Äidiksi tulleen ystävän käytös

Tuttua kauraa.

Hän muistaa sut sitten kun tenava muuttaa omilleen.

Jäätkö odottamaan?

Ikävä juttu mut noin se menee

Se lapsi vaan on tärkein. Voit joko hyväksyä sen ja esim. autella ystävääsi niissä kotitöissä tai lapsen hoidossa ja näin ylläpitää ystävyyttä. Tai sitten voit häipyä takavasemmalle.

Sama tilanne mulla, mutta kaverilla on mies kuvioissa. Puheenaiheet kääntyi heti plussan jälkeen häneen, hänen raskauteensa ja heidän tulevaan perheeseen. Lapsi syntyi niin kiinnostus muita ihmisiä ja puheenaiheita kohtaan on edelleen nolla. Silti olettaa, että me kaverit ollaan halukkaita muokkaamaan omia menojamme näkemisen toivossa, jotka usein peruu sitten lyhyellä varoitusajalla.

Se vaan on niin iso muutos. Siellä voi tulla masennukset ja muut äidille, eikä sitä muut eikä äiti itsekään tajua. Tajuaa ehkä muutaman tai kymmenen vuoden kuluttua.

Se rakkaus ja huolenpito on niin isot ja äiti voi tahtomattaankin jättäytyä omine tarpeineen taka-alalle.

Näki ei ole järki asioita, niin on hormonit ja tunteet mukana.

Se on aikamoisen ristiriitainen asia selittää, jos sitä ei koe ja moni ei sitä tajua.

Olisi ihana jos äidillä .,... se muutos sinkuista äidiksi on hurja... olisi sellaisia kavereita, jotka tajuaisi ja ymmärtäisi ..ei se ystävien tärkeys lopu, mutta kaikille ei vaan riitä rahkeita kaikkeen. Tukea tarttis, mutta ei sitä osaa ottaa ja jos ne aikuiset ympärillä rupea kiukuttelemaan, niin onhan se ristiriitaa. Ei se äiti halua olla taakka sinulle.

Joka tapauksessa vauva on tärkein. Tietenkin. Vai miten muuten voisi olla?

Kamalaa, jos saisit vauvan ja sun pitäisi paapoa aikuisia kavereitasi, jotka kiukkuaisivat huomiota.

Jossain vaiheessa energiaa voi riittää, mutta älä vaadi liikaa...älä siltä toiselta äläkä itseltäsi.

Vierailija kirjoitti:

Itsekäs akka täällä hei. Onko täällä muita jotka ovat kokeneet tulleensa äidiksi tulleen ystävän hylkäämäksi? Vuosia oltu kuin paita ja peppu, ystävä tuli raskaaksi ja vannoi ettei hänelle käy niin kuin monelle. Että erakoituu kotiin lapsensa kanssa ja ei puhu vain lapsestaan. Toisin kävi. Soitella ei voi, koska ei osaa keskittyä puhumaan kun on lapsensa kanssa. Päiväunien ajan mielummin tekee kotitöitä. Näkemiset on sitä ettei tehdä muuta kuin katsota sitä lasta ja puhuta hänestä. Ystävä on 24/h neljän seinän sisällä lapsensa kanssa, hieman katkeroitunut yh-äiti, joka ahdistuu ulkomaailmasta eikä ole enää kiinnostunut muiden elämästä laisinkaan. Meneekö tänä joskus ohi? Lapsi nyt pian vuoden ikäinen.

Yleensä on vaan helpompaa olla kaveri samassa elämäntilanteessa olevan kanssa. Esim. pienten esioisten äidit voivat rauhassa puhua siitä omasta kultapallerostaa kilpaa toistensa kanssa, eivätkä edes huomaa, ettei muita oikeasti kiinnosta, vaan tärkeintä on päästä vouhkaamaan ne omat jutut.

Mutta on myös oletettavaa, että jossain kohtaa kaverisi tulee pois kuplastaan. Ehkä siinä kohtaa kun menee takaisin töihin (?) niin alkaa ulkomaailma taas kiinnostamaan.

Siitä on ystävyys kaukana, jos toista ei kiinnosta kuin oma elämä. Vaikka lapsen mukana tuleekin iso elämänmuutos niin itsekeskeisyyttä se on keskittyä jauhamaan vain itsestään ja lapsestaan jopa vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Siitä on ystävyys kaukana, jos toista ei kiinnosta kuin oma elämä. Vaikka lapsen mukana tuleekin iso elämänmuutos niin itsekeskeisyyttä se on keskittyä jauhamaan vain itsestään ja lapsestaan jopa vuosia.

Muut kuin lapsia saaneet ihmiset eivät keskity jauhamaan omista jutuistaan?

Onhan se luonnollista, että lapsen synnyttyä suhteenne ei ole samanlainen. Suhde vaatii ymmärrystä ja panostusta, molemmilta. Joustavuudesta puhumattakaan.

Jos kyseessä on yh, on hyvinkin selvää, ettei äiti pääse niin vain näkemään ketään ilman lastaan. Ellei sitten ole tukiverkostot keille dumpata lapsi. Ja kuinka moni raaskii tehdä niin? Ei kaikki. Et välttämättä sinäkään, kun esikoisesi saat. Maailmankuva ja prioriteetit menevät kertaheitolla uusiksi, eikä se varmasti ole helppoa tälle äidillekään.

Minuakin ennen ärsytti äiti-ihmiset tai tulevat sellaiset, jotka eivät kykene puhumaan muusta kuin lapsistaan. Kuinkas ollakaan näin raskaana ollessa olen ymmärtänyt sen puolen, että miten olennainen asia tämä raskaus ja tuleva vauva elämässäni onkaan. Osaan toki keskustella muistakin asioista ja teen sitä mielelläni, mutta aika ajoin jokin raskauteeni liittyvä asia pomppaa esille. Sehän on täysin normaalia. Ennen en sitä osannut ajatella, sillä minulla ei ollut omakohtaista kokemusta asiasta.

Sinä oletat, että kaikki jatkuu ennallaan?

Miksi olet niin itsekäs, että sinun asiasi ja halusi ja juttusi on tärkeämpiä kuin ystäväsi?

Miksi muuten yleensä lapseton päättää, että hän ei sitten halua nähdä lasta, eikä kuulla lapsesta mitään, ja että hänen mielestään lapseton päättää puheenaiheet ja sen mitä tehdään ja kenen kanssa?

Itse ainakin olen havainnut tällaista. Lapsi on elämänmuutos, mutta läheskään kaikki eivät silti lakkaa itse elämästä, vaikka moni näin jo etukäteen olettaa. Vauvavuosi on rankka, ja lapsen ja ehkä sen puolison lisäksi pitäisi vielä elää ystävilleen kuten ennenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siitä on ystävyys kaukana, jos toista ei kiinnosta kuin oma elämä. Vaikka lapsen mukana tuleekin iso elämänmuutos niin itsekeskeisyyttä se on keskittyä jauhamaan vain itsestään ja lapsestaan jopa vuosia.

Muut kuin lapsia saaneet ihmiset eivät keskity jauhamaan omista jutuistaan?

Jos ensin lukisit tekstin etkä siirtyisi suoraan oletuksiin.

Lapsi kiilaa ohituskaistalta, kaikki muu jää toisarvoiseksi. Näin se vaan menee.

Vierailija kirjoitti:

Siitä on ystävyys kaukana, jos toista ei kiinnosta kuin oma elämä. Vaikka lapsen mukana tuleekin iso elämänmuutos niin itsekeskeisyyttä se on keskittyä jauhamaan vain itsestään ja lapsestaan jopa vuosia.

Niin myös näyttää ap:ta kiinnostavan lähinnä oma elämä ja ystävän pysyminen samanlaisena.

Ei kukaan pysy samanlaisena koko ikäänsä. Yh äiti ilman tukiverkkoja on lujilla, yöunet voivat olla minimaaliset. Oma lapsi alkoi nukkua vasta 2 v. iässä pidempiä öitä ilman heräämisiä, onneksi pystyin miehen kanssa jakamaan vastuuta.

Järki olisi tuossa vaiheessa lähtenyt jos joku aikuinen olisi tullut vikisemään etten huomioi häntä tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Itsekäs akka täällä hei. Onko täällä muita jotka ovat kokeneet tulleensa äidiksi tulleen ystävän hylkäämäksi? Vuosia oltu kuin paita ja peppu, ystävä tuli raskaaksi ja vannoi ettei hänelle käy niin kuin monelle. Että erakoituu kotiin lapsensa kanssa ja ei puhu vain lapsestaan. Toisin kävi. Soitella ei voi, koska ei osaa keskittyä puhumaan kun on lapsensa kanssa. Päiväunien ajan mielummin tekee kotitöitä. Näkemiset on sitä ettei tehdä muuta kuin katsota sitä lasta ja puhuta hänestä. Ystävä on 24/h neljän seinän sisällä lapsensa kanssa, hieman katkeroitunut yh-äiti, joka ahdistuu ulkomaailmasta eikä ole enää kiinnostunut muiden elämästä laisinkaan. Meneekö tänä joskus ohi? Lapsi nyt pian vuoden ikäinen.

Mulla ystävä "piti minkä lupasi", vaikka näistä ei suoraan puhuttukaan. Välimatkan vuoksi ei nähdä usein, mutta pitkät puhelut onnistuu vauvan nukkuessa sylissä. Suunnitellaan jo mökkireissua - ilman lapsia. Toki pitää tarvittaessa itselläkin olla ymmärrystä toisen uudenlaista elämäntilannetta kohtaan. Sama toisen ystävän kanssa, kyselee minunkin kuulumiset ja viihteelläkin on käyty. Olen kai onnekas.

Miten hän on katkeroitunut siis?

Onkohan ystäväsi masentunut? Tai muuten vain väsynyt arkeensa yksinhuoltajana ja siksi elää tuollaisessa "vauvakuplassa". Lähipiirissäni on useita äitejä ja kaikkien kanssa voidaan puhua todellakin muustakin kuin lastenhoidosta. Luonnollisesti lapsetkin tulevat usein kylään meille, mutta näemme myös vain aikuisten kesken. 

Kuulostaa, ettei ystävälläsi ole mitään tukiverkkoja ja hän on väsynyt arkeensa. Onko hänellä ketään, joka voisi joskus auttaa lastenhoidossa? Äitiys muuttaa elämäntilanteen, mutta mielestäni jokainen tarvitsee myös omaa aikaa ja aikuisten seuraa. 

Vierailija kirjoitti:

Se vaan on niin iso muutos. Siellä voi tulla masennukset ja muut äidille, eikä sitä muut eikä äiti itsekään tajua. Tajuaa ehkä muutaman tai kymmenen vuoden kuluttua.

Se rakkaus ja huolenpito on niin isot ja äiti voi tahtomattaankin jättäytyä omine tarpeineen taka-alalle.

Näki ei ole järki asioita, niin on hormonit ja tunteet mukana.

Se on aikamoisen ristiriitainen asia selittää, jos sitä ei koe ja moni ei sitä tajua.

Olisi ihana jos äidillä .,... se muutos sinkuista äidiksi on hurja... olisi sellaisia kavereita, jotka tajuaisi ja ymmärtäisi ..ei se ystävien tärkeys lopu, mutta kaikille ei vaan riitä rahkeita kaikkeen. Tukea tarttis, mutta ei sitä osaa ottaa ja jos ne aikuiset ympärillä rupea kiukuttelemaan, niin onhan se ristiriitaa. Ei se äiti halua olla taakka sinulle.

Joka tapauksessa vauva on tärkein. Tietenkin. Vai miten muuten voisi olla?

Kamalaa, jos saisit vauvan ja sun pitäisi paapoa aikuisia kavereitasi, jotka kiukkuaisivat huomiota.

Jossain vaiheessa energiaa voi riittää, mutta älä vaadi liikaa...älä siltä toiselta äläkä itseltäsi.

Juuri tuon takia lapsellisen ja lapsettoman välinen kaveruus uhkaa jäädä tauolle/katketa, koska lapseton ei ymmärrä sitä äitiyttä.

Itsekin jään mielelläni viettämään yksin koti-iltaa jos lapsi esim. isänsä kanssa mummolassa. Ihan vaan, että saa olla YKSIN. Se yksinolokin kun on vauvan/taaperon kanssa niin suurta luksusta, ettei sitä voi käsittääkään. Saa hengähtää ja hetken keskittyä täysin vain itseensä.

On tilanteita ja tilanteita.

Voi tietenkin olla, ettei vauvahuumassa tosiaankaan ymmärrä, että elämä jatkuu myös sen vauva-arjen ja vaippasamban ulkopuolella ihan kuten ennenkin.

--

Itse olisin tullut ihan totaalisesti mökkihöperöksi, jos ei minulla olisi ollut yksi (lapseton) ystävä, joka tuli meille ja jonka kanssa välillä pääsin myös tuulettumaan ilman vauvaa.

Koska erosin miehestäni lapsemme ollessa alle vuoden ikäinen, ystäväni on silloinkin suunnaton tuki ja iloni.

Ikävä kyllä menetin hänet viitisen vuotta sitten, koska hän kuoli.

--

Minulla oli tuolloin kaksi hyvää ystävätärtä ja tästä toisesta jo kerroinkin.

(Rauha hänen muistolleen.)

--

Toiseen halusin pitää yhteyttä ihan samalla tavalla kuin toiseenkin (ja kaikki kolme tunsimme siis toisemme).

Hänkin oli ja on edelleen lapseton ja kävikin niin päin, että hän oli mustasukkainen vastasyntyneelle lapselleni ja muuttui kateelliseksi ja hyvin ilkeäksi; yritin sopia treffejä, kutsua häntä kylään ja aina hän perui viime hetkellä, kun minulla oli jo ruoka uunissa tai saappaat jalassa ja lapsi kantokopassa.

--

Tuli tietenkin riitoja, kun olisin halunnut aikuista seuraa, jota luvattiin, mutta peruttiin.

Ja sitten tuli paljon muitakin, hyvin radikaaleja kostotoimenpiteitä, jotka kohdistuivat lapseeni useaan otteeseen yli kahdeksan vuoden ajan.

Arvaatte varmasti mitä.

Robotti kirjoitti:

Se lapsi vaan on tärkein. Voit joko hyväksyä sen ja esim. autella ystävääsi niissä kotitöissä tai lapsen hoidossa ja näin ylläpitää ystävyyttä. Tai sitten voit häipyä takavasemmalle.

Miten sitten tuo äitiystävä ylläpitää osaltaan ystävyyttä? Ystävyys on vastavuoroista, aina. Se et joku pyöräyttää tähän surkeaan maailmaan uuden ihmislapsen, ei tee hänestä yhtään sen parempaa. Tämä on hyvin monen vaikea ymmärtää ja sen näkee niistä alapeukuista, jotka tämä tekstini saa. T. Itse myös äiti, joka on myös hyvä ystävä monelle.