Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onkohan minulla epävakaa persoonallisuus? Apua!
03.11.2018 |
Aloitan vaikka kertomalla taustastani ja yritän tiivistää asiani mahdollisimman lyhyeksi.
Lapsuuteni oli melko sekava.
Usein sai hämmästellä ja miettiä vanhempieni tai läheisien aikuisten toimintaa. Pettyä ja tuntea itsensä ihmiseksi, jonka kuuluu pysytellä piilossa ja vain hyväksyä tilanteet: Aikuisten pahan olon ja olla olla ymmärtäinen, että tällaista elämä nyt vain on ja vanhemmilla on vaikeaa.
Vanhemmat ovat alkoholisteja. Äitini on humalassa hyvin arvaamaton. Aivan toinen ihminen ja jopa voisi sanoa toisinaan aivan sekopääksi. Keksii mitä vain, jotta pystyisi aiheuttamaan draamaa ja pahennusta ympäristössä. Kunnon marttyyri ja nauttii riitelystä ja sen tuottamasta ahdistuksesta.
Isäni taas on vain aina juonut. Onneksi asuivat jo lapsuudessani erillään. Otti viinaa, teki ruokaa meille lapsille ja lähti baariin. Ei draamaa mutta ei kyllä juuri läsnäoloakaan.
Kun sitten äitini oli selvinpäin niin asioista ei saanut puhua tai suuttui, masentui tai vaihtoi puheenaihetta. Tuli huono omatunto kun asiasta itki ja käytös pelotti.
Toisaalta kyllähän vanhemmat meitä vei välillä lomalle ja perusturva oli sinänsä kunnossa, että oli katto pään päällä ja ruokaa.
Äiti ilmaisikin usein, että parhaansa on yrittänyt ja silti häntä ei arvosteta.
Äidilläni on todettu joskus kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Siskoni on vakavasti mielisairas joka ilmeni ensin käsittääkseni masennuksena ja skitsofreniana. Siitä eteenpäin perhe-elämän helvetti sen kun syveni kun sisko kärsi ja huusi tuskaa. Äiti ja uusi mies käytti alkoholia ja muut lapset yritettiin vain selviytyä laittamalla päätä puskaan ja olemalla ihan okei.
Kuitenkin lapsuudesta alkoi tunnesyöminen.
Meitä itseasiassa palkittiin ruualla usein tai jos vanhemmat katuivat vanhemmuuttaan(usein) niin saimme syödä mitä vain ja kuinka paljon vain.
Myöskin isovanhempien luona ruoka oli suuressa roolissa ja rakas isoäiti antoi valoa sekä rakkautta elämään. Isoisä taas oli outo sekä etäinen ja kähmi minua, jopa alapäästä saunan jälkeen.
Jatkuu...
Kommentit (23)
Älä ole liian ankara itsellesi, kasvat ja kehityt vielä. Kasvaminen jatkuu läpi elämän, eivätkä vanhempasi määritä sinua.
Hyvä että aloitat terapian ja pääset purkamaan asioita jonkun ammattilaisen kanssa.
Lisähuomautuksena, että äidin raskausaikainen alkoholinkäyttö ja tupakointi saattaa lisätä riskiä tarkkaavaisuushäiriöön. Tarkkaavaisuushäiriöstä huolimatta ihmisellä on mahdollisuus hyvään ja täysipainoiseen elämään, mutta tieto siitä auttaa myös ymmärtämään itseään paremmin. Alkoholistin lapsi myös sortuu usein ylikiltteyteen ja suorittamiseen.
En lähtisi kuitenkaan ominpäin etsimään diagnooseja, sitä varten on ammattilaiset. Vaikutat muuten todella fiksulta nuorelta naiselta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä ole liian ankara itsellesi, kasvat ja kehityt vielä. Kasvaminen jatkuu läpi elämän, eivätkä vanhempasi määritä sinua.
Hyvä että aloitat terapian ja pääset purkamaan asioita jonkun ammattilaisen kanssa.
Lisähuomautuksena, että äidin raskausaikainen alkoholinkäyttö ja tupakointi saattaa lisätä riskiä tarkkaavaisuushäiriöön. Tarkkaavaisuushäiriöstä huolimatta ihmisellä on mahdollisuus hyvään ja täysipainoiseen elämään, mutta tieto siitä auttaa myös ymmärtämään itseään paremmin. Alkoholistin lapsi myös sortuu usein ylikiltteyteen ja suorittamiseen.
En lähtisi kuitenkaan ominpäin etsimään diagnooseja, sitä varten on ammattilaiset. Vaikutat muuten todella fiksulta nuorelta naiselta!
Kiitos paljon vastauksesta! :)
Tiedän ettei pitäisi ajatella liikaa ja olla rankaisemassa itseään jos tekee virheitä ja varsinkin nykyään minulla on kova kiire kehittyä ja pakko pärjätä.
Pelkään mahdollisuutta, että tulevaisuuteni olisi keski-ikäisenä katkera ja pennitön, alkoholisoitunut yksinäinen nainen.
Tavallaan minun on oltava varvovainen ja tehtävä asiat hyvin. Onneksi rakastan töiden tekoa, ehkä juuri siksi, että joudun olemaan tiukkana, pääsen kehittymään ja luovuuteni tulee esiin. Myöskin saan kehuja ja itsevarmuutta. Ympärillä on työkavereita jotka muodostavat yhteisön ja tunnen olevani osa perhettä. Saan vastuuta ja mielipiteitäni kuunnellaan.
Vapaa-ajalla...
Pelottaa kuitenkin toisinaan oma luovuttaminen ja impulsiivisuus. En välttämättä pysty pitämään itselleni asetettuja tavoitteita ja petyn. Juon alkoholia ja pelaan, petyn lisää. Otan velkaa ja syön epäterveellisesti ja siinäpä vasta itseinhoa taas tarpeeksi. Sitten taas uusia tavoitteita ja uuteen nousuun positiivisella asenteella, oravanpyörä jatkuu.
Onneksi noin käy nykyään harvemmin. Osaan jo ennakoida omaa käytöstä ja rauhoittaa sekä muistutella itseäni tilanteissa kun tekisi mieli olla välittämättä yhtään mistään mitään.
Tavallaan jo osaan pitää tavoitteeni ja asettaa ne realistisimmaksi. Osaan kuunnella ja neuvotella itseni kanssa enemmän.
Haluaisin päästä vielä yliopistoon opiskelemaan. Olisi ihanaa. En vain tiedä kun keskittyminen tosiaan on melko hankalaa toisinaan.
Kuitenkin lähden kokeilemaan.
Ap
Sitä on täällä vaikea spekuloida. Mulla meni vuosia mielenterveys palveluiden parissa ennenkuin sain diagnoosiksi tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö. Siinä ehdittiin epäillä aspetgetista skitsofreniaan kaikkea ennen kuin alkoi hahmottua mikä mussa on "vikana". Psykoterapian ja erilaisten muiden terapioiden avulla pysyn jotenkin kasassa. Mutta kieltämättä elämä on silti aika ajoin ihan per sees tä. Ärsyttää oma impulsiivisuus ja omien suunnitelmien pilaaminen. Olen aika ajoin aggressiivinen ja vaikka en mitään pahaa kellekään tee kyllä se jälkikäteen aina nolottaa ja ahdistaa että miksi ei vaan osaa olla ja elää. Kaikki menee aina lopulta pieleen. Tai siltä se välillä tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta ei kannata etsiä diagnooseja nettipalstoilta. Ja kun sellaisen saat niin muista että se on vain yhden ihmisen määrittämä ja sen tarkoitus on olla työkalu jotta saat kaipaamaasi apua. Mikään dg ei leimaa persoonaasi. Minusta kuulostaa enemmänkin pitkäaikaisen traumatisoitumisen seurauksilta kuin persoonallisuuden häiriöltä, lähinnä koska itsereflektiokykysi on kohdillaan ainakin näin pintapuolisesti. Mutta tosiaan mikä minä olen arvioimaan. Voimia eteenpäin menemiseen, tosi hienoa lukea että olet selviytynyt jo noin pitkälle elämässäsi.
Kiitos teillekin!
Ymmärrän, ettei täällä kukaan voi antaa minulle diagnoosia. Mutta jos edes jotain suuntaa antavaa tai saisin toisten näkökulmia voisin ymmärtää ehkä omaa käytöstäni paremmin. Siinä mielessä, onko minussa jotain sellaista joka on normaalista poikkeavaa.
Ei se haittaisi vaikka minulla persoonallisuushäiriö olisi, sen voisi hyväksyä kunhan tietäisi kuinka parhaiten sitä hoitaa.
Mietin kuinka paljon haavoja ja tiettyjä asioita mielessä täytyy avata, jotta jokin kipeä asia muovaantuisi siedettäväksi ja hyväksyttäväksi asiaksi itselleen. Selvästi tarvitsen terapiaa, yksin en uskalla liikaa alkaa spekuloimaan.
Nyt kun olen spekuloinut niin oli pakko kysyä täältä niitä näkökulmia (etten vatvo yksin montaa päivää) ja ilokseni saanut vastauksia, sellaisia jotka antavat mielenrauhaa.
Tavallaan rauhoituin, ettei tarvitse hakea nyt mitään ja kaikki on ihan hyvin.
Viesti numero 6. Osaan samaistua noihin asioihin. Välillä vain tunteet purkautuu noin.
Ehkä siksi, että pidämme niitä sisällämme ja esitämme ulkopuolelle kaiken olevan loistavasti. Sitten alkaa ahdistaa jokin asia ja kaikki saa mennä päin peetä luvan kanssa. Usko itseensä ja elämään katoaa väliaikaisesti jolloin ei välitä.
Se on turhauttavaa mutta onneksi sitäkin oppii hallitsemaan. Onneksi olemme vain ihmisiä omine "vikoinemme".
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä diagnoosi ja suht kauan ja monessa mukana ollut tän asian kanssa.
Vahvat on merkit mutta kuten jo sanottua ja itsekin fiksuna ihmisenä tiedät, että antaa ammattilaisen hoitaa diagnoosit.
Lopultahan se on vain sanoja paperilla mutta kyllä diagnoosista on suuri apu itsensä ymmärtämiseen ja sitä kautta hyväksymiseen. Diagnoosilla on myös vahva asema eri hoitomuotojen kanssa. Epävakaaseenkin on vaihtoehtoisia hoitokeinoja Suomessa, joskin ihan helppo ei ole löytää itselle sopivaa, varsinkaan omalta paikkakunnalta.
Ja koska aina löytyy useita kantoja näihin persoonallisuushäiriöihin, jotka ovat pääasiassa kärjistyneitä tai huonoksihavaittuja opittuja toimintamalleja, niin häiriö on nimeenomaan häiriö kun se haittaa elämää.
Omalta osalta tietenkään kaikki tän häiriön oireet eivät vaikeuta elämää niin paljon mutta osa, erityisesti ahdistuneisuus ja itsensä rankaiseminen ovat jokapäiväisessä elämässä mukana, yhä, vaikka hoitoakin takana jo kaikenkaikkiaan yli kymmenen vuotta josta epävaakaaseen keskittynyttä n. puolitoista vuotta.
Sittemmin kirjattiin yhteistuumin hoitotahon kanssa ulos kaikista mt-palveluista ja nyt puolisen vuotta kulkenut elämässä omin avuin. Siivet ovat kaantaneet vaikka takapakkejakin ollut.
Kehottaisin ehdottomasti käymään juttelemassa näistä aatoksista mt-puolella. Siellä osaavat (toivottavasti) auttaa eteen päin : )
Jep, odota suosiolla sinne terapeutille sen diagnoosin kanssa. Nää ongelmat kun on muutenkin niin monisyisiä ja monenkirjavia, että on heilläkin välillä vaikea nähdä mikä johtuu mistäkin.
Mulla diagnosoitiin epävakaa persoonallisuus päälle kolmikymppisenä ja se oli helpotus. Sain sopivaa terapiaa. Ymmärrän itseäni nyt paaaaaljon paremmin ja osaan vähän ennakoida ja hallita juttuja paremmin, kun en tunne olevani enää vain tuulen heittelemä roska.
Jännä että täällä kirjoitetaan että impulsiivisuus on itsessä huono asia. Itse olen pitänyt sitä aina parhaana puolenani. Jos teen impulsiivisen päätöksen, niin sillä mennään, eikä taaksepäin katsota eikä valintoja kaduta. Aina on kuitenkin ollut joku järkikin mukana. Entä sitten jos irtisanon työn tai muutan, ei kaada maailmaa. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Ilman impulsiivisuutta olisin paljon tylsempi tyyppi, en lainkaan näin hauska ja sanavalmis ja aina valmis heittäytymään melkein mihin tahansa (edelleen ajattelen myös järjellä).
Huonoin puoli tässä on se, että tietää ettei tästä parannu. Eli elämä tulee olemaan vaikeaa ja vttumaista hamaan tappiin saakka, koska se suodatin puuttuu. Energiat on aina vähissä ja palautuminen on sairaan hidasta. Mutta semmosta sekin sitten on, miksipä minun pitäisi joku superenerginen sosiaalinen jänis ollakaan. Olen ihan hyvä myös tämmöisenä.
Minä kanssa oireilen niin, että pahimmalta tuntuu aina minusta itsestä. Säästän muita ihmisiä viimeiseen saakka enkä mielelläni näytä negatiivisia tunteita tai tuota pettymystä muille. Ja siksi väsyn. Tämän takia en jaksa muiden kanssa kauheasti ollakaan. Yksin on paras. Ja sekin on ihan ok! Ei ole olemassa jotain ideaalimallia, jonka mukaan kaikkien pitäisi elää. Tiedän käyttäytyväni kauniisti ja olen muille ihmisille mukava, ja minusta se riittää. Nykyään osaan omiakin puolia pitää paremmin enkä hankkiudu enää itselle hirveiltä tuntuviin tilanteisiin vain toisia miellyttääkseni. Kannattaa muuten olla tarkkana millaisessa seurassa pyörii. Jotkut ovat tosi taitavia vainuamaan toisista näitä piirteitä ja käyttävät surutta näitä ihmisiä hyväkseen, kun he kilttinä aina kaikkeen suostuvat.
Epävakaa voi elää ihan hyvää elämää, kun opettelee muutamia juttuja että elämästä tulee sujuvampaa. Ja muistakaa että epävakaankin kolikossa on kaksi puolta, jossa toisella puolella ne muiden negatiivisena pitämät piirteet, mutta on niitä positiivisiakin. Ihan kuin kaikissa muissakin.
Suosittelen epävakaille dialektisen käyttäytymisterapian taitoharjoitteluryhmiä (ns. DKT-ryhmä). Oli minusta ihan huippujuttu ja opin siellä paljon asioita, mistä on ollut hurjasti hyötyä arkielämässä ja oman nahkani sisällä asumisessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kuulosta epävakaalle persoonallisuushäiriölle juurikaan. Toki voin puhua vain oman sairauteni perusteella.
Omaan korvaan kuulostaisi enemmänkin, että sulla on pahoja traumoja lapsuudestasi, ja olet niiden takia oirellut henkisesti. Vahva suositus terapeutille jutteluun.
Vierailija kirjoitti:
Ei kuulosta epävakaalle persoonallisuushäiriölle juurikaan. Toki voin puhua vain oman sairauteni perusteella.
Omaan korvaan kuulostaisi enemmänkin, että sulla on pahoja traumoja lapsuudestasi, ja olet niiden takia oirellut henkisesti. Vahva suositus terapeutille jutteluun.
Samaa mieltä.
t. 15
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kuulosta epävakaalle persoonallisuushäiriölle juurikaan. Toki voin puhua vain oman sairauteni perusteella.
Omaan korvaan kuulostaisi enemmänkin, että sulla on pahoja traumoja lapsuudestasi, ja olet niiden takia oirellut henkisesti. Vahva suositus terapeutille jutteluun.
Samaa mieltä.
t. 15
Minustakin kuulostaa vain joltain traumojen aikaansaamalta ahdistukselta.
Hyvinhän olet pärjännyt! Nuo kertomasi asiat ovat rankkoja kokemuksia eikä ihme jos olet oireillut. Vaikutat ymmärtäväiseltä ja älykkäältä ihmiseltä, pääset vielä pitkälle kunhan pidät tuon itsetuntemuksen mukanasi ja et polta loppuun itseäsi itsekritiikin vuoksi.
Paljon tsemppiä jatkoon!
Jos on mahdollisuus, mene ihmeessä terapiaan. Voit saada siitä oikeasti apua niin että "kestät" sekoamatta kaikki muutokset joita olet elämässä läpikäynyt. Hyvätkin muutokset voivat sekoittaa pakan!
Alue: Aihe vapaa
No kyllä minä kaikesta olen voinut pahoin ja kapinoinut.
Kasvaessani lapsen roolista pois tuli kuvioihin kaikki paitsi huumeet. Syömishäiriö, varastelu, alkoholi, tupakointi, huonot piirit, väkivaltainen miesystävä jne. Ulosotto, itsetuhoisuus yms.
Äidillä myös sanoihin aikoihin miesystävä joka oli väkivaltainen maniaa sairastava alkoholisti, joka lopulta joutui vankilaan.
Sitten kun olin vajonnut niin alas ettei elämästä kertakaikkiaan voinut tulla mitään hyvää ellei sitä muuta niin ponnistin kaikin voimin.
Lähdin pois, hyvästelin vanhan elämän. Tein hulluna töitä, opiskelin itsenäisesti parempaa elämää ja yritin muokata identiteettiäni itselleni oikeamman tuntuiseksi. Yritin käsitellä asioita ja saada tolkkua siitä kuka minä olen.
Menestyin töissä, maksoin ulosoton vuodessa, tapasin hienoja ihmisiä, elin terveellisesti jne.
Sain elämäni oikeasti takaisin ja tein nöyrästi töitä sen eteen.
Silti on tullut takapakkia aika paljon muutoksien aikana. Esim. Uhkapeliä, vääriä suhteita, ahdistusta, epätoivoa, liiallista tuhlaamista, päätöksien teon vaikeutta. Liikaa työntekoa tms. Ollut aikamoinen matka ja paljon oppia tullut.
Tunnen joka vuosi olevani fiksumpi ja rauhallisempi sisältäpäin. Tunnen itseni paremmin ja rakastan elämääkin välillä. Olen luottavaisempi ja minulla on unelmia.
On kuitenkin vieläkin usein niitä hetkiä kun tuntuu, ettei minusta ole mihinkään. Saatan käyttäytyä impulsiivisesti (siis esim tuhlaamista tai ylensyödä). Tuntuu, että olisi kaikkein paras jos en edes yrittäisi enää ja olisin maatumassa.
Toisinaan saatan innostua tosi helposti. Tai sitten olen hyvin väsynyt enkä usko itsessäni mihinkään.
En tiedä mikä menee normaalin ja epänormaalin rajoissa. Kuitenkin tunnen, että minun oma päättämättömyys ja mielentilojen vilkkaus,(lievä) keskittymishäiriö ja toisten jatkuva huomioonottaminen (ns tuntosarvet kun ihmisiä on lähellä) ottavat voimille toisinaan. Tuntuu, että minulla on useampi persoona kuin yksi. Välillä en tiedä mitä osaa itsessäni kuuntelisin.
Olen myös vaativa itseäni kohtaan ja muut ihmiset menevät välillä helposti omien tarpeiden edelle.
Olen kuitenkin muuttunut melko nopeasti ihmisenä. Nykyään uskallan väittää itseäni joissain asioissa älykkääksi ja pärjääväksi itsenäiseksi naiseksi.
Voin jopa olla ylpeä itsestäni ja jonkinlainen temperamentti joka minulla oli lapsena on tullut takaisin, joka on hyvin positiivinen asia.
Olen reilu parikymppinen.
Olen hakeutumassa terapiaan.
Olisi mukava saada kuitenkin vertaistukea tai kokemuksia, kiitos jo valmiiksi!
Ap