Mitä teette elämällänne te, joita työelämä/ura ei kiinnosta?

Vierailija kirjoitti:

Mukava kuulla "kohtalontovereiden" näkemyksiä! 

Teen ensin töitä sen 8-16 ja kikyminuutit päälle. Työ ei palkitse eikä pahemmin kiinnosta mutta stressi on hieman matalampi kuin se oli työttömyysaikana, joka päivä ei tarvitse jännittää riittääkö raha perusasioihin.

Kyllähän niitä merkityksiä etsii vapaa-aikana. Luen paljon, harrastan musiikkia ja liikuntaa. Opiskelen uusia asioita sieltä täältä, ihan perusuteliaisuuden vetämänä.

Tekisi mieli kouluttautua nykyistä korkeammalle tasolle, mutta vähän hukassa tässä ollaan: en osaa päättää mikä ala kiinnostaisi sen verran että motivaatio riittäisi. 

Kyllä, kiva että meitä "alisuorittajia" kömpii koloistaan. Mä kai olen alisuorittaja, ainakin jonkun mielestä. Mutta kun mua ei kiinnosta sen jonkun mielipide tässä asiassa. Tekemiseni ja tekemättömyyteni on mun juttu, ei tarvi keneltäkään pyytää oikeutusta valintoihini. Eikä mun tarvi syytellä ketään valinnoistani.

Kyllä se on niin, että tekemisen merkitsevyys ja kuulumisen tunne on ihmiselle tärkeitä. Itse kiersin monen mutkan kautta, mutta olen nykytilanteeseen niin tyytyväinen kuin vain voi olla. En nuorena oikein tiennyt, mitä haluaisin tehdä ja kotikaupunkini Helsinki tuntui kovin ankealta ja harmaalta, koko ajan oli halu päästä pois. Lähdin parikymppisenä opiskelemaan Espanjaan, kuvitellen sen olevan mulle sopivampi paikka, mutta huomasin jo ensimmäisen vuoden jälkeen ahdistuvani huutavista ja hölöttävistä espanjalaisista eikä se kesien kuumuuskaan loppujen lopuksi aiheuttanut kuin unettomia öitä ja hamppuuntuvaa tukkaa.

Suoritin kuitenkin kandin loppuun hammasta purren, jonka jälkeen muutimme miehen työn takia Jenkkeihin. Siellä koin ihan samanlaisia fiiliksiä kuin Espanjassa ja aloin jo miettiä, että onko vika sittenkin mussa itsessäni, mikä ihme mua vaivaa? Koin vain yksinkertaisesti suunnatonta tyhjyyttä elämässäni ja mitä enemmän aikaa kului, sitä ahdistuneemmaksi tulin.

Kunnes lopulta pysähdyin. Oli vaan pakko, vuosia kului ja kului ja koin olevani yhä vain suuremmassa solmussa itseni kanssa. Aloin miettiä, mistä ihan oikeasti pidän. Mikä tekee mut onnelliseksi? Voiko sen saavuttaa? Tajusin viihtyväni luonnossa, rakastavani sisustamista, vanhoja taloja, historiaa, eläimiä, yrttejä ja puutarhanhoitoa. Olin erikoistunut neuropsykologiaan, mutta tajusin pitäväni mullan möyhimisestä. Se oli, noh, pysäyttävä hetki.

Keskustelimme asiasta pitkään mieheni kanssa ja vuoden kuluttua möimme velattoman asuntomme, otimme vähän lainaa ja ostimme kauniin vanhan kivitalon Skotlannin Ylämailta, Invernessin läheisyydestä, mutta täysin pöndeltä. Mies tekee paljon etätöitä ja käy toisinaan työmatkalla isommissa kaupungeissa ja ulkomailla asti, mutta ai että millaisen sisäisen rauhan oon näiltä sumuisilta nummilta löytänyt. Se fiilis, kun kokee jonkun paikan täysin omakseen, on ihan huikea. Mieletön rauha ja ajatukset on ikäänkuin avautuneet, vuosikymmenen rämpimisen jälkeen pystyy näkemään suoraan.

Suosittelen kaikille tuota pysähtymistä ja ihan oikeasti sen miettimistä, mistä tulee onnelliseksi ja missä hyvä - toki realiteetit mielessä pitäen. Kuulostaa kliseiseltä, niin ajattelin itsekin, mutta just se ajatus piti mut siinä noidankehässä yli kymmenen vuotta.

Töitä teen vajaa 8h joka päivä, vaikkei siis yhtään kiinnosta, ei työelämä eikä ura.

Muute ajanvietettä minulla ei sitten ole.

Mä olen pyrkinyt heti alusta saakka pois työelämästä. Duunarihommilla maksoin asuntolainan ja rahoitin myöhemmät korkeakouluopintoni, luin sittemmin humanistisen huuhaatutkinnon. Teen enää osapäivätyötä vanhalla alalla, uusi vaatii ihan liikaa sitoutumista. Puolisokaan ei ole enää työelämässä, joten harrastetaan yhdessä. Meillä on lapsi muuttamassa kotoa, joten påästään myös pitkille roadtripeille. Kesällä kuukausi Norjassa, ensi kesänä taas. Tavoite-eläkeikään 30 vuotta.

Onko se edes alisuoriutumista, jos ei vaan viihdy eikä tykkää. En koskaan saattanut yliopisto-oointojani päätökseen, kun ei vaan huvittanut. Olin vuosia väärässä paikassa. Ei se työelämäkän hienoa ole, mutta kuitenkin vähän siedettävämpää eikä tarvitse nähdä nälkää. Onko ihmisen edes tarkoitus viihtyä tällaisessa oravanpyörässä.

Opiskelun jälkeen olin pari vuotta "pakkotöissä", esikoisen synnyttyä jäin kotiin. Meillä on useampi lapsi ja sain olla kotona yli 10 v. Mies oli ehdottomasti sitä mieltä, että paikkani on kotona, kun lapset ovat pieniä. Sopi mulle mainiosti. Petasin kuitenkin samalla tulevaa ja opiskelin erilaisia luontaishoitoja. Perustin sitten hoitolan ja töitä on ollut aikalailla sopivasti, kun en mainosta ollenkaan, ei ole face-sivuja tms. Ensin tein töitä puolipäiväisesti, nyt jo monen vuoden ajan sellaiset 6 t päivässä. Tykkään työstäni ja ansaitsen ihan mukavasti. Ja tätä jaksaa, kun saa asiakkailta jatkuvasti kiitoksia ja positiivista palautetta.

Nyt minusta on kuitenkin alkanut vähitellen tuntumaan, että tämä työsarka on mun osalta kynnetty. Olen sellainen, että kaipaan elämään vaihtelua, en kovin usein, mutta kyllä kymmenisen vuotta yhtä hommaa riittää. Nyt mietin päätäni puhki, mitä tekisin seuraavaksi, en yhtään tiedä, mutta uskon, että jotain putkahtaa. Ura ei kiinnosta, eikä iso palkka, kunhan nyt jotain on ja nimenomaan ei mitään tavallista, eikä säännöllistä työaikaa. 

Käyn töissä vain rahan takia. Minulla ei ole juurikaan mitään kiinnostuksen kohteita. Sana kunnianhimo on minulle ihan vieras. Minä vain olen. Kaikki höpöhöpö elämän tarkoituksesta ja sen sellaisesta lähinnä naurattaa. Aika söpöä, että valtaosa ihmisistä kuvittelee, että meidän olemassaolemisella olisi jokin suurempi merkitys. Synnytään ja kuollaan. Siinäpä se.

Lapsia

Vierailija kirjoitti:

Ap, luulen että todellinen ongelmasi ei ole töissä käyminen, vaan se, että teet vääränlaista työtä. Jos löytäisit työn, joka oikeasti sopisi sinulle ja tarjoaisi myös vähän haastetta, niin tuo valitus unohtuisi. Oletko ajatellut, että voisit hakeutua vaikka jollekin vähän fyysisemmälle alalle?

Mun. Ielestä aapen ongelma ei ole se, ett hän tekisi vääränlaista työtä, vaan se, että hän ei tee sitä kunnolla. Jos hän tekisi työnsä kunnolla, opiskelisi siitä ja tulisi niin hyväksi, että tajuaisi, kstä siinä on kyse, työ kuin työ muuttuisi mielenkiintoiseksi.

itselleni on aina käynyt, ja hyvin monenlaista homma olen tehnyt. Kyse ei ole työstä, vaan siitä, miten tekijä työhön suhtautuu, että löytääkö sieltä sen kiinnostavan,m itä kaikessa kutenkin on.

Olen luovan alan freelancer ja taiteilija. Rahaa ei ole paljoa, tienaan just tarpeeksi perus elämiseen, mutta sillä ei ole mitään väliä koska olen joka päivä vapaa päättämään itse miten päiväni kulutan. Herään aamulla luonnostaan ilman herätyskelloja silloin, kun keho on levännyt tarpeeksi, eikä sängystä nouseminen ole lainkaan vaikeaa koska päiväni - elämäni - on minun omani. Hitaat aamut, ulkoilu ja liikunta päiväsaikaan, sitten töitä tai maalaamista silloin kun olen itse virkeillimmäni eli iltapäivästä iltaan. Matkustan paljon, rahoitan matkani airbnb:llä lähes kokonaan. Elän ihanaa, vapaata ja rentoa elämää avomieheni kanssa, näemme paljon ystäviä (kaveripiiriimme kuuluu paljon kaltaisiamme vapaita sieluja, joille 9-5 päivätyön kahlitsevat rutiinit eivät sopineet) ja nautimme elämästä täysillä. Materiaa meillä ei ole paljoa, emme kyllä haluaisikaan osallistua kulutushysteriaan muutenkaan. Kaikki on hyvin.

Varsinkin verrattuna aikaisempaan tilanteeseen, kun rämmin vuosikymmenen verran vaikeassa masennuksessa kunnes terapeutin avulla vihdoin ymmärsin, ettei kaikkia ole luotu normaaliin työelämään eikä minun ole mahdollista pakottaa itseäni sellaiseen väkisin ja olla samaan aikaan onnellinen.

Joku urheilutavoite vois olla hyvä. 

Up

Yläasteella päätin, että koulun jälkeen pelaan tietokoneella ja katson animea niin paljon kuin sielu sietää. Ammattikoulussa ollessani tapasin kuitenkin ensimmäisen mieheni. Teimme hänen kanssaan koko ajan jotakin eikä päivään mahtunut yhtään tylsää hetkeä. Jos niitä kuitenkin sattui tulemaan, niin lähdimme ajelulle ja ajelimme siihen asti, että löysimme jotain tekemistä. Ammattikoulu päättyi eikä ollut mennyt kuin pari kuukautta kun silloinen mieheni alkoi vaatimaan, että minun oli mentävä töihin. Asia ahdisti, sillä en tiennyt yhtään mitä haluaisin tehdä työkseni. Yksi vaihtoehto oli mutta sekään ei innostanut hirveästi, enkä olisi tiennyt mitä sitten olisin tehnyt jos en olisi päässyt sinne. Ajattelin, että työn pitää olla kuin harrastus, että sinne haluaa mennä vapaaehtoisesti. Erosimme, aiemmin kertomani ei kuitenkaan ollut syy sille.

Eron jälkeen toteutin yläasteaikaisen haaveeni ja pelasin ja katsoin animea niin paljon kuin sielu sieti. Huomasin kuitenkin, ettei se sietänyt paljoa. Olin nimittäin tajunnut päättyneen suhteen aikana, että oikea elämä voi olla paljon mielenkiintoisempi kuin pelit ja anime.

Tämän jälkeen löysin uuden miehen, joka ei pakota minua töihin vaan saan olla ilman omantunnontuskia kotona. Sain lapsen ja autismin diagnoosin. Alunperin selvitin, voisiko minulla olla ADD, sillä en jaksa tehdä mitään. Löysin lapsista elämän tarkoituksen. Aiemmin omakin elämä tuntui valuvan hukkaan. Olen kuitenkin tullut vaativammaksi lasten myötä. Ennen ei haitannut vaikka olisin asunut millaisessa läävässä hyvänsä mutta lapsille haluan vain parasta. Sen takia joudun nyt elämään suurinpiirtein kädestä suuhun. Ennen onnistuin keräämään n. 12000€ muutamassa vuodessa. Olen harkinnut meneväni vuokratöihin, niin saisin valita mitä teen ja milloin teen. Vakituinen työsuhde tuskin toimisi kohdallani autismin takia. Haluaisin kuitenkin, että myös vuokratyö toisi muutakin kuin vain rahallista etua. Olen lähettänyt kyselyn yhteen vuokratyöfirmaan siitä, millaisia etuja he tarjoavat, mutten ole saanut vastausta. Autistisena on hankala tehdä asioita itse, joten ajattelin, että voisin kysyä työpajan vetäjältä, jos hän soittaisi puolestani vuokratyöfirmaan ja kysyisi millaisia etuja he tarjoavat. Tällä hetkellä käyn siis työpajalla ansaitakseni muutaman roposen lisää.

Tällä hetkellä minulla ei ole työnhakuvelvoitetta, sillä olen hakenut neuropsykologiseen kuntoutukseen, josta toivon myös saavani apua tilanteeseeni.