asioita.

Tekosyitä on helppo keksiä. Esim. Yhdistystouminta on ilmaista ja pienimmälläkin paikkakunnalla on kymmeniä yhdistyksiä, joihin kaivataan aktiivisia ihmisiä. Helppohan se on mutkutella toimimisen sijaan.

Ei mun paikkakunnalla tietääkseni ole. Eräässä ilmaisharrastuksessa kävin, siellä oli vain keski-ikäisiä ja olen itse parikymppinen, ei oikein irronnut kavereita.

Taatusti jokaisella paikkakunnalla toimii spr, martat , maa-ja kotitalousnaiset, naisvoimistelijat, urheiluseuroja, luononsuojeluseuroja, erilaisia kulttuuriseuroja kirjoittajille, maalareille, valokuvaajille , vpkssa on naisjaosto jos ei sammutusosasto kiinnosta lionsit ja ladyt, rotaryt ja jne jne. Itse toki tarvitsee viitsiä ottaa niistä selvää. Oman paikkakunnan faceryhmässä voi varmaan kysellä ja pienemmillä paikkakunnilla yleensä seurat ilmoittelee toiminnastaan paikallislehden meno-osastolla.

Erinomaisia ohjeita parikymppiselle.

Martat, Spr, vpk...

Ei millään pahalla, mutta aika monen sinänsä ystävälliset vinkit ovat ns. "out of touch" todellisuuden kanssa. Maailma on muuttunut tosi paljon, eikä uusia ihmisiä ole mitenkään helppo tavata tuolla kylillä vuonna 2018, kun yhteydenpito hoidetaan lähinnä WhatsAppin ja Messengerin kautta. 

No martoissa voi toimia ihan parikymppisetkin esim helsingissä toimii opiskelevat martat. Itseasiassa yhdistyksen voi perustaa itsekkin ja silloin toiminnan saa järjestää miten haluaa. Itselläsi on luutuneita ennakkokäsityksiä yhdistystoiminnasta. Monien yhdistysten säännöissä myös on pykälä, jpka pakottaa kokoontumisista ilmoittamaan julkisesti. Monilla yhdistyksillä on nettisivut, facesivut jne jossa annetaan yhteyshenkilöiden tiedot joihin voi ottaa yhteyttä ja toiminnasta kysellä. Miten esim kulttuurijutut tai luontoasiat olisi parikymppisille täysin mahdottomia? Jokaisella toki on omat kiinnostuksen kohteensa, mutta turha sanoa ettei mitään ole tarjolla.

Niin, Helsingissä. Minä olen omassa asuinkunnassa käynyt maa- ja kotitalousnaisten kokoontumisissa, ollut paikallisten maitotalousyrittäjien yhdistyksen vapaaehtoinen kokousten käytännönjärjestelyissä auttamiseen, sen lisäksi täältä löytyy eläkeläisten liitto (en ole 19-vuotiaana osallistunut sen toimintaan) sekä lapsille seurakunnan kerho. Olen osallistunut jopa seurakunnan ja jehovan todistajien toimintaan, mutta niiden suhteen oli pakko luovuttaa, koska en usko mihinkään jumalaan. Kävin vuoden jehovan todistajien kokoontumisissa uskomatta sanaakaan, esittäen että uskon hartaasti jotta saisin ystäviä. Olisin saanut, mutten pystynyt esittämään enää ja usko oli ehdoton ehto ystävyydelle. Minulla oli maa- ja kotitalousnaisista kaksi ystävää, mutta toinen heistä kuoli jokin aika sitten ja toinen ei dementian vuoksi tunnista minua enää lainkaan. Käyn kyllä silti hänen luonaan. Ehkä saisin ystäviä jos olisi taloudellisesti mahdollista muuttaa vaikka sitten Helsinkiin, mutta ei ole. Koulussa olen ollut aina ulkopuolinen, koska olen sieltä huonosta kylästä kotoisin. Nykyisin juuri yhdistystoiminnasta kuittaillaan jatkuvasti, olen nolo mummo. Onneksi on varma ja pitkäaikainen työpaikka täällä, vaikka teenkin töitä yksin.

Marttapiirin voi perustaa minne vaan, ja tehdä siitä itsensä näköisen. On myös piirejä, joiden  toiminta pääosin on netissä, eli voi liittyä muuhunkin kun siihen lähimpään piiriin, jossa keski-ikä hyvinkin voi olla 70 v eikä uusia jäseniä oteta.

Jos asuu maalla, on selvää että pitää nähdä enemmän vaivaa ja tavata harvemmin irl, mutta pahinta yksinäisyyttä veikkaan esiintyvän kaupunkien lähiöissä, joissa voi olla ihan yksin satojen tuhansien ihmisten keskellä.

"Nuorena kuuluu elää täysillä, reissata kavereiden kanssa ympäri maailmaa ja bilettää aamuyön pikkutunneille saakka."

Ja tämä on siis ilmeisesti kirjoitettu ihan tosissaan. En voi kyllä nyt tässä tilanteessa tuntea sääliä 'Elisalle' (jonka nimi muutettu alkuperäisestä erään suomalaisen firman nimiseksi, maksettu mainos?) jolta löytyy elämästään työpaikka, parisuhde ja perhe joka välittää, enemmän mistä monet syrjäytyneet nuoret miehet voivat haaveilla mutta joista ei juttuja tulla tekemään koska ketä nyt miesten ongelmat kiinnostaisivat herran vuonna 2018.

Tarkoitatko siksi k-miehelle kumppani kun nykyiselle kuulostaa olevan ilmaa?

En nyt ihan tajunnut ongelmaa tuossa jutussa. Miksi asua yhdessä ihmisen kanssa, josta ei ilmeisesti kuitenkaan ole seuraa wtf. Kyllä mun avomies on myös paras ystäväni ja hänen kanssaan vietän ylivoimaisesti eniten aikaa. Muita kavereita on mutta sen verran harvoin nähdään että mielestäni pärjäisin ihan hyvin avokin kanssa, plus työpaikan tuttujen ja urheiluharrastuksen ohessa tulis vähän muita sosiaalisia kontakteja vaikka olisin heidän kanssa vähän etäisempi kuin nyt. Eli siis hankkii harrastuksen esim joukkuelajin niin heti on uusia kavereita vaikka kuinka.

On jännä miten täällä suomessa tää "yksinäisyys" on suurin kansanterveyden ongelma.

Kuulostas siltä, että ihmiset enenevissä määrin ei tunne itseään, eikä varsinkaan viihdy itsensä kanssa eikä yksinkertaisesti tee muuta, kun mieti kuinka elämästä puuttuu "jotain" ja koko elämä menee hukkaan.

Elämää ja toisia ihmisiä on vähän vaikea hallita. Kuitenkin jokaisen oma päätös, että hyväksyykö elämänsä sellaisena kun se on, vai sairastuttaako itsensä ajatuksillaan.

Elämä jokatapauksessa menee eteenpäin ja aika kuluu.

mä voin soitttaa Elisalle, anna numero

Vierailija kirjoitti:

Jäin miettimään esim. tuota tilannetta, kun kaveri on sanonut, että ruoanlaittoon ja muita hommia illalla, kun toinen sanoo, että olisihan tässä vielä muutama tunti aikaa.

.

Niin, en tiedä. Teen itse vuorotyötä ja hyvin usein tilanne on se että olen herännyt aamulla neljältä lähteäkseni aamuvuoroon ja siksi pääsen töistä jo kahdelta iltapäivällä. Monelle tuntuu olevan ihan käsittämätöntä se, miksei vuorotyössä oleva muka jaksa olla sosiaalinen iltaan asti ja vielä puhutaan että kuinka kivaa on kun sulla on nyt vapaapäivä arkipäivänä tai koko iltapäivä aikaa tehdä mitä haluat. Pahimmillaan ei käsitetä että jos olen ollut yövuorossa, mun täytyy oikeasti nukkuakin joskus eikä aamukahdeksasta kahteentoista todellakaan riitä korvaamaan puuttuvaa yöunta. jotenkin oletetaan että jos et ole töissä päivällä virka-aikana, niin sitä vapaa-aikaa on jotenkin hirveän paljon. 

 jos joku mulle suuttuisi siitä että en aamuvuoron jälkeen jaksa hengailla iltapäivällä pitkään vaan menen kotiin tekemään ruokaa ja nukkumaan niin mun puolesta saisi olla yksin sitten. Kun on oikeasti ihan mahdollista että siihen aikaan päivästä on jo oikeasti väsynyt, ja pahimmillaan seuraavaan  aamuherätykseenkin on silloin enää muutama tunti

Dna on kyllä kivampi,,ei yritä käyttää mainosta oman tyhmyytensä esittelyyn.

Vierailija kirjoitti:

jotenkin oletetaan että jos et ole töissä päivällä virka-aikana, niin sitä vapaa-aikaa on jotenkin hirveän paljon.

Oletko koskaan lukenut täällä ketjuja, joissa keskustellaan siitä, mihin aikaan on mukavinta olla töissä? Ehdottomasti valtaosa on aina sitä mieltä, että esim. klo 7-15, tai jopa  6-14 työvuoro on paras, koska silloin on kaikkein eniten aikaa tehdä muutakin päivän aikana. Jos minä siihen väliin kysyn, että eikö aikaisin töihin menevien pidä myös mennä nukkumaan aikaisemmin, kun kaikilla kuitenkin on vain 24 tuntia vuorokaudessa, niin saan alapeukkuja. 

Sinun ystäväpiirissä lienee paljon näitä samanlaisia alapeukuttajia, jotka jaksavat olla reippaina ja tavata ystäviä myöhäiseen iltaan, vaikka menevät aamulla aikaisin töihin. 

onpa katkeraa porukkaa. se miten yksilö tuntee yksinäisyyttä on ihan siitä yksilöstä kiinni, eikä siitä että kenellä sattuu olemaan se poikaystävä ja toisella ei ketään. Silti sekin, kenellä on poikaystävä, perhe, lapsia, monta ystävää - voi ja SAA tuntea itsensä ihan yhtä yksinäiseksi.  Yksinäisyyshän on TUNNE, sellainen minkä yksilö itse määrittää mikä on hänestä yksinäisyyttä. Ei se tietenkään poista sitä toisasiaa ettei jollain ihmisellä ole KETÄÄN ja hän on oikeasti yksinäisyyden lisäksi myös YKSIN, mutta ei se  tee henkilöstä joka tuntee itsenäs yksinäiseksi vaikkapa parisuhteessa, yhtään sen vähemmän yksinäistä. Ihminen tarvitsee henkisen yhteyden ja sellaisen tilan jossa hänellä on tunne että ei ole yksin. Yksinkin voi olla ilman että on yksinäinen, seurassakin voi olla yksinäinen. Ja minusta tää on hyvä seikka tuoda esiin, että parisuhteessakin ihan ok elämää elävä saattaa olla yksinäinen ja voida pahoin. Se että on parisuhteessa ei siis takaa mitään onnellisuutta ja yhtäkkistä yksinäisyyden poistumista, niinkuin aika moni sinkku yksineläjä näyttää kuvittelevan.

Itselläni on kokemusta molemmista, täysin ypöyksin olemisesta yksinäisyydestä sekä parisuhteessa olemisen yksinäisyydestä kun ketään muita kavereita ei ole kun puoliso. Itseasiassa se on melkein rankemapaa pidemmänpäälle, kuin se että on kokonaan ihan yksin. Ne tietää, ketkä on kokeneet. EIKÄ kyse ole mitenkään sukupuolesta. Ihan yhtälailla mieskin voi tuntea itsensä yksinäiseksi parisuhteessa samalla tapaa kuin yksin elävä yksinäinen mieskin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on muuten sama tilanne, mutta poikaystävää ei ole ja vanhemmat ovat kuolleet, toinen äskettäin ja toinen vuosia sitten. Käyn töissä, opiskelen, menen kotiin ja luen kirjoja. Minulla tosin oli lukion alussa ystäviä ja iso kaveriporukka, mutta muiden valmistuessa ja minun opintojen venyessä yhteydenpito jäi. Tällä porukalla tapaamme edelleen noin kerran vuodessa niin että minäkin olen mukana, mutta ei muuten. Silloin olen täysin ulkopuolinen. Muut tapaavat ja pitävät yhteyttä sen yhden tapaamisen ulkopuolella, mutta minä olen jotenkin unohtunut sinne laitamille. Ei kukaan vastaa, jos otan yhteyttä, vuoden välein tavatessa pahoitellaan sitä, että puhelin meni rikki tai on ollut kiire. Olen valtavan sosiaalinen ihminen ja viihtyisin juuri isossa porukassa, mutta olen hyväksynyt sen, että se tuskin tulee olemaan todellisuutta minulle. Eniten sattuu silloin, kun haluaisi jakaa jonkin ison asian jonkun kanssa, mutta ei ole ketään. Vihdoin valmistun tänä jouluna, muttei ole ketään kenen kanssa juhlia sitä. Sain jokin aika sitten uuden työpaikan josta olen innoissani, muttei ketään kiinnosta. Someen ilmestyy vanhojen kavereiden päivityksiä syntymäpäivien juhlimisesta, yhteisista leffakäynneistä ja kahvilassa käymisestä. Teen paljon asioita yksin, mutta sosiaaliselle ihmiselle se on vähän kuin kävisi leffassa josta lähtee puolessa välissä tai tilaa kahvilassa jotain, jonka vain jättää syömättä. Se tärkein osa puuttuu.

Eikä tästä voi puhua. Oletus on, että minussa on jotain todella pahasti pielessä ja olen kamala ihminen, koska kaikillahan nyt on joku jos haluaa niin. Oma valinta, oma syy, varmaan mielenterveysongelmia joilla kuormittaa läheisiään. Eniten kaipaan elämässä sitä, että joku kaipaisi minua. Etten voisi yhtäkkiä kadota ilman, että kukaan huomaisi mitään vuoteen. Olisin todella hyvä murhattava tai siepattava.

Eikä ihmisiä vain tapaa sattumalta ja sitten päätetä, että ollaanpa ystäviä. Siihen tarvitsee jonkin yhteisen asian jonka merkeissä tavataan, mutta ollapa tilanteessa jossa niin kävisi. Etäopinnotkin tarkoittavat sitä, että käyn koululla tekemässä kokeita, siinä se. Töissä kaikilla on jo ne omat kuviot eikä minullakaan ole töissä aikaa millekään muulle, kuin sille työlle.

Kai se on outoa, ettei ole poikaystävääkään. En vain tiedä, että missä niitä miehiäkään tapaisi, kun ei muutenkaan tapaa ketään. Mihinkään deittisovelluksiin en ole lähtenyt, koska en halua yhdenillanjuttuja tai seksisuhdetta. Niitä kyllä olisi tarjolla, mutta ei sitä tuikitavallista arjen jakamista ja kumppanuutta. Siispä jatkan yksineloani ja yritän tehdä mahdollisimman paljon töitä siksi, ettei olisi aikaa ajatella yksinäisyyttä. Saapahan rahaa säästöön, kun ei ole mitään mihin sitä rahaa käyttäisi.

Vaikka olisi yksinäinen, niin miksi se sitte tarkoittaa sitä, että ei ole mitään mihin rahaa käyttäisi?

Eikö ihmiset osaa elää ja tehdä asioita niillä resursseilla mitä on?

Tuntuu olevan yleinen asenne : "kun minä nyt olen yksinäinen, niin en minä, ei minulle, en en..."

Mihin minä sitä rahaa ihan oikeasti käyttäisin? Ostaisin tarpeetonta tavaraa toivoen, että se pitäisi minulle seuraa? Kävisin vielä useammin yksin elokuvissa, ravintoloissa ja kahviloissa, vaikken nauti siitä yhtään? Alkaisin juomaan pullon päivässä, koska siihen saa rahaa menemään? Ostaisin uuden auton, koska minä nyt vain haluan sellaisen, vaikken oikeastaan halua tai tarvitse? Minulla on materiaa kaikki mitä tarvitsen, kaikki maksulliset palvelut joita haluan käyttää, kampaajallakaan en halua käydä useammin kuin kerran kahden kuukauden välein. Mihin minun pitäisi sitä rahaa syytää ja miksi? Mitä minä saan siitä, että ostan lentoliput jonnekin kauas ilman, että nautin siitä yksin tai omistan kymmenittäin merkkilaukkuja? En yhtään mitään.

kuules sekopää..

mä kyllä matkustelisin ja nauttisin elämästä ,jos ois ylimääräistä.

kaikkia hulluja täällä onkin