Miten voisin muuttua ns. kunnon ihmiseksi? Apua tarvitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Assburger kirjoitti:

Mitäs vikaa sinussa muks on?

Opettele pitämään itsestäsi ja elä elämääsi.

Et voi olla kaikille mieliksi.

Useimmat sukulaiseni pitävät minua jotenkin epäonnistuneena luuserina ja erikoisena, hiljaisena ja ujona hissukkafriikkinä ja nysväkkeenä. Olen myöskin todella yksinäinen, parisuhdetta ei ole ja kaksi tutkintoa on kesken sekä en ole tavanomaisilla suomalaiskriteereillä kauniskaan (pitäisi olla pieninenäinen ja isorintainen blondi, mitä en siis ole). Inhoan elämääni.

T. Ap

Nyt alkoi vaikuttaa vähän trollilta...

En ole trolli; kirjoitin vain melko suorasukaisesti. Olen ehkä hieman pettynyt elämääni, joten saatan liioitella noita ihannepiirteitä, kun koen olevani niin riittämätön ihmisenä ja kaukana niistä ihanteista.

T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh-äitiys on noloa vain sellaisten miesten mielestä jotka eivät saa ikinä naista ja sitten katkerana kostavat sen haukkumalla naisia. Sinussa ei varmasti ole muuta vikaa kuin tosi huono itsetunto ja sitä voisit alkaa kehittämään lopettamalla itsesi mollaamisen ja negatiivisiin asioihin keskittymisen. Keskity positiivisiin puoliisi. Olet esimerkiksi varmasti fiksu ja älykäs kun olet kouluttautunut hyvin sekä saanut hyvän työpaikan jne. Olet hyväkroppainen ja persoonallisen näköinen jne. Sinusta löytyy tuon yhden tekstin perusteellakin vaikka mitä hyvää.

Yh-äitiys on kyllä surkeaa, miksei noloakin. Ainakin nykyäitien tyhmyyttä ja oma vika. Jos ero on miehestä johtuvaa, saa silti katsoa peiliin miksi on sellaisen miehen kanssa

1. päättänyt olla yhdessä

2. tehnyt lapsia.

Se että tilanne ajautuu Yh-äitiyteen on äidin heikkoutta. Ainoastaan miehen kuolema on hyväksyttävä syy olla yksinhuoltajaäiti.

Mitä tuumaat siihen, kun tapauksessani väkivaltaisuus alkoi todella vähitellen ja ensimmäisiä merkkejä näkyi raskausaikana. Kun kaksi lasta oli syntynyt, väkivaltaisuus sekä se minun mollaamiseni paheni sietämättömäksi. Olisiko minun pitänyt vain kitkutella hänen kanssaan yhdessä kuolemaani saakka? Exähän uhkaili jo kaikenlaista jne.

Lapsuudessani en ollut tottunut väkivaltaiseen kohteluun, joten en huomannut niitä vihjeitä ajoissa ja oikeasti luulin, että mies pelleili vain alussa (se väkivalta alkoi ulkonäön ruotimisella ja haukkumisella ja sellaisella, että hän kolautti mua kovaa päähän ja nauroi päälle ja olin "tosikko", kun en pitänyt sitä hauskana). Yhtäkkiä tajusin, että hån olikin tosissaan ja jossain vaiheessa tuli sitten luunmurtumia, aivotärähdyksiä ja vakavaa uhkailua.

T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ekaksi rupea kunnioittamaan itseäsi.

Ne naapurit voi olla ihan oman itsensä takia nuivia.

Ne eivät ole mittari.

Kuulostat kivalta tyypiltä.

Miksi opiskelet niin paljon, miksi sinulle ei riitä se mikä jo olet?

Psykologi olisi hyvä apu. Käy lääkärissä ja kerro tilanteesi.

Selvästi yrität suotitta jotakin ja hakea hyväksyntää...se kai tulee lapsuudesta...ketä sieltä lapsuudesta yrität miellyttää..kuka ei sinua hyväksynyt sellaisenaan?

Olet arvokas ja hieno ihminen.

Energiset lapset ...miten saisi suunnattua energiaansa?

microSD-muistikortilla aina 256 Gt:n asti. .

Kiitos kommenteistasi. ❤ En silti voi olla ajattelematta puutteitani ja epäonnistumisiani. Joskus tuntuu siltä, että ei elämässäni ole oikeastaan mitään järkeä, kun se on niin raskasta ja vajavaista samanaikaisesti. Haluaisin kyllä hyväksyntää, mutta en varmaankaan saa sellaista enää mistään tai keneltäkään. :/ Haluaisin muuttua kaikin puolin paremmaksi todellakin; olisi mukavaa olla edes hieman tyytyväinen tekemisiinsä. Onnistumisen elämykset toisivat hyvää mieltä arkeen.

T. Ap

Ole hyvä.

Se vajavuuksien ja epätäydellisyyden ajatteleminen on tapa. Joku toinen olisi kiitollinen ja ylpeä juuri voista asioista mitä sinä luettelet.

Tavoista voi oppia pois. Jos olisit toisen näköinen ja muotoinen, niin oletettavasti tällä nykyisellä ajatuskaavallasi ajattelisit ne asiat negatiiviseksi.

Opettele uusi tapa ajatella. Joka päivä opettele. Se vaatii työtä ja asenteen muutosta.

On helppo pyöriä siellä itsesäälissä ja negatiivisessa, koksa se on sinulle tuttua. Osaat sen tosi hyvin. Nyt pitää vain opetella uusi tapa. Opit sen. Jos haluat. Ensin tunnista ja myönnä tuo tapasi ajatella ja suhtautua asioihin ja sitä kautta ala opetella uutta.

Moni ihminen on käynyt tuon läpi. Itselläni on ollut ihan samanlaista. Nykyään jo enemmän näen ja laajemmin ja tiedostan asenteellisuutta.

Sinussa on hienoa se, että yrität ja teet asioita. Se kantaa pitkälle. Pystyt muuttumaan ja muuttamaan asioita. Mitä siinä haluaisit muuttaa? Mietti se..kirjoita paperille...miten on nyt ja miten haluat asioiden olevan.

Sitten vaan hommiin. Kuulostaa aika tekopirteältä, mutta ne on simppeleitä valintoja...ajatusmallit vaan ovat hitaita muuttumaan. Mutta mahdollisuudet on.

Edelleen kannustan siihen avun hakemiseen.. Mieti mistä voisit saada/ hakea apua?

Ihana syksy ulkona. Käy happihyppelyllä. Tee jotain pientä kivaa, mistä tulee hyvä mieli.

Liikuntaharrastus olisi hyvä, vaikka ulkoilu. Onko sinulla joku, joka voisi lähteä kävelylle tai tykkäätkö tehdä yksin....liikkeelle...sekin on hyvä. Näyttelyt ja teatteri on hyvä. Jokin muuta asia kuin oman itsen miettiminen on hyvä.

Mene niiden villien lastesi kanssa ulos tänään. Leikkimään piilosta vaikka. Taskulamput olisi kivat.

Sinulla on elämä ja saat paljon aikaiseksi. Voit ottaa rennosti. Joskus voi vain olla. Mitä näet ja koet silloin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh-äitiys on noloa vain sellaisten miesten mielestä jotka eivät saa ikinä naista ja sitten katkerana kostavat sen haukkumalla naisia. Sinussa ei varmasti ole muuta vikaa kuin tosi huono itsetunto ja sitä voisit alkaa kehittämään lopettamalla itsesi mollaamisen ja negatiivisiin asioihin keskittymisen. Keskity positiivisiin puoliisi. Olet esimerkiksi varmasti fiksu ja älykäs kun olet kouluttautunut hyvin sekä saanut hyvän työpaikan jne. Olet hyväkroppainen ja persoonallisen näköinen jne. Sinusta löytyy tuon yhden tekstin perusteellakin vaikka mitä hyvää.

Yh-äitiys on kyllä surkeaa, miksei noloakin. Ainakin nykyäitien tyhmyyttä ja oma vika. Jos ero on miehestä johtuvaa, saa silti katsoa peiliin miksi on sellaisen miehen kanssa

1. päättänyt olla yhdessä

2. tehnyt lapsia.

Se että tilanne ajautuu Yh-äitiyteen on äidin heikkoutta. Ainoastaan miehen kuolema on hyväksyttävä syy olla yksinhuoltajaäiti.

Mitä tuumaat siihen, kun tapauksessani väkivaltaisuus alkoi todella vähitellen ja ensimmäisiä merkkejä näkyi raskausaikana. Kun kaksi lasta oli syntynyt, väkivaltaisuus sekä se minun mollaamiseni paheni sietämättömäksi. Olisiko minun pitänyt vain kitkutella hänen kanssaan yhdessä kuolemaani saakka? Exähän uhkaili jo kaikenlaista jne.

Lapsuudessani en ollut tottunut väkivaltaiseen kohteluun, joten en huomannut niitä vihjeitä ajoissa ja oikeasti luulin, että mies pelleili vain alussa (se väkivalta alkoi ulkonäön ruotimisella ja haukkumisella ja sellaisella, että hän kolautti mua kovaa päähän ja nauroi päälle ja olin "tosikko", kun en pitänyt sitä hauskana). Yhtäkkiä tajusin, että hån olikin tosissaan ja jossain vaiheessa tuli sitten luunmurtumia, aivotärähdyksiä ja vakavaa uhkailua.

T. Ap

Olitko raskausvaiheessa tutustunut mieheen jo ensin seurustelemalla, menemällä naimisiin ja sen jälkeen muuttamalla yhteen, näiden vaiheiden kestäessä yhteensä useita vuosia? Vai hankkiuduitko paksuksi ensimmäisen vuoden aikana tutustumisesta? Tuntuu vaikealta kuvitella, että ihminen jonka tuntee läpikotaisin yhtäkkiä alkaa osoittamaan noin radikaaleja muutoksia. Edellyttäen toki että hänet oikeasti tuntee.

T: Lainaamasi postaaja, joka ei suinkaan ole 40-v neitsyt mies, vaan alle kolmekymppinen onnellisessa avioliitossa oleva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh-äitiys on noloa vain sellaisten miesten mielestä jotka eivät saa ikinä naista ja sitten katkerana kostavat sen haukkumalla naisia. Sinussa ei varmasti ole muuta vikaa kuin tosi huono itsetunto ja sitä voisit alkaa kehittämään lopettamalla itsesi mollaamisen ja negatiivisiin asioihin keskittymisen. Keskity positiivisiin puoliisi. Olet esimerkiksi varmasti fiksu ja älykäs kun olet kouluttautunut hyvin sekä saanut hyvän työpaikan jne. Olet hyväkroppainen ja persoonallisen näköinen jne. Sinusta löytyy tuon yhden tekstin perusteellakin vaikka mitä hyvää.

Yh-äitiys on kyllä surkeaa, miksei noloakin. Ainakin nykyäitien tyhmyyttä ja oma vika. Jos ero on miehestä johtuvaa, saa silti katsoa peiliin miksi on sellaisen miehen kanssa

1. päättänyt olla yhdessä

2. tehnyt lapsia.

Se että tilanne ajautuu Yh-äitiyteen on äidin heikkoutta. Ainoastaan miehen kuolema on hyväksyttävä syy olla yksinhuoltajaäiti.

Mitä tuumaat siihen, kun tapauksessani väkivaltaisuus alkoi todella vähitellen ja ensimmäisiä merkkejä näkyi raskausaikana. Kun kaksi lasta oli syntynyt, väkivaltaisuus sekä se minun mollaamiseni paheni sietämättömäksi. Olisiko minun pitänyt vain kitkutella hänen kanssaan yhdessä kuolemaani saakka? Exähän uhkaili jo kaikenlaista jne.

Lapsuudessani en ollut tottunut väkivaltaiseen kohteluun, joten en huomannut niitä vihjeitä ajoissa ja oikeasti luulin, että mies pelleili vain alussa (se väkivalta alkoi ulkonäön ruotimisella ja haukkumisella ja sellaisella, että hän kolautti mua kovaa päähän ja nauroi päälle ja olin "tosikko", kun en pitänyt sitä hauskana). Yhtäkkiä tajusin, että hån olikin tosissaan ja jossain vaiheessa tuli sitten luunmurtumia, aivotärähdyksiä ja vakavaa uhkailua.

T. Ap

Olitko raskausvaiheessa tutustunut mieheen jo ensin seurustelemalla, menemällä naimisiin ja sen jälkeen muuttamalla yhteen, näiden vaiheiden kestäessä yhteensä useita vuosia? Vai hankkiuduitko paksuksi ensimmäisen vuoden aikana tutustumisesta? Tuntuu vaikealta kuvitella, että ihminen jonka tuntee läpikotaisin yhtäkkiä alkaa osoittamaan noin radikaaleja muutoksia. Edellyttäen toki että hänet oikeasti tuntee.

T: Lainaamasi postaaja, joka ei suinkaan ole 40-v neitsyt mies, vaan alle kolmekymppinen onnellisessa avioliitossa oleva.

Olimme tunteneet noin 1,5 vuotta ennen kuin tulin raskaaksi. Olimme naimisissa, kun esikoinen syntyi. Ikäviä piirteitä ilmeni jossain määrin, mutta olin ihastunut häneen ja ajattelin, että kasvaisimme yhdessä jne. ja että hänkin haluaisi kehittyä ja muuttua. Olin kolmenkympin kieppeillä, kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Takana oli monivuotinen tapailusuhde (7 vuotta) ja epäonninen vuoden kihlaus sitä ennen.

Muita suhteita tai edes tapailuja/deittejä en ollut kokenut. Avioliittomme oli kyllä onneton alusta lähtien, mutta kuvittelin tilanteen kohenevan. Ex-mieheni ei myöskään suostunut kanssani pariterapiaan, vaikka varasin sinne ajat jne. ja järjestin kaikki valmiiksi.

T. Ap

Ongelmasi johtuu väärästä ympäristöstä! Vika ei ole sinussa. Esim jos kaverit vaan kiusaa -> eri porukassa voitkin olla tykätty. Nopea esimerkki tämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh-äitiys on noloa vain sellaisten miesten mielestä jotka eivät saa ikinä naista ja sitten katkerana kostavat sen haukkumalla naisia. Sinussa ei varmasti ole muuta vikaa kuin tosi huono itsetunto ja sitä voisit alkaa kehittämään lopettamalla itsesi mollaamisen ja negatiivisiin asioihin keskittymisen. Keskity positiivisiin puoliisi. Olet esimerkiksi varmasti fiksu ja älykäs kun olet kouluttautunut hyvin sekä saanut hyvän työpaikan jne. Olet hyväkroppainen ja persoonallisen näköinen jne. Sinusta löytyy tuon yhden tekstin perusteellakin vaikka mitä hyvää.

Yh-äitiys on kyllä surkeaa, miksei noloakin. Ainakin nykyäitien tyhmyyttä ja oma vika. Jos ero on miehestä johtuvaa, saa silti katsoa peiliin miksi on sellaisen miehen kanssa

1. päättänyt olla yhdessä

2. tehnyt lapsia.

Se että tilanne ajautuu Yh-äitiyteen on äidin heikkoutta. Ainoastaan miehen kuolema on hyväksyttävä syy olla yksinhuoltajaäiti.

Mitä tuumaat siihen, kun tapauksessani väkivaltaisuus alkoi todella vähitellen ja ensimmäisiä merkkejä näkyi raskausaikana. Kun kaksi lasta oli syntynyt, väkivaltaisuus sekä se minun mollaamiseni paheni sietämättömäksi. Olisiko minun pitänyt vain kitkutella hänen kanssaan yhdessä kuolemaani saakka? Exähän uhkaili jo kaikenlaista jne.

Lapsuudessani en ollut tottunut väkivaltaiseen kohteluun, joten en huomannut niitä vihjeitä ajoissa ja oikeasti luulin, että mies pelleili vain alussa (se väkivalta alkoi ulkonäön ruotimisella ja haukkumisella ja sellaisella, että hän kolautti mua kovaa päähän ja nauroi päälle ja olin "tosikko", kun en pitänyt sitä hauskana). Yhtäkkiä tajusin, että hån olikin tosissaan ja jossain vaiheessa tuli sitten luunmurtumia, aivotärähdyksiä ja vakavaa uhkailua.

T. Ap

Olitko raskausvaiheessa tutustunut mieheen jo ensin seurustelemalla, menemällä naimisiin ja sen jälkeen muuttamalla yhteen, näiden vaiheiden kestäessä yhteensä useita vuosia? Vai hankkiuduitko paksuksi ensimmäisen vuoden aikana tutustumisesta? Tuntuu vaikealta kuvitella, että ihminen jonka tuntee läpikotaisin yhtäkkiä alkaa osoittamaan noin radikaaleja muutoksia. Edellyttäen toki että hänet oikeasti tuntee.

T: Lainaamasi postaaja, joka ei suinkaan ole 40-v neitsyt mies, vaan alle kolmekymppinen onnellisessa avioliitossa oleva.

Olimme tunteneet noin 1,5 vuotta ennen kuin tulin raskaaksi. Olimme naimisissa, kun esikoinen syntyi. Ikäviä piirteitä ilmeni jossain määrin, mutta olin ihastunut häneen ja ajattelin, että kasvaisimme yhdessä jne. ja että hänkin haluaisi kehittyä ja muuttua. Olin kolmenkympin kieppeillä, kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Takana oli monivuotinen tapailusuhde (7 vuotta) ja epäonninen vuoden kihlaus sitä ennen.

Muita suhteita tai edes tapailuja/deittejä en ollut kokenut. Avioliittomme oli kyllä onneton alusta lähtien, mutta kuvittelin tilanteen kohenevan. Ex-mieheni ei myöskään suostunut kanssani pariterapiaan, vaikka varasin sinne ajat jne. ja järjestin kaikki valmiiksi.

T. Ap

Siinäpä syyt lihavoituna, mutta ensimmäinen jo yksistään riittää. Et tuntenut miestä tarpeeksi hyvin ennen kuin tulit raskaaksi.

Sanoisin että sun pitää mennä terapiaan. Mutta ei se terapia viimeksi tainnut ihan nappiin mennä.

Kun vointisi on muiden reaktioista riippuvainen, haet vastausta väärästä suunnasta. Muihin pälyilyn sijaan katso sisintäsi. Olet riittävän hyvä.

Jonkun yksittäisen naapurin mulkoilu ei ole mikään perimmäinen totuus.

Muut ei määritä arvoasi. Vain sinä itse määrität.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh-äitiys on noloa vain sellaisten miesten mielestä jotka eivät saa ikinä naista ja sitten katkerana kostavat sen haukkumalla naisia. Sinussa ei varmasti ole muuta vikaa kuin tosi huono itsetunto ja sitä voisit alkaa kehittämään lopettamalla itsesi mollaamisen ja negatiivisiin asioihin keskittymisen. Keskity positiivisiin puoliisi. Olet esimerkiksi varmasti fiksu ja älykäs kun olet kouluttautunut hyvin sekä saanut hyvän työpaikan jne. Olet hyväkroppainen ja persoonallisen näköinen jne. Sinusta löytyy tuon yhden tekstin perusteellakin vaikka mitä hyvää.

Yh-äitiys on kyllä surkeaa, miksei noloakin. Ainakin nykyäitien tyhmyyttä ja oma vika. Jos ero on miehestä johtuvaa, saa silti katsoa peiliin miksi on sellaisen miehen kanssa

1. päättänyt olla yhdessä

2. tehnyt lapsia.

Se että tilanne ajautuu Yh-äitiyteen on äidin heikkoutta. Ainoastaan miehen kuolema on hyväksyttävä syy olla yksinhuoltajaäiti.

Mitä tuumaat siihen, kun tapauksessani väkivaltaisuus alkoi todella vähitellen ja ensimmäisiä merkkejä näkyi raskausaikana. Kun kaksi lasta oli syntynyt, väkivaltaisuus sekä se minun mollaamiseni paheni sietämättömäksi. Olisiko minun pitänyt vain kitkutella hänen kanssaan yhdessä kuolemaani saakka? Exähän uhkaili jo kaikenlaista jne.

Lapsuudessani en ollut tottunut väkivaltaiseen kohteluun, joten en huomannut niitä vihjeitä ajoissa ja oikeasti luulin, että mies pelleili vain alussa (se väkivalta alkoi ulkonäön ruotimisella ja haukkumisella ja sellaisella, että hän kolautti mua kovaa päähän ja nauroi päälle ja olin "tosikko", kun en pitänyt sitä hauskana). Yhtäkkiä tajusin, että hån olikin tosissaan ja jossain vaiheessa tuli sitten luunmurtumia, aivotärähdyksiä ja vakavaa uhkailua.

T. Ap

Olitko raskausvaiheessa tutustunut mieheen jo ensin seurustelemalla, menemällä naimisiin ja sen jälkeen muuttamalla yhteen, näiden vaiheiden kestäessä yhteensä useita vuosia? Vai hankkiuduitko paksuksi ensimmäisen vuoden aikana tutustumisesta? Tuntuu vaikealta kuvitella, että ihminen jonka tuntee läpikotaisin yhtäkkiä alkaa osoittamaan noin radikaaleja muutoksia. Edellyttäen toki että hänet oikeasti tuntee.

T: Lainaamasi postaaja, joka ei suinkaan ole 40-v neitsyt mies, vaan alle kolmekymppinen onnellisessa avioliitossa oleva.

Plus selvästi aivan jäätävä idiootti sekä oikeasti huonosti voiva totaali luuseri xD

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yh-äitiys on noloa vain sellaisten miesten mielestä jotka eivät saa ikinä naista ja sitten katkerana kostavat sen haukkumalla naisia. Sinussa ei varmasti ole muuta vikaa kuin tosi huono itsetunto ja sitä voisit alkaa kehittämään lopettamalla itsesi mollaamisen ja negatiivisiin asioihin keskittymisen. Keskity positiivisiin puoliisi. Olet esimerkiksi varmasti fiksu ja älykäs kun olet kouluttautunut hyvin sekä saanut hyvän työpaikan jne. Olet hyväkroppainen ja persoonallisen näköinen jne. Sinusta löytyy tuon yhden tekstin perusteellakin vaikka mitä hyvää.

Yh-äitiys on kyllä surkeaa, miksei noloakin. Ainakin nykyäitien tyhmyyttä ja oma vika. Jos ero on miehestä johtuvaa, saa silti katsoa peiliin miksi on sellaisen miehen kanssa

1. päättänyt olla yhdessä

2. tehnyt lapsia.

Se että tilanne ajautuu Yh-äitiyteen on äidin heikkoutta. Ainoastaan miehen kuolema on hyväksyttävä syy olla yksinhuoltajaäiti.

Mitä tuumaat siihen, kun tapauksessani väkivaltaisuus alkoi todella vähitellen ja ensimmäisiä merkkejä näkyi raskausaikana. Kun kaksi lasta oli syntynyt, väkivaltaisuus sekä se minun mollaamiseni paheni sietämättömäksi. Olisiko minun pitänyt vain kitkutella hänen kanssaan yhdessä kuolemaani saakka? Exähän uhkaili jo kaikenlaista jne.

Lapsuudessani en ollut tottunut väkivaltaiseen kohteluun, joten en huomannut niitä vihjeitä ajoissa ja oikeasti luulin, että mies pelleili vain alussa (se väkivalta alkoi ulkonäön ruotimisella ja haukkumisella ja sellaisella, että hän kolautti mua kovaa päähän ja nauroi päälle ja olin "tosikko", kun en pitänyt sitä hauskana). Yhtäkkiä tajusin, että hån olikin tosissaan ja jossain vaiheessa tuli sitten luunmurtumia, aivotärähdyksiä ja vakavaa uhkailua.

T. Ap

Olitko raskausvaiheessa tutustunut mieheen jo ensin seurustelemalla, menemällä naimisiin ja sen jälkeen muuttamalla yhteen, näiden vaiheiden kestäessä yhteensä useita vuosia? Vai hankkiuduitko paksuksi ensimmäisen vuoden aikana tutustumisesta? Tuntuu vaikealta kuvitella, että ihminen jonka tuntee läpikotaisin yhtäkkiä alkaa osoittamaan noin radikaaleja muutoksia. Edellyttäen toki että hänet oikeasti tuntee.

T: Lainaamasi postaaja, joka ei suinkaan ole 40-v neitsyt mies, vaan alle kolmekymppinen onnellisessa avioliitossa oleva.

Plus selvästi aivan jäätävä idiootti sekä oikeasti huonosti voiva totaali luuseri xD

Valitan, mutta ei pidä paikkaansa :) Mulla menee ihan oikeasti hyvin. En tosin kasvotusten ole ihan näin suorasukainen kuin anonyymeillä palstoilla, ja miksi tarvitsisikaan.

Syydät nyt näitä vuodatuksia tänne päivittäin.

Eikö sinulla oikeasti ole mitään lääkitystä? Jos ei, miksi näin on?

Etkös nyt halua kommentoida tähän ketjuun ollenkaan...?  :)

Kuulepas ap, sinulla oli niin paljon hyviä ja positiivisia asioita elämässäsi, että nostan peukkua tuollaiselle supermimmille. Keskity yhteen hyvään, se alkaa pikkuhiljaa laajentua yhä isommaksi. Ja se riittää. No, jos haluat kehittää joskus hieman itsesäsi johonkin suuntaan, ala lukea kaunokirjallisuutta, esim. Steinbeckiä.

Sinussa ei ole mitään vikaa. Luuserimies sai sinun itsetuntosi matalalle, siinä syy. Miksi ihmisiä pitäisi miellyttää? Tuskin meitä ketään kaikki ihmiset hyväksyy ( ei ainakaan minua), mutta se on yksinomaan heidän päänsärkynsä. Tsemppiä. Kaikki järjestyy.