Suomen alhainen syntyvyys - miesnäkökulmaa kaivataan!

Vierailija kirjoitti:

Ainakin omakohtainen kokemukseni tosiaan on, että useimpien poikien ja nuorten miesten maailmaan ei lasten saanti tai isyys kuulu oikeastaan millään tavalla. Itse en koskaan kokenut tulevani isäksi, vähän samaan tapaan kuin täällä Suomessa ei tarvitse ihan arkipäiväisesti pohtia esimerkiksi järvessä uidessa, tuleeko hain syömäksi. Se ei siis ole missään vaiheessa käynyt vähääkään mielessä. Ei isyydestä tai lasten saannista juuri puhuttu kotona, päiväkodissa, koulussa, ei missään. Yläasteella oli ehkä kerran kotitaloustunnilla joku harjoitus lapsinuken kanssa, miten sitä hoidetaan tms. Tietysti aina on tiennyt, miten vauvoja tehdään, ja mistä lapset tulevat.

Mutta personoituna kokemuksena en ole ikinä tuntenut haluavani lapsia, tai että minusta yleensä voisi tulla isä. En ymmärtänyt, miksi silloiselle tyttöystävälle - nykyiselle vaimolle - oli niin kovin tärkeää saada lapsia. Siitä tuli hänelle jonkinlainen ylitsepääsemätön este minkään asian edistymiselle. Ja kun en kokenut siinä mitään huonoakaan, koska parisuhde oli muuten hyvä ja se hänelle oli tärkeää, kaksi lasta sitten nykyään on.

Ei pidä käsittää väärin, etten välittäisi. Lapseni ovat tärkeä osa elämääni, olen mielestäni hyvä isä, olen käynyt yksin neuvolassa, pitänyt isyysvapaat ja ollut pitkään vanhempainvapaallakin koska se oli mahdollista. Vietän heidän kanssaan paljon aikaa, ja teen kaikkeni heidän eteensä. En missään tapauksessa luopuisi lapsistani, ja rakastan heitä paljon. Mutta jotenkin en koe edelleenkään mitään erityistä sen suhteen, voin aivan hyvin kuvitella lapsettoman rinnakkaistodellisuuden.

Olen vielä lisääntymisiässä, mutta en tule enempää lapsia tekemään. En nykyisen vaimoni, tai eron tai kuoleman sattuessa mahdollisen uuden puolison kanssa. En oikeastaan edes pidä muista lapsista kuin omistani. Ei siinä auta valtion tarjoamat touhutonnit mitään, jos ei tunnu oikealta. En todellakaan ala kenenkään muun - varsinkaan jonkun valtion- takia tekemään lisää lapsia.

Erittäin rehellinen kuvaus ja mätsää muuten sen Väestöliiton artikkelin kanssa jossa kerrottiin että "vakiintuneessa parisuhteessa" aloite lastentekoon tulee 3/4 tapauksessa naiselta, miehille riittäisi useimmiten "vaan me kaksi (mutta jos sä niin haluat niin kait sitten vois varmaan...)"

Vierailija kirjoitti:

Tiedätkö millainen helvetti on menettää omat lapsensa, kuten eroissa edelleen käy? Onneksi vuoroasuminen on yleistynyt viime vuosina. Lisäksi suurin osa naisista omii lapset ja kaikki perhevapaat, eikä mies saa edes pidettyä isyysvapaita (3vko saa olla äidin kanssa yhdessä vapaalla), kun ”minne minä menisin?” tai ”imetys häiriintyy” tai ”ei se meidän Make pärjää vauvan kanssa” (ei ole saanut koskaan opetella ja vauvan arjen pitää pyöriä juuri kuten äiti sanelee).

Tämä on juuri niin kuin minun elämässäni on käynyt. Kotona olet kaiken pahan alku ja töissä et ole tarpeeksi kotona, ja olet ainoa ketä siellä kotona tekee muuta kuin imettää ja somettaa. Lapsi kun syntyi, muuttui sillä kellonlyömällä asenne minua kohtaan. Valitettavasti en siedä tuollaista käytöstä ja otin eron. Kyse ei ole mistään muusta kuin siitä ,että se ihana nainen muuttui justiinaksi eikä suostunut enää keskustelemaan mistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin omakohtainen kokemukseni tosiaan on, että useimpien poikien ja nuorten miesten maailmaan ei lasten saanti tai isyys kuulu oikeastaan millään tavalla. Itse en koskaan kokenut tulevani isäksi, vähän samaan tapaan kuin täällä Suomessa ei tarvitse ihan arkipäiväisesti pohtia esimerkiksi järvessä uidessa, tuleeko hain syömäksi. Se ei siis ole missään vaiheessa käynyt vähääkään mielessä. Ei isyydestä tai lasten saannista juuri puhuttu kotona, päiväkodissa, koulussa, ei missään. Yläasteella oli ehkä kerran kotitaloustunnilla joku harjoitus lapsinuken kanssa, miten sitä hoidetaan tms. Tietysti aina on tiennyt, miten vauvoja tehdään, ja mistä lapset tulevat.

Mutta personoituna kokemuksena en ole ikinä tuntenut haluavani lapsia, tai että minusta yleensä voisi tulla isä. En ymmärtänyt, miksi silloiselle tyttöystävälle - nykyiselle vaimolle - oli niin kovin tärkeää saada lapsia. Siitä tuli hänelle jonkinlainen ylitsepääsemätön este minkään asian edistymiselle. Ja kun en kokenut siinä mitään huonoakaan, koska parisuhde oli muuten hyvä ja se hänelle oli tärkeää, kaksi lasta sitten nykyään on.

Ei pidä käsittää väärin, etten välittäisi. Lapseni ovat tärkeä osa elämääni, olen mielestäni hyvä isä, olen käynyt yksin neuvolassa, pitänyt isyysvapaat ja ollut pitkään vanhempainvapaallakin koska se oli mahdollista. Vietän heidän kanssaan paljon aikaa, ja teen kaikkeni heidän eteensä. En missään tapauksessa luopuisi lapsistani, ja rakastan heitä paljon. Mutta jotenkin en koe edelleenkään mitään erityistä sen suhteen, voin aivan hyvin kuvitella lapsettoman rinnakkaistodellisuuden.

Olen vielä lisääntymisiässä, mutta en tule enempää lapsia tekemään. En nykyisen vaimoni, tai eron tai kuoleman sattuessa mahdollisen uuden puolison kanssa. En oikeastaan edes pidä muista lapsista kuin omistani. Ei siinä auta valtion tarjoamat touhutonnit mitään, jos ei tunnu oikealta. En todellakaan ala kenenkään muun - varsinkaan jonkun valtion- takia tekemään lisää lapsia.

Melkein sama. Ja kun asiasta ollaan keskusteltu niin suurimmalla osalla miehistähän se on näin. Käytännössä nainen päättää, että tehdään lapset ja mies sitten hyväksyy sen. Ja sitten kiintyy niihin lapsiin. En tiedä yhtään parisuhdetta jossa mies nimenomaan haluaisi niitä lapsia... Ehkä jossian ökysuvuissa missä pitää saada perijöitä?

Mun exmies nimenomaan halusi, kainuulainen perusjuntti kaukana ökysuvusta. Oli sitä mieltä, että paljon lapsia pitää olla ja on naisen homma hoitaa ne.

Lähdin ensimmäisen jälkeen, kun tuota asennetta ei enää yritetty salata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin omakohtainen kokemukseni tosiaan on, että useimpien poikien ja nuorten miesten maailmaan ei lasten saanti tai isyys kuulu oikeastaan millään tavalla. Itse en koskaan kokenut tulevani isäksi, vähän samaan tapaan kuin täällä Suomessa ei tarvitse ihan arkipäiväisesti pohtia esimerkiksi järvessä uidessa, tuleeko hain syömäksi. Se ei siis ole missään vaiheessa käynyt vähääkään mielessä. Ei isyydestä tai lasten saannista juuri puhuttu kotona, päiväkodissa, koulussa, ei missään. Yläasteella oli ehkä kerran kotitaloustunnilla joku harjoitus lapsinuken kanssa, miten sitä hoidetaan tms. Tietysti aina on tiennyt, miten vauvoja tehdään, ja mistä lapset tulevat.

Mutta personoituna kokemuksena en ole ikinä tuntenut haluavani lapsia, tai että minusta yleensä voisi tulla isä. En ymmärtänyt, miksi silloiselle tyttöystävälle - nykyiselle vaimolle - oli niin kovin tärkeää saada lapsia. Siitä tuli hänelle jonkinlainen ylitsepääsemätön este minkään asian edistymiselle. Ja kun en kokenut siinä mitään huonoakaan, koska parisuhde oli muuten hyvä ja se hänelle oli tärkeää, kaksi lasta sitten nykyään on.

Ei pidä käsittää väärin, etten välittäisi. Lapseni ovat tärkeä osa elämääni, olen mielestäni hyvä isä, olen käynyt yksin neuvolassa, pitänyt isyysvapaat ja ollut pitkään vanhempainvapaallakin koska se oli mahdollista. Vietän heidän kanssaan paljon aikaa, ja teen kaikkeni heidän eteensä. En missään tapauksessa luopuisi lapsistani, ja rakastan heitä paljon. Mutta jotenkin en koe edelleenkään mitään erityistä sen suhteen, voin aivan hyvin kuvitella lapsettoman rinnakkaistodellisuuden.

Olen vielä lisääntymisiässä, mutta en tule enempää lapsia tekemään. En nykyisen vaimoni, tai eron tai kuoleman sattuessa mahdollisen uuden puolison kanssa. En oikeastaan edes pidä muista lapsista kuin omistani. Ei siinä auta valtion tarjoamat touhutonnit mitään, jos ei tunnu oikealta. En todellakaan ala kenenkään muun - varsinkaan jonkun valtion- takia tekemään lisää lapsia.

Melkein sama. Ja kun asiasta ollaan keskusteltu niin suurimmalla osalla miehistähän se on näin. Käytännössä nainen päättää, että tehdään lapset ja mies sitten hyväksyy sen. Ja sitten kiintyy niihin lapsiin. En tiedä yhtään parisuhdetta jossa mies nimenomaan haluaisi niitä lapsia... Ehkä jossian ökysuvuissa missä pitää saada perijöitä?

Mun exmies nimenomaan halusi, kainuulainen perusjuntti kaukana ökysuvusta. Oli sitä mieltä, että paljon lapsia pitää olla ja on naisen homma hoitaa ne.

Lähdin ensimmäisen jälkeen, kun tuota asennetta ei enää yritetty salata.

Olen tuon alkuperäisen lainauksen kirjoittaja (nro 62) - ja kainuusta kotoisin. En ehkä kovin juntti. Joten meitä on moneen junaan, osa jää asemallekin.

Vierailija kirjoitti:

Älkää hyvät naiset ainakaan tehkö niitä lapsia "vahingossa", ilman miehen "suostumusta". Tämä jos mikä rikkoo monta ihmissuhdetta eikä siitä hyvä seuraa. Missä ovat miehen oikeudet?? T. Yksi petetty

Ala kampanjoimaan niiden miesten e-pillerien puolesta. Minusta miehillekin pitäisi saada hormonaalinen ehkäisy, ettei vaihtoehdot ole aina kondomi (tunnustetaan nyt kaikki, eihän sen käyttö varsinkaan vakisuhteessa mitään herkkua ole), vasektomia (ei ole vaihtoehto jos ehkä joskus vielä haluaakin lapsia) tai pidättäytyminen. Ehdottomasti ehkäisyn pitäisi saada olla parammin miehen taskussa!

Ja tiedoksi sitten että se tosiaan on tunnin tarkkaa sen pillerin ottaminen joka ikinen päivä tai hupsista. Eli osa "vahingoista" voi ihan aidostikin olla vahinkoja. Uskon kyllä etteivät kaikki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin omakohtainen kokemukseni tosiaan on, että useimpien poikien ja nuorten miesten maailmaan ei lasten saanti tai isyys kuulu oikeastaan millään tavalla. Itse en koskaan kokenut tulevani isäksi, vähän samaan tapaan kuin täällä Suomessa ei tarvitse ihan arkipäiväisesti pohtia esimerkiksi järvessä uidessa, tuleeko hain syömäksi. Se ei siis ole missään vaiheessa käynyt vähääkään mielessä. Ei isyydestä tai lasten saannista juuri puhuttu kotona, päiväkodissa, koulussa, ei missään. Yläasteella oli ehkä kerran kotitaloustunnilla joku harjoitus lapsinuken kanssa, miten sitä hoidetaan tms. Tietysti aina on tiennyt, miten vauvoja tehdään, ja mistä lapset tulevat.

Mutta personoituna kokemuksena en ole ikinä tuntenut haluavani lapsia, tai että minusta yleensä voisi tulla isä. En ymmärtänyt, miksi silloiselle tyttöystävälle - nykyiselle vaimolle - oli niin kovin tärkeää saada lapsia. Siitä tuli hänelle jonkinlainen ylitsepääsemätön este minkään asian edistymiselle. Ja kun en kokenut siinä mitään huonoakaan, koska parisuhde oli muuten hyvä ja se hänelle oli tärkeää, kaksi lasta sitten nykyään on.

Ei pidä käsittää väärin, etten välittäisi. Lapseni ovat tärkeä osa elämääni, olen mielestäni hyvä isä, olen käynyt yksin neuvolassa, pitänyt isyysvapaat ja ollut pitkään vanhempainvapaallakin koska se oli mahdollista. Vietän heidän kanssaan paljon aikaa, ja teen kaikkeni heidän eteensä. En missään tapauksessa luopuisi lapsistani, ja rakastan heitä paljon. Mutta jotenkin en koe edelleenkään mitään erityistä sen suhteen, voin aivan hyvin kuvitella lapsettoman rinnakkaistodellisuuden.

Olen vielä lisääntymisiässä, mutta en tule enempää lapsia tekemään. En nykyisen vaimoni, tai eron tai kuoleman sattuessa mahdollisen uuden puolison kanssa. En oikeastaan edes pidä muista lapsista kuin omistani. Ei siinä auta valtion tarjoamat touhutonnit mitään, jos ei tunnu oikealta. En todellakaan ala kenenkään muun - varsinkaan jonkun valtion- takia tekemään lisää lapsia.

Erittäin rehellinen kuvaus ja mätsää muuten sen Väestöliiton artikkelin kanssa jossa kerrottiin että "vakiintuneessa parisuhteessa" aloite lastentekoon tulee 3/4 tapauksessa naiselta, miehille riittäisi useimmiten "vaan me kaksi (mutta jos sä niin haluat niin kait sitten vois varmaan...)"

Kiistämättä faktoja, mietin vaan että eikö se ole ihan se ja sama keneltä se aloite tulee, kun SUOSTUMUS tulee kummaltakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedätkö millainen helvetti on menettää omat lapsensa, kuten eroissa edelleen käy? Onneksi vuoroasuminen on yleistynyt viime vuosina. Lisäksi suurin osa naisista omii lapset ja kaikki perhevapaat, eikä mies saa edes pidettyä isyysvapaita (3vko saa olla äidin kanssa yhdessä vapaalla), kun ”minne minä menisin?” tai ”imetys häiriintyy” tai ”ei se meidän Make pärjää vauvan kanssa” (ei ole saanut koskaan opetella ja vauvan arjen pitää pyöriä juuri kuten äiti sanelee).

Tämä on juuri niin kuin minun elämässäni on käynyt. Kotona olet kaiken pahan alku ja töissä et ole tarpeeksi kotona, ja olet ainoa ketä siellä kotona tekee muuta kuin imettää ja somettaa. Lapsi kun syntyi, muuttui sillä kellonlyömällä asenne minua kohtaan. Valitettavasti en siedä tuollaista käytöstä ja otin eron. Kyse ei ole mistään muusta kuin siitä ,että se ihana nainen muuttui justiinaksi eikä suostunut enää keskustelemaan mistään.

Niin et ole koskaan hormoneista kuullut? Se on ihan luonnon oma tapa tarjota nisäkäsemoille (ja varmasti muillekin) boostia sen oman poikasen hoitoon lajin selviytymisen vuoksi. Lähditkö siis lätkimään heti kun lapsi oli vielä sylivauva?

Jos toinen hormonipäissään sekoilee, niin sen toisen rationaalisuus nousee avainasemaan. Etkö osaa puhua?

EI kukaan mies ole niin hullu, että sekoittaa tarkoituksella omaa hormonitoimintaa pillereillä ehkäisyn takia. Tarpeeksi nähnyt ongelmia naisilla.

Ei kiinnosta, koska nykyään miehen pitää alkaa kakkosäidiksi lapsille. Olen mies, en mikään siniseen kauluspaitaan pukeutuva löysä peruna joka ei osaa edes paistinsuikaleita ruskistaa niinkuin "isin" tulee nykyään olla.

Isi syö jogurttia ja auttaa naistaan joogaamaan, isi unelmoi tylsimmästä autosta mitä kaupasta irtoaa sillä välin kun räväkkä nainen ajaa moottoripyörällä, isi vain istuu toimistolla kravatti kaulassa onnettomana.

Eipä paljon houkuttele!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin omakohtainen kokemukseni tosiaan on, että useimpien poikien ja nuorten miesten maailmaan ei lasten saanti tai isyys kuulu oikeastaan millään tavalla. Itse en koskaan kokenut tulevani isäksi, vähän samaan tapaan kuin täällä Suomessa ei tarvitse ihan arkipäiväisesti pohtia esimerkiksi järvessä uidessa, tuleeko hain syömäksi. Se ei siis ole missään vaiheessa käynyt vähääkään mielessä. Ei isyydestä tai lasten saannista juuri puhuttu kotona, päiväkodissa, koulussa, ei missään. Yläasteella oli ehkä kerran kotitaloustunnilla joku harjoitus lapsinuken kanssa, miten sitä hoidetaan tms. Tietysti aina on tiennyt, miten vauvoja tehdään, ja mistä lapset tulevat.

Mutta personoituna kokemuksena en ole ikinä tuntenut haluavani lapsia, tai että minusta yleensä voisi tulla isä. En ymmärtänyt, miksi silloiselle tyttöystävälle - nykyiselle vaimolle - oli niin kovin tärkeää saada lapsia. Siitä tuli hänelle jonkinlainen ylitsepääsemätön este minkään asian edistymiselle. Ja kun en kokenut siinä mitään huonoakaan, koska parisuhde oli muuten hyvä ja se hänelle oli tärkeää, kaksi lasta sitten nykyään on.

Ei pidä käsittää väärin, etten välittäisi. Lapseni ovat tärkeä osa elämääni, olen mielestäni hyvä isä, olen käynyt yksin neuvolassa, pitänyt isyysvapaat ja ollut pitkään vanhempainvapaallakin koska se oli mahdollista. Vietän heidän kanssaan paljon aikaa, ja teen kaikkeni heidän eteensä. En missään tapauksessa luopuisi lapsistani, ja rakastan heitä paljon. Mutta jotenkin en koe edelleenkään mitään erityistä sen suhteen, voin aivan hyvin kuvitella lapsettoman rinnakkaistodellisuuden.

Olen vielä lisääntymisiässä, mutta en tule enempää lapsia tekemään. En nykyisen vaimoni, tai eron tai kuoleman sattuessa mahdollisen uuden puolison kanssa. En oikeastaan edes pidä muista lapsista kuin omistani. Ei siinä auta valtion tarjoamat touhutonnit mitään, jos ei tunnu oikealta. En todellakaan ala kenenkään muun - varsinkaan jonkun valtion- takia tekemään lisää lapsia.

Melkein sama. Ja kun asiasta ollaan keskusteltu niin suurimmalla osalla miehistähän se on näin. Käytännössä nainen päättää, että tehdään lapset ja mies sitten hyväksyy sen. Ja sitten kiintyy niihin lapsiin. En tiedä yhtään parisuhdetta jossa mies nimenomaan haluaisi niitä lapsia... Ehkä jossian ökysuvuissa missä pitää saada perijöitä?

Varmasti monella näin. Mutta - samalla minä olen 35v. velanainen ja edelleen yksin siksi, että ne harvat miehet, joihin olen tutustunut, ovat välttämättä halunneet lapsia.

Viimeisin tapailukumppani alkoi 2kk tuntemisen jälkeen vihjailla, että lapset ovat erittäin tärkeitä ja vähintään kaksi pitäisi hankkia mahdollisimman pian.

Samoin ystävissäni noin puolet pariskunnista kertoo, että mies halusi aloittaa perheen perustamisen naista ennen.

Meillä mies ei ole kiinnostunut lapsista. Ei siinä, en minäkään.

Alhainen syntyvyys ei johdu pelkästään siitä, että ei haluta lainkaan lapsia, vaan myös siitä, että lapsia tehdään vain yksi tai kaksi. Vielä 1970-luvulla sait työntää kuplavolkkarin takapenkille vaikka 6 tenavaa, mutta nyt jo kolmannen lapsen kohdalla on usein hankittava isompi auto. Neljä lasta taas ei mahdu turvaistuimineen tai -tyynyineen minkään henkilöauton takapenkille. Asunnoissakin edellytetään olevan tilaa. Korkeintaan kaksi lasta voi olla samassa huoneessa, jos ikäeroa on vuosi tai kaksi, ja jos ovat eri sukupuolta, jossain vaiheessa molemmille on oltava omat huoneet. Kolmen lapsen kanssa pitäisi olla alussa 4h+k, vähän myöhemmin jo 5h+k. Lapset tulevat monin tavoin kalliiksi, mutta palkka on sama kuin lapsettomanakin. Meillä on vaimon kanssa yksi lapsi ja se riittää. Rahaa jää elämästä nauttimiseenkin.

Vierailija kirjoitti:

Ei kiinnosta, koska nykyään miehen pitää alkaa kakkosäidiksi lapsille. Olen mies, en mikään siniseen kauluspaitaan pukeutuva löysä peruna joka ei osaa edes paistinsuikaleita ruskistaa niinkuin "isin" tulee nykyään olla.

Isi syö jogurttia ja auttaa naistaan joogaamaan, isi unelmoi tylsimmästä autosta mitä kaupasta irtoaa sillä välin kun räväkkä nainen ajaa moottoripyörällä, isi vain istuu toimistolla kravatti kaulassa onnettomana.

Eipä paljon houkuttele!

Tämän ketjun perusteella miehiä ei siis kiinnosta perinteinen äidin rooli ja työmäärä, ok. Miksi se sitten vaivaa, jos se ei kiinnosta naisiakaan? Vaihtoehtojahan jää kaksi: joko tehdään äitiydestä vähemmän kuormittavaa ja houkutteleva vaihtoehto, tai hyväksytään alenevat syntyvyysluvut mukisematta.

Vierailija kirjoitti:

EI kukaan mies ole niin hullu, että sekoittaa tarkoituksella omaa hormonitoimintaa pillereillä ehkäisyn takia. Tarpeeksi nähnyt ongelmia naisilla.

No sitten käyttä kumia tai ottaa vahinkoraskaudet vastaan. Ihan miten vaan.

Miehenä pelottaa eniten, että parisuhde muuttuisi ankeaksi, vauvan ehdoilla pyöriväksi vaipparumbaksi. Menee seksi ja yöunet.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin omakohtainen kokemukseni tosiaan on, että useimpien poikien ja nuorten miesten maailmaan ei lasten saanti tai isyys kuulu oikeastaan millään tavalla. Itse en koskaan kokenut tulevani isäksi, vähän samaan tapaan kuin täällä Suomessa ei tarvitse ihan arkipäiväisesti pohtia esimerkiksi järvessä uidessa, tuleeko hain syömäksi. Se ei siis ole missään vaiheessa käynyt vähääkään mielessä. Ei isyydestä tai lasten saannista juuri puhuttu kotona, päiväkodissa, koulussa, ei missään. Yläasteella oli ehkä kerran kotitaloustunnilla joku harjoitus lapsinuken kanssa, miten sitä hoidetaan tms. Tietysti aina on tiennyt, miten vauvoja tehdään, ja mistä lapset tulevat.

Mutta personoituna kokemuksena en ole ikinä tuntenut haluavani lapsia, tai että minusta yleensä voisi tulla isä. En ymmärtänyt, miksi silloiselle tyttöystävälle - nykyiselle vaimolle - oli niin kovin tärkeää saada lapsia. Siitä tuli hänelle jonkinlainen ylitsepääsemätön este minkään asian edistymiselle. Ja kun en kokenut siinä mitään huonoakaan, koska parisuhde oli muuten hyvä ja se hänelle oli tärkeää, kaksi lasta sitten nykyään on.

Ei pidä käsittää väärin, etten välittäisi. Lapseni ovat tärkeä osa elämääni, olen mielestäni hyvä isä, olen käynyt yksin neuvolassa, pitänyt isyysvapaat ja ollut pitkään vanhempainvapaallakin koska se oli mahdollista. Vietän heidän kanssaan paljon aikaa, ja teen kaikkeni heidän eteensä. En missään tapauksessa luopuisi lapsistani, ja rakastan heitä paljon. Mutta jotenkin en koe edelleenkään mitään erityistä sen suhteen, voin aivan hyvin kuvitella lapsettoman rinnakkaistodellisuuden.

Olen vielä lisääntymisiässä, mutta en tule enempää lapsia tekemään. En nykyisen vaimoni, tai eron tai kuoleman sattuessa mahdollisen uuden puolison kanssa. En oikeastaan edes pidä muista lapsista kuin omistani. Ei siinä auta valtion tarjoamat touhutonnit mitään, jos ei tunnu oikealta. En todellakaan ala kenenkään muun - varsinkaan jonkun valtion- takia tekemään lisää lapsia.

Olen nainen ja minulla on nämä täsmälleen samat tuntemukset; ei vaan ole käynyt mielessäkään. Ei olisi muuten ongelma, mutta lapsihaluiset naiset projisoivat melkein väkivaltaisesti omia tunteitaan minuun jos tulee keskustelua aiheesta. Puhutaan "pitkittämisestä" (miten voit pitkittää asiaa jota et halua? Pitkittääkö kaikki ihmiset koko ajan esim. etelänavalle muuttoa, vai eivätkö he ehkä vain halua sitä?), "vanhana katumisesta" (miten voi katua vanhana ainoaa todellisuutta jonka tuntee? Katuuko taas muut vanhana sitä että eivät muuttaneet etelänavalle?) jne.

Off topic, mutta ihanaa kun vihdoin joku ymmärtää miltä tuo tuntuu ja osaan kuvitella että miehelle nuo ajatukset on ymmärrettäviä...

Minulla on kaksi lasta, ja aloin tässä kelaamaan miten oikein päädyin ne hankkimaan. En osaa sanoa tarkkaa hetkeä eikä minulla ollut mielestäni vauvakuumetta, jossakin vaiheessa vain tuntui siltä, että on aika vakiintua ja että suhtaudun positiivisesti lastensaamiseen, ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Puolisolla oli sama asenne, joskin pientä vauvakuumeen tuntua. Eli kihlasin pitkäaikaisen tyttöystävän, naimisiin puoli vuotta myöhemmin (sattui lykästämään kirkon ja juhlapaikan kanssa) ja annettiin lasten tulla sitten kun olivat tullakseen. Muistelen tunteneeni yleisesti, että elämä menee aika nopeasti ohi, ja lapset ovat osa elämää. Silloin oli tullut sairastelua paljon ja oli tunne, että ei tässä todellakaan eletä ikuisesti.

Ehkä monille miehille ei ole tule vastaavaa tunnetta siitä, että elämä menee ohi ellei siihen tartu kiinni. En tiedä, en ole kysellyt kavereilta laisinkaan tätä asiaa, ja isäksi tulleet ovat kaveripiirissäni edelleen harvinaisempia kuin lapsettomat.

Kaksi lasta tuli, ja joskus tulee tunne, että olisihan se kiva että jos olisi vielä kolmas pikku nassikka. Samalla sitä alkaa ajattelemaan perheen juuri ja juuri riittävää, mutta työsuhteiden määräaikaisuuksien vuoksi heikoilla jaloilla seisovaa taloustilannetta sekä puutteellisia verkostoja, ja synkäntuntuinen kokonaisuus kannustaa nopeasti luopumaan ajatuksesta. En koe, että olisi tullut tehtyä virhettä lastenhankinnassa, pikemminkin päinvastoin - onhan lapsissa omat haasteensa, ja huolettaa jos en pysty tarjoamaan heille samaa kuin monet pystyvät tarjoamaan lapsilleen, mutta samalla mietin, että vasta lasten myötä olen pystynyt kokemaan elämää sen kaikilta puolilta. Tämä voi kuulostaa vähän höpöhöpöltä, mutta olen valmis seisomaan täysin sanojeni takana. Ja olen erittäin tyytyväinen siitä, että tulin isäksi 27-vuotiaana, pikemminkin olisi varmaan ollut hyvä tulla isäksi jo vaikkapa vuoden aikaisemmin.

Kaiken kaikkiaan siis jonkinasteista ajautumisen ja epämääräisen päämäärätietoisuuden yhdistelmää takana. Jos lapsia ei olisi siunaantunut, puoliso olisi varmaan lähtenyt vauvakuumeisena toiseen suuntaan ja pelaisin varmaan aika paljon videopelejä, sitä ainakin tykkäsin tehdä ennen lapsia ja "aikuistumista/keski-ikäistymistä". Tiedä häntä.

Tarvitaanko siis jokaiselle nuorelle miehelle vähän rehellistä kuolemanpelon istuttamista, jotta päämäärätietoisuus alkaa maistua? Enpä usko, mutta minulla siitä sai ainakin tarpeellista sykäystä.

Mitä tulee miesten tietoihin mm. lisääntymisestä, niin minulla tieto keskittyi vain siihen, mikä oli miehen rooli siittämisessä. Minulla on edelleen suht hatarat tiedot naisten biologian kokonaisuudesta, joskin yhtä ja toista on tullut opittua tässä vuosien aikana. Jossakin vaiheessa opin se, että naisten raskaaksi tulo heikentyy tietyn ikävuoden jälkeen ja naisilla voi olla yhtä ja toista lastensaannin esteinä tai hidasteina, mutta olisihan tuo varmaan ollut ihan järkevää jos olisin saanut jotain oppia aiheesta - no, ehkä sainkin, en vain muista terveystiedon tunneilta yhtään mitään.

Seurusteltiin 11 vuotta ja erottiin, kun vaimoke alkoi puhua lapsista ja naimisiin menosta. Oikein painosti sillä asialla mua. Joku tiedostamaton haluttomuus oli mun osalta aina siihen juttuun ollut. Tapasin sitten harrastuksessa kiinnostavan daamin ja nyt ollaan seurusteltu 2 vuotta ja vauva tulossa ens keväänä.

Että kyllä kyse on jostakin sisäisestä tiedosta, että jos ei miestä kiinnosta, niin ei se nainen ole oikea.

M38

Voisi veikata, et näin nettiaikana miehet ovat entistä enemmän tietoisempia asioistaan ja perheenperustamisen riskeistä.

Entistä enemmän on tiedossa, että suurimman osan lapsia tehneiden parisuhteiden laatu huononee dramaattisesti ja päätyy eroon jokatapauksessa.

Meneekö siis se oman jälkeläisen saaminen kaiken muun mukavan yläpuolelle elämässä ja onko valmis tekemään sen tietoisena, että suurimmalla todennäköisyydellä tulee olemaan ero isä kaikkine hankaluuksineen?

Tämä on ollut se kysymys ainakin itsellä ja tuskimpa olen ainut. Tämä saattaa myös selittää osaltaan sitä, että miksi kiirettä/ halua lisääntymiseen monilla miehillä ei ole nykyään. Lapseton elämä koetaan yksinkertaisesti elämänlaadullisesti huomattavasti paremmaksi ja riskittömäksi vaihtoehdoksi. Aika monilla 30v ylittäneillä on näitä elareita makselevia eroisiä frendeinä varoittavina esimerkkeinä lähipiirissä.

"Tuossa kaverin kanssa saunassa jutellessa kysäisin mites muuten tyttärellä menee koulussa.

Se oli oliko toisella vai kolmannella luokalla tullut koulusta kotiin iloisena. "Iskä, mä oon ainoa meidän luokalla kenen vanhemmat ei ole eronneet."

Niin. Siinä meni sitten alle vuosi, kun tuokin status muuttui. Ehkä tuo on vain sattumaa ja näin, mutta kun miettii omia kavereita, niin eihän kukaan ole yhdessä lasten äitien kanssa. Tai yksi kaveri on millä on 3-vuotias yhteinen muksu, mutta sielläkin saman katon alla asuu muualta tullut lapsi.

Onhan tämä touhu nyt aivan pimeää sekoilua"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedätkö millainen helvetti on menettää omat lapsensa, kuten eroissa edelleen käy? Onneksi vuoroasuminen on yleistynyt viime vuosina. Lisäksi suurin osa naisista omii lapset ja kaikki perhevapaat, eikä mies saa edes pidettyä isyysvapaita (3vko saa olla äidin kanssa yhdessä vapaalla), kun ”minne minä menisin?” tai ”imetys häiriintyy” tai ”ei se meidän Make pärjää vauvan kanssa” (ei ole saanut koskaan opetella ja vauvan arjen pitää pyöriä juuri kuten äiti sanelee).

Tämä on juuri niin kuin minun elämässäni on käynyt. Kotona olet kaiken pahan alku ja töissä et ole tarpeeksi kotona, ja olet ainoa ketä siellä kotona tekee muuta kuin imettää ja somettaa. Lapsi kun syntyi, muuttui sillä kellonlyömällä asenne minua kohtaan. Valitettavasti en siedä tuollaista käytöstä ja otin eron. Kyse ei ole mistään muusta kuin siitä ,että se ihana nainen muuttui justiinaksi eikä suostunut enää keskustelemaan mistään.

Niin et ole koskaan hormoneista kuullut? Se on ihan luonnon oma tapa tarjota nisäkäsemoille (ja varmasti muillekin) boostia sen oman poikasen hoitoon lajin selviytymisen vuoksi. Lähditkö siis lätkimään heti kun lapsi oli vielä sylivauva?

Jos toinen hormonipäissään sekoilee, niin sen toisen rationaalisuus nousee avainasemaan. Etkö osaa puhua?

Hormonien piikkiin ei voi ihan kaikkea aina laittaa, onhan se nyt sanomattakin selvää. Kaksi vuotta odottelin, että tulisi järkiinsä. Nyt viiden vuoden jälkeen on voinut tulla, koska pyytelee takaisin.