Sinä, mies tai nainen, joka olet päättänyt elää pysyvästi ilman kumppania. Mitkä asiat tähän ovat vaikuttaneet?

Vierailija kirjoitti:

Otsikon kysymys voisi kuulua myös: "Sinä mies tai nainen joka olet kaikesta huolimatta päättänyt pystyä elämään ilman kumppania jne..."

"Päättänyt pystyä elämään". Tästä voisikin päästä seuraavaan kysymykseen: miksi yksin eläminen mielletään usein siinä valossa, että se olisi hyvinkin ikävä kohtalo? Varmasti monissa tapauksissa näin voi olla, mutta tällä aloituksella haettiin lähinnä sitää omaa päätöstä elää yksin.

Vierailija kirjoitti:

Otsikon kysymys voisi kuulua myös: "Sinä mies tai nainen joka olet kaikesta huolimatta päättänyt pystyä elämään ilman kumppania jne..."

Ei. Tästä ei ole kyse. Mina HALUAN elää ilman kumppania, ihan normaali olotila mulle. Mulle nimenomaan vaikeaa olisi pystyä elämään jonkun kanssa.

- En halua harrastaa seksiä.

- En jaksaisi enää asua kenenkään toisen kanssa saman katon alla.

- Olen tiennyt jo pienestä pitäen, etten halua lapsia ("itkeskelin" syyllisyydentuskissani jo joskus 13-vuotiaana, kun tajusin, ettei äitini tule koskaan saamaan lapsenlapsia 😂).

- Jopa sellaisia kavereitani, joilla on paljon enemmän "tarjottavaa" parisuhteeseen kuin minulla tulisi koskaan olemaan, on petetty ja jätetty. Kaunottaria on petetty, kodinhengettäriä on petetty, ensimmäiseen suhteeseensa uskaltautuneita "puhtoisia neitsyitä" on petetty...

- En luota ihmisiin (osittain ylläolevasta syystä, osittain oman historiani takia).

- Olen ääri-introvertti enkä tapaa uusia ihmisiä juuri missään (toisinaan rasitun jo pelkästään siitä, jos joku yrittää olla yhteyksissä netin kautta 😂), joten en myöskään päädy sellaisiin "luonnollisiin pariutumistilanteisiin".

Siinäpä muutama juttu ns. mielen päältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun on tavallisen ruma, huonosti varusteltu, eikä rahaakaan juuri ole, niin olihan se helppo valinta.

Tämä. Vastakkainen sukupuoli on kollektiivisesti päättänyt tämän asian puolestani.

Te ette kumpikaan tainneet lukea kysymystä. Vastauksenne kuuluvat ihan johonkin muuhun ketjuun.

Kyllä minä mielestäni vastasin juurikin ap:n kysymykseen. Päätös tosin oli ennakoiva eikä siihen liittynyt huonoja kokemuksia.

En pidä miehistä, enkä silleen naisista

En tykkää seksistä kenenkään tai minkään kanssa

Jos olisin kerrankin tavannut ei-sovinistin, joka sanoisi tekevänsä vaikka kaikki hommat (en siis jättäisi tekemään yksi, kysymys on asenteesta naista kohtaan) niin olisin voinut lotkauttaa korvaani. Kotipiika-lastenkaitsija-miehenäiti-seksiorjatarrooli ei vaan ole mun juttu. Sitä roolia on kovasti tarjottu, mutta en vaan halua.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin perheen ja saada lapsia mutta en halua valehdella kumppanille niinkin tärkeästä asiasta kuin seksuaalisuus. Lähes mahdoton yhtälö koska olen nykyajan noita.

Voisitko kertoa tarkemmin että millainen on nykyajan noita? Minkä ikäinen olet ja oletko jo kauan tuntenut ja ajatellut näin miten ajattelet?

Oletko koskaan saanut kokea pyyteetöntä rakkautta, läheisyyttä ja arvostusta? Jos kyllä niin miksi se loppui?

Mulle toisen ihmisen kanssa asuminen on vaikeaa, kokeiltu on. Mun kotona pitää olla  rauhallista, en kestä yhtään mitään typerien tv-ohjelmien mölinää, varsinkaan urheilua, en voi sietää jos radio päällä jne, miesten videopelien pelaaminen on myös raivostuttavaa. Oon myös puhtaudesta ja siivouksesta tosi tarkka, en kestä sitä jos kotona joku sotkee tai jättää tavaroita minne sattuu. Niin ja sitten se että mua on miehet pettäneet liian monta kertaa, ei kiitos koskaan enää. On turvallinen olo kun tiedän että enää kellään miehellä ei ole minuun sellaista valtaa että pystyisi satuttamaan. Niin ja tosissaan nautin yksinolosta.

1. Olen ehkä aseksuaali. Ainakaan en vielä ole kokenut sitä jotain ihmeellistä himon tunnetta, joka näyttää ohjaavan kaikkia muita. Minulle on täysi mysteeri mitä se on kun "ei voi pitää näppejä irti" jostakusta.

2. Nuorempana yritin kuitenkin tutustua miehiin ja heistä jokaikinen torjui minut. Osa todella tylysti. En saanut keneltäkään huomiota tai ihastusta.

3. Ympärilläni olevat samanikäiset ystävät eivät ole onnellisia parisuhteissaan.

4. Pärjään erinomaisesti yksin. En tarvitse ketään, asun yksin vieraassa maassa jossa olen mm. sairaalassa käynyt läpi ja toipunut yksin suuresta leikkauksesta. Olen taloudellisesti itsenäinen. Minulla on ystäviä ja muutenkin kaikkea jo elämässäni.

5. En halua lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Luulen olevani aseksuaali, enkä kaipaa läheisyyttä muutenkaan.

Mä myös yksin syystä, että en pidä seksistä.

En ole koskaan välittänyt siitä. Toki olen suostunut harrastamaan jonkin verran aikaisemmissa suhteissa. Totesin elämäni olevan helpompaa ilman parisuhdetta. Minun ei tarvitse ottaa paineita seksistä eikä kumppanini tarvitse kärsiä. Toki kaipaan romantiikkaa ja henkistä kumppanuutta. Täytyisi vain löytyä samanlainen. Olen pikkuhiljaa alkanut hyväksymään, että taidan olla aseksuaali. Enkä näe itseäni enää epänormaalina.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys otsikossa.

Sanoman toimittaja-alert!!!!

Vierailija kirjoitti:

Muutun ihan hirveäksi, jos olen parisuhteessa. Liian mustasukkaiseksi ja omistushaluiseksi jne. Tunnen oloni vapautuneemmaksi, jos olen yksin eikä tarvitsekaan miettiä tuollaisia asioita. Joo, varmasti huono itsetunto.

Mä muutun ihan hirveäksi jo ihastumisvaiheessa, menee ihan sairaan puolelle se stalkkaus ja mustasukkastelu. Joten parempi kun vaan välttelee niitä ihastumisjuttuja, onneksi psyykeeni onkin jo kehittänyt suojautumiskonstin ja alan töykeäksi kaikkia niitä kohtaan, jotka koen jollain tapaa puoleensavetäväksi.

Vierailija kirjoitti:

Alkuun kun jäin yksin, ajattelin viettää aikaa yksinäni. Tehdä itselleni jotain mielekästä, nauttia ja ihmetellä. Sitten rupesin ajattelemaan, että nyt olisi mukava etsiä joku mukava ihminen rinnalle.

Mutta aina vaan sanoin itselleni, ehkä ensikuussa, ehkä seuraavana vuonna. Jossain vaiheessa tajusin, että olin ollut niin pitkään yksin, että siitä oli tullut normaali olotila. Nyt vaan sanon itselleni, ehkä seuraavassa elämässä.

M

Minulla ihan sama. Tai tavallaan vieläkin kai ajattelen noin, en vain ole tehnyt elettäkään asian eteen.

Kyseessä ei ole mikään varsinainen päätös, vaan olosuhteiden summa. 

En ole ikinä seurustellut tai tavannut miestä jonka kanssa tutustuminen olisi edennyt siihen malliin että oltaisiin oltu parisuhteessa. Ei ole mitään ihmeempää syytä tai mainittavaa "vikaa" joka selittäisi. Ei vaan ole koskaan osunut ketään kohdalle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alkuun kun jäin yksin, ajattelin viettää aikaa yksinäni. Tehdä itselleni jotain mielekästä, nauttia ja ihmetellä. Sitten rupesin ajattelemaan, että nyt olisi mukava etsiä joku mukava ihminen rinnalle.

Mutta aina vaan sanoin itselleni, ehkä ensikuussa, ehkä seuraavana vuonna. Jossain vaiheessa tajusin, että olin ollut niin pitkään yksin, että siitä oli tullut normaali olotila. Nyt vaan sanon itselleni, ehkä seuraavassa elämässä.

M

Minulla ihan sama. Tai tavallaan vieläkin kai ajattelen noin, en vain ole tehnyt elettäkään asian eteen.

Täällä samansuuntaisesti. En todennäköisesti tulee tekemään loppuelämäni aikana asialla yhtään mitään. Tiedän, että voisin rakastua ja hullaantua naiseen, moniinkin, mutta en tiedä haluanko edes. En ehkä halua olla riippuvainen enää koskaan romanttisessa mielessä. Mitä haluttavampi ja ihanampi kumppani sitä hirvittävämpi tilanne pitemmän päälle. On niin yksinkertaista ja mukavaa sekä kestävää elää itsekseen, (tarkemmin lasteni kanssa).

Vallan toinen M

En ole päättänyt, mutta en jaksa enää etsiä siipeen saaneena. Tiedän monia miellyttäviä miehiä, mutta varattuja ovat ja riittääkö, että joku on kiva? Yleensä toinen haluaa jotain enemmän, eikä tavallinen riitä. Liikaa riskejä lähteä etsimään, eikä kotoakaan haeta.

Parisuhde ei ole uhrausten tai vaivan arvoista, kun vaihtoehtona on oma rauha ja levännyt olo vapaa-ajan jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys otsikossa.

Sanoman toimittaja-alert!!!!

Pöljä. Aloitin ketjun, minä tavallinen kolmikymppinen pulliainen, sillä olen pyöritellyt aihetta valtavasti mielessäni. Vaikka olisihan se silti todella hienoa, että aiheesta kirjoitettaisiin mediassa enemmän, eikä parisuhde olisi se ainoa normi, mihin ihmiselossa tulisi pyrkiä.

Mutta todella samaistuttavia kommentteja olette kirjoittaneet! Kuulostaa hyvinkin tutuilta ajatuksilta. Ap

Ihastumiseen ja rakastumiseen liittyy jonkun hormonin yliannostus, joka samalla aiheuttaa serotoniinin laskun niin matalalle että vaivun masennukseen ja jätän aina kaikki kumppanini muutaman kuukauden seurustelun jälkeen. Masennusta kestää sitten monta kuukautta. Usein vuosia.

Monen vuoden (40) kärvistelyn jälkeen olen tajunnut tämän kuvion ja lakannut yrittämästä. Anteeksi kaikille jotka yrittivät kanssani.

Liikaa ikäviä kokemuksia parisuhteissa ja seukkailuissa.

Miehet haluavat paljon vapauksia mutta naisen pitäisi kököttää kotona.

Pöhkön näköiset miehet vaativat että kauniin naisen pitää olla vielä kauniimpi, keikistellä kesät talvet hameessa ja korkkareissa, kotonakin.

Ja ne ruokarajoitteet, karmean musan luukutus, urheiluselostuksen mökä...

Nyt katson Nousuvesi-sarjaa kotona, eilen olin yökerhossa, huomenna serkkujen kaa leffaan.

Ihanaa kun ei ole ketään pilaamassa päivää ja esittämässä vaatimuksia!!!

Tajusin kahden pitkän ja vakituisen parisuhteen jälkeen, että olen onnellisempi yksin. Ensimmäinen suhteeni kesti 7 vuotta. Mies oli epavakaa, mustasukkainen ja paljastui pettäjäksi. Kaipasi enemmän äitiä kuin vaimoa elämäänsä. Ajattelin yrittää toisen kerran, koska ajattelin olleeni onneton huonon kohtelun vuoksi. Toinen mieheni oli rauhallinen, luotettava, hauska ja lämmin persoona. Olin silti onneton. Nyt elän yksin kahden koirani kanssa. Olen vapaa, rohkea ja onnellinen. En halua rikkoa tätä oloa ottamalla siihen ulkopuolista.