Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia ettei tiedä suvun aiemmista sukupolvista mitään
14.11.2018 |
Tunnen vanhempieni vaiheet melko hyvin. Olin pieni lapsi, kun isovanhemmat kuolivat ja heistä ei ole juurikaan mitään tietoa vanhemmiltani saanut. Jotain yksityiskohtia sodan ajalta mutta hyvin vähän. Eivät muista edes omien isovanhempiensa nimiä tai mitään muutakaan heistä.
Tuntuu jotenkin oudolta, että miten lyhyt Sukuhistoria on tiedossa, sama juttu puolisolla.
Onko tämä ihan tavallista, kuinka hyvin muut tietävät sukunsa vaiheista. Tuntuu, että todellakin miespolvet vaipuvat unholaan niin kuin laulunsanoissa lauletaan.
Kommentit (32)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on ihan normaalia. Olen adoptoitu, enkä tiedä biologisesta suvustani oikeastaan mitään. Ja adoptiosuvusta ei tarvitsekaan kuulemma tietää, kun ei ne ole mun sukulaisia. Että sellaista.
Laitoin väestörekisteriin itselleni kaikki kiellot päälle, ettei kukaan sitten löydä minuakaan. Win-win.
Mitä kerrot lapsillesi, kun he kysyvät biologisista isovanhemmistaan?
Totuuden: että tiedän nimet ja syntymävuoden, en muuta.
Juuri näin. Ei kai se ole adoptoidun vika, ettei hänellä ole yhteyksiä biologisiin sukulaisiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän isovanhempiin saakka elämänhistorian, mutta 1800 luvulla syntyneistä esivanhemmista en tiedä juuri mitään.
Hiskistä löytyy nimet ja mm. syntymäajat aiemmista sukupolvista, noin 100 vuotta sitten syntyneistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tulee perintöä isän enon lapsettomalta leskeltä,en tiedä yhtään kuinka monelle sukulaiselle se summa jaetaan.
Ilman testamenttia et peri enon leskeä.
Kyllä se lapsettomien perintö näin tulee,isäni siis kuollut jo.
Tiedän yli 5000 sukulaistani. Vanhimmat haarat, jotka tiedän, yltävät 1300-luvulle Ruotsiin ja nuorimmat vain 1700-luvulle Suomeen. Sukujuureni ovat enimmäkseen Suomessa, mutta myös Ruotsissa, Venäjällä ja Keski-Euroopassa.
Minäkin tiesin aluksi vain isovanhempani sisaruksineen ja jotain isoisovanhemmistani, mutta sitten kyselin ja lähdin ottamaan selvää. Onneksi sukututkimusta oli jo tehty valmiiksi. Nuorinta haaraa voisi vielä selvittää lisää.
Monissa maissa tunnetaan suku paremmin kuin Suomessa ja opetellaan jopa ulkoa esi-isien ja äitien ketjuja. Sukukirjat on heillä tallennettuna aina jonnekin ja sieltä käyvät varmistamassa. Minua harmitti, kun en ollut yhtä perillä suvustani kuin ulkomaalaiset tuttavani ja siitä sainkin virikkeen ottaa selvää suvustani. Nyt osaan vastata kysymyksiin suvustani!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On ikävää. En pidä normaalina vaan lyhytnäköisenä. Silloin kun ei tiedä vanhempiaan tai isovanhempiaan, niin kyllä harmittaa! Jossain vaiheessa sukuselvitystä voi tulla myös kohta, josta on vaikea päästä eteenpäin. On sattunut jotain, josta ollaan oltu suutuksissaan. On siis harmittanut ennenkin, jos ei tiedä sukuaan! Ovat olleet vähän noloja, kun eivät tiedä!
Kyllähän tieto monella katkeaa isovanhempiin.
Suuri osa nykysuomalaisista on juuriltaan maaseudun työväestöä ja mäkitupalaisia.
Siltä porukalta ei jäänyt muistoksi valokuvia yms. dokumentoitua historiaa kuin nimet papinkirjoihin.
Myöhemmin kun vaurastuttiin, vaatimatonta taustaa usein hävettiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon, että on aika yleistäkin, vaikkei ehkä ns. "normaalia". Taustalla voi olla vakavia syitä, joita ei olla haluttu lapsille kertoa tai on ajateltu heidän parastaan ja koitettu heitä varjella. Vanhemmat on myös voineet joutua itse varjelemaan itseään sillä, etteivät ole esim. tekemisissä vanhempiensa kanssa. Tai hekään eivät tiedä heistä juuri mitään tai muista.
Syitä voi olla niin monia. Sotien aikana ja niiden jälkeen on tapahtunut niin paljon kamaluuksia, että ne jäljet näkyvät meille nykypolville näin, että on erilaisia juttuja hämärän peitossa. Suvussa on ollut käsittelemättömiä tosi pahoja traumoja ja ihmisiä, jotka ovat "vinksahtaneet" pahasti, on ollut esim. rankkaa alkoholismia, väkivaltaisuutta, on ollut sodassa ollut perheenisä (mm. oma äidinisäni...), joka on koittanut polttaa kotimökin ja samalla tappaa vaimonsa ja kaikki nukkuvat lapsensa, on ollut lasten hyväksikäyttöä, josta nämä nykyiset vanhempamme eivät ole välttämättä olleet ehkä edes kykeneväisiä ikinä edes kellekään kertomaan. Mm. tällaisilta asioilta saattavat vanhempamme olleet meitä suojelleet ja halunneet olla kertomatta.
Nämä saattavat tuntua meistä sellaisilta asioilta, että mikseivät kerro meille. Sehän helpottaisi meitä kaikkia, kun saisimme tietää ja yhdessä käydä asioita läpi. Mutta heille se ei ole niin yksinkertaista ja helppoa. Heillä on ihan liian syvät haavat näistä eivätkä ole saaneet aikanaan ajoissa apua. He voivat olla liian syvältä rikki ja niin pahasti, että näistä ei vain puhuta.
Tämän viestin esimerkki koski lähinnä äitiäni ja hänen äidinisäänsä. Äitini isä on myös kuuden muun sisaruksen isä ja monen serkkuni isoisä. En tiedä, moniko heistä tietää näitä kaikkia juttuja. Ehkä osa tietää ja osa voi tietää enemmän kuin minä. Osa ei taida tietää paljoakaan. Minäkään en tiennyt paljoakaan vielä kolmea vuotta aiemmin. Nyt olen kohta 40-vuotias. Äitini kanssa en ole ollut tekemisissä enää yli kolmeen vuoteen. Se on hyvin pitkä tarina. Hän yritti ja haluaisi olla hyvä äiti varmasti, mutta ei vain pysty. Hän on liian rikki. Veljeni oli hyvin pahasti masentunut ja minä olen ollut myös "vähän koko ikäni" aina jossain määrin. Veljeni ehkä yritti itsemurhaa joku aika sitten ja uskon, että osavaikutin hänen/meidän/ainakin minun masennukseen on ollut äitini käytös. En äitiä syytä, enkä haluaisi tätä, antaisin mitä vain, että meillä olisi hyvä äiti-lapsi-suhde, mutta olen ymmärtänyt, että äiti ei parane eikä pysty muuttumaan, häntä ei taida pystyä enää kukaan auttamaan. :'-( Ainoa ratkaisu on ollut, että jouduin laittamaan välimme katkolle. Muuten tuntui, että minäkin olen kohta niin pahassa samassa jamassa kuin äitini ja veljeni. Oman itseni, oman syntyneen lapseni, mieheni ja minun oman perheeni hyvinvoinnin takia jouduin tämän ratkaisun tekemään. :´-( Vielä lapseni on niin pieni, ettei hirveästi ymmärrä kysellä, missä toinen mummu on, mutta olen kyllä jo paljon miettinyt, mitä ihmettä tulen aikanaan hänelle kertomaan.
Vierailija kirjoitti:
Minulle valehdeltiin että isovanhemmat olisivat kuolleet. Eivät ollee kuolleet, sain itse selvitettyä tiedon aikuisena, liian myöhään.
Sille ollut aika varmasti hyvin vahvat perustelut ja rankat syyt, että ovat näin tehneet, vaikka se väärältä tuntuisi. Jos isovanhemmat olisivat aidosti hyvät vanhemmat olleet, niin tuskin kukaan valehtelisi lapsilleen heidän kuolleen... Aika paljon on noita edellisessä viestissä olleita asioita suvuissa vaiettuina salaisuuksina!
Jos sinua vaikka isäsi olisi lapsena käyttänyt lapsena hyväksi ja vieläpä useasti, eikä äitisi olisi sinua uskonut, niin mitä sinä lapsillesi heistä kertoisit? Antaisitko tavata? Jollekin voi tulla hätäratkaisuna mieleen sanoa heidän vaikkapa kuolleen... Joskus oli se hyvä, mutta ihan kamala ketju, jossa kävi ilmi, että etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa tämä hyväksikäyttö oli ollut hyvinkin yleistä ja se oli vielä ns. suvun tapa, jolle äidit, tädit ja mummut saattoivat vähän kintaalla viitata "että no sellainen se pappa/eno nyt on, älä välitä"...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Innostus sukututkintaan loppuu siinä kohtaa kun tulee vastaan ensimmäinen heikäläinen
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat jotka tietävät aiemmista sukupolvista mutta eivät halua kertoa niistä lapsille, ovat itsekkäitä. Jos eivät itse tietäisi mitään, varmasti kiinnostaisi ja olisivat näreissään, ellei heille suostuta kertomaan.
Ja ikää sinulla oli?
Mikäli eno on kuollut aiemmin ja leski on saanut pesän jakamattomana kirjoittaja perii äitinsä osuutta enon pesästä, joka tulee jakoon hänen vaimonsa kuoltua. Mieskin sai perintöä isänsä sisaren pesästä. Tämä sisar oli kuollt 70-luvulla ja miehensä kuoli vasta 2010-luvulla.